Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Like, 2014 (2013)

363 sivua

Luettu: 30.12.2024

Mistä: oma ostos

Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.

Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.

Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)

Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

 

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Like, 2010

445 sivua

Luettu: 14.4.2020

Mistä: kirjastosta

Myrskyssä - Kolmas lokikirja jatkaa Kyllikki Villan matkakertomusten sarjaa. 75-vuotias Villa ja hänen tyttärensä Saara ovat viettäneet yhdessä aikaa Rotterdamissa tehden matkavalmisteluja. Rotterdamin satamassa tytär saattaa äitinsä rahtilaiva M/S Lutaan, josta alkaa Villan yksinmatka Etelä-Amerikkaan ja hänelle tärkeään Chileen. Matkallaan Villa on jälleen kasvokkain yksinäisyyden kanssa, kolhii itseään, kohtaa matkaenkeleitä eli avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, käy vanhoissa tutuissa paikoissa, tapaa aiemmilta matkoilta tuttuja ihmisiä, koluaa uusia seutuja, opettelee tuntemaan kaupunkia kävelemällä pitkin poikin katuja, eksyy välillä, kaipaa yhteyksiä, lukee, kirjoittaa ja kääntää, nauttii merestä, maisemista ja ilmastosta.

Villan lokikirjoissa ei ole pääosassa matkakohteet ja nähtävyydet vaan itse matka, tunnelma, tunteet. Toki matkakohteista ja nähtävyyksistä on mukava lukea ja mukana olevia valokuvia on kiva tutkia, mutta matkaoppaaksi en tätä valitsisi. Fyysisen matkan lisäksi Villa tekee myös henkistä matkaa, opettelee tuntemaan itseään vielä 75-vuotiaana.

Jo joulukuun (1998) puolivälistä alkavan matkan alussa Villa miettii, että tämä taitaa olla hänen viimeinen pitkä laivamatkansa ja kun huhtikuun (1999) loppupuolella Villa palaa kotiin on ajatus vain vahvistunut. Ikä ja vanhuus tulevatkin yhä useammin esille Villan päiväkirjamerkinnöissä. Pärjäänkö enää? Onko tämä viimeinen tällainen iso lähtö? Olenko enää valtamerikelpoinen?

Vaikka vanheneminen ja voimien väheneminen on yhä selvempää löytää Villa matkaltaan iloa, nauttimista pienistä asioista, hetkittäin jopa tyttömäistä riemua. Tätä asennetta, elämäniloa ja rohkeutta arvostan kovasti. Pidän myös kovasti Villan kielestä, tekstissä tulee vastaan hauskoja ja sympaattisia, villamaisia sanoja. Sen sijaan, että sanoisi olleensa nukahtamassa Villa sanoo olleensa jo ihan unettumassa, kääntämistyöhön liittyvä oivallus ja virkistävä ilo tuntuu Villan mukaan aivoilolta, yksin matkustamisesta Villa sanoo, että remputtelen yksin.

Kustannustoimittaja Stella Vuoman kirjoittamissa alkusanoissa kerrotaan, että Kyllikki Villa menehtyi helmikuussa 2010 kesken Myrskyssä-kirjan viimeistelyn. Tieto vaikutti lukukokemukseen, vahvisti Villan kuvauksesta välittyvää luopumisen, haikeuden ja levottomuuden tunnetta, toi rinnalle surun sävyn, vaikka kirjan matkan ja Villan kuoleman välillä oli aikaa, tapahtumia ja lyhyempiä matkoja.

     Pohjoiseen, pohjoiseen. On niin vaikea ajatella Euroopan karttaa, kun Englanti on niin kuin kallellaan sinne länteen päin, mutta Skotlanti on todellisuudessa pohjoiseen. Tasokartat ovat niin harhaanjohtavia. Yksi vanhuudentoiveeni on, että saan sinne uuteen kotiini kunnollisen maapallon. Minä haluan ajatella maapalloa loppuun asti ja etsiä paikkoja ja positioita.

Toivottavasti Villa sai toivomansa karttapallon. Oli ilo päästä vielä kolmannelle matkalle Villan sanojen ja kuvien välityksellä.

 

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta. Appelsiinin ja sydänkonjakin jälkeen, seitsemän maissa uutta ajanlaskua.

 

Sekä:

Aina kannattaa katsoa merelle.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 2. Filosofinen kirja (ainakin minä koin tämän sellaisena)

Helmet-lukuhaaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

 

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja

Like, 2007

187 sivua

Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pidin kovasti Villan Vanhan rouvan lokikirjasta äänikirjana ja halusin palata uudelleen hänen matkojensa pariin, tällä kertaa perinteisen kirjan muodossa.

"Pakoja nuo sinun matkasi", sanoi kerran eräs ystäväni. Niinpä kyllä, mutta biologina hänen täytyi tietää, että pako on usein viisas reaktio.

Näillä alkusanoilla Villa aloittaa kirjansa. Ennen varsinaista matkapäiväkirjaosuutta Villa kertoo matkansa taustoista, siitä kuinka hän 1990-luvun alussa koki yksinäisyyttä ystävien loitottua hänestä ja siitä kuinka hän eläkeiän saavuttaneena halusi edelleen jatkaa työskentelyä, mutta hänelle ei enää tarjottu käännöstöitä samaan tahtiin kuin ennen. Kun viimeisin sovittu käännöstyö tulee valmiiksi päättää Villa, että on aika lähteä matkalle. Joulukuun 1991 lopussa Villa nousee rahtilaivaan Kotkassa kohteenaan Lissabon, sieltä Villa suunnittelee suuntaavansa isänsä lapsuudenmaisemiin Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti Itävaltaan kylpylään, matkan loppuosuus varmistuisi matkan edetessä.

Yksi matkaan mahdollisesti johtanut syy, minkä Villa jättää suurimmaksi osaksi lauseiden lomaan ja rivien väliin lukijan tulkittavaksi on päättynyt parisuhde. Se tuntuu olevan Villalle kipeä ja edelleen käsittelemistä vaativa asia ja sen aiheuttamiin tunteisiin hän palaa matkapäiväkirjassaan useaan otteeseen. Villa ei kuitenkaan ryve erossa vaan koettelee rajojaan, toteuttaa unelmiaan, iloitsee, pettyy, pelkää ja nauttii, elää hetkessä. Matkan edetessä Villa päättää toteuttaa Afrikan unelmansa, mutta sitä ennen viikon pituiseksi suunniteltu pysähdys St. Helenan saarella venyy kahdeksi antoisaksi ja hyvää tekeväksi kuukaudeksi.

     Katselin valtamerta, kun aurinko oli laskenut. Voisiko siihen väsyä? Se vaihtelee aina.

Oli kiinnostavaa seurata minkälaisia rutiineja Villalle muodostuu hänen viettäessään kauemman aikaa samassa paikassa, miten hän pohtii matkan eri vaihtoehtoja ja millaisia ratkaisuja hän tekee. Elämään, (yksin) vanhenemiseen ja ihmissuhteisiin liittyvää pohdiskelua oli myös kiinnostava lukea. Välillä Villan merkinnät ovat hyvinkin arkisia, minkälainen sää on lämpöasteineen, mitä hän on syönyt, paljonko rahaa on mennyt mihinkin tai montako liuskaa hän on kääntänyt (Villalla on mukanaan käännöstöitä, joista ei ole vielä tehty kustannuspäätöstä, hän tekee siis työtä ikään kuin varalta, omaksi ilokseen). Välillä taas Villan merkinnät yltyvät kuin runoksi, rehelliseksi, tunteelliseksi ryöpsähdykseksi, joka paljastaa pinnan alla tapahtuvan kuohunnan.

Illalla. Voi olla että tänään on vähän ikävä – tiedän että voi tulla enemmänkin.
      Kuinka antaa anteeksi sellaiselle, joka ei ole koskaan pyytänytkään. Ei hän sitä tarvitse vaan minä itse.
     Alakuu ja auringonpilkkuja. 

Pidin ehkä hieman enemmän Vanhan rouvan lokikirjasta, jossa oli enemmän etenevää matkaamista (vaikka siinä kulkuvälineet eli rahtilaivat asettavatkin tietyllä tapaa rajat matkustamiselle) kuin tässä Pakomatkalla -matkapäiväkirjassa, jossa iso osa merkinnöistä sijoittuu St. Helenan saarelle. Vaikka Vanhan rouvan lokikirja oli miellyttävä kuunnella äänikirjana oli tämän perinteisenä painettuna kirjana luetun Pakomatkallan etuna se, että ajan kulussa pysyi paremmin mukana kun päivämäärät olivat näkyvissä. Painetun kirjan eduksi on laskettava myös kartat ja valokuvat, jotka tuovat matkan lähemmäksi lukijaa ja joihin voi palata missä tahansa lukemisen vaiheessa.

Lukumaraton ei tuntunut olevan paras mahdollinen lukuhetki matkapäiväkirjalle, kirja olisi ollut mukavampi lukea pienemmissä pätkissä kuin kerralla alusta loppuun, paikoista ja hetkistä olisi voinut nauttia eri tavalla, nyt lukemista vaivasi pieni kiireen tuntu. Silti Villan teksti on jotenkin rauhoittavaa, nautinnollista luettavaa ja hänen puolen vuoden matkaansa oli miellyttävä seurata.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 Tämä on kai minun vanhuuteni: kirja, juusto, viini, suklaa, aikaisin sängyssä.

Helmet lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Kirjankansibingo kesä 2018:  Aurinko

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia
 

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Liken äänikirja, 2006 (2004)

12 levyä, kesto n. 14 h
Lukija: Maija-Liisa Márton

Kuunneltu: 8.3.2018

Mistä: kirjastosta

Vanhan rouvan lokikirja on kiinnostanut pitkään ja kun se tuli vastaan äänikirjana päätin, että nyt on aika lähteä Kyllikki Villan kanssa kirjamatkalle.

73-vuotias Kyllikki Villa lähtee matkaan puolalaisella rahtilaivalla kohti Etelä-Amerikkaa, seuranaan vain nauhuri päiväkirjan pitämistä varten, käännöstyöt, lukemista ja rutkasti seikkailumieltä. Matka alkaa Suomen talven keskeltä tammikuun puolivälistä v. 1997 ja päättyy kevään ja kesän taitteeseen toukokuussa v. 1997. Neljään kuukauteen mahtuu monta meripäivää, satamaa ja seikkailua maissa, mutta myös useampia vuodenaikoja matkan edetessä pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle ja taas takaisin.

Aava meri, mainingit, pysähtymiset satamissa, rahdin purkamiset ja lastaamiset, odottamiset, kello viiden kriisit, unelmat, pelot, kansikävelyt... Arki laivassa on puuduttavaa, mutta samalla tyydyttävää ja vähän kuin terapeuttista kun itseään ja ajatuksiaan ei pääse karkuun. Villa kohtaa matkallaan sekä henkisiä että fyysisiä kolhuja ja pohtii identiteettiä, kieltä, rohkeutta ja vanhenemista. Laiva asettaa fyysiset rajat olemiselle ja kulkemiselle ja samalla merimatkan aiheuttama eristyneisyys saa Villan miettimään omia rajojaan. Onko hänestä enää matkustamaan yksin rahtilaivoissa tai ylipäätään matkustamaan yksin, onko tämä hänen viimeinen rahtilaivamatkansa vai onko hänellä vielä edessään uusia matkoja, kokemuksia ja kohtaamisia?

Kävelin sittenkin omalla kannella runsaat parikymmentä minuuttia. Siinä kävellessäni oikein ajattelin, että tässä minä kävelen, eteläisellä pallonpuoliskolla, lähellä Brasilian rannikkoa. Auringonlaskun häivä näkyy pilvien välistä lännessä.
     Minulla on iso mustelma reidessä, tai oikeastaan pahka, kun se aina sattuu samaan kohtaan sängyn nurkassa. Kasvoistani alkavat mustelmat häipyä, mutta varpaassa on mustelma. Minulla on kaikki nämä ääriviivat enkä ole suhteessa keneenkään muuhun täällä, olen aivan erillisenä, minä olen vain minä. Ja minun pitäisi tulla minun kanssani toimeen. 

Alussa tuntui, että en millään pääse sisälle Villan päiväkirjamerkintöihin. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi kuuntelua ja melko pian olin täysin koukussa. Vaikka Villan matka on melko tasaista, verkkaista, samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen eikä kirjassa varsinaisesti tapahdu hirveän paljon on Villan merkintöjä mahtavaa seurata. Villasta tulee mieleen toinen yksinäinen seikkailija, Nuuskamuikkunen. Heitä molempia yhdistää polte päästä liikkeelle, matkustaa yksin, nauttia, havannoida ja pohtia syvällisesti elämää.

Oli hauska huomata kuinka kirjaa kuunnellessani koin itsekin omilta matkoilta tuttuja tunteita, lähdön jännitystä, epävarmuutta valinnoista, uusien kokemusten ja elämysten riemua ja myös sitä haikeutta ja ärsytystä, joka valtaa mielen kun matka on kääntymässä kohti loppuaan. Muuten niin hyvää kuuntelukokemusta häiritsi muutama Villan ohimennen heittämä terävä kommentti. Villa mainitsee hieman arvostellen ja vähätellen turistimatkat, myös jossain muussa yhteydessä tuntui kuin Villan ratkaisut tai ajatukset olisivat ainoita oikeita. En voinut välttyä ajatukselta, että ehkä näissä jyrkähköissä lausahduksissa puhui Villan ikä, historia, hänen oma arvomaailmansa. Täytyy muistaa, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi kaikille muille. Vaikka löhöily meren rannalla auringossa ei sovi Villalle voi joku muu saada siitä samaa nautintoa kuin Villa rahtilaivamatkoistaan.

Nautin suunnattomasti Villan tarkasta havainnoinnista, itsensä analysoinnista ja rohkeudesta elää niin kuin itse haluaa. Välillä Villa innostuu ja vallan riehaantuu kuten tehdessään päätöksen matkustaa Juan Fernandézin tai toisin sanottuna Robinson Crusoen saarelle. Ajallisesti saarivierailu on harmittavan lyhyt ja kallis, mutta se on lopulta kaiken rahan ja vaivan arvoinen. Matkailu avartaa. Sain myös Villalta muistutuksen oivallisesta flunssalääkkeestä Echinaforcesta, se tuli tarpeeseen, se teki hyvää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mukavien ihmisten ja enkelien keruuta tämä matka on, vaikka kolhittuna tulenkin täältä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Upea, vahva, itsenäinen ja rohkea nainen, oivallinen esikuva vanhuuden päiville.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina