Stephen King: Holly

Stephen King: Holly

Tammi, 2024

471 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Holly, 2023)

Luettu: 22.7.2024

Mistä: lahja

Etsivä löytää -etsivätoimiston ovet ovat toistaiseksi suljettu sillä Holly Gibney on menettänyt hetki sitten äitinsä ja Pete Huntley sairastaa koronaa. Surunsa keskellä Holly kuitenkin kuuntelee äitinsä Zoom-hautajaisten aikana työpuhelimen vastaajaan tulleet viestit. Penelope "Penny" Dahlin aikuinen tytär Bonnie on kadonnut. Holly soittaa Pennylle ja huolimatta suruajastaan ja toimiston vajaamiehityksestä hän ryhtyy selvittämään mitä Bonnielle on tapahtunut. Hollyn seuratessa johtolankoja vastaan tulee kuin vahingossa toinenkin kadonnut henkilö ja pian Holly on jälleen jonkin pahan jäljillä.

Niinhän siinä sitten kävi kuten Kingin Mitä enemmän verta -novellikokoelman postauksessa arvelin eli tapaamme jälleen vanhan tutun Holly Gibneyn kanssa. Holly Gibneyn piti alun perin olla vain sivuhenkilö Stephen Kingin Mersumies-romaanissa, mutta henkilöhahmo valloitti luojansa sydämen ja ujuttautui sittemmin mukaan useampaan Kingin romaaniin ja novelliin, saaden nyt viimein oman nimikkotarinansa romaanin muodossa. Mikäs siinä, Holly on vallan mainio tapaus ja pystyy täyttämään Bill Hodgesin jättämät suuret yksityisetsivän saappaat ja kannattelemaan harteillaan yhden jos toisenkin tarinan ja vaikka romaaninkin,

Kirjan kannessa on New York Timesin lyhyt ja ytimekäs kommentti: "PARASTA KINGIÄ!". Vaikka minun on mahdotonta valita yhtä ja ainoaa Kingin teosta parhaaksi olen jokseenkin samoilla linjoilla, Holly on todella hyvä ja ehkä jopa Kingin parhaimmistoa. Holly on ajankohtainen nykyajan vitsauksineen ja ilmiöineen kuten korona ja Trump. Holly on myös yllättävä. Holly on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että hän on törmännyt tähän astisissa tutkimuksissaan monenlaisiin vastuksiin, niin yliluonnollisiin olioihin kuin yksinkertaisesti pahoihin ihmisiin. Hollyn seurassa ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Tässä tarinassa pahuus tulee monella tapaa puskasta. Holly on koukuttava ja hyvä, mutta myös kammottava, juuri Kingille tyypilliseen kihelmöivän jännittävään ja piinaavaan tapaan.

Joskus kirja vaatii postauskuvaan kaverikseen tietynlaisen rekvisiitan tai taustan kuten Holly nyt. Lue niin tiedät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri kun luulee nähneensä pahimman, mitä ihmisillä on tarjota, huomaa erehtyneensä. Pahuudelle ei ole rajaa.

sekä:

Perhe, joka murhaa yhdessä, pysyy yhdessä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 3. Lue julkisessa tilassa tai ulkona

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet (takakannessa kädet)

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

Tammi, 2023

512 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(Gwendy's Button Box, 2017,

Gwendy's Magic Feather, 2019,

Gwendy's Final Task, 2022)

Luettu: 26.1.2024

Mistä: oma ostos

Nyt tilastoni saattaa heittää sillä en ole ihan varma sainko Gwendyn lahjaksi vai ostinko se itse enkä ollut myöskään merkannut muistiin päivää jolloin luin kirjan loppuun. Melkoista huolimattomuutta heti alkuvuodesta. Viime vuoden puolella alkanut bloggausjumi ja -jonon kertyminen jatkuu edelleen, joten postaukset tulevat lukemiseen nähden viiveellä.

Gwendy on julkaistu Yhdysvalloissa kolmena erillisenä (pienois)romaanina, mutta Tammi julkaisi trilogian suomennoksen yksissä kansissa (lisäksi e- ja äänikirjat myös erillisinä), ihan hyvä ratkaisu, eipähän tarvitse odotella kieli pitkällä seuraavia osia vaan saa lukea tarinan kerralla! Tarina on syntynyt Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyönä. King aloitti Gwendyn tarinan, mutta se jäi keskeneräisenä ns. pöytälaatikkoon kunnes Richard Chizmar hyppäsi mukaan ja Gwendyn lipas eli tarinan ensimmäinen osa valmistui. Toinen osa Gwendyn lumottu sulka on Chizmarin kirjoittama ja päätösosan Gwendyn viimeinen tehtävä King ja Chizmar ovat kirjoittaneet yhdessä. 

Trilogiassa seurataan Castle Rockista kotoisin olevan Gwendy Petersonin elämää kolmessa eri vaiheessa, teini-ikäisenä, kolme-neljäkymppisenä ja päälle kuusikymppisenä. 12-vuotias Gwendy on lopettamassa juoksulenkkiään kun mustiin farkkuihin, puvuntakkiin ja hattuun pukeutunut tuntematon mies puhuttelee Gwendyä ja pyytää hänet palaveriin. Mies, Richard Farris, antaa Gwendylle mahonkisen lippaan, jonka päällä on kuusi nappia ja molemmissa päissä nappi ja vipu. Kullakin kahdeksalla erivärisellä napilla sekä kahdella vivulla on tehtävänsä ja lippaan mukana tulee valtava vastuu. Gwendy ottaa lippaan vastaan ja se seuraa häntä hänen aikuisuuteen, vanhuuteen, kongressiin ja aina avaruuteen asti, niin hyvässä kuin pahassa.

Olin aluksi hieman skeptinen Kingin ja Chizmarin yhteistyöstä, vaikka King on ennenkin kirjoittanut onnistuneita tarinoita yhdessä muiden kanssa kuten Talismaani ja Pimeyden talo Peter Straubin kanssa tai Ruususen uni poikansa Owen Kingin kanssa. King on suosikkikirjailijani ja kuten usein lempiasioiden kanssa niitä ei niin vain soisi sorkittavan. Onneksi Gwendy tempaisi mukaansa heti ja epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Kolme tarinaa muodostaa ehjän kokonaisuuden, josta ei erotu kaksi eri kirjoittajaa. Myös Einari Aaltonen on tehnyt hyvää työtä kääntäessään tarinan suomeksi. Gwendy on hemmottelua King-fanille myös siksi, että siellä täällä vilahtelee viittauksia Kingin muihin teoksiin, totta kai, sillä kuten Kinginsä lukenut tietää...

On muitakin maailmoja kuin tämä.

Kingin toisiin maailmoihin ja hahmoihin viittausten lisäksi King ja Chizmar linkittävät tarinansa myös tähän omaan maailmaamme ja aikaamme, sen henkilöihin, ilmiöihin ja vitsauksiin kuten Donald Trumpiin ja koronavirukseen. Gwendy luovii tämän kaiken keskellä turvautuen silloin tällöin pieniin hämmästyttävän yksityiskohtaisiin suklaahahmoihin ja erikoisiin hopeakolikoihin, tuntien harteillaan maailman (maailmojen) ja lippaan värikkäiden nappien, etenkin päätyjen punaisen ja mustan nappien valtavan painon. Tarinan edetessä lipas saattaa muuttaa hieman kokoaan, painoaan tai vipujen paikkaa, oli se sitten Kingin ja Chizmarin tahallaan tai tahattomasti tekemää tai Aaltosen suomennokseen lipsauttamaa, mutta joka tapauksessa kuten Gwendy sanoo:

Ihmiset eivät tarvitse lipasta tehdäkseen kammottavia asioita. Ihmismieli pystyy pahaan ilmankin.

Niinhän se valitettavasti on. Ei tarina kuitenkaan tuosta sanomasta huolimatta ole läpeensä paha vaan siinä ja sen hahmoissa on paljon hyvää. Täytyy nostaa hattua (knallia!) esimerkiksi Richard Farrisille, joka ei menetä uskoaan ihmisiin vaikka nappien kutsu käy lippaan kantajille kerta toisensa jälkeen ylivoimaiseksi. Ja tietysti hatun noston tai sulan heilautuksen ansaitsee vahva päähenkilö Gwendy. Gwendyssä on roppakaupalla rohkeutta, epäitsekkyyttä ja uskoa sekä asioihin että ihmisiin. Lopulta pidin tarinasta valtavan paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa (Gwendyn vahva ja kaunis rakkauden julistus):

Tässä miehessä ei ole mitään pahaa, tämä mies on koti.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 23. Kirjassa on moottoriajoneuvo

Helmet-lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi

Stephen King: Satumaa

 

Stephen King: Satumaa

Tammi, 2023

656 sivua

Suomentanut: ilkka Rekiaro

(Fairy Tale, 2022)

Luettu: 9.3.2023

Mistä: oma ostos

Maaliskuisella hiihtolomalla oli kovista aamupakkasista huolimatta päivällä niin aurinkoista ja lämmintä, että ulkona tarkeni lukea. Satumaista (sic)! 

Olipa kerran – niin kuin saduissa sanotaan – teinipoika Charlie Reade, joka asui kahdestaan isänsä kanssa äidin kuoltua. Eräänä päivänä Charlie tutustuu lähistöllä itsekseen asuvaan ikämieheen Howard Bowditchiin ja hänen niin ikään iäkkääseen koiraan Radariin. Kolmikko ystävystyy ja kun Howard kuolee hän jättää Charlielle kaiken, myös c-kasetin, joka johdattaa Charlien pihan laidalla sijaitsevaan lukittuun liiteriin ja liiterissä olevaan kaivoon, josta pääsee toiseen maailmaan, Empisiin, maailmaan jossa leviää kirous ja jota hallitsee julma Parventappaja, maailmaan joka Charlien on pelastettava ennen kuin kirous leviää muihin maailmoihin. Samalla Charlien on suojeltava Empisiä meidän maailmaltamme.

Osaatko kuvitella mitä tapahtuisi, jos tulisi julki, että meidän ulottuvillamme on toinen maailma? Jonne pääsee niinkin helposti kuin laskeutumalla 185 kiviaskelmaa ja kävelemällä käytävää, joka ei ole juuri puoltatoista kilometriä pitempi? Jos vallanpitäjät tajuaisivat, että ovat löytäneet uuden maailman, jota riistää, nyt kun tämän maailman luonnonvarat on kulutettu lähes loppuun. Pelkäisivätkö he Parventappajaa tai herättäisivätkö he siellä asuvan kamalan jumalan pitkästä unestaan? Kykenisivätkö he ymmärtämään, millaiset järkyttävät seuraukset olisi sillä jos...

Satumaassa on satumainen rakenne. Tarinan sankarin ja prinssin, siis Charlien täytyy ratkaista ongelma tai ongelmien ketju, päästyään maailmojen kaivon kautta toiseen maailmaan Charlie kohtaa kuninkaallisia, satuolentoja ja oudosti käyttäytyviä tai puhuvia eläimiä ja Charlieta ohjataan talolta toiselle viestien ja ohjeiden kera kuin saduissa konsanaan. Satumaassa monet asiat toistuvat pareittain, on kaksi maailmaa, jossa molemmissa on kuin hieman vääristyneinä peilikuvina kaivot, ilkimykset, hyväntekijät jne. Lisäksi tarinassa on paljon tarinapareja, viittauksia ja yhtymäkohtia paitsi vanhoihin satuihin kuten Tittelintuureen, Hanhityttöön tai Kolmeen pieneen porsaaseen myös Kingin omiin tarinoihin, Charliessa on kaikuja Talismaanin Jack Sawyeristä, Empisin unikot veivät ajatukset Liseyn tarinan lupiineihin ja Syvän-Maleenin vanginvartija Pursey/Percival toi mieleen Kuoleman käytävän Percy Wetmoren. Osa viittauksista meni minulla varmasti ohi, mutta viittaukset Kingin Musta torni -sarjaan saivat minut hymyilemään, aivan kuin olisin törmännyt vanhoihin tuttuihin.

Vaikka Satumaa on maailman (maailmojen) pelastustarina on myös ystävyydellä valtavan suuri rooli kirjassa. Nuoren urheilullisen ja sosiaalisen Charlien ja käytännössä erakkona elävän iäkkään herra Bowditchin ystävyys on kuvattu taitavasti. Alussa he molemmat omalla tavallaan hyötyvät toistensa auttamisesta, mutta huomaavat myös viihtyvänsä toistensa seurassa. He tekevät toisistaan tarkkoja havaintoja, oppivat toisiltaan ja kunnioittavat toisiaan. Myös Charlie ja Radar-koira ovat upea parivaljakko, millaista uhrautumista ja uskollisuutta he osoittavat toisiaan kohtaan!

King pohjustaa tarinaa huolella ennen kuin saattelee lukijan Empisiin. Joku saattaa ärsyyntyä Kingin perusteellisesta ja hetkittäin hitaasta kerronnasta, mutta minä pidän näistä tempon vaihteluista, etenkin kun tarinassa on vastapainoksi myös vauhtia. Alun lisäksi myös juonen keskivaiheilla Syvän-Maleenin tyrmässä on hitaampi suvantokohta, jossa aika ikään kuin venyy ja hidastuu paitsi Charliella myös lukijalla. Hidastaminen istuu tarinaan ja toimii tehokeinona.

Olin valmis hyppäämään Satumaahan silmät kiinni ja pää edellä. King voi viedä todella syviin vesiin ja tummiin maailmoihin, mutta luotan siihen, että hän kuljettaa mukanaan ja nostaa pintaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Satumaassa on vanhojen King-romaanien tunnelmaa, kauhun kuninkaan kynä ei todellakaan ole tylsynyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä on yksi asia, jonka Empisissä opin: synkkinä aikoina hyvät ihmiset loistavat kirkkaimmin.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 14. Fantasia tai dystopia

Helmet-lukuhaaste 2023: 5. Kirjassa ollaan maan alla

Stephen King: Myöhemmin

Stephen King: Myöhemmin

Tammi, 2022

283 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Later, 2021)

Luettu 10.8.2022

Mistä: oma ostos

Olen tehnyt usein Kingin uudesta kirjasta ennakkotilauksen ja ehtinyt odottaa kirjan ilmestymistä kieli pitkällä jo kauan ennen julkaisua, mutta Myöhemmin-romaanin huomasin vasta kun se oli ehtinyt jo kauppoihin. En käsitä missä uutispimennossa olen ollut! Toki korjasin tilanteen ja kävin ostamassa kirjan itselleni välittömästi. Luin kirjan jo elokuussa, mutta mikäpä olisi oivallisempi postauspäivä kirjalle kuin Stephen Kingin 75. syntymäpäivä. Paljon onnea suosikkikirjailijalleni!

Jamie Conklinilla on kyky, josta ei hänen kirjallisuusagenttina työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä mukaan saa puhua muille. Jamie näkee kuolleita, hän voi jopa jutella heidän kanssaan hetken aikaa ennen kuin nämä jatkavat matkaansa. Vainajat eivät kuitenkaan aina ole herttaisia naapurin mummoja vaan heidän joukossaan on myös ihmisiä, jotka ovat olleet pahoja niin eläessään kuin vielä kuoltuaankin. Auttaakseen äitiään sekä äidin poliisiystävää Jamien on kohdattava eräitä kuolleita, halusi tai ei.

Tarinan alkuasetelmasta tulee väistämättä mieleen M. Night Shyamalanin Kuudes aisti -elokuva ja kohtaus, jossa Haley Joel Osmentin näyttelemä pikkupoika Cole Sear kuiskaa Bruce Willisin näyttelemälle psykiatri Malcolm Crowelle "I see dead people". Mielikuvaa ei vähennä se, että kyvystään kertova minäkertoja Jamie viittaa samaiseen elokuvaan: Mutta tässä ei ole kyse samasta kuin siinä Bruce Willisin leffassa. Minusta tässä tosin on vähän samasta kyse, molemmat kun nyt kuitenkin sattuvat näkemään kuolleita. Ihan alussa Jamie ei ymmärrä näkevänsä kuolleita, mutta harjaantuu hiljalleen kyvylleen, tunnistaa kuolleet elävien joukosta ja oppii heistä asioita, kuten että kuolleet eivät voi valehdella ja heiltä voi tästä syystä saada tärkeitä, tähän asti salassa pysyneitä tietoja. Tämä onkin tarinan idea, voisiko kuolleista hyötyä jotenkin?

Kirjan minäkertoja Jamie on 22-vuotias kertoessaan lukijalle lapsuudestaan noin 6-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Pidän lapsi-Jamiestä, tai siis siitä millainen kuva lapsi-Jamiestä tulee aikuisen Jamien muistojen ja muistelun kautta, mutta en juurikaan aikuistuvasta ja aikuisesta Jamiestä. Ehkä se on vanhemman Jamien puhetapa, jossa on samaan aikaan jotain lapsekasta ja luotaan työntävää enkä myöskään ihastunut myöhemmin-viittauksista. Minun ja aikuisen Jamien kemiat eivät vain kohdanneet.

Tsekkaa mitä itse tuumit.

Tarina tempaa mukaansa niin kuin Kingin kirjat yleensä, siinä on jännitystä ja kauhua, yliluonnollisuutta kammottavien vainajien ja pahuuden muodossa, surullisia ihmiskohtaloita ja kasvutarina. Lopun paljastus selittää osittain Jamien käytöstä tai piirteitä, mutta paljastus latisti lukuelämystä, se tuntui hieman päälle liimatulta, ehkä odotin Kingiltä ennemmin jotain yliluonnollista ratkaisua. Mutinoista huolimatta Myöhemmin on hyvä kummitusjuttu, mutta ei missään nimessä nouse suosikki-Kingieni joukkoon.

Sitaattikunniamaininnan saa (vähän pidempi pätkä):

Ajattelin usein, että jos avaisin komeron ottaakseni paidan, hän olisi komerossa, minun ikioma mörköni. Tai sängyn alla, ja mitä jos hän nukkuessani tarttuisi minua ranteesta tai nilkasta? En uskonut, että hän pystyisi tarttumaan, mutta en ollut varma siitäkään, etenkään jos hän koko ajan vahvistui.

     Mitä jos heräisin ja näkisin hänet vierelläni sängyssä?

Helmet-lukuhaaste 2022: 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022 (suomennos)

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers

Tammi, 2022*

509 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Billy Summers, 2021)

Luettu: 17.2.2022

Mistä: lahja

*Kirjan nimiösivulla näkyy sekä alkukielisen teoksen että suomennoksen ilmestymisvuotena 2021, mutta kustantamon sivuilla suomennoksen julkaisuajankohdaksi on mainittu tammikuu 2022 ja tämän vuoden puolella kirja oli saatavissa myös kaupoista. Päätin siksi kirjata kirjan ilmestymisvuodeksi 2022. 

Palkkamurhaaja Billy Summers päättää pistää nelikymppisenä, parikymmenvuotisen uran jälkeen pillit pussiin ja lopettaa. Hän ottaa vastaan vielä viimeisen, todella rahakkaan keikan ja asettuu David Lockridgenä mukavaan, rauhalliseen lähiöön odottamaan keikan toteuttamishetkeä. Hänen peiterooliinsa kuuluu kirjan kirjoittaminen pikkukaupungista vuokratussa toimistossa ja koska odottavan aika on pitkä ja ajatus kirjoittamisesta kutkuttaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan oikeasti, kirjaamaan ylös omaa tarinaansa. Päivät kuluvat, mutta mukava arki ei kestä ikuisesti. Lopulta on aika ryhtyä todelliseen työhön.

Billy laukaisee kiväärin kävi miten kävi. Se on hänen tehtävänsä, ja nyt kun sillat palavat hänen takanaan yksi toisensa jälkeen, hänen tahtonsa on järkkymätön. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Billy Summers ei ole ihan perinteinen palkkamurhaaja. Hän ei ota kohteikseen ketä tahansa vaan ainoastaan pahiksia, eikä viimeinen kohde tee tähän poikkeusta. Tämä moraalinen tasapainoilu hyvän ja pahan välillä on koko tarinan kantava teema ja se myös tekee tarinasta vielä vähän kiinnostavamman. Voiko tappaja olla hyvä ihminen? Vaikuttaako hyvän ja pahan vaakakupeissa se, että uhrit ovat tehneet pahaa toisille? Kumoaako Billyn uhrien pahuus Billyn oman pahuuden? Entä sitten jos muiden satuttamisen syy ei olekaan puhtaasti työ vaan henkilökohtaiset vaikuttimet, kosto oman tai jonkun toisen kokemasta vääryydestä? King ei jätä näitä moraalisia kysymyksiä vain lukijan pohdittavaksi vaan hän laittaa myös päähenkilön miettimään niitä. Billy on ollut kasvotusten pahuuden kanssa lapsesta asti, sisaren kuolema, tarkka-ampujana toimiminen Irakissa ja nyt palkkamurhaajan työ, jokaisessa elämänvaiheessa Billy on joutunut pohtimaan rooliaan ja tekemisiään, miettimään moraaliaan. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, siitä tulee mieleen maatuskanukke, jota avatessa löytää aina uuden ja uuden nuken. Stephen King on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö Billy Summers kirjoittaa kirjaa ja tämä Billyn kirjoittama kirja on hyvin oleellinen osa Kingin kirjaa. Lisäksi Billyllä on useampia henkilöllisyyksiä, jotka näyttävät ja käyttäytyvät eri tavalla. Jopa Billy itse käyttäytyy eri tavalla eri seurassa, hän ja hänen pöljä minä ovat kuin kuin kaksi eri henkilöä. Kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, Billy Summers on tarina, jossa on paljon elementtejä ja yksityiskohtia, mutta joka pysyy kasassa erittäin hyvin. Pidin kovasti Billystä (kaikissa hänen henkilöllisyyksissään, mutta eniten siitä todellisesta Billystä), hänen Midwoodin Evergreen Streetin naapureistaan, nuoresta Alicesta ja uskollisesta Buckystä. King on kirjoittanut jälleen upean tarinan.

Vaikka kirjassa käsitellään pahuutta ei pahuus kuitenkaan ole tässä tarinassa yliluonnollista, joten jos arastelee tarttua Kingin kirjoihin yliluonnollisen kauhun takia niin tässä ei sitä pelkoa ole. Tosin on tässä pienen pieni ripaus yliluonnollisuutta, viittaus erääseen Coloradon vuorilla sijainneeseen hotelliin. Ilahduin kovasti tästä Kingin uskolliselle lukijalleen osoittamasta pienestä "silmäniskusta", viittauksesta hänen muuhun tuotantoonsa. Näitä on kiva bongata Kingin kirjoista. Lopulta ilahtuminen vaihtuu haikeuteen, jostain syystä loppu tuntuu kuin Kingin henkilökohtaisilta jäähyväisiltä. Sama on käynyt mielessä useamman kerran Kingin viimeisimpien kirjojen kohdalla, ehkä kyse on vain minun tulkinnastani, mutta toisaalta ei olisi mikään ihme vaikka King olisikin hiljalleen eläköitymässä kirjailijan urastaan. Toivottavasti hän jatkaa tarinoiden kertomista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matka tuntuu hyvin pitkältä, koska nyt toivoa on enemmän kuin pelkkä pilkahdus, ja vaikka toivolla on siivet, toivo pystyy myös satuttamaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 4. Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani (Billy Summers sekä hänen muut henkilöllisyytensä Benjy Compson, David Lockridge ja Dalton Smith)

Helmet-lukuhaaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

Stephen King: Mitä enemmän verta

Stephen King: Mitä enemmän verta

Tammi, 2021

400 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(If It Bleeds, 2020)

Luettu: 20.10.2021

Mistä: lahja

Tällä kertaa King tarjoilee romaanin sijasta neljän novellin kokoelman. Herra Harriganin puhelin kuvaa ystävyyttä, joka yltää yli ikävuosien ja jopa kuoleman rajan. Chuckin elämä kertoo miehestä, jonka sisälle mahtui koko maailma. Kirjan niminovellissa Mitä enemmän verta tavataan vanha tuttu Holly Gibney sekä katastrofinnälkäinen tv-toimittaja. Rotta on kertomus kirjailijasta ja romaanikäsikirjoituksesta, joka tulee todella kalliiksi.

Olen lukenut paljon Kingiä, mutta silti King osaa yllättää. Koskaan ei voi olla varma mihin suuntaan ja minkälaisiin tunnelmiin tarina lähtee. Etenkin Chuckin elämässä oli erikoinen ja outo tunnelma enkä saanut siitä ihan yhtä vahvaa otetta kuin muista, mutta tykkäsin siitä silti. Se jäi jopa vähän kummittelemaan mieleen. Mikä merkitys kaikilla Chuckin kiittämisillä lopulta oli? Mitä jos itse pääsisi astumaan kupoliin, näkemään enemmän kuin haluaisi?

Novelleissa on myös paljon tuttua. Yliluonnollisuutta, hyvän ja pahan taistelua, ystävyyttä. Etenkin Herra Harriganin puhelin on todella hieno ja myös kammottava kuvaus ystävyydestä. Jos joskus satun kuulemaan Tammy Wynetten kappaleen Stand By Your Man saan takuulla kylmiä väreitä. Ehkä novelleista saattoi löytää myös Stephen Kingin itsensä. Rotan päähenkilö Drew Larson kokee romaanin luomisen tuskaa ja hänen kohdallaan mietin kuinka paljon King oli kirjoittanut opettaja-kirjailijahahmoon itseään, ehkä kaikuja kirjailijanuraa aloittelevasta nuoresta Stephenistä. Toivottavasti King ei ole maksanut läpimurtoteoksestaan samanlaista hintaa kuin Larson omastaan... Tarina pistää miettimään haaveen hintaa sekä sitä onko hintaa valmis maksamaan. 

Tuttuudesta puheen ollen novellissa Mitä enemmän verta tapaa useammankin vanhan tutun kuten Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibneyn sekä Jerome Robinsonin. Holly on seikkaillut aiemmin romaaneissa, viimeisimpänä vuonna 2018 julkaistussa ja vuonna 2019 suomennetussa tarinassa Ulkopuolinen. Ihmettelin aluksi miksi ihmeessä King kirjoittaa useamman romaanin jälkeen Hollyn novelliin? Mitä enemmän verta on jopa tavallaan toisinto Ulkopuolisesta, mutta sellaista se on, maailmassa on pahuutta ja vaikka yksi paha poistuu tulee toinen tilalle. Joka tapauksessa Holly Gibney toimii myös novellissa. Lopussa olevassa tekijän saatteessa King avaa tämänkin tarinan taustoja ja siitä myös selviää, että Holly Gibney on yksi Kingin luoman laajan henkilögallerian suosikeista, eräänlainen lempilapsi. Ehkä tapaamme Hollyn vielä uudelleen.

Pidän siitä, että King ei pelkästään kerro kauheita ja pelottavia tarinoita vaan pistää lukijan myös ajattelemaan, esittelee erilaisia ajan asioita ja ilmiöitä. Näissä novelleissa esimerkiksi mietitään uutismaailmaa ja ilmiötä, että mitä verisempi uutinen sitä enemmän huomiota se saa eli ihmisten kärsimys tekee kauppansa. Kritiikkiä saa myös nykyajan kännykkäriippuvuus, pitääkö kaikki tieto olla käden ulottuvilla, pitääkö aina olla tavoitettavissa?

     Toisella korvallani, sillä joka osoitti taivaalle, kuulin hänen äänensä, heikon mutta erottuvan, olihan hautausmaalla uneliaan hiljaista: "En vastaa nyt puhelimeen. Soitan takaisin, jos on aihetta."

     Mutta ei hän soittaisi, vaikka olisikin aihetta. Hän oli kuollut.

     Palasin kotiin.

Rakastan Kingin romaaneja, mutta nautin myös erittäin paljon näiden hienojen, hyytävien ja jopa haikeiden novellien lukemisesta eikä jonkin asteinen novelliallergiani oireillut lainkaan tämän teoksen parissa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä uskon, että ihmisellä kolahtaa, ei päässä vaan sielussa, kun hän löytää paikan, jonne kuuluu. Sen kutsun voi sivuuttaa, mutta miksi ihmeessä tehdä niin?

Sekä vaihtoehto vanhalle ei vara venettä kaada -viisaudelle:

Mutta ystäväni Bill opetti minut laatimaan aina varasuunnitelman. "Vyö ja henkselit, Holly", hän sanoi. "Vyö ja henkselit."

Pohjoinen lukuhaste 2021: 7. Vuonna 2021 julkaistu kirja (kirja ilmestynyt v. 2020, mutta suomennos v. 2021)

Helmet-lukuhaaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut (uusi Kingin kirja on aina kirjavuoden kohokohta!)

Stephen King: Laitos

Stephen King: Laitos

Tammi, 2020

574 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Institute, 2019)

Luettu: 14.5.2021

Mistä: lahja

Huippuälykäs Luke Ellis on vasta 12-vuotias, mutta hän valmistautuu jo täyttä päätä opiskeluihin ei vain yhdessä vaan kahdessa yliopistossa. Kaikki muuttuu yhdessä yössä kun Ellisien kotiin tunkeudutaan. Luke kaapataan omasta sängystään ja viedään syrjäiseen paikkaan, jossa lapsille tehdään kokeita ja pistetään piikkejä. Kiltteydestä palkitaan rahakkeilla, tottelemattomuudesta saattaa selvitä läpsäisyllä tai sitten seuraa jotain pahempaa. Se on kuitenkin selvää, että kun Laitokseen on kerran joutunut ei takaisin ole paluuta, seuraava etappi on Takaosa uusine kauhuineen. Sitten tulee Takaosan takaosa ja hyrinä...

Hänestä tuntui nyt, että ihminen tottui mihin tahansa. Ajatus oli kamala.

Niinpä niin. Tuntuu kuin sitaattiin tiivistyisi koko Laitoksen kantava teema. King esittelee joukon eri-ikäisiä lapsia kuten Luken, Kalishan, Nickin, Iriksen, Georgen, Helenin ja Averyn. Lapsia, joita yhdistää parapsykologiset kyvyt ja Laitos. Lapsia, jotka on väkivalloin repäisty perheistään ja kodeistaan vieraaseen paikkaan, jossa tapahtuu kamalia asioita. Mutta lapset tottuvat, lapset sietävät, lapset venyvät. Lapset eivät menetä toivoaan pelon ja lohduttomuuden keskellä vaan näkevät synkimmässäkin hetkessä valon pilkahduksen. Ystävyys kantaa.

King onnistuu jälleen lapsikuvauksessaan. Laitoksen lapsissa ja etenkin siinä tietyssä ydinryhmässä on erilaisia, omaäänisiä persoonia, joiden kemiat pelaavat ja joiden kohtalot kiinnostavat. Ryhmä muistuttaa toisista Kingin luomista mieleenpainuvista ystävyksistä kuten Se-romaanin Häviäjien kerhosta tai Ruumis-novellin nelikosta. Nämä lapset, etenkin Luke ja Avery, jäävät mieleen sillä heissä ja heidän tavassaan katsoa maailmaa ja kohdella toisiaan on jotain kypsää, jotain hyvää. Tarinan aikuisista mainittakoon rouva Sigsby, joka näkee lapset yhtä aikaa hyödykkeinä ja rasitteina sekä Tim Jamieson, joka sattuman tai kohtalon oikusta tulee lunastaneeksi itselleen mahdollisuuden auttaa muuttamaan maailmaa ja joka näkee lapsissa muutakin kuin pienen koon, nimittäin rohkeuden ja toiveikkuuden. 

Tarina eteneen melko verkkaisesti, mutta kuten yleensä Kingin kirjoja lukiessa sivut kääntyvät kuin itsekseen, on pakko lukea vielä vähän... Laitos ei ole erityisen jännittävä, se on pohjavireeltään ennemmin ahdistava. Lapsiin kohdistuvaa pahuutta on vaikea selittää. Pahuus ei kuitenkaan ole tässä mustavalkoista, sen taustalla on ihan järkeen käyvä ajatus. Ehkä se onkin tässä ahdistavinta. Hyvän ja pahan välinen keinulauta on joskus hyvin kiikkerä, pahuudessa voi olla jotain hyvää, hyvässä puolestaan jotain pahaa. Kumpi vain voi viedä voiton.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Isot tapahtumat kääntyvät pienillä saranoilla.

 

Sekä kesää kuvaava:

Hän istui siinä jalat ojossa, huitoi hyttysiä ja katseli, kun aurinko poltti oranssia pätsiään metsän takana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 31. Jännityskirja tai dekkari

Stephen King: Keveys

 

 Stephen King: Keveys

Tammi, 2020

135 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Elevation, 2018)

Luettu: 9.1.2021

Mistä: oma ostos

Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.

 

Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.

 

Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.

 

Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 

 

     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.

     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.

     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?

     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."

 

Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja

Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

Stephen King: The Colorado Kid

 

Stephen King: The Colorado Kid

PS Publishing, 2013 (2005)

179 sivua

Luettu: 4.11.2020

Mistä: oma ostos

Oikein hyvää uutta vuotta! Vuoden ensimmäinen kirja on luettu, mutta sitä ennen on vielä muutama viime vuoden puolella luettu kirja odottamassa postausta eli tuumasta toimeen ennen kuin postausjono kasvaa kovin suureksi.

 

Stephanie McCannin odotukset työharjoittelusta Mainen rannikolla sijaitsevan saaren pienessä paikallislehdessä eivät ole kovin korkealla, mutta The Weekly Islanderin konkarit David Bowie ja Vincent Teague voittavat Steffin puolelleen. Vanhat miehet opettavat Steffin talon ja pikkukaupungin tavoille, kertovat tarinoita ja jakavat viisauttaan. Erityisen kiinnostava on 25 vuoden takainen tapaus, rannalta löytynyt Colorado Kidiksi kutsuttu nimetön vainaja, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä. Kuka mies oli, mistä hän tuli ja miksi hän päätyi kuolleena rannalle?

"I suppose people like stories that are good for a shiver or two on a winter night, especially if the lights are on and the fire's nice and warm. Stories about, you know, the unknown."

The Colorado Kid -romaanilla on mielenkiintoinen tausta. Charles Ardai rohkaistui pyytämään kirjeitse Stephen Kingiltä mainostekstiä perustamaansa Hard Case Crime -rikoskirjasarjaa varten houkutellakseen nimekkäällä suosittelijalla lukijoita uudelle sarjalleen. King ei halunnut kirjoittaa mainostekstiä vaan kokonaisen tarinan ja niin The Colorado Kid päätyi kansien väliin ja myös tv-sarjaksi, Haven perustuu löyhästi The Colorado Kidiin. Hard Case Crime -sarjassa on julkaistu Kingiltä myös romaani Tervetuloa Joylandiin.

The Colorado Kid ei ole perinteistä pelottavaa, hyytävätunnelmaista, yliluonnollisia elementtejä tihkuvaa ja toisilla maailmoilla leikittelevää Kingiä, mutta kyllä tästä rikosromaanista Kingin tunnistaa. Pikkukaupunki Mainessa, persoonallisia henkilöitä ja sujuvasti etenevä tarina, tuttua ja taattua Kingiä siis. Romaanin varsinainen pääaihe eli vanha Colorado Kidin tarina on kiinnostava, mutta minulle kirjan parasta antia oli sittenkin vanhojen lehtimiesten Daven ja Vincen sekä nuoren toimittajanalun Steffin kemia. Loistava kolmikko, jonka seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

"(...) We may have been little newspapermen back in '81, and we may be little old newspaperen now, but we ain't dead little old newspapermen."

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 24. Vieraskielinen kirja

Helmet 2020 -lukuhaaste: 39. Kirjassa lennetään

 

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King: Ulkopuolinen

Tammi, 2019

543 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Outsider, 2018)

Luettu: 10.11.2019

Mistä: oma ostos

King-kirjahyllylle meno aiheuttaa joka kerta innostusta, jännitystä ja malttamattomuutta. Niin paljon vaihtoehtoja, uusia ja vanhoja. Tammikuussa on tulossa uutta suomennettua Kingiä ja halusin lukea tämän viimeisimmän ennen sitä. Toisaalta taas haluaisin säästellä näitä, pitää edes pari lukematonta Kingiä odottamassa...

11-vuotias Frank Peterson on murhattu raa'asti. Kaupunkilaisten järkytykseksi näyttää siltä, että syyllinen on kaikkien tuntema lapsia ja nuoria pitkään valmentanut koutsi T eli englannin opettaja Terence "Terry" Maitland ja hänet pidätetään näyttävästi suuren yleisön edessä kesken Flint City Golden Dragonsin ottelun. Maitland itse vakuuttaa syyttömyyttään, mutta kuka muukaan murhaaja voisi olla kun todisteet häntä vastaan ovat niin kiistattomat? Rikoskomisario Ralph Anderson tutkii tapausta, mutta pian hän ei enää oikein tiedä mitä ja ketä uskoa.

     "Tässä tapauksessa on jotain pahasti vinossa, ja mitä enemmän saat selville, sitä oudommalta se vaikuttaa. Ja se minua pelottaa. (...)"

Kirja vaikuttaa pitkään perusdekkarilta, kunnes yksi lause keikauttaa kaiken päälaelleen ja heittää lukijan keskelle hyytävää tunnelmaa. Kingiä lukiessa saa varautua erikoisiin ja yllättäviin käänteisiin, mutta vaikka niitä tietää odottaa ne onnistuvat silti yllättämään. Kulman takaa saattaa tulla ystävällinen naapuri, kylmäverinen murhaaja, täysin toisesta maailmasta tuleva hirvittävä olio tai jotain näiden väliltä. Vastaan saattaa tulla myös vanhoja tuttuja, kuten tässä tapauksessa Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibney. Hauska tavata taas, Holly! Koskaan ei tiedä mihin suuntaan Kingin tarina kääntyy, se pitää lukijan paitsi varpaillaan myös tyytyväisenä.

"Kaikki on mahdollista", hän sanoi tyhjälle huoneelle. "Ihan kaikki. Maailmassa riittää erikoisia sopukoita."

King malttaa jälleen kerran rakentaa tarinansa puitteet rauhassa, mutta lopussa vauhtia on jopa liiaksi asti. Ratkaisun hetkiä olisi voinut pitkittää hieman, kirjan pääpaha olisi ehkä kaivannut hieman lisää lihaa luiden päälle, syvyyttä hahmoon.

Pidän Rekiaron sujuvasta ja tietyllä tapaa kotoisasta suomennoksesta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kirjassa mainitaan louferit ja cantaluponmeloni, miksi ei loaferit ja cantaloupemeloni? Onneksi yksittäiset sanavalinnat eivät juuri vaikuta lukukokemukseen kokonaisuutena, pienenä häiritsevänä yksityiskohtana vain. Tekisi mieli siirtyä heti seuraavaan Kingin kirjaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta aivan lopussa.

Sekä:

He katsoivat vaitonaisina, molemmat tutkiskellen omalla tahollaan elämäänsä ilmestyneen reiän reunoja, jotteivät putoaisi siitä.

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

Tammi, 2018

752 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Sleeping Beuties, 2017)

Luettu: 31.1.2019

Mistä: oma ostos

Tuntuu, että luen aina alkuvuodesta Kingiä ja tarkasteltuani lukuhistoriaani Luetut kirjat -välilehdeltä nyt tosiaan on kuudes vuosi putkeen kun vuoden viiden ensimmäisen luetun kirjan joukossa on Kingin kirja. Ruususen uni on erityinen teos sillä tässä on kirjoittajana kaksi Kingiä, Stephen sekä hänen poikansa Owen.

Doolingin pikkukaupungissa on käynnistymässä tavallinen päivä. Seriffi Lila Norcross palaa yövuoron jälkeen kotiin lepäämään. Lilan aviomies, Doolingin naisvankilan psykiatri Clint Norcross tekee aamutoimiaan. Naisvankilan asukkaat heräilevät uuteen päivään. Samaan aikaan kaupungin laitamilta metsästä ilmestyy alaston nainen yöperhosia hiuksissaan, nainen, Eve, joka juttelee eläimille ja jättää taakseen räjähdyksen ja ruumiita. Kun Lila hälytetään ennen nukahtamistaan takaisin töihin  hän saa tietämättään uuden mahdollisuuden, sillä nukkumaan menneet naiset eivät enää herää, lisäksi heidän ympärilleen kehittyy kuin suojaava kotelo, tahmea seitti. Auroraksi nimetty epidemia jatkaa leviämistään ja saavuttaa pian myös Doolingin. Yksi toisensa jälkeen naiset ja tytöt nukahtavat eikä miesten kannata tehdä sitä virhettä, että herättäisivät heidät.

Iltapäivä oli kuuma, pikemminkin kesäinen kuin keväinen, ja kaikkialla Doolingissa puhelimet alkoivat soida, kun jotkut uutisia seuranneet soittivat ystäville ja sukulaisille, jotka eivät olleet niitä katsoneet. Toiset taas antoivat asian olla, koska uskoivat, että kyseessä olisi myrsky vesilasissa kuten Y2K tai suorastaan huijaus, kuten internetissä levitetty huhu Johnny Deppin kuolemasta. Niinpä monet naiset, jotka mieluummin kuuntelivat musiikkia kuin katsoivat televisiota, laittoivat tapansa mukaan pienokaisensa iltapäiväunille, ja näiden asetuttua kävivät itsekin pitkäkseen.
     Nukkuakseen ja nähdäkseen unia muista kuin omasta maailmastaan.
     Heidän tyttölapsensa tulivat mukaan näihin uniin.
     Poikalapset eivät tulleet. Unta ei ollut tarkoitettu heille.

Mitä naisille tapahtuu heidän vaivuttuaan uneen? Miten miehet selviävät kun naiset ovat poissa pelistä? Miten perheet, naapurustot, kaupungit ja koko maapallo pyörii kun niin kodinhengettärinä kuin kodin ulkopuolella työskentelevät naiset eivät teekään tavallisia askareitaan, hoida lapsia ja kotia tai suorita tehtäviään eri aloilla vaan ainoastaan nukkuvat? Entä jos uni on lopullista, miten ihmiskunnan sitten käy? Ruususen uni on kuin aikuiseksi kasvanut lasten satu, painajaisissa ja pimeässä pyöritetty kauhukertomus. Siinä on yllätyksiä, uskonnollista kuvastoa, yhteiskuntakritiikkiä, puhuvia eläimiä, pelkoa ja opetusta. Se, onko tällä sadulla onnellista loppua täytyy ottaa itse selvää.

Naiset olivat sitä taikaa, josta miehet uneksivat, mutta joskus heidän unensa olivat painajaisia.

Kahden kirjailijan kerronta kulkee hyvin yhteen, en huomannut saumakohtia missä Stephenin ja Owenin äänet olisivat erottuneet. Kingit rakentavat tarinaa isä-Stephenin kirjoista tutulla rauhallisella, perusteellisella tahdilla. Kaupunki ja kaupunkilaiset, joita on taas melkoinen joukko, tulevat tutuksi ennen kuin Kingit päästävät pirun irti. Tällä kertaa pahuus vain tuntuu olevan sellaista laatua, että siitä ei ihan saa otetta. Ollaanko tässä nyt uskonnollisten asioiden, perinteisen hyvän ja pahan äärellä, vai onko pahuus jotain muualta tullutta?

Tarina kiihtyy ja kehittyy, mukaan tulee toisia ulottuvuuksia ja dystopiamaista kuvailua, mutta loppu jää vaisummaksi mitä odotin. Ihan kuin iltasadussa olisi tullut aikaraja vastaan ja lukijan olisi pitänyt päästä "sen pituinen se" -kohtaan nopeasti ennen kuin iltasadun kuuntelija nukahtaa. Kävi mielessä, että onko tässä viety isä-Stephenin aikoinaan pojalleen/pojilleen kertoma satu vähän pidemmälle? Minä kaipasin hieman lisää jännitystä, vielä muutaman tiukan kierroksen, vähän pidempään ja piinaavammin valvomista.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinun kannattaa antaa miehellesi suukko ennen kuin menet nukkumaan. Sinun kannattaa antaa hänelle jäähyväissuukko, kun siihen on vielä tilaisuus."

Siinäpä hyvä elämänohje noudatettavaksi. Hyvää yötä ja kauniita (painajais?)unia!
 

Tammikuun loppupuolella julkaistiin Outikirjastojen Pohjoinen lukuhaaste 2019, johon päätin osallistua samalla rennolla ja suunnittelemattomalla otteella kuin Helmet-lukuhaasteeseenkin. Ensimmäisen suoritusmerkinnän nappaan kohdasta 13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Helmet 2019-lukuhaaste: 29. Kirjassa nähdään unia.

Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen King: Viimeinen vartio

(Bill Hodges #3)

Tammi, 2018

402 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(End of Watch, 2016)

Luettu: 22.1.2018

Mistä: oma ostos

Kingin trilogian kolmas osa ei ehtinyt ilmestyä joulupakettiin, mutta sain tavallaan toisen joulun kun sain Viimeisen vartion käsiini. Tämä oli pakko päästä lukemaan heti!

Ei kahta ilman kolmatta. Tarina käynnistyy jälleen City Centerin edustalta, jonne Brady Hartsfield, Mersumies, on juuri tehnyt murhaiskunsa ja missä ambulanssimiehet Rob Martin ja Jason Rapsis tekevät kaikkensa auttaakseen Mersumiehen yliajon uhreja.

Lähes seitsemän vuotta myöhemmin Bill Hodges on viimein pääsemäisillään irti päähänpinttymästään käydä hiillostamassa Kinerin sairaalan aivovammaosastolla pitkäaikaispotilaana olevaa Hartsfieldiä. Sitten hänen entinen työparinsa Pete Huntley soittaa: yksi Mersumiehen vaikeasti vammauttamista uhreista, Martine Stover sekä hänen äitinsä Janice Ellerton ovat kuolleet. Stoverin vanha äiti on riistänyt hengen ensin Martinelta ja sitten itseltään heidän kotonaan Hilltop Courtilla. Rikospaikalta löytyy tussilla piirretty z-merkki, virtajohto ja Hodgesin etsivätoimistokollegan ja ystävän Holly Gibneyn vaivihkaisella avustuksella myös vaaleanpunainen pelikonsoli Zappit Commander. Ovatko itsemurhat (City Centeriin tavalla tai toisella kytköksissä olevia paljastuu useampia), kuolemat ja Hartsfieldin ympärillä vellovat huhut kuitenkin vain sattumaa, yksittäisiä ja toisistaan irrallisia tapauksia, siitä Billin ja Hollyn on otettava selvää.

Mitä Hilltop Courtin talossa sitten tapahtuikin - ajatusten ja keskustelujen ketju, kyynelten ja lupauksien ketju, joka päättyi, kun liuenneet pilerit puristettiin ruiskulla letkuun  ja kun nauravien lasten kuvalla varustettu heliumpullo avattiin - sillä ei voi olla mitään tekemistä Brady Hartsfieldin kanssa, koska Holly kirjaimellisesti iski hänen aivonsa sammuksiin. Jos Hodges toisinaan epäilee sitä, se johtuu siitä, ettei hän kestä ajatella Bradyn säästyneen rangaistukselta. Ajatella, että hirviö karkasi hänen käsistään. Hodges ei edes päässyt lyömään häntä laakerin kuulilla täytetyllä sukalla, koska sai samaan aikaan sydänkohtauksen.
     Silti hänellä on hämärä muisto: Zappit.
     Hän tietää kuulleensa nimen ennenkin.

Viimeinen vartio tuntuu selvästi tutummalta Kingiltä kuin trilogian aiemmat perinteisempään dekkarimuottiin istuvat osat. Kuten edellisen Etsivä löytää -tarinan lopulla aavistelin on tässä päätösosassa yliluonnollisuus vahvassa roolissa ja kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen vanha sanonta mihin koira karvoistaan pääsee. King, yliluonnollisuus ja kauhu ovat yksinkertaisesti todella toimiva yhdistelmä. Kun tähän liittää vielä itsemurhateeman liikutaan paikoin todella syvissä ja ahdistavissa vesissä. Tarina sai aikaan kylmiä väreitä ja kirjan vaaleanpunainen pelikonsoli sai minut kaivelemaan kaappeja. Oli pakko tarkistaa onko meidän useita pelejä sisältävässä laitteessa Fishin´ Hole -peliä, mutta onneksi ei. Se olisi ollut jo vähän liikaa...

Näyttö välähtää sinisenä, ja kalat palaavat. Ne uivat vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Musiikki soi: By the sea, by the sea, by the beautiful sea, you and me, you and me, oh how happy we´ll be.
     Vaaleanpunainen kala! Hän napsauttaa sitä!

Täydelliseen King-tykitykseen Viimeinen vartio ei yllä. Koin kerronnan lomaan ripotellut aiempien tapahtumien kertaukset ylimääräisinä ja ne katkaisivat muuten niin sujuvasti etenevää tarinaa. Sellaisenaan kertaukset eivät riitä avaamaan menneitä tapahtumia jos aiemmat osat on lukematta ja sitten taas kertaukset tuntuvat turhilta kun aiemmat osat on lukenut. Minusta tämä sarja on vahvasti kokonaisuus enkä usko, että Viimeinen vartio toimisi kovin hyvin itsenäisenä teoksena.

Jos edellisessä osassa oli kaikuja Kingin Piinasta niin myös Viimeinen vartio toi hetkittäin muistituulahduksia Kingin aiemmista teoksista. Zappit sai ajattelemaan Kuulolla-romaania ja loppuosan lumiset maisemat ja mökkivierailu taas toivat mieleen Unensieppaajan.

Vaikka Bill Hodgesiin on ehtinyt tutustua hyvin kolmen kirjan aikana ei hän silti muodostunut minulle läheiseksi tai erityisen mieleenpainuvaksi hahmoksi. Toki tunsin hienoista haikeutta etenkin viimeisillä sivuilla ja nautin trilogian jokaisesta osasta, mutta nyt tarina on kerrottu ja luettu, tähän oli hyvä päättää sarja. Hodgesin viimeinen vartio on päättynyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinuna en panisi sitä päälle", Holly sanoo terävästi.

Sekä:

Eihän hän kenellekään pahaa tee.

Niinpä niin...


Viimeinen vartio on luettu myös mm. täällä: Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Rakkaudesta kirjoihin.

Helmet-lukuhaaste 2018:

44. Kirja liittyy johonkin peliin. -Kiitos Kingin aion pysytellä todella kaukana Fishin´Hole -pelistä! (Ehdin jo ajatella, että tämä haasteen kohta olisi vaikea, mutta yllättäen Viimeinen vartio tuli ja kuittasi kohdan.)

Bill Hodges / Mersumies-trilogia:
Mersumies
Etsivä löytää
Viimeinen vartio

Stephen King: Etsivä löytää

Stephen King: Etsivä löytää

(Bill Hodges #2)

Tammi, 2017

389 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Finders Keepers, 2015)

Luettu: 20.11.2017

Mistä: lahja

Ah, vihdoinkin King-lukuprojektini on edennyt siihen pisteeseen, että saan lukea suosikkikirjailijani tuotantoa tuoreeltaan, samana vuonna kuin suomennos on ilmestynyt. En malttanut odottaa kovin kauaa Mersumiehen jälkeen kun oli palattava Bill Hodgesin pariin.

Iäkkään John Rothsteinin makuuhuoneeseen tunkeutuu kesken unien kolme miestä. Tapahtumat etenevät ryöstöstä murhaksi ja saaliikseen kolmikko saa rahaa sekä ison kasan täyteen kirjoitettuja muistivihkoja. Nämä vihkot ovat Morris Bellamyn, yhden rosvokolmikon jäsenen pääpotti, eikä hän malttaisi odottaa päästäkseen aarteeseensa käsiksi sillä niissä pitäisi olla jatkoa Rothsteinin aikoinaan kirjoittamalle Jimmy Gold -trilogialle. Odottavan aika on pitkä ja Bellamyn tapauksessa vielä ennakoitua pitempi... Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin 13-vuotias Peter "Pete" Saubers menee läheisen puron varteen pakoon vanhempiensa riitelyä raha-asioista. Pete huomaa kallellaan olevan puun juurten välistä pilkottavan onkalon ja löytää sieltä vanhan laatikon. Peten käsissä on ratkaisu perheen ongelmaan, mutta lopulta hän koettelee onnea yhden kerran liikaa ja joutuu pahoihin vaikeuksiin.

     Pete toivoo, ettei olisi ikinä nähnyt sitä kirottua kirstua.

     Hän ajattelee: Mutta minä yritin vain auttaa. Piru vieköön, en minä muuta yrittänyt! 

Onko City Centerin murhenäytelmä vielä tuoreessa muistissa? Vaikka se olisi päässyt unohtumaan kuljettaa King uudelleen tuon hirveän joukkomurhan läpi, lukija saa kokea Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin kylvämän tuhon uudelleen, tällä kertaa erin henkilön, Pete Saubersin isän Tomin silmin. Myös tarinan konna on eri, vaikka Mersumieheenkin törmätään uudelleen. Kirjassa leikitellään ajatuksella mitä tekisit jos suosikkikirjasi loppuisi ihan väärällä tavalla? Normaali lukija suree aikansa ja päästää irti, mutta ei Morris Bellamy. Ei suinkaan. Morris Bellamy on kuin nykyaikaan päivitetty Annie Wilkes, Kingin Piina-romaanista tuttu Paul Sheldonin ykkösfani. Psykopaatti, joka on valmis mihin vain korjatakseen kirjailijan tekemän vääryyden. Bellamyllä on pitkään kehittynyt pakkomielle suosikkisarjaansa ja sen hahmoon Jimmy Goldiin ja pakkomielle johtaa järjettömiin tekoihin.

Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt, ei mikään. Ihan kuin pahansuopa kohtalo olisi iskenyt kiilan hänen ja vihkojen väliin, kuten oli iskenyt Romeon ja Julian väliin. Vertaus tuntui sekä naurettavalta että osuvalta. Olihan hän rakastaja. Hiton Rothstein oli antanut hänelle rukkaset kirjoittamalla romaanin Juoksija hidastaa, mutta se ei muuttanut asiaa miksikään.
     Hänen rakkautensa oli sammumatonta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, se alkaa 1970-luvun lopulta ja huipentuu 2010-luvulla, jolloin kolmikon Bellamy-Saubers-Hodges on aika kohdata. King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä ja siksi sekä Bellamyyn että Pete Saubersiin perheineen ehtii tutustua hyvin ennen kuin King päästää Bill Hodgesin, Hollyn ja Jeromen irti. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, mutta ehkä King rönsyilee hieman kertoessaan Hodgesin ratkaisemasta James Belsonin tapauksesta. Sen mukanaololle ei löytynyt syytä myöhemmässä vaiheessakaan. King harhautuu harvoin aiheesta syyttä suotta, joten ehkä Belsoniin palataan vielä trilogian päätösosassa...

Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla, mutta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Mersumies. Jännitys ei yltänyt samoihin sfääreihin aloitusosan kanssa, mutta kyllä tässäkin oli omat kauhun hetkensä. Juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti, pidin myös tarinan lomaan ripotellusta kirja- ja lukurakkauden ylistyksestä sekä ykkösfani-idean uudelleenkäytöstä, se ei tuntunut yhtään vanhan lämmittelyltä. Hodges tuntuu menettäneen Mersumiehen jälkeen pahimmat särmänsä, mutta kyllä hänessä on potkua edelleen. Varsinkin hänen vierailunsa Brady Hartsfieldin luona sairaalassa lupailevat hyvää ja ehkä yliluonnollisempaa jatkoa.

Ilkka Rekiaro on tehnyt suomentaessaan jälleen taitavaa, paikoitellen myös hauskaa sekä hämmennystä herättävää työtä. Suomennoksen erikoisuuksina jäi tällä kertaa mieleen seuraavat sanavalinnat: rouva käänsi päätään niin että helluvaiset lotkuivat (heiluukohan tässä joku löysä kaulanahka vai mikä lie), kilikalikeikka (tässä puhutaan siis Rothsteinin ryöstöstä) sekä vihapallo viimein poksahtaa (eli menee hermot). Mahtavaa, vähän erikoista sanailottelua!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri se romaaneissa hienoa onkin, ympyrän sulkeutuminen. Se miten kaikki saavuttaa lopussa tasapainon.

 Sekä vähän mietittävää:

Mitä tekisit, jos löytäisit aarteen?

Stephen King: Mersumies

Stephen King: Mersumies

(Bill Hodges #1)

Tammi, 2016

463 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Mr. Mercedes, 2014)

Luettu: 3.10.2017

Mistä: oma ostos

Kävin katsomassa Stephen Kingin Musta torni -kirjasarjaan pohjautuvan samannimisen elokuvan ja sen jälkeen oli pakko päästä taas Kingin tarinoiden pariin kirjallisessa muodossa. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Kingin hyppäys pois kauhugenrestä, Bill Hodges -dekkaritrilogian aloitusosa. En ole juurikaan lukenut viime aikoina perinteisiä dekkareita, mutta jos suosikkikirjailijani päättää sellaisen kirjoittaa niin minä luen sen epäröimättä.

Bill Hodges on jäänyt eläkkeelle rikosetsivän työstään vain puoli vuotta sitten, mutta hän on jo vaipumassa hyvää vauhtia jääkaapin, nojatuolin ja television muodostaman kultaisen ja lamauttavan kolmion syövereihin. Uusi arki ei maistu miltään ja vanha tuttu revolveri alkaa näyttää ystävältä, sen piippu pakotieltä pois paikallaan junnaavasta tyhjästä arjesta. Mainospostien välistä löytyvä Rikosetsivä K. William Hodgesille (evp.) osoitettu kirje saa Hodgesin aistit ja ajatukset terävöitymään, se osoittautuu juuri sopivaksi potkuksi eläkeläisen takapuoleen ja sysää Hodgesin takaisin raiteilleen, nuuskimaan jälkiä ja selvittämään yhteyksiä. Onko kirjeen lähettäjä todellakin se, joka väittää olevansa, Mersumies, joukkomurhaaja, joka Hodgesilla jäi saamatta kiinni? Ehkä se selviää. Salaperäinen kirjekaveri taitaa haluta leikkiä Hodgesin kanssa enemmänkin sillä hän esittää Hodgesille kutsun tulla juttelemaan Debbien sinisen sateenvarjon alle...

     Kysymys, johon hänen on vastattava ennen kuin aloittaa, on yksinkertainen: kumpi on tässä kahdenkeskisessä suhteessa kala ja kumpi kalastaja?

Hodges pyörittelee aikansa vaihtoehtoja. Kirjettä ei voi jättää huomiotta sillä sen kirjoittaja tuntuu tietävän vähän liikaa Hodgesista ja hänen elämästään. Vanhoista poliisikontakteista ei ole nyt hyötyä, nyt on pärjättävä omillaan, tehtävä omat ratkaisut.

     Hodges vetää keltaisen lehtiön  syliinsä ja kääntää uuden lehden. Hän kirjoittaa puoliväliin kuusi sanaa isoin kirjaimin:

     MINUN TÄYTYY KIRISTÄÄ HÄNEN HERMONSA ÄÄRIMMILLEEN.

Ennen kuin päästää Hodgesin ja muut irti King esittelee ensin miehen, naisen ja pienen lapsen, kutoo heidän ympärilleen paikkaan nähden yllättävän idyllin ja sitten muutaman kappaleen jälkeen hajottaa asetelman ja samalla myös henkilöt palasiksi. King johdattelee lukijaansa yhteen suuntaan, paiskaa oven kiinni ja ojentaa kättään kutsuvasti seuraavalle polulle. Ja minähän seuraan, mielelläni! Ketäs täältä seuraavaksi löytyykään? Kieltämättä Hodges on melko kliseinen ex-poliisi, hänelle on jossain vaiheessa alkoholi maistunut ongelmaksi asti, vaimo on lähtenyt, tytär on jäänyt etäämmälle, työ sekä työpari on muodostanut elämän ytimen ja nyt ollaan tyhjän päällä. Kun mukaan otetaan epätasapainoinen rikollinen, leppoisa ja mukava naapurin poika sekä pari naista, toinen oikein miellyttävä ja topakka, toinen ailahtelevainen ja omalaatuinen on keitos valmis hämmennettäväksi. Mutta päästetään ääneen vielä Mersumies kylmine ajatuksineen niin saadaan käsitys minkälaisesta pimeydessä kulkevasta miehestä on kyse:

Kaikki uskonnot valehtelevat. Kaikki moraalisäännöt ovat harhaa. Jopa tähdet ovat pelkkä kangastus. Totuus on pimeyttä, ja ainoa asia, jolla on väliä, on tehdä vaikuttava teko ennen pimeyteen astumista. Viiltää maailman ihoa, niin että siihen jää arpi. Eihän historia muuta olekaan kuin sitä - arpikudosta.

Jännitystä ei ladata tällä kertaa yliluonnollisuuksilla, mutta ei myöskään rikollisen henkilöllisyyden selvittämisellä sillä se on selvillä alusta asti. Jännitystä riittää silti kun seurataan Mersumiehen kiristyvää pinnaa, sitä missä vaiheessa Hodges ystävineen ymmärtää missä mennään ja kun odotetaan kenet päähenkilöistään King uhraa vai uhraako ketään. Vaikka nyt ei olla perinteisen King-kauhun äärellä niin Mersumies on pelottava, tarinan rikokset ovat karmaisevalla tavalla totta ja tätä päivää.

Mersumiehessä on Kingin ystäville tarjolla tuttuun tapaan viittauksia Kingin muuhun tuotantoon, ainakin eräs itsestään käynnistyvä Plymouth ja muuan Pelle Penninvenyttäjä mainitaan. Tosin molemmssa tapauksissa viitataan todellisen auton ja pellen sijasta niistä kertoviin tv-elokuviin, eihän dekkariin oikein sovi kauhua kylvävät yliluonnolliset autot ja pellet. Tai no, tietyllä tapaa ajateltuna Mersumiehestä löytyy molemmat, sairas pelle kulkuvälineineen... Kyllä tästä Kingin käden jäljen tunnistaa enkä pistä ollenkaan pahakseni Kingin hyppäystä kauhulaatikon ulkopuolelle. Bill Hodges on mukava tuttavuus ja tapaan mielelläni hänet uudelleen. Turvavyöt kiinni!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mersumies on hyvin älykäs ihminen, joka sattuu olemaan kaheli.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Tammi, 2015

288 sivua

Suomentanut: Kristiina Vaara

(Joyland, 2013)

Luettu: 22.4.2017

Mistä: lahja

Noin 1800 sivun Fifty Shades -rutistuksen jälkeen minuun iski hämmennys ja miten sen nyt sanoisi, höttöähky? Kaipasin napakkaa, hyvin kerrottua tarinaa, jossa olisi mahdollisuus törmätä johonkin yliluonnolliseen, jotain kerrasta poikki -kerrontaa, ei mitään sarjaa. Otin käyttöön kirjallisen luottolääkkeeni, Stephen Kingin. Lukuvuorossa oli (Kingin kirjaksi erittäin ohut) Tervetuloa Joylandiin.

21-vuotias Devin "Dev" Jones kärsii särkyneestä sydämestä. Edessä on kesä ilman tyttöystävä Wendyä eikä kesätyö yliopiston ruokalassa jaksa kiinnostaa. Sattuma puuttuu peliin ja heittää Devin eteen tilaisuuden,  TYÖPAIKKA TAIVAASTA!. Dev repäisee itsensä irti tutuista ympyröistä ja pestautuu huvipuistoapulaiseksi Heaven´s Bayssä toimivaan Joylandiin. Heti aluksi Dev saa kurkistuksen omaan tulevaisuuteensa kädestäennustaja Madame Fortunalta, sitten taas huvipuiston menneisyyteen Carolina-pyörää ohjaavalta Lane Hardyltä tämän kertoessa tarinan huvipuiston kummitusjunassa murhatusta nuoresta naisesta, joka yhä edelleen saatetaan nähdä kuolinpaikassaan...

     "Teillä tulee olemaan kiinnostavat, antoisat elämät, nuoret ystäväni. Teette paljon hyvää ja koette monia merkittäviä asioita. Mutta toivon että muistatte aina aikanne Joylandissa erityisenä. Me emme myy huonekaluja. Me emme myy autoja. Me emme myy maata emmekä taloja emmekä eläkerahastoja. Meillä ei ole poliittista päämäärää. Me myymme hauskaa. Älkää unohtako sitä koskaan. Kiitos tarkkaavaisuudestanne. Lähtekääpä nyt liikkeelle."

Näillä sanoilla huvipuiston perustaja Bradley Easterbrook lähettää työntekijät uudelle hauskuuden työkaudelle. Huvipuisto laitteineen, meluineen ja kielineen, Joylandin oma maskotti Howie Hilpeä Hurtta kuumine turkkeineen sekä uudet työkaverit tulevat Deville kesän mittaan tutuiksi. Kesä ei ole pelkkää ilottelua vaan sydänsurut, kummitustarina ja huoli uudesta nuoresta ystävästä Mikesta kulkevat Devin mukana.

Oli ilo palata Kingin maailmaan. Odotin ehkä perinteisempää kummitustarinaa säikyttelyineen, mutta sain samaa ihanan viipyilevää ja haikeaa (irtipäästämisen) tunnelmaa kuin Liseyn tarinassa, rakkautta ilman imelyyttä, mutta myös kaipaamaani yliluonnollisuutta. Vaikka säikyttely jäi vähemmäksi oli tarinassa oma synkkä ja uhkaava tunnelmansa. Ihastelin jälleen sitä miten King ripottelee tekstinsä lomaan kauniita kielikuvia, kuten vaikka Devin varjo, joka nousuveden aikaan väreili veden pinnassa kuin olisi keinutellut hiljaa lanteitaan tai loppuun valitsemani sitaattikunniamaininnat. King taitaa sekä suoran kerronnan että lukijan pakahduttamisen kauniilla sanoilla.

Vanha ja ehkä jopa hieman nukkavieru Joyland oli tapahtumaympäristönä houkutteleva ja salaperäinen. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä ja kimalluksella kuorrutettua ollakseen nautinnollista ja hauskaa. Hauskuudella on kuitenkin kääntöpuolensa ja sen King esittelee taas taitavasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärin päin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.

Sekä:

Oli vaikeaa päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni olisi täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.

(Sain vielä ripauksen tahatonta yliluonnollisuutta kirjaa lukiessani. Kirjan lopussa oli Kaunotar ja Hirviö -viittaus, luin sen juuri samana iltana kun kävimme katsomassa kyseisen elokuvan elokuvateatterissa. Hrrr, tuli kylmiä väreitä... )

Stephen King: Herääminen

 

Stephen King: Herääminen

Tammi, 2015

368 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)

Luettu: 12.2.2017

Mistä: oma ostos

King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.

     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

Stephen King: Tohtori Uni

Stephen King: Tohtori Uni

Tammi, 2014

527 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Doctor Sleep, 2013)

Luettu: 17.10.2016

Mistä: oma ostos

Ellei elämä pakota häntä lyhentämään antennejaan hänestä tulee varmaan melkoinen mies. Näin sanoi eräs tohtori Edmonds pienestä Danny Torrancesta Hohdossa. Miten Dannylle sitten kävi? Vihdoinkin, vuosien jälkeen Stephen King viimein paljastaa sen. En malttanut lämmitellä Hohdon jälkihehkussa kovin kauaa vaan aloitin saman tien jatko-osan lukemisen.

Aikaa on kulunut ja Hotelli Overlookin kauhuista hengissä selvinnyt poika on kasvanut aikuiseksi. Dan on yrittänyt lyhentää antennejaan, yrittänyt oikein kovasti, tehnyt kaikkensa hukuttaakseen koko kirotun kyvyn. Viina turruttaa hohdon, piilottaa kuolleet näkyvistä, mutta näyt kärkkyvät yhä kintereillä jos ei pidä varaansa. Alkoholistin aallonpohjaan rysäytettyään Dan jättää taas kaiken taakseen. Saavuttuaan Frazieriin Danin vanha ystävä Tony puhuu hänelle pitkästä aikaa kehottaen Dania jäämään kaupunkiin. Dan tekee työtä käskettyä, sillä hän on tottunut kuuntelemaan Tonya. On aika ryhdistäytyä, ottaa elämä haltuun ja kestää selvänä kyvyn tuomat näyt kuten kärpäset uuden ystävän kasvoilla tai kadulla pyörivä hattu ja sitä seuraavat painajaiset.

     "Pysy kaukana siitä hattupäisestä naisesta, Nallekarhu"
     Mistä hatusta puhut? hän olisi voinut kysyä, mutta miksi nähdä se vaiva? Hän tiesi hatun, josta Deenie puhui, koska hän oli nähnyt sen kierivän jalkakäytävällä. Päältäpäin musta kuin synti, sisältä silkillä vuorattu.
     "Hän on Helvetinlinnan kuningatarnarttu. Hän syö sinut elävältä, jos hypit hänen silmilleen".
Dan käänsi päätään. Hän ei malttanut olla kääntämättä. Deenie istui hänen takanaan viemärissä ja oli kietonut pummin huovan alastomille harteilleen. Hänen märät hiuksensa oilvat takertuneet poskiin. Kasvot olivat turvoksissa ja valuivat vettä. Hänen silmänsä olivat sameat. Hän oli kuollut, oli kai maannut haudassa jo vuosia. 

Samaan aikaan toisaalla Tosi solmu, tiivis joukko harmittoman näköisiä karavaanareita kulkee ympäri maata etsien uusia jäseniä ja ennen kaikkea ravintoa, mutta ei mitä tahansa murkinaa vaan a-luokan höyryä. Sitten on vielä Abra, pieni tyttö, joka tuntuu aistivan onnettomuudet ja joka osaa outoja temppuja. Dick Hallorann opetti Danny-pojalle hohdon hallintaa, nyt on Danin vuoro antaa opit eteenpäin ja maksaa velkansa. Dan on Tohtori Unena tottunut auttamaan ihmisiä kuolemaan, mutta nyt hänen täytyy auttaa Abraa elämään.

Tarinassa ei hypätä suoraan Outlookista Danin aikuisuuteen vaan ensin vietetään vielä hetki pienen Dannyn kanssa, pelokkaan pojan, joka ei onnistu karkottamaan Outlookin aaveita kannoiltaan vaan tarvitsee Tonyn lisäksi todellisen ystävänsä Dickin apua. Torrancen perheen vaiheista ja Dannyn kasvamisesta olisi mielellään lukenut useamman kirjan, mutta King ei valinnut moniosaisen sarjan tietä vaan harppaa vuosikymmenien päähän. King esittelee aikuisen Danin, kovin paljon isänsä kaltaisen alkoholisoituneen ja ajoittain äkkipikaisen miehen, josta on kuitenkin helppo pitää. Danin pinnan alla ei ole pahuutta, ei edes liiemmin katkeruutta kuten voisi rankan lapsuuden jälkeen odottaa.

Oli hyvä, että luin Hohdon ensin sillä sen tapahtumiin viitattiin tarinassa useasti. Tuskastelin Hohdon suomennosta, mutta Tohtori Uni eteni onneksi sujuvasti kuten Ilkka Rekiaron King-suomennokset yleensä. Tohtori Uni on onnistunut jatko-osa, vaikka se ei yllä aivan yhtä hyytävään tunnelmaan kuin Hohto. King onnistuu pelottelemaan vanhoilla aaveilla, mutta samalla hän esittelee ehtymättömästä arkustaan jälleen uuden pahuuden lajin. Huomasin tien päällä katsovani kaksi kertaa suurta asuntoautoa ja miettiväni Tosi solmua... King yllättää jälleen, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan hänellä vuosikymmenten kokemus lukijoidensa pelottelusta ja koukuttamisesta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma pitää tavalla tai toisella asiat tasapainossa.

Sekä Musta torni -sarjasta tuttu lause, tällä kertaa Dan Torrancen lausumana:

"On olemassa muitakin maailmoja kuin tämä."