Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

(Vampyria #2)

Otava, 2024

490 sivua

Suomentanut: Taina Helkamo, Liisa Kuivasmäki

(Vampyria - La Cour des Miracles, 2021)

Luettu: 7.1.2025

Mistä: lahja

Jeanne Froidelac, tai Diane de Gasterfriche jona hänet nykyisin paremmin tunnetaan, on päässyt viimein Vampyrian valtiaan, pimeyden kuninkaan Ludvig Muuttumattoman hoviin Versaillesiin ja on siten yhä lähempänä päämääräänsä, kostaa perheenjäsentensä murhat ja syöstä julma vampyyrikuningas vallasta lopulliseen kuolemaansa. Koston täytyy kuitenkin odottaa tai ainakin Jeannen on otettava kiertotie sen toteutukseen sillä vampyyrikuninkaan valtaa horjutetaan myös hovin ulkopuolelta. Ludvig Muuttumaton saa kilpailijan, salaperäisen Ihmeiden valtiattaren Hekaten, joka vaatii itselleen Pariisia ja Pariisin varakuningattaren titteliä. Ihmeiden valtiatar on värvännyt sotajoukoikseen kammottavat ihmissyöjäghulit, jotka riehuvat ympäri Pariisia herättäen kauhua sen asukkaissa. Ludvig Muuttumaton määrää Diane de Gasterfrichen ja kaksi muuta kaartilaistaan, Suraj de Jaipurin ja Hélénaïs de Plumignyn, lähtemään Ihmeiden valtiattaren perään ja tuomaan hänet Versaillesiin kuulusteltavaksi. Jeannen ei auta muu kuin totella kuningasta sekä Vastarinnan koordinaattoria ja lähteä suorittamaan vaarallista kaksoistehtävää.

Jeannen (käytän päähenkilöstä mieluiten hänen omaa nimeään) ja hänen kaartitoveriensa matkassa kuljetaan pitkin Pariisin katuja, siltoja ja maanalaisia käytäviä, juhlitaan palatseissa, käydään puistoissa ja hautausmailla ja poiketaan vaivaistalossa. Näitä Pariisin tunnettuja rakennuksia ja maamerkkejä oli mukava bongailla pitkin tarinaa. Synkän tunnelman puolestaan takaavat vampyyrit ja ghulit, jotka repivät ihmisparat hampaisiinsa jopa heidän kodeistaan. Victor Dixenin Pariisi ei ole kaunis ja romanttinen vaan varsinkin illan tullen ruma ja raadollinen kaupunki. Miljöön kuvauksen lisäksi myös itse tarina on onnistunut. Pimeyden hovin eli sarjan ensimmäisen osan puutteet ja kompastuskohdat (rönsyilevä kuvailu, kömpelöt huudahdukset ja huutomerkkien viljely, erikoiset kielikuvat) olivat kuin pois pyyhkäistyt, nyt tarina lensi ja laukkasi! 

Ihmeiden hovi ihan fyysisenä esineenä on niin ikään kokenut kasvojenkohotuksen sarjan aloitusosaan verrattuna. Ihmeiden hovi on painettu sileämmälle paperille ja pehmeässä kannessa ei näy yhden lukukerran jälkeenkään naarmuja ja taitoksia kuten Pimeyden hovin kannessa, joka näytti ikävän kulahtaneelta jo lukemisen alkumetreillä. Myös Ihmeiden hovissa on kaunis kuvitus: kansikuva, tärkeimmät henkilöt medaljongeissa etukannen sisäpuolella, Vampyrian ja Pariisin kartat sekä kuolevaisten laki ovat ilo silmille.

En millään malttaisi odottaa sarjan kolmatta (ja ilmeisesti viimeistä) osaa, haluaisin päästä heti jatkamaan matkaa Jeannen ja hänen seurueensa kanssa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kukaan ei osaa edes epäillä, että kaiken sen mustuuden keskellä kytee kipinä, joka on vannonut palauttavansa Valon maailmaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 5. Kirjassa on ystävyyttä yli rajojen

Helmet-lukuhaaste 2025: 26. Kirjassa on itse valittu perhe

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava, 2020

365 sivua

Luettu: 1.4.2024

Mistä: kirjastosta

Miten voi sama mies saada peräänsä sekä rikollisjengin että leikkipuiston vanhemmat? En edes tiedä, kumpia pelkään enemmän.

Siinäpä hyvä kysymys, jonka esittää Sami, Pintaremontti-romaanin päähenkilö. Samilla ei ole ollut onnea naisrintamalla ja sukulaisetkin tuntuvat olevan sitä mieltä, että Sami on toivoton tapaus mitä tulee kumppanin löytämiseen. Yrityksen puutteesta ei ainakaan ole kyse, Sami on valmis pistämään kaiken peliin vaikka se tarkoittaisi hyvässä tarkoituksessa lipsautettuja valheita tai toisen lapsen lainaamista, jotta pääsisi juttusille potentiaalisten tyttöystäväehdokkaiden kanssa. Kirjassa seurataan myös Samin Henna-sisaren, Seija-äidin sekä Samin ystävien Markuksen ja Pesosen elämää. Ei ole heilläkään helppoa.

Olen lukenut Miika Nousiaiselta vain Vadelmavenepakolaisen (aeb eli aikaan ennen blogia), mutta kirjojen sijaan Nousiainen on minulle tutumpi tv:stä, etenkin Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmasta. Olikin hauska lukea Pintaremonttia sillä kuulin tarinan Miika Nousiaisen äänellä ja puhenuotilla. 

Pintaremontti on huumorilla höystetty lempeä ja lämmin tarina, jossa on hirveästi kaikkea ja kova vauhti päällä. Samin ja hänen läheistensä kautta käsitellään lähes pakkomielteistä kumppanin ja parisuhteen kaipuuta, painetta perheen perustamisesta, lapsettomuutta, mielenterveysongelmia, ennakkoluuloja niin motoristeja kuin pariskunnan osapuolten välistä ikäeroa kohtaan sekä somekuplan puhkeamista. Tarina lähtee laukalle heti alussa ja yltyy lähes tragikoomisiin mittoihin. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä miten kummassa Sami kuvittelee selviävänsä niistä sudenkuopista joita on tullut itselleen kaivaneeksi. Lopussa on kuitenkin ihanaa onnellisuushöttöä kaikille, minusta jopa vähän liikaa.

Miika Nousiainen on lyhyiden lauseiden mies, mutta hän onnistuu kuvaamaan hyvin suuria tunteita ja suomalaisen - etenkin miehen - sielunmaisemaa. Kaiken kohelluksen keskellä ehkä mieleenpainuvin ja tietyllä tapaa liikuttavin hetki oli mielestäni se kun Pesonen vapautuu vyön kahleista ja uskaltaa olla oma itsensä, vaikka se persvako olisikin vaarassa vilahtaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei stressaa niin paljon kuin stressin välttely. Saatana miten voikin olla stressiä vältellessä pinna kireällä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 22. Kirjassa on monta kertojaa

Helmet-lukuhaaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti (moottoripyöräkerhon)

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Otava, 2020

255 sivua

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

(Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009)

Luettu: 5.3.2024

Mistä: kirjastosta

Eräänä talviyönä yksi pienen puolalaiskylän kolmesta ympärivuotisesta asukkaasta löytyy kuolleena. Toinen kylän vakiasukkaista Janina Duszejko on aivan varma, että kauriilla on sormensa - tai sorkkansa - pelissä. Eläimet ovat nousseet kapinaan niitä sortaneita ihmisiä vastaan! Samalla kun hoitaa kesäasukkaiden taloja, laatii horoskooppeja ja kääntää William Blaken runoja Janina ottaa asiakseen selvittää naapurinsa kuoleman, mutta sitten löytyy lisää vainajia...

Aja aurasi vainajain luitten yli on romaani, joka pakenee genremääritelmiä, siinä on ripaus rikostarinaa, astrologiaopasta, keittokirjaa (sinappikeitto!), filosofiaa, fantasiaa, mitähän vielä... Hämmennystä lisää vielä pitkät ja polveilevat lauseet, erikoiset kielikuvat sekä Tokarzukin tapa viljellä isoja alkukirjaimia sanoihin joihin ne eivät kuulu. Kun Janina vielä käyttää ihmisistä näiden oikeiden nimien sijasta kyseisten henkilöiden persoonaa, ulkoista olemusta tai jotain muuta henkilöön liittyvää asiaa kuvaavia nimiä kuten Outolintu, Isojalka, Kaivonen, Mustatakki tai Tuhkanainen, on kokonaisuus melkoisen kirjava.

Välillä kerronta on pitkäveteistä ja jaarittelevaa ja keskittyminen herpaantuu, mutta tarina tarjoaa myös yllätyksiä, lisäksi kirjan synkkä huumori keventää lukukokemusta. Lukemisen jälkeen mielessä pyörii melkoinen sekamelska. Aja aurasi oli mielenkiintoinen tapaus, mutta sen verran omituinen, että en taida tarttua Tokarzukin muihin teoksiin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matalat, tummat pilvet olivat koko päivän kiitäneet taivaalla, ja nyt, myöhään illalla, niiden märät mahat viistivät kukkuloita.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 11. Jostakin lainattu kirja

Helmet-lukuhaaste 2024: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

Victor Dixen: Vampyria - Pimeyden hovi

Victor Dixen: Vampyria - Pimeyden hovi

(Vampyria #1)

Otava, 2024

459 sivua

Suomentanut: Taina Helkamo

(Vampyria - La Cour des ténèbres, 2020)

Luettu: 8.1.2024

Mistä: lahja

Vampyria - Pimeyden hovi hyppäsi välittömästi luettavien listalleni kun se osui kirjatutkaani, Victor Dixen nimittäin tarjoilee tarinassaan sen verran kutkuttavalta vaikuttavan ja erilaisen näkemyksen Ranskan historian merkkihenkilöstä. Ja tämä on vasta alkua, sillä Pimeyden hovi on Vampyria-trilogian avausosa.

Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV on nykyään Ludvig Muuttumaton, pimeyden kuningas, joka hallitsee Vampyrian valtakuntaa verisellä otteella. Aivan kirjaimellisesti, sillä kuningas muutettiin vampyyriksi vuonna 1715 ja hänen valtakautensa on jatkunut jo lähes kolmensadan vuoden ajan. Vampyriassa vampyyrit kuuluvat ylimpään säätyyn ja alimmassa eli neljännessä aatelittomien säädyssä ovat kuolevaiset, ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittain osan verestään vampyyreille.

Yksi aatelittomista, nuori Jeanne menettää eräänä yönä kaiken kuninkaan joukkojen saapuessa hänen perheensä kotiin ja Jeanne pakenee vannoen kostoa. Jeanne päätyy kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, jonne hänellä ei taustansa puolesta olisi mitään asiaa, mutta koska sattuma tai kohtalo tarjoaa mahdollisuuden hän päättää käyttää sen hyväkseen. Ympärillä liikkuvista aatelisista ja vampyyreistä sekä kaikesta juonittelusta ja vaaroista huolimatta Jeannella on sisäoppilaitoksessa paremmat mahdollisuudet kostoon.

" Pimeyden hovissa on sääntönsä ja hengenvaaralliset ansansa, ja pienemmästäkin virheestä saa maksaa verisen hinnan..."

Kirjan yksityiskohtainen kullan sävyinen kansikuva ja kannen sisäpuolen henkilögalleria ovat hienot ja tyylikkäät. Myös ensimmäisillä sivuilla oleva kartta ja Vampyrian valtakunnan lait sopivat kokonaisuuteen. Valitettavasti mustissa pehmeissä kansissa näkyy välittömästi avaamisen jäljet naarmuina ja taitoksina. Sivut ovat mattapintaista karkeahkoa ja huokoista paperia, joka tuntuu käsissäni epämiellyttävältä. Näistä syistä johtuen kirjasta esineenä tulee hieman halpa ja kertakäyttöinen vaikutelma, mikä on harmi.

Tarina alkaa toiminnantäyteisesti ilman pidempiä alkulämmittelyjä ja tempaisee mukaansa ensi sivuilta lähtien. Tapahtumat sijoittuvat lähelle nykyaikaa, mutta aika hämärtyy, on kuin aika olisi toisaalta pysähtynyt hetkeen jolloin kuninkaasta tuli vampyyri, mutta toisaalta taas jatkanut kulkuaan. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat erikoisella tavalla, oikeastaan se sopii tarinaan. 

Välissä kuvailu ja huutomerkkien käyttö tunnelman tehostamiskeinona lähtee rönsyilemään. Kielikuvat ovat erikoisia ja huudahdukset tuntuvat kömpelöiltä, ne onnistuvat ennemmin latistamaan kuin lisäämään jännitystä. Dixon on kirjoittanut vetävän tarinan, jonka varrella henkilöhahmoista paljastuu melkoisia yllätyksiä. Tarinan henkilöt kehittyvät välillä suuntaan, joista en lukijana kovin pidä, mutta muutokset ovat kuitenkin tarinan kannalta perusteltuja. Tämän tarinan parissa ei ollut tylsää! Jatko-osat on ehdottomasti luettava.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Häikäisevän, ikuisesti muuttumattoman yhdeksäntoistavuotiaan ulkokuoren alla hänen sisuksensa ovat muinaisen muumion.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa paetaan tai karataan

Helmet-lukuhaaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta (Ranska)

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

 

Antti Tuuri:

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Otava, 2022

158 sivua

Luettu: 31.10.2023

Mistä: kirjastosta

Olin hyvin vähällä jättää lainaamatta tämän lukupiirikirjan sen nimen ja oman virheoletukseni takia, luulin nimittäin nimen perusteella, että kirja kertoo Björn "Nalle" Wahlroosista. Katsoin kuitenkin kirjan tiedot Outi-kirjastosta, tajusin virheeni ja varasin kirjan. Onneksi, voi miten mielenkiintoisen kirjan luinkaan!

Kirjailija Antti Tuuri oli 20-vuotias tavatessaan ensimmäistä kertaa silloisen tyttöystävänsä 9-vuotiaan velipuolen, Jukka Wahlroosin, jolla on Downin oireyhtymä. Tuosta hetkestä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt ystävyys, myöhemmin Tuurista tuli myös Wahlroosin edunvalvoja. Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä kertoo Tuurin sanoin hänen ystävänsä ja edunvalvottavansa elämästä.

Jukka Wahlroos syntyi vuonna 1955 aikana, jolloin Down-ihmisistä puhuttiin mongoloideina ja jolloin Down-ihmiset oli tapana sulkea laitoksiin. Synnytyssairaalan lääkäri suositteli Wahlroosien vastasyntyneen pojan luovuttamista kehitysvammalaitokseen, jotta hän ei pilaisi perheen elämää. Kuinka järkyttävältä tuo lääkärin kommentti tänä päivänä kuulostaakaan! Vanhemmat, Inkeri ja Arne Wahlroos, päättivät kuitenkin vastustaa lääkärin suositusta ja pitää lapsen luonaan kotona. Kuinka hienon elämän Wahlroos onkaan saanut elää, kiitos rohkeiden, ennakkoluulottomien ja aikaansa edellä olleiden vanhempien! Arvostan hyvin paljon myös Tuuria, joka on pysynyt vuosikymmenet ystävänsä elämässä (myös sen jälkeen kun Tuurin ja Wahlroosin sisarpuolen avioliitto päättyi) ja ottanut hoitaakseen edunvalvojan tehtävän.

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä on upea ja lämmin elämäkerta, josta huokuu kirjoittajan suhde Wahlroosiin. Tuuri ei puhu vain "päämiehestä" eli edunvalvottavasta vaan ystävästä, josta Tuuri on selvästi ylpeä ja jota kohtaan hänellä on suuria tunteita. Teksti harhautuu hetkittäin hieman kauemmas Wahlroosista, ikään kuin teksti olisi vuodatettu suoraan sydämestä ilman suurempia suunnitelmia tai jäsentelyjä. Kirja tuntuukin ehkä ennemmin Tuurin tunteenpurkaukselta kuin varsinaiselta elämäkerralta, kirjoitustyyli toimii ja sopii teokseen. Tuuri kirjoittaa myös kehitysvammaisten ja etenkin Down-ihmisten kohtelusta eri aikoina, siitä oli kiinnostava lukea, mutta pidin eniten Wahlroosiin keskittyvistä tarinoista. Kirjan nimessä olevalle pantterivertaukselle löytyy selitys, mutta ei sille miksi Tuuri puhuttelee kirjassa ystäväänsä sukunimellä. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, etenkin kun tekstistä huokuu Tuurin ja Wahlroosin lämpimät ja läheiset välit.

Yksi Wahlroosin monista harrastuksista on ollut lehtileikkeiden ja jopa kokonaisten kirjojen kopiointi ja Tuurin mukaan Wahlroos onkin kutsunut itseään kirjailijaksi. Wahlroos on myös lukenut kirjoja läheisilleen omalla, ei aina niin ymmärrettävällä tavallaan. Se, että Tuuri on ikuistanut Wahlroosin ja hänen tarinansa kirjaksi on varmasti hienoimpia kunnianosoituksia mitä kirjailija voisi teksteistä ja kirjoista pitävälle ystävälleen tehdä.

Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka tiivistää loistavasti koko kirjan):

     Kovin eri tavalla Wahlroos olisi elämäänsä varmasti elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa köyhempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 22. Kirjassa käydään saunassa

Helmet-lukuhaaste: 2023: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

- - -

Minulla on vielä muutama vuoden 2023 puolella luettu kirja odottamassa bloggaamista, mutta toivotan silti tässä vaiheessa oikein hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2024!

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla

Otava, 2019

240 sivua

Luettu: 7.9.2023

Mistä: kirjastosta

Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

395 sivua

Luettu: 27.7.2023

Mistä: kirjastosta

Tine lähtee miehensä Runarin kanssa syrjäiselle Ørjan saarelle pystyttääkseen kiertävän elokuvateatterin. Saari on Runarille tuttu jo nuoruudesta, mutta Tine lähtee sinne ensimmäistä kertaa. Elokuvateatteri jää Tinen ajatuksissa taka-alalle kun hän löytää vajasta vanhan lankamagnetofonin ja äänitekeloja, jotka vievät Tinen menneisyyteen, vuoden 1950 toukokuuhun. Keloilta purkautuu ilmaan nuoren tytön tarina jolla on vaikutuksensa aina kirjan nykyhetkeen vuoteen 1976 ja Tinen elämään.

     Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

     Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Kahdessa ajassa kulkeva tarina tempaisee mukaansa hitaasti, mutta varmasti. Tine, Runar, Lars ja hänen lokkinsa Urkki, kissapaitainen Sven, Isa, Aili, Liv, Ørjassa on monta kiinnostavaa henkilöä ja tarinaa. Pienessä kylässä on vuosien aikana tapahtunut paljon ja osa asioista on yritetty painaa pinnan alle ja pitää siellä, mutta kuten niin monesti ennenkin salaisuuksilla on tapana pulpahtaa pintaan. Tarinalinjat lähestyvät toisiaan, kela kelalta paljastuu uusia yksityiskohtia, palaset loksahtavat paikoilleen, ja tunnelma tiivistyy aina vahvaan loppuun asti. 

Kirja kulki mukanani kesälomamatkalla Norjassa ja vaikka kirjan tapahtumapaikka Ørja on kuvitteellinen saari se olisi hyvin voinut olla yksi niistä saarista, joilla itse kävin. Autenttinen lukuympäristö toi tarinan ehkä vielä tehokkaammin lähelle, kuin iholle. Norjan jylhät maisemat, pienet saaret tiiviine kyläyhteisöineen, meri, vuorovesien vaihtelu, suolan tuoksu ja maku tuulessa, rantaan lyövät aallot ja niiden mukana kulkeutuva levä, Sandberg kuvaa kaiken verkkaisesti ja lumoavasti. Sanoilla on painoa ja niissä on kaunis sävy. 

Ørja jättää jälkeensä mielikuvat upeista maisemista ja etenkin merestä, ystävyydestä, yksinäisyydestä ja rakkaudesta, mutta myös ajatuksen siitä missä menee rakkauden ja pakkomielteen raja sekä siitä kuinka hyvin toisen voi lopulta tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa (kesälomamatkamuistoihin vievä):

Vesi oli vetäytynyt ja jättänyt levät tänne haisemaan. Oikea meri hengitteli kauempana.

Sekä:

Vedin painavan oven kiinni, sanat katkesivat ja ropisivat kynnykselle.

Pohjoinen lukuhaaste: 4. Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja

Helmet-lukuhaaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Jessie Burton: Onnen talo

Jessie Burton: Onnen talo

(Miniatyristi #2)

Otava, 2022

427 sivua

Suomentanut: Juha Ahokas

(The House of Fortune, 2022)

Luettu: 29.6.2023

Mistä: kirjastosta

Brandtien talo Amsterdamissa on kaukana siirä loistosta mitä se on joskus ollut. Rahat ovat lopussa ja perheen maine on mennyt, tilanne ajaa Nellan ja Oton toistuviin riitoihin. Brandtin perheen nuorin jäsen, Marinin ja Oton avioton tytär Thea täyttää 18 vuotta ja Nella lataa kaikki odotukset ja toivon häneen, Thea on saatava hyviin naimisiin, pois köyhyydestä. Thealla on kuitenkin mielessään järkiliiton sijaan rakkaus ja Schouwburgin teatterin johtava lavastemaalari Walter Riebeck. 

Thea ei halua pahoittaa heidän mieltään, mutta hän ei tiedä, miten irrottautua roolista, jonka he ovat valinneet hänelle, heidän yhteiselle lapselleen. Hänestä tulee nainen  tänään, mutta tässä talossa iloa varjostaa aina menetyksen pelko.

Siinäpä se, kuinka tasapainotella omien haaveiden ja suunnitelmien sekä lähimmäisten odotusten välillä? Etenkin aikana (1700-luvulla), jolloin vanhemmilla on vahva valta nuoren naisen asioihin. Brandtin talossa ei ole ennenkään eletty vallalla olevien sääntöjen ja tapojen mukaan vaan he ovat kokeneet monenlaista kriisiä ja skandaalia, joten Thealla on sekä paineet suoriutua paremmin, palauttaa Brandtien nimi ja asema, mutta myös pelko ja vaara vajota samoille urille, tehdä vääriä valintoja ja jatkaa taloudellisessa syöksykierteessä yhdessä Oton, Nellan ja Cornelian kanssa.

Vuosia sitten Brandtien taloon saavuttuaan Nellan elämään asteli miniatyristi, joka tuntui tietävän talon asukkaista enemmän kuin sen asukkaat itse. Voiko miniatyristi olla vielä tuolla jossain, kulkea Amsterdamin katujen varjoissa, voisiko hänestä nukkeineen olla apua solmussa olevaan tilanteeseen? Ja niin ullakolla, Marinin vanhan tavara-arkun ja muistojen äärellä, Nella esittää pyynnön. "Palaa luokseni"...

Onnen talo mainitaan Nukkekaapin itsenäiseksi jatko-osaksi, mutta mielestäni Nukkekaappi pitää olla luettuna ennen Onnen taloa, jotta Thean ja hänen perheensä tarina avautuu kunnolla. Kirjat muodostavat onnistuneen parin ja kuka tietää, ehkä tämä kasvaa vielä trilogiaksi?

Pidin kovasti 1700-luvun ajan ja elämän kuvauksesta, Amsterdamin kaupunkilaiselämä, luokkaerot, teatteri kulisseineen, kosiskelu, eräs ränsistynyt maatalo villiintyneine puutarhoineen, kaikki on kuvattu elävästi. Nukkekaapista tuttu kannen tyyli toistuu Onnen talossa. Herkullisina yksityiskohtina Onnen talon kannessa ovat ananakset, joilla totta tosiaan ja hieman yllättäen oli osansa tarinassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta toisaalta: mitä kaikkea voi tapahtua, kun murtaa kahleensa?

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 2. Kirjan kannessa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä

Helmet-lukuhaaste 2023: 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on joku vaate

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kuvat: Jerry Ylkänen

Otava, 2021

191 sivua + 20 sivua kuvia

Luettu: 25.6.2022

Mistä: kirjastosta

Muutama vuosi sitten uutisoitiin toimittaja Aino Huilajan irtisanoutumisesta MTV:n uutisankkurin työstä ja lähdöstä reissuun pakettiautolla. Ajattelin, että siinäpä rohkea nainen ja teko. Moni haaveilee oravanpyörästä irtautumisesta, mutta harva uskaltaa sitä toteuttaa. Pakumatkalla on tästä matkasta ja matkalla syntynyt kirja, jossa kerrotaan tästä irtiotosta, sen taustoista ja seurauksista Huilajan sanoin ja hänen puolisonsa Jerry Ylkäsen reissukuvin.

Huilaja kuvailee kirjassaan kuinka hän elää ammatillista unelmaelämäänsä, hän on saanut matkustaa, tehdä juttuja erilaisista aiheista, haastatella kiinnostavia henkilöitä ja humaltua suorien lähetysten tuomasta tunteesta. Silti jotain on pielessä ja Huilaja voi henkisesti huonosti. Terapeutille kuin puolihuolimattomasti heitetty haave muuttaa pakettiautoon ja ajaa minne haluaa alkaa konkretisoitua. Huilaja ja hänen puolisonsa hankkivat oranssin pakettiauton, "Ranssin", jota alkavat muokata kodikseen, Huilaja irtisanoutuu MTV:ltä, he myyvät ja varastoivat tavaroitaan, antavat asuntonsa vuokralle ja viimein 18. lokakuuta 2019 he lähtevät matkaan yhdessä koiransa Arskan kanssa, ilman tarkkoja suunnitelmia ja aikatauluja.

Minua ärsyttää pienten alkukirjainten käyttö kirjailijan ja kirjan nimessä (sekä lukujen otsikoissa), mutta se onkin kirjan ainoa huono puoli sillä kirjan sisältö on todella kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja matkakuumetta nostattava. Kirjassa ei ole kuvattu kovin tarkasti matkareittejä, -aikatauluja tai -varusteita vaan Huilajan kerronta on ennemmin suurpiirteistä ja rentoa, edes kaikkia paikkoja ei nimetä maata tarkemmin. Toisaalta yksityiskohdat kiinnostaisivat, mutta niillä ei loppujen lopuksi ole tässä kirjassa niin väliä. Vaikka ote on kevyehkö kuvaa Huilaja myös vakavia asioita ja tunteita. 

     

Minä pidän enemmän Euroopasta, joka on aidosti vapaa ja avoin. Sellaisesta Euroopasta, jossa valtameret eivät värjäydy verenpunaisiksi vaan lyövät kirkasvetisinä vasten Normandian rannikkoa. Euroopasta, jossa Atlantin äärellä itketään ilosta, ei surusta. Sellaisessa Euroopassa on oranssin pakettiautonkin hyvä kulkea.

     Nostan olutlasin huulilleni ja maistan kevyen suullisen hedelmäiseltä tuoksuvaa blonde alea. Ei tämä maailman parasta olutta ole, mutta sen maku jää mieleeni varmasti. Siinä on sopiva ripaus vapautta.

Huilaja kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että olisin mielelläni lukenut heidän matkastaan pidemmästi. Kuten matkan alun ajankohdasta voi päätellä vaikuttaa maailmalla levinnyt koronavirus myös Huilajan ja Ylkäsen matkaan, reittiä ja aikataulua täytyy muuttaa lennosta ja lopulta he päättävät palata Suomeen ennakoitua aiemmin, joten väistämättä heillä jäi paljon kokematta, näkemättä ja siten myös kansien väliin kirjaamatta. Pienehkö sivumäärä (191 sivua sekä 20 sivua kuvia) pitää kuitenkin sisällään paljon, upeita maisemia, erilaisia vastoinkäymisiä ja jopa kauhun hetkiä.

Kirjan lopun perusteella Huilaja ja Ylkänen eivät matkan jälkeen palaa vanhaan tuttuun arkeen. Lukisin mielelläni tämän jatko-osan, mitä heille kuuluu nyt, millaiseksi heidän uusi arkensa muodostui?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pidän paikoista, joista näkee kauas.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 5. Kirja sijoittuu suljettuun yhteisöön (korona sulkee Eurooppaa, ulkonaliikkumiskieltoja julistetaan ja pariskunta mm. majoittuu Ranskassa suljetulla maatilaleirintäalueella)

Helmet-lukuhaaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana (pakettiautoelämä Euroopassa on varmasti erikoinen ja mahtava kokemus!)

William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Otava, 2013

134 sivua

Suomentanut: Yrjö Jylhä (1955)

(Romeo and Juliet, 1597)

Luettu: 14.11.2021

Mistä: oma ostos

Tässä on klassikko, joka ei juuri esittelyjä kaivanne. Romeon ja Julian tarina on monille tuttu, vaikka näytelmä olisikin lukematta. Ostin oman kappaleeni kesällä 2016 (kertoi takaliepeeseen laittamani tarramuistilappu), mutta luin kirjan vasta nyt, kiitos pohjoisen lukuhaasteen.

Italian Veronassa Montaguen ja Capuletin suvut ovat riidoissa keskenään. Huolimatta perheiden välisestä vihanpidosta perheiden nuoret, Romeo ja Julia, kohtaavat juhlissa ja rakastuvat palavasti toisiinsa. Onnen tiellä on kuitenkin monta estettä ja nuoret joutuvat tekemään nopeita ratkaisuja sekä salaisen suunnitelman saadakseen toisensa.

Yllätyin siitä, että näytelmä on niin lyhyt, viisi näytöstä ja 134 sivua, sisältäen Eino Krohnin esipuheen. Tarina itsessään ei juonellisesti yllätä sillä näytelmän loppuratkaisu, rakkaustarinan loppu ja nuorten kohtalo olivat etukäteen tiedossa, loppu käy ilmi myös (kuoron esittämästä) prologista. Sen sijaan en tiennyt, että tarina ei ole William Shakespearen itse keksimä vaan Krohnin esipuheen mukaan taustalla on italialaisen Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jota useat kirjailijat ovat sittemmin mukailleet ja Shakespearen inspiraationa olisi toiminut Arthur Broken runomuotoon kirjoittama versio. En myöskään tiennyt/muistanut, että alussa Romeo riutuu rakkaudesta toiseen tyttöön, joten kohdatessaan juhlissa Julian Juliasta tuleekin Romeolle ikään kuin laastarirakkaus, vanhan rakkauden korvike. Koska tarina päättyy niin kuin se päättyy jää arvoitukseksi olisiko heidän rakkautensa kestänyt. 

Romeon ja Julian tarina on romanttinen, traaginen ja ikimuistoinen. Pieneen sivumäärään ja runomuotoon on mahdutettu paljon tapahtumia, nuoruuden vimmaa, palavia tunteita vihasta rakkauteen sekä myös opetus siitä, että vihanpidolla on vakavat seuraukset. Näytelmässä on myös ripaus huumoria, jopa ehkä osittain tahatonta, kuten tässä neljännen näytöksen kolmannessa kohtauksessa, jossa Julia miettii heräämistä yksin hautakammiossa:

(...)

voi, niin jos herään, hulluks enkö tule

yön julman kauhuista ja hurjasti

käy leikkimään es'isäin nikamilla,

pois Tybaltia raasta liinoistaan

ja vimmoin jonkun kantataaton luulla

kuin nuijall' iske aivojani päästä?

(...)

Olen iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka tarina oli tuttu se tuntui luettuna tietyllä tavalla uudelta ja erilaiselta kuin elokuvana katsottuna. Pystyin pysähtymään kohtauksiin, keskittymään yksittäisiin repliikkeihin ja riveihin, aistimaan tunnelmia. Nautin tarinan lukemisesta, mutta samalla heräsi halu katsoa uudelleen (ties kuinka monennen kerran) Baz Luhrmannin ohjaama William Shakespeare's Romeo+Juliet -elokuva vuodelta 1996, jossa pääparia näyttelevät Leonardo DiCaprio ja Claire Danes. Oi mikä tarina ja elokuva!

Sitaattikunniamaininnan saa:

ROMEO, (...)

ei rakkautta pidättää voi muurein:

ja rakkaus uskaltaa, jos mitä voi se;

(...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 17. Shakespearen teos tai Shakespearen teokseen pohjautuva kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin (Romeon ja Julian tarinaa on esitetty noissa kaikissa)

- - -

Täällä kellutaan vielä joulukuplassa, nautin suklaasta ja muista jouluherkuista, pehmeistä ja pörröisistä sukista, sohvan nurkasta, kynttilöistä, palapelin tekemisestä, saunasta, pakkaskävelyistä, yhdessäolosta perheen kanssa ja tietenkin hyvästä lukemisesta. Sain lahjaksi Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-kirjan, en ole vielä aloittanut sitä, mutta takakannen perusteella se vaikuttaa lupaavalta.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

 

Olli Jalonen: Taivaanpallo

(Angus #1)

Otava, 2018

461 sivua

Luettu: 4.11.2021

Mistä: kirjastosta

Olen lukenut joskus (aeb, aikaan ennen blogia) Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja siitä jäi hidas, jopa hieman pitkäveteinen mielikuva. Tästä syystä minulla oli Taivaanpallon suhteen hieman ristiriitaiset odotukset ja ilman lukupiiriä en ehkä olisi uskaltanut tarttua tähän.

1600-luvun loppupuolella Saint Helenan saarella pieni Angus on suorittanut ihailemaltaan Edmond Halleylta saamiaan tehtäviä, kiivennyt araukariaan merkitsemään lintuja ja tähtiä, päivin ja öin, jo viiden vuoden ajan. Kun olot saarella uuden kuvernöörin hallitessa huononevat, levottomuudet lisääntyvät eivätkä kirjeet kulje saarelta mantereelle ilman sensurointia saa Angus lopulta uuden tehtävän, tällä kertaa toiselta ihailemaltaan henkilöltä, pastori Martin Burchilta. Angus saa toimia viestin viejänä ja niin alkaa pitkä matka Berkeley Castle -laivalla kohti Lontoota ja Edmond Halleytä.

Minulta kesti jonkin aikaa tottua Jalosen kerrontaan, tarkemmin sanottuna minäkertoja Angukseen, joka on kirjan alussa noin 8- ja lopussa noin 13-vuotias. Anguksen ajatukset rönsyävät ja ryöpsähtelevät, välillä Angus tuntuu ikäiseltään ja välillä taas paljon ikäistään vanhemmalta. Ulkoisesti Anguksen käytös on hyvin hillittyä, kohteliasta ja melkein hienostunutta, siksi hänen ajatuksissaan tai puheissaan muutamaan kertaan toistuvat kuset ja paskat eivät millään tunnu sopivan hänen sanavarastoonsa ja nämä kohdat sorahtavat korvaan. Angus on hyvin tunnollinen ja suorittaa saamiaan tehtäviään valtavalla sinnikkyydellä ja rohkeudella, jopa oman henkensä uhalla. Anguksen matka araukarian latvasta Saint Helenalta Lontooseen, Islingtoniin ja aina Snowdonin huipulle Walesiin on pitkä ja pelottava ja sen aikana huomaan kiintyväni Angukseen. Jalonen on onnistunut luomaan uskottavan kuuloisen lapsikertojan, joka kehittyy tarinan aikana hienosti.

Taivaanpallossa ei tehdä pelkästään fyysistä matkaa vaan myös henkistä. Anguksen isä on kuollut, mutta hänen elämässään on miehen malleja, erityisen tärkeässä roolissa on kaksi hyvin erilaista miestä. Pastori  Burch opettaa Angukselle lukemista ja uskontoa, tutkija ja tähtitieteilijä Edmond Halley puolestaan luonnon ja tähtien tarkkailua. Kirjassa seurataan Anguksen kokemaa sisäistä kamppailua, kumman opit ja teoriat ovat oikeita, kumman viitoittamaa tietä seurata?

     Hän tahtoo opettaa minua samalla lailla kuin herra pastori on opettanut, mutta varmimmat asiat eivät ole samat. Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisen päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta. On kuitenkin vaikeaa kun molemmat ovat sisässä ja kumpaakin haluaisi noudattaa ja totella molempia. En tiedä mikä siinä on niin ikävää ja hiertää mieltä, ja joudun miettimään kerran ja toisen kerran ja usein mutta en saa tätä asiaa kokonaan selväksi.

Tapahtumat tuntuivat etenevän välillä hieman hitaasti, mutta samalla tarina lumosi minut, upeaa kuvausta minulle oudosta Saint Helenasta, menneistä ajoista ja levottomuuksista, uskonnon ja tieteen kilpailusta. Joskus käy niin, että kirja ei välttämättä ole täydellinen lukukokemus, mutta se herättää valtavasti ajatuksia ja huomioita, se jää syystä tai toisesta kuin surisemaan päähän. Taivaanpallo oli juuri sellainen kirja. Vaikka lukemisesta on jo useampi viikko ja puimme kirjaa lukupiirissä (tämä herätti paljon keskustelua!) huomaan edelleen ajattelevani kirjan henkilöitä ja tapahtumia. Kuinka kalliin ja iljettävän hinnan Anguksen äiti maksaa poikansa merimatkasta, miten inhottavasti herra Clarke kohtelee Angusta... Mietin myös miten Anguksen ja hänen tulevaisuuden haaveensa ja suunnitelmiensa käy sekä mitä Saint Helenalle jääneille perheenjäsenille kuuluu? Tarina jatkuu vielä jatko-osassa Merenpeitto, joten ehkä saan vielä näihin kysymyksiin vastauksen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tällä puolella tuulet kiertyvät vinoon, tällä taivaalla tähdet ovat toiset.

Sekä:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 3. Historiallinen romaani

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Otava, 2020

215 sivua

Suomentanut: Markku Päkkilä 

(The Nickel Boys, 2019)

Luettu: 8.9.2021

Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

Joyce Carol Oates: Putous

 

Joyce Carol Oates: Putous

Otava, 2006

567 sivua

Suomentanut: Kaijamari Sivill

(The Falls, 2004)

Luettu: 16.2.2021

Mistä: kirjastosta

Ariah on ehtinyt olla pastori Gilbert Erskinen vaimo vain vajaan vuorokauden kun hänen tuore aviomiehensä syöksyy Niagaran Hevosenkenkäputoukseen. Ariah, surusta ja hämmennyksestä sekaisin, kiertää putouksilla etsien miehensä ruumista. Leskimorsiameksi kutsuttu Ariah vetää puoleensa, suojakseen, asianajaja Dirk Burnabyn ja nopeasti - joidenkin teräväkielisten mielestä ihan liian nopeasti - Ariah ja Dirk löytävät yhdessä onnen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti heidän onneaan varjostaa Ariahin vankka usko kirouksesta.

Kuvittelin, että Putous keskittyisi tiiviimmin Gilbert Erskinen hypyn ympärille, kuvaisi siihen johtaneita tapahtumia ja hypyn jälkeisiä hetkiä, mutta sainkin lukea sukutarinan, joka ulottuu pitkälle hypyn jälkeiseen aikaan, tarinan, jossa Gilbert Erskinen rooliksi jää vain poistua traagiesesti ja tavallaan ohjata Ariah ja Dirk yhteen. Gilbert on kuitenkin vahvasti läsnä tarinassa sillä hänen kohtalonsa jää varjostamaan Ariahin elämää. Myös Niagaran putoukset ovat jatkuvasti läsnä muistuttamassa Ariahia tapahtuneesta.

Ilma jylisee, tärisee. Maa vapisee jalkojen alla. Tuntuu kuin maankuori pian hajoaisi, murenisi sulaan ytimeensä saakka. Tuntuu kuin aika olisi lakannut olemasta. Räjähtänyt. Tuntuu kuin kaiken olevaisen säkenöivä, jymisevä, hullu sydän olisi liian lähellä.

Ariah on mielenkiintoinen hahmo. Hän ei saa minua puolelleen kuin vain pieneksi hetkeksi alussa, silloin kun Ariah häiden jälkeisenä aamuna tajuaa olevansa yksin, löytää kirjeen ja ymmärtää, että jotain on vialla. Heti alkumetreillä Ariahista alkaa paljastua piirteitä, jotka tekevät hänestä pitämisestä vaikeaa ja tunne vain vahvistuu. Ariah on on ailahtelevainen ja itsepintainen, hän sulkee mielestään kaiken epämiellyttävän, hän inhoaa heikkoutta, hän haluaa asioiden hoituvan niin kuin hän haluaa, hän kohtelee lapsiaan epäoikeudenmukaisesti, hän on ylimielinen ja samalla kuitenkin arka ja epävarma. Ariah on vakuuttunut, että hänen yllään on kirous, joka vei häneltä ensin Gilbertin ja tulee viemään myös Dirkin ja hän ikään kuin ruokkii tätä ajatusta teoillaan ja sanoillaan. Mietin lukiessa Ariahin käytöstä, mikä on vain Ariahin luonteenomaista käytöstä, mikä on peräisin hänen uskonnollisesta lapsuudenkodistaan ja kasvatuksestaan, mikä on seurausta Gilbertin kuoleman aiheuttamasta traumasta? Kaikki Ariahin kokema häpeä, oli se todellista ja aiheellista tai ei, muuttaa, kovettaa ja katkeroittaa häntä.

Vaikka en pitänyt Ariahista pidin tarinasta. Dirkin lähes vimmainen omistautuminen Love Canalin asuinalueen ongelmaan ja perheen lasten Chandlerin, Royallin ja Julietin vaiheet ovat kiinnostavaa luettavaa. Erityisen paljon pidin siitä kuinka Niagaran putoukset on sijoitettu tarinaan, miten niiden jyly kaikuu koko ajan taustalla, välillä hiljempaa, välillä kovempaa, saaden jopa inhimillisiä piirteitä.

     Silti Niagarasta uhkui pahansuopa lumo, joka ei heikentynyt koskaan. Kaikki Niagaran seudulla varttuneet tiesivät sen. Vaarallisinta oli nuoruusiässä. Suurin osa paikallisista pysytteli sen verran kaukana putouksista, että säilytti vastustuskykynsä. Mutta jos ajautui liian lähelle, vaikka vain tiedonjanon ajamana, oli vaarassa: alkoi ajatella omalle luonnolleen vieraita ajatuksia niin kuin pauhaava vesi riistäisi ihmisen oman tahdon ja ajattelisi hänen puolestaan.

 

Sitä piti vielä sanomani, että kirjan nimi on loistava kaksoismerkityksessään. On fyysinen putous ja on henkinen putous, molemmat kirjassa yhtä lailla läsnä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

     Niagaran vaimea jylinä, pahaenteinen kuin Jumalan käsittämätön mumina, oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 25. Kirja, joka liittyy unelmaasi (Niagaran putoukset olisi hienoa päästä näkemään) 

Helmet-lukuhaaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu

 

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu

(Metsän ja meren suku #4)

Otava, 2019

400 sivua

Luettu: 22.11.2020

Mistä: kirjastosta

Freydís Punainen on Thorbjorg "Litilvölva" Näkijättären ja Erik Punaisen avioton tytär ja joutunut jo pienestä tytöstä asti taistelemaan paikastaan perheessä, äiti- ja velipuolensa ylenkatsomana. Freydís ei tyydy asemaansa Yksisilmä Thorvardin puolisona vaan janoaa seikkailuja, mainetta ja kunniaa, hän haluaa nousta valtaan veljensä ohi, isänsä rinnalle aina Viheriämaan kuningattareksi asti. Kun Litilvölva eräiden pitojen päätteeksi ennustaa uuteen maahan suuntautuvasta purjehduksesta näkee Freydís tilaisuutensa tulleen, hän pyytää isältään laivaa lähteäkseen mukaan tutkimusmatkalle. Kevään koittaessa Freydís astuu laivaan ja lähtee etsimään onneaan.

 

Kirjan tapahtumat alkavat Viheriämaasta eli Grönlannista, josta Freydís seurueineen purjehtii Viinimaahan eli Kanadan rannikolle New Foundlandiin ja Labradoriin. Valkaman luontokuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia ja vaikka tarina tuntui etenevän hetkittäin hitaasti sen antoi anteeksi kun ympäristö on niin upeasti kuvattu. Lukiessa tulikin mieleen vanha sananlasku tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Toki määränpäälläkin on väliä Freydísin tarinassa, mutta nautin kun meren pärskeet, valtavat valaat, jylhät jyrkänteet ja humiseva metsä piirtyivät elävinä silmien eteen. Koska tarinassa seurataan myös Mattuis-nimistä beothuk-heimon soturia odotin missä vaiheessa Mattuisin ja Freydísin tiet kohtaavat, mutta näihin Viinimaahan sijoittuviin tapahtumiin pääseminen tuntui kestävän ja ehdin hetkittäin hieman pitkästyä.

Freydís jatkaa sarjan aiemmista osista tuttujen vahvojen naispäähenkilöiden linjaa, hän ei alistu perinteiseen naisen rooliin vaan kulkee omia itse valitsemiaan polkuja, hän on itsenäinen ja omapäinen. Välillä Freydís on varsin ärsyttävä omaa etuaan ajava omaan napaan tuijottaja, mutta enimmäkseen hänen seurassaan viihtyy. 

Tarinasta irrallisena yksityiskohtana ihmettelin kovasti Valkaman käyttämää muotoa hiillos-sanasta, kuumensi hiillostalla, istuutui hiillostan vierelle. Miksi hiillosta? Eikö oikea muoto olisi kuumensi hiilloksella, istuutui hiilloksen vierelle? Pieni juttu, mutta särähti omaan korvaan ja jäi vaivaamaan. 

Jäävuonon ruusu on Metsän ja meren suku -sarjan neljäs (ja viimeinen?) osa, mutta tässä ollaan niin kaukana ensimmäisen osan henkilöistä, että tämän voisi lukea myös itsenäisenä romaanina. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös sarjan aiemmat osat. Johanna Valkaman nettisivulla on kiinnostavaa tietoa kirjasarjan taustoista sekä myös lukuvinkkejä aikakautta koskevaan tietokirjallisuuteen, kannattaa käydä kurkkaamassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vuonossa kaikuivat jään äänet: syvät kumisevat paukahtelut ja yhteen törmäävien jäävuorten natina.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 11. Kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää

Helmet 2020 -lukuhaaste: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö

Otava, 2019

175 sivua

Luettu: 3.11.2020

Mistä: kirjastosta

Petrin isä on kuollut ja Petrin maailma keikahtaa ympäri, hän lamaantuu. Kuinka käsitellä surua, josta ei oikein saa otetta? Kuinka olla poika ilman isää ja samaan aikaan isä, jolla on omia lapsia? Menetys vie Petrin elämän ja kuoleman kysymysten äärelle.

En tajua sitä vielä siinä sohvalla, mutta myöhemmin minulle selviää, mistä tämä ajan seisahtuminen johtuu. Olen ollut viisikymmentä vuotta poika, kasvava poika, jonkinlainen polvihousupoikanen, ja tästä hetkestä lähtien minun pitää olla jotakin muuta. Viidenkymmenen vuoden mittaisen yhdenlaisuuden loppuminen on aiheuttanut kuopan aika-avaruuteen.

Petri Tammisen Musta vyö oli toisena vaihtoehtona syksyn viimeisessä lukupiirissä, jonka aiheena oli surutyö, isiä ja poikia. Tämä oli oikeastaan kaikki mitä kirjasta etukäteen tiesin. Teksti tuntui alusta alkaen äärettömän henkilökohtaiselta ja mietin onko tarina autofiktiota, mutta en halunnut tarkistaa asiaa, jotta se ei vaikuttaisi millään tavalla lukukokemukseeni. Jälkeenpäin selvisi, että Tamminen tosiaan on ammentanut tarinaan omasta kokemuksestaan isänsä menettämisestä, mutta minkä verran, kuka tietää. Joka tapauksessa lukukokemus oli hyvin intiimi, välillä tuntui kuin tirkistelisin, niin osuvasti ja paljaasti Tamminen kuvaa isän menetystä. Pystyin samaistumaan päähenkilön tunteisiin, suruun ja sukupolvien muuttuneen tasapainon aiheuttamaan hämmennykseen. Tarina tuli hyvin lähelle.

Kirja on pieni, sivumäärältään lyhyt ja taitoltaan ilmava, kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä. Tammisen kerronta on hyvin tiivistä, mutta silti siinä on jotain henkäyksen kevyttä ja hentoa, ehkä irti päästämistä, ehkä toivoa. Muuten niin viimeistellyn tarinan lopussa on yksi löysä ja ryöpsähtävä kohta, joka erottuu muusta tarinasta, mutta ehkä se on tarkoituksellista, ehkä se on juuri se tarinan päähenkilön elämäntilanteen taitekohta, se piste, jossa Petri löytää tasapainon isänsä menettäneen lapsen ja keski-ikäisen perheenisän välissä.

Tamminen jättää asioita lukijan tulkittavaksi ja esimerkiksi Petrin ja hänen vaimonsa suhteesta heräsi lukupiirissä mielenkiintoinen keskustelu. Osa piti heidän välejään kylminä ja etäisinä, osa taas aisti parin välillä vahvaa rakkautta, joka näkyi toisen täydellisenä lukemisena ja tukemisena.

 

SE SINUA PELOTTAA.

EI SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI KUOLLA.

VAAN SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI OLLA AIKUINEN. 

Tuli jälleen luettua kirja, johon en todennäköisesti olisi tarttunut ilman lukupiiriä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Talo äidin takana on isää, piha talon ympärillä on isää, koko täämä aamu on isää. Taivas on nyt isää.

Helmet-lukuhaaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi 

 

Veikko Huovinen: Lentsu - Kertomus suomalaisten räkätaudista

  

Veikko Huovinen: Lentsu -

Kertomus suomalaisten räkätaudista

 Otava, 1978

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lentsu on kertomus siitä kuinka virus tarttuu joulun alla Rinteelän Aleksiin ja lähtee leviämään ensin Kainuussa ja sitten vähän kauempanakin. 

Tähän asti Lentsu oli minulle tuttu ainoastaan lapsena nähdystä tv-sarjasta, jota esitettiin (Wikipedian mukaan) vuonna 1990 MTV-kanavalla. Sarjasta on piirtynyt hyvin vahva muistijälki ja lukiessani kuulin mielessäni tv-sarjan kertojana toimineen Heikki Kinnusen äänen sarjasta tuttuine äänenpainoineen ja -poljentoineen, lukeminen siis muistutti äänikirjan kuuntelua. Päänsisäisen heikkikinnusradion lisäksi monet kirjan kohtaukset piirtyivät lukiessa silmien eteen tv-sarjasta tuttujen näyttelijöiden kasvoin, joten lukukokemus oli varsin hämmentävä ja elävä.

Tarina ei kuitenkaan ole pelkkä sairauskertomusten sarja vaan influenssaviruksen rinnalla tehdään katsaus Suomen tilanteeseen, talouteen ja politiikkaan, jopa maailman tolaan asti. Kirja toimiikin mielenkiintoisena katsauksena Suomen lähihistoriaan. Tarinan kautta pääsee kurkistamaan esimerkiksi pientilallisen, opettajan, lääkärin ja pankinjohtajan arkeen sekä seuraamaan miten raskas työ ja raju tauti nujertavat erään autoilijan. Näiden henkilöiden välillä hyppelee ilkikurinen ja itsekäs virus. Huovisen romaani on pelottavan ajankohtainen, lukiessa ei voi välttyä vertaamasta Huovisen virusta nykyhetkessä ympäri maailmaa jylläävään korona-virukseen, vaikka Lentsussa epidemian mittakaava on pienempi.

Influenssa on ottanut vallan koko kylässä, koko pitäjässä, koko läänissä. Virukset, nuo kurttunahkaiset ja karvaiset, nuo kekälesilmäiset ja terävähampaiset, reutovat ihmislihaa kuin närhi haaskalla – päätänsä puistellen, kiskoen ja hakaten.

     Kaikkialla yskitään, aivastellaan, tungetaan pumpulitukkoja korviin ja kiedotaan villavaatetta kolottavien nivelien suojaksi. Turvonneet, punanenäiset pärstät kurkkivat alakuloisina, tympääntyneinä ruudun takaa kylmää talviluontoa ja niitä viimeisiä terveitä ihmisiä, jotka vielä uskaltavat liikkua ulkona lakki korvilla ja huivi suun yli kiedottuna. Kilometrien päähän kuuluu kylän rykiminen kuin koiralauman haukku.

Pidin Huovisen taitavasta luonnon, ajan ja henkilöiden kuvauksesta, tarkasta ja sivaltavasta kritiikistä sekä huumorista, politiikasta en edelleenkään juurikaan innostunut. Olen iloinen, että tutustuin viimein tähän suomalaiseen ääneen ja teokseen, Huovista voisi lukea joskus lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

 

»Helevettiäkö te outatte, mitä te outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella!»

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 21. Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

Helmet 2020 -lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Otava, 2004

380 sivua

Suomentanut: Eeva Lepistö

Tekstannut: Sakari Kinnunen

(Garfield Fat Cat 3 pack, 1995)

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

19.6.1978 julkaistiin Jim Davisin ensimmäinen Karvinen-strippisarjakuva ja siitä alkoi tämän pulskan, laiskan ja valtavalla (lasagnevuoren kokoisella) egolla varustetun kissan maailmanvalloitus. Paksu-Karvinen sisältää samoissa kansissa kolme Karvis-albumia, Karvinen muhkeimmillaan, Karvinen - täyttä tavaraa sekä Karvinen entistä ehompana. Päivästrippien lisäksi kirjasta löytyy Kysytäänpä Jim Davisilta- , Näin piirrät Karvisen- (sitaattikunniamainintaruutu on juuri tästä sivusta) sekä Karvisen syvähaastattelu -sivut.

Tässä ensimmäisessä Paksussa näkee Karvisen muodonmuutoksen. Alussa Karvisella on hieman rujot ja jopa epäsiistit piirteet, venähtäneet kasvot (Karvinen näyttää hieman krapulaiselta, anteeksi vain!) ja sieltä täältä hapsottavat karvat, mutta nämä piirteet pehmenevät ja silottuvat matkan varrella ja Karvisesta muotoutuu se nykypäivän ihana kamala kolli. Siisteys ja silottuminen ei koske vain Karvista vaan myös esimerkiksi Eskoa, Karvisen isäntää, hahmoista tulee hiljalleen selkeämpiä ja teräväpiirteisempiä. En tiedä olisinko lapsena ihastunut Karviseen jos olisin tutustunut ensimmäisenä tähän vanhaan, alkuperäiseen versioon Karvisesta.

Alkuaikojen (27.6.1978) Karvinen

Lukiessani nauroin ääneen monessa kohtaa, ei haitannut, vaikka muistin ison osan jutuista. Olin kuitenkin unohtanut sen kuinka Osku, Karvisen paras ystävä tai pahin kiusankappale (näkökulma vaihtelee päivästä ja Karvisen mielialasta riippuen) saapui taloon. Karvisen huumori puree minuun edelleen. Kirjaa puolestaan on hieman purrut ajan hammas, Karvinen lämmittelee putkitelevision päällä ja jumittaa kirjoituskoneen kirjasinvarsia, Esko soittaa lankapuhelimella... 

Karvisella on ollut oma paikkansa sydämessäni lapsuudestani asti. Luin sarjakuvia ja tykkäsin myös piirtää Karvisia, en siis juurikaan muita hahmoja ehkä satunnaisia Oskuja lukuun ottamatta, Karvinen oli rakkain. Albumin lukeminen toimi siis melkoisena nostalgiamatkana lapsuuteen ja juuri näitä matkoja ajatellen olen ostanut näitä Paksu-Karvinen -kirjoja kun niitä on sattunut vastaan tulemaan, näihin on mukava silloin tällöin palata. Harmi vain, että paksut pehmeäkantiset kirjat eivät ole kovin kestäviä vaan sivut irtoilevat ja niitä joutuu teippaamaan kiinni. Ei näistä silti voi missään nimessä luopua!

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

 

Karvinen omassa tutummassa ulkomuodossaan,
vuosimallia 1979

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 10. Kirja, jonka muistan lapsuudesta.

Helmet-lukuhaaste 2020: 2. Iloinen kirja

Joanne Harris: Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

Otava, 2001

349 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Blackberry wine, 1999)

Luettu: 8.8.2019

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)