Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

(Harper Connelly #2)

Gummerus, 2015

279 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Grave Surprise, 2006)

Luettu: 4.8.2021 (#10 lukumaratonilla osa)

Mistä: kirjastosta

Harper Connelly ja hänen velipuolensa Tolliver Lang matkustavat Memphisiin sillä Harper on kutsuttu Binghamin korkeakoulun antropologian opiskelijoiden rajatiedon kurssille esittelemään kykyään aistia kuolleita ja heidän viimeisiä hetkiään. Vanhalla hautausmaalla pidettävän tunnin aikana Harper huomaa eräässä haudassa ylimääräisen ruumiin, joka ei ole ollut kuolleena kovin kauaa toisin kuin muut hautausmaan asukkaat. Pofessori Clyde Nunley oletti pääsevänsä todistamaan kutsuvieraansa huijariksi, mutta joutuukin myöntämään Harperin kyvyn todelliseksi. Löydön myötä Harper ja Tolliver tapaavat vanhat asiakkaansa, joiden kadonnut tytär on viimein löytynyt.

Tutustuminen Harper Connelly -sarjaan jäi ensimmäisen osan jälkeen pitkäksi aikaa tauolle, mutta sitten alkoi tuntua, että lukumaratonilla olisi toisen osan aika. Tunne oli ihan oikea, pääsin Harperin ja Tolliverin matkaan sujuvasti ihan kuin mitään taukoa lukemisessa ei olisi ollutkaan. Yllätyksiä haudan takaa tarjoaa samanlaista kevyttä jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuin ensimmäinen osa ja tämäkin oli mukava ja mutkattoman viihdyttävä lukuelämys, ilman mitään kummempia tunnevyöryjä.

Kirjan luettuani kansi alkoi häiritä. Harper mainitsee pitävänsä hiuksensa lyhyenä niiden helppohoitoisuuden vuoksi, kannen nainen ei siis mitenkään sovi tähän kuvaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Ja me kun luulimme, että hautausmaalla oli ihan kuollutta! Sinne tarvittaisiin liikennevalot."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 15. Leppoisa hyvän mielen dekkari (menköön, vaikka ehkä rimaa hipoen)

Helmet-lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

(Harper Connelly #1)

Gummerus, 2014

255 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Grave Sight, 2005)

Luettu: 6.10.2018

Mistä: kirjastosta

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarja on viihdyttänyt minua lukemattomia tunteja (sekä kirja- että tv-sarjana), joten ajattelin tutustua myös Harrisin uudempaan paranormaaliin sarjaan.

Vuosia sitten Harper Connellyyn iski salama, minkä seurauksena hän pystyy aistimaan kuolleita sekä myös näkemään välähdyksiä heidän viimeisistä hetkistään. Harper loi kyvystään itselleen ammatin ja etsii työkseen kuolleita yhdessä velipuolensa Tolliver Langin kanssa. Uusi keikka vie Harperin ja Tolliverin Sarneen, pieneen arkansasilaiskaupunkiin, jossa Harperin on etsittävä nuorta naista, Monteen "Teenie" Hopkinsia. Harper tekee työtä käskettyä, mutta tulee samalla sohaisseeksi muurahaispesää ja asettaneeksi sekä itsensä että monta muuta henkilöä vaaraan.

Kirjan idea kuolleiden aistimisesta, vainajien sielun tai hengen jäämisestä kiinni ruumiiseensa on kiinnostava. Tarinassa sivutaan useaan kertaan Harperin kykyä uskonnollisesta näkökulmasta, mutta muuten Harris tuntuu kuitenkin jättävän aiheen kehittelyn ja syventämisen sikseen ja keskittyy sen sijaan varsinkin Harperin ja Tolliverin sisarus(puoli)suhteen sekä vaatteiden kuvailuun. Harper ja Tolliver tuntuvat enemmän pariskunnalta kuin sisaruksilta ja kaikki se vaatteiden sekä asusteiden värien luetteleminen tai niiden yhteensopiminen silmien värin kanssa alkoi viedä huomiota itse juonesta. Tarina jää siis melko kepeäksi, jännitys jää vähiin eikä juoni lopulta ole kovin yllätyksellinen.

Se, että Harper pystyy näkemään kuolleiden viimeiset vaiheet heidän kuolintapaansa myöten, mutta ei sitä kuka henkilön on tappanut tuntui vähän oudolta, mutta toisaalta ihan ymmärrettävältä kirjasarjaa ajatellen. Jos Harper näkisi tappajasta muutakin kuin esimerkiksi asetta pitelevän käden jäisi tarina ja koko sarja kovin lyhyeksi. Silti Harperin kyvyn rajaus on vähän erikoinen. Onneksi kirja kuitenkin on nopealukuinen ja pitää sisällään sujuvaa, hauskahkoa ja kevyttä sanailua, joten ei lukukokemus täysin huonoksi jäänyt.

     "McCluskey... Muistinko jo mainita, että hän on tosi häijy ukko? Hän on tullut siihen tulokseen, että olen henkivartijasi. Hän halusi tietää, miten pystyn kulkemaan mukanasi, vaikka sinussa on selvästi paholaisen merkki."
     "Ai jaa? Minä kun luulin, että sain pestyä sen pois".
     "Korvien taakse taisi jäädä vähän pirua".
     "Voi anteeksi."
     "Joka tapauksessa McCluskey ilmoitti, että kuolleiden kanssa kommunikointia tai heidän näkemistään ei kirkossa suvaita. Jos joku väittää pystyvänsä sellaiseen, hän on -"
     "Anna kun arvaan: saatanasta."
     "Oho! Mistä sinä tiesit? Juuri niin."
     "Villi veikkaus." 

Kuiskauksia haudan takaa menee "ihan kiva kevyt välipala" -kategoriaan, mutta se ei missään nimessä täytä viihdenälkääni. Valitettavasti hyvästä ideasta ja päähenkilöiden sujuvasta sanailusta huolimatta Harrisin koukku jää heilumaan aika kauas lukijasta. Ehkä pienen pieni nykäisy tuntuu, mutta siinä se, en nielaise syöttiä. Tutustuminen sarjaan saa ainakin toistaiseksi jäädä tähän.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuolleet odottavat vaikka maailman tappiin, mutta elävillä on aina kiire.

Helmet lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan

Charlaine Harris: Sydänverellä

Charlaine Harris: Sydänverellä (#13)

Gummerus, 2014

366 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead Ever After, 2013)

Luettu: 8.5.2014

Mistä: kirjastosta

Syksyllä 2012 aloitamani urakka on nyt saatettu päätökseen. Noin 1,5 vuodessa tuli luettua koko 13-osainen Sookie Stackhouse -sarja. Viimeinen osa piti varata kirjastosta ja lukea heti edellisen osan jatkoksi, jotta sain tietää kuinka Sookien ja kumppaneiden käy. (Päätösosasta on hankala kirjoittaa ilman, että väkisin paljastaa jotain edellisestä/edellisistä osista eli lue arvio omalla vastuulla mikäli sarja on kesken tai vielä lukematta.)

New Orleansissa kaksi miestä menee tapaamiseen paholaisen kanssa käydäkseen kauppaa sieluillaan. Bon Tempsissa Sookie ihmettelee sarastimen avulla henkiin herättämänsä Samin käytöstä ja totuttelee sekä elämään ilman keijusukulaisiaan että uuteen asemaansa Merlotte´sin osakkaana. Suhde Ericiin on pahasti solmussa ja miehen pikainen käynti Sookien luona vain sekoittaa tilannetta entisestään, samoin kuin vampyyribaari Fangtasian tapahtumat. Kaiken sekasorron lisäksi Merlotte´siin saapuu juuri vankilasta vapautunut Sookien entinen ystävä, sittemmin Sookien tappamista järjestellyt Arlene, joka löydetään pian kuolleena. Sookien joutuessa epäillyksi on ystävien apu tarpeen, onneksi heitä on paljon ja monta lajia, mutta niin on myös vihollisia.

     "Soita minulle uudelleen ennen loppuhuipennusta", langan toisesta päästä pyydettiin. "Haluan päästä nauttimaan siitä."
     "Sen jälkeen olemme hoitaneet osuutemme", keskivertomies sanoi. Kuulosti vähän siltä, että hän toivoi olevansa oikeassa. "Ja sinä maksat palkkion tileillemme. On ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssasi." Hän ei kuulostanut tippaakaan vilpittömältä.
     "Ei", ääni sanoi. Puhetyyli kieli siitä, että puhuja oli vaikuttava ilmestys. Keskivertomiestä hirvitti. Hän oli nimittäin tavannut keskustelukumppaninsa. "Ei", ääni toisti. "Tarvitsen teitä vielä."

Päätösosa tuntui kokonaisuutena hieman kömpelöltä sarjan aiempien osien tyyliin verrattuna. Muut osat ovat olleet kerronnaltaan selvästi Sookie-keskeisiä ja pahisten nimet ovat olleet lukijalla tiedossa. Sookieen keskittyvät osuudet tuntuivat nytkin yhtä sujuvilta kuin ennenkin, mutta prologi ja muut liikemiehen ja henkivartijan/autonkuljettajan sekä hujopin ja keskivertomiehen eli tarinan pahisten osuudet olivat irrallisia, paikoin teennäisiä ja jopa sekavia. Nimien salaamisella ilmeisesti haettiin lisäjännitystä, mutta minusta se ei oikein toiminut. Nelikon henkilöllisyydet paljastettiin lopulta ikään kuin sivumainintana töksäyttäen, mutta ennen sitä jouduin välillä kertaamaan kuka heistä oli kuka ja mitä kukin heistä teki.

Valitettavasti kirja jäi myös tarinaltaan hienoiseksi pettymykseksi. Odotin päätösosasta dramaattisempaa, mutta nyt Sookien reaktiot kohtaamiinsa vastoinkäymisiin ja yleensäkin kaikkiin tapahtumiin, joita oli runsaasti, jäivät vähän vaisuiksi. Varsinkin mutkat miesrintamalla käsiteltiin yllättävän vähin tunnepurkauksin. Sookien miesvalinta oli kaiken säätämisen jälkeen ehkä hieman tylsä ja hätäisen tuntuinen (eikä muutenkaan minua hirveästi miellyttävä), mutta kyllä se silti vähän hymyilytti :)

Sarjan päättyminen ei aiheuttanut sen kummempaa tunnekuohua, en aio ostaa näitä itselleni enkä usko lukevani sarjaa uudelleen. Hyvää viihdettä niin kauan kuin sitä kesti. Tosin Maija vinkkaa arviossaan, että Harris palaa sarjan pariin pienimuotoisesti (liekö vielä julkaistu/suomennettu?), totta kai se täytyy lukea. Aion myös jossain vaiheessa katsoa kirjasarjan pohjalta tehdyn True Blood -sarjan loppuun sekä myös sen alun, joka minulta on näkemättä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sarkastisuuteni meni häneltä ohi, vaikka se virtasi vuolaana kuin Jordanjoki.

- - -

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille :)

Charlaine Harris: Veri kielellä

Charlaine Harris: Veri kielellä (#12)

Gummerus, 2013

368 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Deadlocked, 2012)

Luettu: 27.4.2014

Mistä: kirjastosta

Alkulämmittelyssä Sookie mm. käy vihdoin ja viimein katsomassa serkkunsa strippiklubin shown, viettää aikaansa keijusukulaisten kanssa ja pähkäilee heidän sekä edesmenneen mumminsa asioita, miettii keijutaikakalun eli sarastimen mahdollista käyttökohdetta ja tapaa valitettavan kauniin ja vaikutusvaltaisen Oklahoman kuningattaren ennen kuin päästään asiaan. Ja asiahan on mennä antamaan selonteko sijaishallitsija Victorin katoamisesta Felipe-kuninkaalle. Ericin luona odottaa Felipen lisäksi epämääräinen joukko juhlijoita, mutta varsinainen yllätys löytyy makuuhuoneesta, jossa Eric imee verta toisesta ihmisnaisesta. Tästä ei hyvä heilu, paitsi että Sookie saa mustasukkaisuuskohtauksen löytyy samainen nuori nainen pian pihalta kuolleena. Poliisit saapuvat paikalle ja syyttävä sormi osoittaa talon omistajaan eli Ericiin. Taas ihmetellään kuka haluaa pahaa ja kenelle, samalla pitäisi selvittää parisuhde- ja sukulaisongelmia.

     Jestas sentään! Miten tietäminen ja ymärtäminen voivatkin olla ihan eri asioita?

     "Tiedät, että Eric rakastaa sinua", jatkoin. "Ja sinä rakastat häntä." Kun minun ei tee mieli katkaista toista korkoani ja työntää sitä... "Rakastat häntä", toistin sitkeästi. "Olette kokeneet yhdessä vaikka mitä, ja hän on todistanut kerta toisensa jälkeen, että on valmis uhrautumaan puolestasi."

     Niin hän oli tehnyt. Oli, oli!

     Hoin sitä varmaan kaksikymmentä kertaa.

     "Nyt minulla on tilaisuus osoittaa, etten ole pikkumainen", sanoin hyvin järkevällä äänellä. "Pääsen näyttämään, mihin pystyn, ja pelastamaan meidän molempien hengen. Ja sen minä teen, koska mummi kasvatti minut hyvin. Kun tästä pinteestä on selvitty..." Teen Ericistä hakkelusta. "En tee", nuhtelin itseäni. "Juttelemme tapahtuneesta kaikessa rauhassa."

     SEN JÄLKEEN teen hänestä hakkelusta.

     "Ehkä", sanoin, ja tunsin hymyn hiipivän huulilleni.

     "Sookie", Pam sanoi oven takaa. "Kuulen, että puhut itseksesi. Oletko valmis tarttumaan härkää sarvista?"

Kyllä oli hidas alku! Muissa sarjan osissa ovat tapahtumat nytkähtäneet käyntiin vauhdilla jo ensimmäisillä sivuilla, mutta nyt meni sata sivua ennen kuin ensimmäistäkään ruumista oli näköpiirissä. Alku ei kuitenkaan ollut verkkaudessaan tylsä, vaan hotkaisin sen ihan kuin huomaamatta aamupäivän aikana eli imu (heh heh) oli tallella.

Sarastin ja sen houkuttelevuus toi mukavaa vaihtelua aiempien osien vampyyri- ja ihmissusitaisteluihin painottuneisiin juoniin, nyt tarina oli muutenkin yllättävän paljon keijupainotteinen. Tarinassa selvisi monta asiaa, ja mikä mukavinta vihollinen ei paljastunut aikaisin vaan Harris tarjosi mukavan monta kiepautusta suuntaan jos toiseen ennen loppuratkaisua, toisin kuin edellisessä osassa, jossa pahis/pahikset paljastettiin melko varhain. Lopussa alkoi menon kiihtyessä jo vähän hirvittää, mutta hieman yllättäen tarina tasoittui ennen viimeisiä sivuja. Jotenkin odotin, että toiseksiviimeinen osa päättyisi kutkuttavan jännittävään tiltanteeseen. Sookien mieskuviotkaan eivät lopulta tarjonneet yllätystä, tosin pakka jäi siltä osin mukavasti sekaisin viimeiseen osaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hyvät naiset ja herrat, siinä oli yön viihdetarjonta.

Kurkin jo varovasti kirjaston tietokannasta päätösosaa, näkyi olevan lähikirjastosta lainassa. Pitääköhän tässä alkaa tehdä varausta, polttelee pikkuisen (paljon!) saada selville kuinka tässä lopulta käy ja kuka saa kenet.

Charlaine Harris: Veren muisti

Charlaine Harris: Veren muisti (#11)

Gummerus, 2013

363 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead Reckoning, 2011)

Luettu: 21.4.2014

Mistä: kirjastosta

Näemmä samalla kaavalla mennään kuin viimeksi, ensin Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja sen jälkeen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-sarjaa. Mitä sitä suotta muuttamaan hyväksi havaittua kaavaa ;) Tosin nyt kävi niin, että tulin vähän niin kuin vahingossa lainanneeksi ja aloittaneeksi seuraavan Sookie-kirjan, joten järjestys saattaa järkkyä...

Keijusukulaisten määrä Sookien talossa on tuplaantunut, sillä Clauden lisäksi sinne on muuttanut myös Dermot, joka ei ollutkaan pahisten puolella vaan pelkästään kirouksen vallassa. Eric keskittyy riitelemään Pamin kanssa ja Sookie viettää enemmän aikaa sukulaistensa ja ystäviensä kuin miehensä kanssa. Sookien työpaikalle Merlotte'siin tehdään polttopulloisku, mutta ketä vastaan ja miksi? Samin pyörittämä Merlotte´s samoin kuin Ericin vampyyribaari Fangtasia ovat menettäneet asiakkaitaan kahden uuden baarin myötä eikä polttopulloisku ole Merlotte´sille kovin hyvää mainosta. Victor Madden eli Nevadan, Louisianan ja Arkansasin kuninkaan Felipe de Castron paikallinen sijaishallitsija lyö kapuloita Ericin ja sitä myöten myös Sookien rattaisiin eikä Sookien vanha vihollinen Sandra Pelt ainakaan helpota Sookien monimutkaiseksi ja vaaralliseksi muuttunutta elämää.

Kokeile Sookie Stackhousen täpärien tilanteiden dieettiä! Juokse henkesi edestä ja jätä ruokailu väliin. Tulee liikuttua, ja liikakilot karisevat! 

Tämä yhdestoista osa oli yhtä viihdyttävä ja nopeasti luettava kuin aiemmat osat, mutta huomasin sekoittavani joitakin sivuhenkilöitä tai unohtaneeni jonkun kokonaan. Ei liene kovin vakavaa, sarjan henkilökavalkadi on suuri ja vaihteleva, kunhan nyt muistaa ne tarinan kannalta tärkeimmät tyypit. Osa sivuhenkilöistä tosin saa jossain vaiheessa tärkeämmän merkityksen tarinan kannalta, kuten esimerkiksi aiemmissa osissa vilahtanut demoniasianajaja Desmond Cataliades, jolla on Sookielle mielenkiintoista kerrottavaa Sookien telepatiakyvyn samoin kuin erään keijutaikakalun alkuperästä ja myös hänen mumminsa menneisyydestä. Mielenkiintoista nähdä kuinka Harris saa nivottua juonenpätkät yhteen, sarja kun lähenee loppuaan.

Yhtä asiaa ihmettelen suuresti, mitä ihmettä on tapahtunut Sookien ja Ericin väliselle kipinöinnille? Valittelin samaa jo aiemmin eikä tilanne näy korjaantuvan vieläkään. En voi uskoa, että vampyyrisitein solmittu avioliitto Ericin kanssa olisi väljähdyttänyt pariskunnan kemiat tällaiselle arkiselle ja paikoin jopa viileälle tasolle - vai olisiko? Minusta kipinöintiä oli paikoin enemmän jopa Sookien ja hänen ex-vampyyripoikaystävänsä Billin kuin Sookien ja Ericin välillä ja tuntuu, että pikku hiljaa sympatiani alkavat kääntyä Ericistä Billiin (tv:n puolella liputan aina Ericin eli Alexander Skarsgårdin puolesta, mutta ei mennä nyt siihen). En nyt kuitenkaan vielä menetä toivoani kirja-Ericin suhteen. Pian nähdään kuinka käy... Hämmästelin myös sitä, että Sookie teki hänen ja Ericin verisiteeseen liittyvän päätöksen melko hepsankeikkamaisesti ja seurauksia ajattelematta, mutta sellainenhan Sookie välillä on.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, jossa Sookie, tuo vampyyrejä ja muita pelottavia pahiksia tappanut tarjoilijatar käyttää salaista asettaan ;) :

Toivoin, että takapuoleni ryttäisi hänen paitansa niin pahasti, ettei sitä saisi sileäksi enää millään.

Charlaine Harris: Samaa verta

Charlaine Harris: Samaa verta (#10)

Gummerus, 2013

353 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead in the Family, 2010)

Luettu: 25.2.2014

Mistä: kirjastosta

Hyppy Iijoen kuohuista ja Taivalkosken selkosilta Bon Tempsiin oli valtava, mutta se sujui oikein mukavasti. Pysyy tasapaino lukemisissa ja mieli virkeänä kun tyylit ja genret vaihtuvat!

Vampyyrien vallankaappaus ja keijusota ovat ohi ja tilanne Bon Tempsissa on rauhoittumaan päin, tai niinhän sitä luulisi. Muodonmuuttajien tulo julkisuuteen ja sen jälkimainingeissa suunnitteilla olevat lakimuutokset aiheuttavat närää niin muodonmuuttajien kuin valtaväestön keskuudessa. Sookie on toipumassa taisteluvammoistaan ja totuttelee vampyyrirituaalein solmittuun avioliittoon Ericin kanssa, mutta yhteinen aika viikinkivampyyrin kanssa on vähissä sillä miehellä on omat ongelmansa häilyvän valtatilanteen ja yllätysvieraiden kanssa. Kämppiksensä Amelien lähdettyä takaisin New Orleansiin Sookie saa kotiinsa seuraa paitsi edemenneen serkkunsa telapaattipojasta Hunterista myös serkustaan Claudesta, joka on jäänyt yksin sisarensa Claudinen kuoleman jälkeen, Claude nimittäin haluaa muuttaa väliaikaisesti Sookien luo. Sookien mailla on pian ruuhkaa, Alciden johtama ihmissusilauma pyytää lupaa täydenkuunjuoksuihin Sookien metsässä ja metsästä löytyy yllättäen myös muita jälkiä.

Minäpä kerron, missä mentiin. Olin ollut siinä uskossa, että kaikki muut keijut paitsi serkkuni Claude oli eristetty omaan maailmaansa. Ainakin kaikki amerikkalaiset keijut. En ollut koskaan uhrannut ajatusta muiden maiden keijuille, ja nyt minä puristin silmäni kiinni ja hätkähdin typeryyttäni. Isoisoisäni Niall oli sulkenut kaikki keijujen ja ihmisten maailman väliset portit. Niin hän oli ainakin väittänyt. Olin olettanut, etten kuulisi enää muista kuin Claudesta, joka oli elänyt ihmisten keskuudessa niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Miten siis oli mahdollista, että metsässäni oli talsinut keiju?

Tarinan alussa mietin jääköhän Samaa verta vain välityömäiseksi lämmittelyksi, mutta onneksi Harris pääsee tarinankerronnassaan vauhtiin ja tapahtumia ja toimintaa puskee vähän joka suunnalta. Uusia henkilöitä tulee (ja menee) ja vanhoihin tuttuihin, varsinkin Claudeen, pääsee tutustumaan vähän paremmin. Sookien ja Ericin suhteesta ei hirveästi uutta irtoa, tilanne vähän junnaa paikallaan.

Yksi asia mikä kiinnitti huomioni oli Sookien pohdinta minkälaista olisi elää (olla elävänä kuolleena? miten tämän nyt sanoisi?) vampyyrina. En ainakaan muista, että tätä näkökulmaa olisi käsitelty aiemmissa osissa, ei vaikka Sookien lyhyestä mieshistoriasta löytyy kaksi vampyyripoikaystävää ja lukemattomia verisiä ja väkivaltaisia yhteenottoja muiden vampyyrien kanssa. Nythän tässä alkoi väkisin miettiä mihin suuntaan tarina tästä etenee, sarjaahan ei montaa osaa ole jäljellä mikäli Harris ei innostu tätä jatkamaan ja jatkamaan ja... Kieltämättä kutkuttaisi hakea heti seuraava osa, mutta vietän ainakin ensin hiihtoloman ilman Sookieta ja kumppaneita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päiväkoti-ikäinen telepaatti on haastavaa seuraa.

Huh, mikä ajatus ;)

Charlaine Harris: Pedon veri

Huh, oli ihan iskeä ahdistus kun on ollut kaikenlaista joulutohinaa ja kirja on odottanut päiväkausia luettuna ja sormet ovat syyhynneet bloggauksen pariin. Nyt on (melkein kaikki) postin mukana lähtevät joulukortit matkalla ja ensimmäiset joulutortut sekä piparit leivottu ja on aikaa keskittyä blogin päivittämiseen.

Charlaine Harris: Pedon veri (#9)

Gummerus, 2012

303 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead and Gone, 2009)

Luettu: 8.12.2013

Mistä: kirjastosta

Edellinen lukukokemus oli sen verran työläs, että tarvitsin jälleen takuuviihdettä. Ja kun sain Paulalta kirjanmerkin, joka sopii minulle kuin nenä päähän ei tarvinnut kauaa miettiä minkä kirjan valitsen. Eric ja kumppanit kutsuivat taas.

Muodonmuuttajat tekevät saman minkä vampyyrit joitain aikoja aiemmin, he tulevat julkisuuteen kertarysäyksellä, näyttämällä muuntautumisensa ihmisestä eläimeksi suorassa televisiolähetyksessä yhtä aikaa ympäri maailmaa. Vaikka moni ottaa tilanteen suhteellisen hyvin eivät kaikki hyväksy jo toisen yliluonnollisten ryhmän olemassaoloa. Luvassa on levottomuuksia ja pian Merlotte´sin takapihalta löytyy nuoren naisen, ihmispuuman, ristiinnaulittu ruumis.

Sookiella riittää kiireitä, hän yrittää karistaa kannoiltaan pari vampyyrihotelli Gizan pyramidin tapahtumia tutkivaa FBI:n agenttia, selvittää murhaajan henkilöllisyyttä ja  tuuraa pomoaan Samia Merlotte´sin pyörittämisessä, vaikka oikeastaan hänen tekisi mieli selvittää välit muistinsa takaisin saaneen Ericin kanssa. Vähän kuin vahingossa Sookie sitoutuu Ericiin ja yllättäen hän on myös uuden vihollisen, murhanhimoisen keijun joukkoineen, tappolistalla.

Minusta tuntui hetken siltä kuin olisin irtaantunut kehostani ja katsellut elämääni ulkopuolisen silmin. Vampyyrit olivat minulle velkaa sekä rahaa että vastapalveluksia, koska olin auttanut heitä. Shreveportin ihmissudet olivat tehneet minusta laumansa ystävän, koska olin tukenut heitä vastikään päättyneessä sodassa. Olin sidoksissa Ericiin, mikä tuntui merkitsevän sitä, että olimme kihloissa tai ehkä jopa naimisissa. Veljeni oli ihmispuuma. Isoisoisäni oli keiju. Kesti hetken asettua jälleen nahkoihini. Elämäni oli ihan liian outoa. Minusta tuntui jälleen kerran siltä, että olin menettänyt hallinnan, että pyörin liian kiivaasti pystyäkseni pysähtymään.

Edellinen osa jäi kutkuttavaan tilanteeseen Ericin muistin palauduttua ja maltoin odottaa yllättävän kauan (nelisen kuukautta, aika on suhteellista!) ennen yhdeksännen osan lukemista. Täytyy kuitenkin antaa pisteet Harrisille, sillä hän pitää Pedon veren alussa niin sanotusti hullua jännityksessä marssittaessaan ylikset julkisuuteen ja pitäessään Sookien ja Ericin keskustelumahdollisuudet muutenkin minimissä. Silti pariskunnan välinen kissa ja hiiri -leikki sekä aiemmin vahvana huokunut jännite purkautui lopulta yllättävän nopeasti ja -vaikka tämä on vaikeaa sanoa- heidän kanssakäymisensä kävi välillä pelkäksi jyystämiseksi. Sain mitä odotin, mutta en sillä tavalla kuin olisin toivonut. Ollaanpa sitä nyt vaativia. Kyllä heidän suhteensa silti ilahdutti, sitä ei käy kieltäminen. Erikoiset keijut ja heidän suuri osuutensa kirjassa toivat mukavaa lisäväriä tarinaan.

Pidän edelleen kovasti sarjasta. Toimintaa ja vauhtia on tasaisesti, mutta se ei ole niin syvällistä, että kirjan lukeminen vaatisi täydellistä keskittymistä. Siis juuri sopivaa joulunaluskirjallisuutta. Mielenkiinnolla odotan mihin suuntaan Sookie (ja Eric) seuraavaksi suuntaa, vaikka Ahmun tavoin minunkin mielessäni kävi hienoinen juonen paikalleen jämähtämisen tunne. Mitä uutta Harrisilla on sarjassa vielä tarjota?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Halusin vain vaihtaa pyjaman päälle, pestä naamani ja kömpiä sänkyyn lukemaan kirjaa.

Ja kirjanmerkki, joka vaikutti myös lukuvalintaani näyttää tältä. Kiitos Paula ♥

Charlaine Harris: Veren sitomat

Kärsin lukumaratonin jälkeen jonkinlaisesta lukujumista, en nimittäin oikein tiennyt mille alkaisin eli mitä lukisin. Luin vuorotellen sivun sieltä ja toisen täältä kesken olevista Parvelan ja Sinkkosen KOULUUN! -kirjasta sekä Belitz-Henrikssonin ja kumppaneiden Naisen iholla -tatuointitarinakirjasta, mutta kaipasin pakoa fantasiamaailmaan. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarjan kahdeksas osa oli juuri oikea lääke oireisiin. Oivallista lukumaratonin jälkiruokaa, sopivan kevyttä ja nopeasti nautittavaa.

Charlaine Harris: Veren sitomat (#8)

Gummerus, 2012

346 sivua

Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo

(From Dead to Worse, 2008)

Luettu: 13.8.2013

Mistä: kirjastosta

Kirja alkaa pienellä kertauksella menneeseen ennen kuin nykyhetken tapahtumat lähtevät vyörymään liikkeelle. Ihan kiva, sillä kertaus on opintojen äiti ja onhan sarjassa ollut monenlaista juonenkäännettä, joista osa on saattanut painua unohtuneiden asioiden arkistoon. Sitä paitsi tiivis kertaus oli alussa, ei ripoteltuna ärsyttävästi pitkin matkaa.

Sekä vampyyrien että ihmissusien leireissä kuohuu. Koska Sookiella on ystäviä molempien olioiden joukossa ja hänen telepaatin kykyjään tarvitaan taas löytää hän jälleen itsensä keskeltä useampaakin yhteenottoa. Siinä sivussa on hoidettava kaikkea pientä kuten osallistua tuplahäihin, sulatella poikaystävä Quinnin katoamista, ratkoa veljen avioliitto-ongelmia, väistellä erinäisiä tappavia aseita ja ennen kaikkea tutustua uuteen lähisukulaiseen mallia keiju. Itseasiassa sukulaisia tuntuu poksahtelevan esiin kuin sieniä sateella, Sookiellahan on ennestään vain yksi sukulainen, veli. Onneksi Sookien ei tarvitse selvitä kaikesta yksin, pomo Sam, kämppis Amelia, suojelusenkelikeiju Claudine ja useamman kerran Sookien kanssa verta vaihtanut ja siksi läheiseksi tullut vampyyri Eric auttavat Sookien monesta pulasta.

     "Minäkään en usko, että se oli keiju", Eric sanoi. "Mutta puhutaan siitä matkalla. Tänne ei kannata jäädä."
     Siinä hän oli oikeassa. En tiennyt, minne hän oli vienyt ruumiin, ja tajusin etten oikeastaan piitannut siitä. Vuosi sitten olisin ollut ihan riekaleina jos olisin jättänyt jälkeeni ruumiin ja lähtenyt vain ajamaan valtatietä eteenpäin. Nyt olin pelkästään  iloinen siitä, että metsässä lojui hän enkä minä.
     Olin kehno kristitty mutta kohtalainen selviytyjä.

Olipa mukava päästä seuraamaan Sookien ja kumppaneiden tarinaa takaisin Bon Tempsin tutuksi tulleisiin maisemiin. Tässä osassa oli sellaista imua, että en olisi millään malttanut jättää kirjaa käsistäni. Edellisosan heikkouksista ei ollut tietoakaan (sheivausvälineitäkään ei mainittu!) ja tätä osaa ei tarvitse tituleerata välikirjamaiseksi. Tarinassa seurattiin useita juonipolkuja, mutta punaisena lankana -ainakin minulle- oli Sookien ja Ericin toveruus tai suhde, miksi sitä nyt nimittäisi... Tämä nousi ehdottomasti yhdeksi suosikikseni Ericin (lienee jo itsestäänselvyys), keijusukulaisten ja varsinkin yllättävän lopun myötä. Pieni Hunter oli oikein mukava lisä tarinaan ja toivon hänen vilahtavan myöhemmissä osissa.

Tarkoitukseni oli jo edellisen osan yhteydessä mainita vampyyrien hohtamisesta. Luulin, että se on Stephenie Meyerin höpötystä (ei, vaikka pidän Twilight -sarjasta en pidä vampyyrien hohtoefektistä, elokuvaversioissa se menee jo miltei naurettavuuksiin asti), mutta ei. Edellisessä osassa viitattiin tähän ilmiöön ja nyt taas parissakin kohtaa. Hän hohti hieman, kuten kaikki vampyyrit minun silmissäni. Näin siis Sookie Billistä, oletan tämän liittyvän Sookien telepaattikykyyn eli ilmeisesti muut eivät hohtoa näe. Äh, yritän työntää tämän huomioni sinne alussa manitsemaani arkistoon ja pitää nämä vampyyrit mielessäni mattapintaisina.

Sookie Stackhouse -sarjalla on kannattajansa ja kirjaa onkin luettu laajasti blogeissa. Kun tuli tuolle Eric-linjalle lähdettyä niin sama jatkukoon linkityksissä: Morre on edelleen Ericin lumoissa, samoin Haltiamieli, mutta Ahmuun vaalean viikingin vetovoima ei enää niin kovasti pure.


Sitaattikunniamaininnan (ja pienen spontaanin hihkaisun) saa:

"Sookie... minä muistan kaiken."

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta (#7)

Gummerus, 2012

364 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(All Together Dead, 2007)

Luettu: 24.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tutustuminen englanninkieliseen Sookie -sarjaan jäi yhden osan mittaiseksi pikapyrähdykseksi (ainakin toistaiseksi). Lainaamani All Together Dead -pokkarin eräpäivä paukkui useampaan kertaan ja lainasin lopulta suomennetun Pahan veren valtakunnan. Ei sarja ollut alkukielisenäkään mitenkään vaikealukuinen, mutta nautin tämän sarjan mieluummin suomeksi.

Sookie matkustaa Louisianan kuningattaren Sophie-Anne Leclerqin palkkaamana telepaattina Illinoisiin vampyyrien huippukokoukseen yhdessä Louisianan vampyyridelegaation kanssa. Gizan pyramidiksi nimetyn vampyyrihotellin hulppeista puitteista ja poikaystäväehdokas Quinnin läsnäolosta huolimatta tehtävä ei ole Sookielle se mieluisin. Matkalle kun osallistuu hänen sydämensä särkenyt Bill sekä Eric, joka ei muistinmenetyksensä jälkeen oikein tiedä miten suhtautua Sookieen. Kuningattaren tehtävää suorittaessaan Sookie joutuu miettimään uhkaako vaara vampyyrien, muiden yliluonnollisten olentojen vai ihmisten ja etenkin Auringon seurakunnan suunnasta ja kuka oikein on vaarassa, kuningatar, Sookie itse vai joku muu. Sookie joutuu myös sitoutumaan tahtomattaan yhä tiukemmin vampyyrien maailmaan.

     Olinko minä yksinkertaisesti utelias selvittämään, mihin vampyyrit huippukokouksessaan pyrkivät? Janosinko uusien epäkuolleiden kansalaisten huomiota? Halusinko tulla tunnetuksi hammashaukkana - ihmisenä, joka jumaloi vampyyrejä? Kaipasinko alitajuisesti tilaisuutta päästä vaivihkaa Billin lähelle, jotta saisin setvittyä hänen petollisuutensa herättämiä tunteita? Vai oliko pohjimmaisena syynä lähtööni Eric? Olinnko rakastunut huomaamattani tuohon räiskyvään viikinkiin, joka oli yhtä aikaa hurjan komea, peto sängyssä ja mukana vampyyripolitiikassa?

Sookien suhtautuminen Ericiin ei siis sekään ole ihan selvää pässin lihaa. Tämän sarjan kutkuttavimpia kuvioita onkin kissa ja hiiri -leikki Sookien ja Ericin välillä. En siis edelleenkään osaa oikein suhtautua Sookien ihastukseen Quinniin, onneksi kirjassa on sen verran vauhtia, että heidän kiehnäämisensä suhteensa rakentaminen jää vähemmälle.

Sarjan edetessä on mukava huomata, että Harris ei jää vieläkään pyörittämään samoja vanhoja hahmojaan vaan laajentaa jälleen yliluonnollisten olentojen kirjoa, tällä kertaa toisesta ulottuvuudesta tulevilla ylivertaisilla henkivartijoilla britlingeneillä. On kirjassa toki ihmisiäkin, kuten Bon Tempsin ulkopuoliset uudehkot ihmistuttavuudet: Sookien kämppikseksi päätynyt Amelia Broadway ja hänen poikaystävänsä Bob (joka tosin on edelleen kissan muodossa aiempien noitatouhujen seurauksena) sekä huippukokoukseen osallistuva Sookien telepaattikollega Barry Pikkolo.

Pahan veren valtakunnan juoni kulki pääpiirteittäin mukavasti. Ihmetystä tai ärsytystä herätti muutama pikkuseikka: a) Sookie odotti Amelian lähtevän asioille ennen kuin antautui läheisempään kanssakäymiseen Quinnin kanssa, mutta Bob sai kuitenkin jäädä taloon, b) Sookien ihokarvojenpoistovälineet piti jälleen mainita erikseen ilman sen olennaisempaa asiayhteyttä (en tiedä miksi tämä edelleenkin häiritsee), c) asiat lähtivät selviämään hieman liian hätäisesti ja niin sanotusti h-hetkellä ja d) sivuhenkilöitä oli turhan paljon. Loppuhuipennuksessa rytisteltiin tällä kertaa oikein isosti. Viihdyin kirjan parissa loistavasti enkä malttanut olla hakematta kirjastosta seuraavaa osaa, sillä oletan sen lupaavan nimellään (Veren sitomat) jatkoa erääseen tässä osassa tapahtuneeseen välikohtaukseen. Sen tarkemmin en viitsi kuviota avata, että en pilaa keneltäkään lukukokemusta. Ja voihan olla, että olen oletuksissani aivan väärillä jäljillä...


Sitaattikunniamaininnan saa erittäin mahtipontinen "vesilause", joka saa näillä helteillä janoiseksi:

Kaikki pienet rauhattomuuden purot, jotka olivat alkaneet norua mielessäni kuin sadevesi ikkunassa, olivat yhtyneet valtavaksi levottomuuden virraksi, joka kuohui sisälläni.

Ps. Olen sitten koukussa (ja tiukasti) myös True Bloodiin, jota tosin aloin seurata vasta neljännestä tuotantokaudesta.

Charlaine Harris: Definitely Dead

Charlaine Harris: Definitely Dead (#6)

Ace Books, 2006

324 sivua
(suom. Veren perintö)

Luettu: 2.4.2013

Mistä: kirjastosta

No niin! En sitten vielä hypännytkään Sookien kyydistä hengähdystauolle. Vaihdoin vain vauhdista englannin kieleen, kuten aiemmin vähän uhkasin. Kiitos kirjaston seutuvarauksen, lähikirjastossa näitä nimittäin löytyy ainoastaan suomennettuina. Pääsiäisenä pääsin lukemaan ensimmäistä kertaa ulkoilmaan, pitihän siitä ottaa kuva todisteeksi. Jouduin kylläkin hakemaan viltin kaveriksi vielä lampaantaljan ahterin alle, että tarkenin ;) Ah, kevät!

Hieman jouduin kakistelemaan tuota kantta. Jos suomennettujen Sookie-kirjojen kannet ovat hieman huvittavia kaikessa teatraalisuudessaan niin nämä englanninkieliset versiot ovat aivan kamalia. Tai siis kannet ovat kyllä sinällään ihan kivat, herttaista ja värikästä piirrosjälkeä kuorrutettuna kivalla kimalteella, mutta soveltuvat tyyliltään paremmin lasten satukirjalle kuin aikuisten vampyyrifantasialle. Mur, olen puhunut.

Sookie valmistautuu lähtemään New Orleansiin selvittelemään epämääräisissä olosuhteissa kuolleen serkkunsa Hadleyn jäämistöä. Ennen matkaa Sookiella on kiireitä auttaessaan Claude-keijua, veljeään Jasonia ja tämän tyttöystävää Crystalia sekä työtoveriaan Hollya ja ehtiipä hän vielä treffeille Quinnin, ihmistiikerin kanssa, tosin ilta saa odottamattoman käänteen. Lopulta Sookie pääsee lähtemään New Orleansiin, mutta vaara vaanii sielläkin. Vampyyrikuninkaallisten häät kiristävät tunnelmaa ja totta kai Sookie joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Sookie saa myös kuulla jotain epämiellyttävää Billistä ja jotain yllättävää omista taustoistaan.

Oli ihan virkistävää vaihtelua lukea Sookien seikkailuista englanniksi. Tosin ensimmäinen kompastus tuli heti alussa kun Sookie viittasi tapahtumiin, joista minulla ei ollut hajuakaan. Onnekseni löysin Hreathemuksen viittauksen samaan aiheeseen ja sitä kautta pääsin minua vaivanneen mysteerin jäljille. Pahuksen "välitarinat"! Pitääköhän Saran esittelemä kirjakin sitten lukea... Lisäksi päänvaivaa aiheutti Sookien puhetapa, jonka vuoksi jouduin turvautumaan välillä sanakirjaan kun erikoisimmat sanat jäivät häiritsemään. Tiedänpä nyt senkin mitä hoity-toity tarkoittaa. Englanninkielisestä tarinasta puuttui kömpelyys, joka minua häiritsi paikoitellen suomennoksissa. Voihan se toki johtua siitä, että vaikka luen englantia suhteellisen sujuvasti se ei ole äidinkieleni eivätkä kaikki nyanssit erotu. Tilannekomiikka ainakin erottui loistavasti myös alkukielellä ja hihittelin itsekseni useampaan otteeseen.

Two priests walked into the bar.
     This sounds like the opening of a million jokes. But these priests didn't have a kangaroo with them, and there was not a rabbi sitting at the bar, or a blonde, either. I'd seen plenty of blondes, one kangaroo in a zoo, no rabbis. However, I'd seen these two priests plenty of times before. They had a standing appointment to have dinner together every other week.

Olen kuitenkin hieman hämmentynyt. En nimittäin oikein saa otetta Quinnista. Tai siis en tiedä mitä ajatella hänen ja Sookien deittailusta. Entä Eric??? Tai edes Bill tai Alcide? Onhan Quinn ihan mielenkiintoisen oloinen tyyppi, mutta jokin hänessä tökkii. Samoissa mietteissä oli myös Emilie. Uusia, kiinnostavia hahmoja oli useita ja vauhtia riitti, joten eipä tässä kai ole valittamista. Sitä paitsi Sookien kuulemat paljastukset lupailevat mielenkiintoisia juonenkäänteitä myös jatkoa ajatellen. Jatkan sarjan lukemista englanniksi ainakin yhden osan verran, sillä varasin kirjastosta taas kaksi kirjaa kerralla. Ilmeisesti nämä kirjat haluavat liikkua pareittain ;)


Sitaattikunniamaininnan saa (ihan siitä syystä, että lauseen luettuani päässäni soi HIMin Gone With the Sin. Etsikää ja kuunnelkaa! Nyt en jaksa linkittää.):

His deep voice rumbled along my spine.

Hahaa! Huomasin ajoissa, että tv:stä (Yle TV2) alkaa True Bloodin viides tuotantokausi ja sitä ennen neljäs tuotantokausi uusitaan kahdessa osassa. Pääsen siis viimein tutustumaan tv-sarjaankin!

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Charlaine Harris: Verta sakeampaa (#5)

Gummerus, 2011
341 sivua

(Dead as a Doornail, 2005)

Luettu: 7.3.2013

Mistä: kirjastosta

Hiihtoloma- ja mökkilukemistoon sujahti seuraava Sookie Stackhouse -kirja kuin itsestään. Ulkoilupäivän jälkeen on lähes pakko saada lukea jotain viihdyttävää eikä mitään hirveän vakava(sti otettava)a.

Bon Tempsin kaksiluontoiset ovat vaarassa, sillä useampaa heistä on ammuttu eikä syyllisestä ole tietoakaan. Sookie pelkää veljensä Jasonin puolesta, sillä jouduttuaan ihmispuuman puremaksi veli muuttuu puumaksi täysikuulla ja on näin mahdollisesti vaarassa tulla ammutuksi. Sookie itse tuntuu myös olevan tapansa mukaan vaarassa. Hänellä on veljensä ja oman turvallisuutensa murehtimisen lisäksi muitakin kiireitä, sillä hän joutuu hankkimaan työpaikallensa Merlotte´siin väliaikaista työvoimaa ja osallistumaan Shreveportin ihmissusilauman erinäisiin tilaisuuksiin ystävänsä Alciden seuralaisena. Miesrintamalla sentään on hieman rauhallisempaa, vaikka ympärillä pyörii ex-poikaystävä vampyyri-Billin lisäksi merirosvovampyyri, ihmissusi, ihmiskoira ja vampyyri-Eric, joka kyselee muistinmenetyksensä aikaisista tapahtumista.

"Mitä me oikein teimme, Sookie? Ja kenelle?"

     "Tahrat olivat kananverta. Lahtasin kanan ja laitoin siitä ruokaa", valehtelin. Olin nähnyt pienenä mummin tappavan kanan monta kertaa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse.

     "Sookie, Sookie. Paskanjauhantamittarini huutaa punaisena", Eric sanoi ja pudisti päätään nuhtelevasti.

     Pelästyin niin , että aloin nauraa. Oli tullut sopiva hetki lähteä. Näin Charles Twiningin seisovan baarin etuoven pielessä kaikin puoliin nykyaikaista toppatakkia pidellen. "Hei sitten, Eric, ja kiitos baarimikosta", sanoin aivan kuin Eric olisi lainannut minulle sormiparistoja tai kupillisen riisiä. Hän kumarsi ja hipaisi poskeani viileillä huulillaan.

Näin peräkkäin luettuna aiempien tapahtumien kertaaminen ja samojen asioiden toisto häiritsi aika paljon. Olenkin samoilla linjoilla marjiksen kanssa, tästä jäi hieman välikirjan maku. Liiallisiin yksityiskohtiin jääminen ärsytti myös. Juonen kannalta ei ole välttämätöntä tietää, että Sookiella menee kirjastossa kaksi minuuttia suunniteltua vähemmän, vaikka toki muiden kirjastokäyttäytyminen minua kiinnostaakin... Minua mietitytti myös Sookien uskonnollisuus, se tuntui puskevan tässä osassa esille aiempia enemmän. Onneksi tarina vie tuttuun tapaan mukanaan ja juonta värittävä musta huumori, näpsäkkä sanailu ja Sookien häpeilemätön miesten (ulkonäön) ihailu viihdytti. Sitä paitsi Eric on jälleen oma itsensä ja samalla hänen ja Sookien välinen jännitekin palaa ihan erille tasolle. Kieltämättä odotan innolla seuraavan osan lukemista, jotta saan tietää mihin suuntaan Sookien mieskuviot lähtevät etenemään ;)

Sitaattikunniamaininnan saa Ericin punaisena huutavan paskanjauhantamittarin (katso lainaus ylempänä) lisäksi:

Minulla ei ole juuri ystäviä, joten arvostan niitä jotka olen onnistunut saamaan - vaikka epäilenkin, että he haluaisivat yllättää minut pimeällä kujalla ja tehdä minulle veriset temppunsa.

Charlaine Harris: Veren imussa

Charlaine Harris: Veren imussa (#4)

Gummerus, 2011
328 sivua

(Dead to the World, 2004)

Luettu: 2.3.2013

Mistä: kirjastosta

Edellisen huikean, mutta rankan lukukokemuksen jälkeen tarvitsin jotain nopeasti nieltävää viihdettä. Nappasin huojuvasta kirjastolainapinosta seuraavan Sookie Stackhouse -kirjan ja luin sen parissa päivässä, mitä ei minulle tapahdu kovin usein.

Sookie on totutellut viikon verran rauhalliseen sinkkunaisen elämään jätettyään petollisen poikaystävänsä Billin. Eräänä iltana töistä kotiin ajaessaan Sookie näkee pimeällä tiellä puolialastoman, juoksevan miehen. Mies on Eric, joka ei tunnista Sookieta tai edes itseään. Sookie vie miehen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän lähimpien työtovereiden kanssa selviää, että Shreveportissa on noitia, jotka haluavat vallata Ericin liiketoiminnan. Noitien johtajatar on mieltynyt viikinkivampyyriin ja haluaa hänetkin itselleen, mutta kun Eric ei noitien ehdotuksiin suostunut langetettiin hänen ylleen kirous, joka vei hänen muistinsa. Rauha on mennyttä, kun Sookie ryhtyy Ericin suojelijaksi, etsii kadonnutta veljeään ja joutuu osalliseksi vampyyrien, ihmissusien ja noitien väliseen taisteluun.

     Jestas, miten hyvin minä hommani hoidinkin. Minun piti pitää Eric piilossa, mutta tässä me nyt loikimme hautausmaan poikki kohti Lännen Pahaa Noitaa sen sijaan että olisimme piilossa jossain pimeässä kolossa mistä hän ei löytäisi meitä. Tosi fiksua.

Varoitus! Saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia! Kun Bill on poissa kuvioista pääsee Eric mellastamaan rauhassa Sookien lähellä, vaikkakin muistinsa menettäneenä sekä muuttuneena, ja suhdehan siitä seuraa. Vaikka Sookieta osittain häiritsee Ericin luonteen muuttuminen vie fyysinen vetovoima voiton. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsin siitä, että he löysivät toisensa pidin enemmän "tavallisesta" Ericistä. Muistinsa menettänyt Eric on liian tylsä ja tasainen! Onneksi tutusta Ericistä ehtii nähdä vilauksen kirjan lopussa, siitäkin huolimatta, että muistin palautumisen seurauksena Sookien ja Ericin suhde muuttuisi takaisin kissa ja hiiri -leikiksi peiton heiluttelun ja lepertelyn sijasta. Juonipaljastukset loppuivat.

Harris esittelee liudan uusia yliksiä eli yliluonnollisia olioita, joten touhu ei käy yksitoikkoiseksi. Toivottavasti noitia ja keijuja vilahtelee myös jatkossa Bon Tempsissä, heistä lukisi mielellään enemmänkin. Viihdyin Sookien matkassa edelleen oikein hyvin, mutta lukisin silti mieluummin sarjaa jatkossa alkukielisenä. Uskoisin tarinan olevan sujuvampi englanniksi, nyt osa jutuista tuntui vähän kömpelöiltä. Katsotaan nyt vielä seuraavan osan verran, se kun on jo lainattuna kirjastosta suomenkielisenä. Hieman muuten taas ärsyynnyin Sookieen, joka välillä loistaa tyhmyydellään ja välillä taas tuntuu hyvinkin fiksulta. Nurinoista huolimatta taidan jatkaa saman tien seuraavaan osaan.

Veren imussa on viihtynyt myös mm. marjis ja Morre.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luoja minua sarkastisilta vampyyreiltä varjelkoon.

Johonkinhan se raja nyt sentään on vedettävä, muunlaiset vampyyrit siis ilmeisesti menettelevät ;)

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (#3)

(Club Dead, 2003)

Gummerus, 2010

291 sivua

Hitaamman Haudankaivajan tyttären jälkeen otin kirjallisen pikaspurtin Sookie Stackhousen matkassa. Tällaisia välipalakirjoja pitäisi olla aina varastossa odottamassa! Tästä on hyvä siirtyä "rauhoittumaan" Stephen Kingin (Unensieppaajan) pariin.

Billillä on kiireitä hoitaessaan salaista tehtäväänsä Louisianan kuningattarelle. Sookie kokee jäävänsä Billin tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi ja päättää antaa miehelle tilaa ja aikaa suorittaa tehtävä loppuun. Pian Bill kuitenkin katoaa. Kun Eric saa selville, että Bill on siepattu lähtee Sookie etsimään häntä apunaan ihmissusi Alcide Herveaux. He lähtevät Jacksoniin, jossa Sookien on tarkoitus tutustua paikalliseen vampyyriyhteisöön ja selvittää ajatustenkuuntelun avulla mahdollisia vihjeitä päästäkseen Billin jäljille. Yliluonnollisten otusten kohtaamispaikka Josephine's, tai Kylmäveristen klubi kuten ihmissudet baaria kutsuvat, on juuri oikea paikka aloittaa etsinnät.

"Miten kaltaisesi heiveröinen ihmistyttö aikoo panna Jacksonin vampyyrit ojennukseen? Harrastatko sinä taistelulajeja? Osaatko ampua tarkasti? Oletko ollut armeijassa?
     En voinut olla hymyilemättä. "En. Etkö ole kuullut minusta?"
     "Oletko sinä joku julkkis?"
     "En kai sitten." Olin iloinen, ettei Alcidella ollut minusta ennakkokäsityksiä. "Etköhän sinä tutustu minuun ajan myötä."
     "Kunhan et muutu käärmeeksi." Alcide nousi ylös. "Et kai sinä ole mies?" Ajatuksen pälkähtäminen hänen päähänsä sai hänen silmänsä laajenemaan.
     "En ole, vaan nainen." Yritin vastata asiallisesti, mutta se vaati ponnistelua.
     "Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että olet kundi." Hän virnisti. "Jos et kerran ole mikään teräsnainen, mitä aiot tehdä kun saat selvitettyä, missä poikaystäväsi on?"

No niin! Kolmas Sookie -kirja noudatti kahdesta ensimmäisestä tuttua kuviota.  Bill ja Eric, Sookien luottovampyyrit, määrittävät tasapainon. Jos toinen on poissa niin toinen on paikalla. Bill ei ole suosikkini, joten en pistä ollenkaan pahakseni, että Kylmäveristen klubissa Eric on enemmän esillä. Pääseepä tämä Viidennen alueen seriffi jopa tekemään hieman syvempää tuttavuutta Sookien kanssa...

Vauhtia riitti alusta loppuun. Kirja jäi sen verran kutkuttavaan kohtaan, että taidan huomisella kirjastokäynnillä tarkistaa H:n kohdalta josko sarjalle löytyisi jatkoa. Hurraahuutoja? No ei ihan. Viihdyttävää? Kyllä. Koukuttavaa? Ehdottomasti!

Emilie nosti esiin hyviä huomioita kirjasta ja varsinkin Billistä, Morre puolestaan kirjoitti hyvin Eric tunnepitoisesti, muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin juuri lakannut hohtamasta juotuani Billin verta (hätätilanteessa), ja tämän uuden kriisin johdosta loistin nyt kuin diskopallo.

So American -haasteessa tuli Kylmäveristen klubin myötä valmiiksi kaksi kategoriaa (yksipuolisesti, mutta tulipa kuitenkin).

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (#2)

(Living Dead in Dallas, 2002)

Gummerus, 2010

292 sivua

Kuten jo aiemmin mainitsin, pari hitaasti edennyttä  kirjaa aiheutti jonkinasteista lukujumia ja kaipasin jotain vähemmän syvällistä ja nopeasti luettavaa. Tähän lukujumiin löytyi sopiva lääke Harrisin vampyyrisarjasta ja niinhän siinä sitten kävi, että luin Sookie Stackhouse -sarjan toisen osan heti aloitusosan perään.

Merlotte'sin kokki Lafayette löytyy kuolleena etsivä Andy Bellefleurin autosta. Sookie haluaa puhdistaa Andyn maineen ja selvittää työtoverinsa murhaajan, mutta hänellä pitää kiirettä myös epävirallisen kakkostyönsä kanssa, Eric nimittäin tarvitsee jälleen hänen telepaatinkykyjään. Matkalla Ericin luo Sookie törmää vaaralliseen mainadiin eikä myöskään työmatka Dallasiin kadonnutta vampyyriä etsimään suju ilman vaaroja.

     "Muistatko mitä lupasit minulle, Sookie? Että käyttäisit telepaattista kykyäsi auttaaksesi minua, kunhan minä jätän asiaan sekaantuneet ihmiset henkiin?"
     "Tietenkin muistan." Minä en unohda lupauksiani, varsinkaan lupausta jonka olen tehnyt vampyyrille.
     "Sen jälkeen kun Billistä tehtiin Viidennen alueen tarkastaja, meillä ei ole ollut arvoituksia ratkottavana. Mutta Kuudennella alueella, Teksasissa, tarvitaan erityiskykyäsi, joten lupasimme lainata sinua sinne."
     Minut oli siis vuokrattu, kuin jokin moottorisaha tai kaivinkone. Mietin, olivatko Dallasin vampyyrit joutuneet maksamaan pantin vahinkojen varalta.

Täytyy sanoa, että Merlotte'sissa tuntuu käyvän melkoinen kato työntekijöiden suhteen kun yksi toisensa jälkeen joutuu murhatuksi! Kirja etenee alusta asti vauhdikkaasti ja hahmoihin (sekä "lajeihin") tulee lisää syvyyttä kun heidät oppii tuntemaan paremmin. Pientä ärtymystä aiheutti Sookien nokkeluus, joka sai epäuskottavia piirteitä hänen osuessaan heti oikeaan epäilyissään. Pakko kritisoida myös kahden rinnakkaisen juonikuvion toimivuutta, murhan ratkaiseminen jäi mielestäni jotenkin laimeaksi kun taas kadonneen vampyyrin etsiminen toimi kerronnallisesti ja nousi näin ehkä merkittävämpään osaan. Lopussa oleva Billin sukuselvitys jäi myös vähän irralliseksi, mutta ehkä tässä pohjustettiin tulevia tapahtumia. Pienestä nurkumisesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, ehkä jopa Veren voimaa paremmin.

Sookien ja Billin vuoristoradan lailla etenevää suhdetta oli hauska seurata, varsinkin, kun Eric pääsi aiheuttamaan pientä kipinöintiä. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kaksikko - tai siis kolmikko - etenee. Kolmas osa on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sen aika tule hyvinkin pian.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa arvion lisukkeena on kuvia tv-sarjasta,  Kirjamielellä -blogissa iloittiin Eric-osuuden kasvusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sookie-neiti, olette juonut enemmän vampyyrinverta kuin luulinkaan"

Tämäkin kirja vilahtaa osaksi So American -haastetta.

Veren voima (100. postaus)

Tässä sitä ollaan! Blogi lähestyy kahden vuoden (uhma?)ikää ja näin merkkipäivän kynnyksellä tulee ulos sadas postaus. Kiitos vanhoille lukijoille kun olette pysyneet mukana sekä kommentoineet ja tervetuloa uusille! Teroittakaa kulmahampaanne tai suojautukaa hopeakoruilla, miten vain parhaalta tuntuu, täältä tulee (taas) vampyyrejä! Saanko esitellä, Sookie Stackhouse ja kumppanit:

Charlaine Harris: Veren voima (#1)

(Dead Until Dark, 2001)

Gummerus, 2010

336 sivua

Sookie Stackhouse on Bon Tempsin pikkukaupungissa asuva 25-vuotias näpsäkkä tarjoilijatar. Viehättävyydestään huolimatta Sookiessa on pientä erakon vikaa. Hän asuu isoäitinsä kanssa eikä juurikaan käy treffeillä, sillä hän kuulee muiden ajatukset. Sookie saa pian muuta ajateltavaa, sillä hänen työpaikalleen Merlotte´siin astelee vampyyri. Sookie ja komea, tummahiuksinen vampyyri Bill Compton tutustuvat ja pelastavat siinä sivussa vuorotellen toistensa henget (tai hengen, Bill kun on teknisesti ottaen jo kuollut). He eivät kuitenkaan ole ainoat hengenvaarassa olevat, sillä Bon Tempsissa liikkuu murhaaja, joka tuntuu olevan kiinnostunut tappamaan lähinnä nuoria naisia. Toinen yhteinen piirre on uhreista löytyvät vampyyrin puremajäljet. Sookie haluaa selvittää tappajan ennen kuin hän on itse yksi uhreista.

Vampyyrejä, telepaatti, muodonmuuttaja, hammashaukkoja, synteettistä verta, jännitystä, huumoria ja jopa Elvis! Kysyn vain, voiko mennä vikaan? Ei, tai sitten Sookie Stackhouse - tai Southern Vampires - sarjan aloitusosa vain sattui tulemaan juuri sopivaan lukuväliin, vähemmän onnistuneiden lukuvalintojen lomaan.

Eihän siitä mihinkään pääse, että vertasin kirjaa väkisinkin Stephenie Meyerin Houkutus/Twilight -sarjaan. Molemmissa on keskiössä naispuolinen ihminen ja vampyyrimies, molemmissa asetelma aiheuttaa ongelmatilanteita ja joku uhkaa avutonta ihmis(nais)parkaa. Mutta sitten ne erot. Siinä missä Meyerin sarja (hei hei Morre, opin läksyni enkä puhu enää saagasta ;)) on suunnattu teini-ikäisille on Harrisin sarja enemmän aikuisille. Ja sen huomaa. Twilightissa romantiikka on enemmän kihelmöivää odotusta ja pidättäytymistä, kun taas Sookie Stackhouse -sarjassa... ei odoteta eikä pidättäydytä ;) Myös vampyyreissä on eroja, Twilightissa Forksin kaupungin vampyyrit eivät juo ihmisten verta, Sookie Stackhousen kotikaupungissa vampyyrit ovat verenhimoisia, enemmän tai vähemmän. Aiemmin mainitsemaani huumoria ei Twilightissa juurikaan ollut, tässä sitä oli ja se sopi tarinaan oikein hyvin.

     "Eikö sinua pelota olla yksin nälkäisen vampyyrin kanssa?" hän kysyi, ja sanojen takaa kuulsi jotain alentuvaista mutta kuitenkin vaarallista.
     "Ei."
     "Arveletko, että olet turvassa koska tulit avukseni, että minussa on kaikkien näiden vuosien jälkeen vielä rahtunen sentimentaalisuutta? Vampyyrit kääntyvät usein niitä vastaan jotka luottavat heihin. Tiedät varmaan, ettei meillä ole ihmisten moraalia."
     "Monet ihmiset kääntyvät niitä vastaan jotka luottavat heihin", minä huomautin. Osaan olla käytännöllinen. "En ole täysi typerys." Nostin käsivarttani ja käänsin kaulaani. Sillä aikaa kun vampyyri kokosi voimiaan, olin kietonut Rottien ketjut kaulani ja käsivarsieni ympärille.
     Vampyyri värähti silminnähtävästi.
     "Mutta sinulla on mehukas valtimo nivusissa", hän sanoi hetken päästä äänellä, joka oli liukas kuin luikerteleva käärme.
     "Älä puhu rivoja", sanoin hänelle. "Sellaista minä en kuuntele."

Veren voima oli siis ensikosketukseni Sookie Stackhouseen, olen kyllä kuullut paljon niin kirja- kuin tv-sarjastakin. En ole myöskään voinut välttyä kuulemasta hehkutusta (ja näkemästä kuvia) eräästä vampyyri-Ericistä. Jostain kumman syystä luin kirjaa pitkään kuvitellen, että Bill on Eric. Huokaus. Miten minä saatoinkin mennä nimissä noin sekaisin? Ehkä Sookien jatkuva säärikarvojen ajelu sekoitti minut - vähempikin toisto olisi riittänyt! Onneksi kaksi seuraavaa osaa on lainattuna kirjastosta, pääsen jatkamaan ja viihtymään tarinan parissa piakkoin. Tällä kertaa jätän linkitykset väliin, Google kyllä löytää!

Kumman kruunaisin vampyyrisarjakuningattareksi, Stephenie Meyerin vai Charlainen Harrisin? Ääneni menee Meyerille. Houkutus vei mennessään ensisivuilta lähtien, Veren voima antoi hieman odottaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (perjantain kunniaksi valittu):

"Sitten punaviiniä, kiitos", mies sanoi, ja hänen äänensä oli viileä ja kirkas kuin puro joka virtaa sileiden kivien yli.

TBR 5/100
So American -haaste