Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimaiset. Näytä kaikki tekstit

12 heinäkuuta 2025

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot



Outi Hytönen:
Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot
Gummerus, 2023
340 sivua
Luettu: 12.3.2025
Mistä: kirjastosta


Kairojen kosmopoliitti tiivistää Annikki Kariniemen, kastenimeltään Anni Terttu Tuulikki Kariniemen, elämän syntymästä 24.7.1913 Rovaniemellä Jenny ja Frans Emil Kariniemen perheeseen kahdeksantena lapsena kuolemaan 22.10.1984 Ylitorniolla kotonaan Sinisessä pirtissä. Kirjassa kuvataan Kariniemen taiteilijanuraa edeltävää työhistoriaa niin konttoristina, yksityissihteerinä, taloudenhoitajana kuin opettajana, aktiivisuutta eri järjestöissä kuten IKL, Lotta Svärd, Pohjoiset Kirjailijat ry, kolmea avioliittoa ensin lähes samanikäisen Viljo Alatalon kanssa, sen jälkeen 26 vuotta vanhemman Oiva Willamon kanssa ja kolmatta 31 vuotta nuoremman Taisto Heikan kanssa sekä uraa taiteilijana: rooleja näytelmissä, runojen kirjoitusta ja lausuntaa, näytelmien kirjoittamista ja ohjaamista, useita romaaneja, novelleja, näytelmiä, lehtiartikkeleita ja tekstejä. Kariniemen sanottiin olevan Lapin ensimmäinen naiskirjailija ja naiseräkirjailija. Kariniemen rakkaus Lappiin ja sen luontoon näkyi fiktiivisissä teksteissä, mutta myös luonnonsuojeluna, hän kirjoitti esimerkiksi Kemijoen patoamisesta ja sen vaikutuksista lohiin.

Kairojen kosmopoliitti piirtää kuvan persoonallisesta naisesta, jolla oli jo lapsena vahva tahto. Hytönen kertoo kirjassaan kuinka Kariniemi kutsui jo pienestä pitäen itseään ristimänimiensä sijaan Annikiksi ja ilmoitti, että hänestä tulee lappalainen. Kariniemi sai jo lapsena kuulla ystäviltään olevansa kummallinen ja erilainen kuin muut tytöt ja samantyyliset kommentit jatkuivat hänen elämänsä loppuun asti. Annikki Kariniemi ei sopinut muiden luomiin valmiisiin muotteihin vaan kulki omia polkujaan muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä, koskivat arvostelut sitten esimerkiksi hänen miessuhteita, kirjailijan uraa, mielipiteitä tai ulkonäköä.

     Hän kehtasi korostaa ja kiittää itseään. Jos kerran muut eivät niin tehneet, niin jonkunhan sekin puoli piti hoitaa! Tilaisuuksiin tai vain yllätysvierailuille saapuessaan Annikki käänsi aina katseet puoleensa. Hän oli näky: satakiloinen nainen saamenpuvussaan, ja lisäksi hän puhui kovaa. Hän vain tuli ja valtasi koko tilan. Hän sanoi suoraan, mitä ajatteli.
     Mikä Annikkia riivasi? Miten hän kehtasi? Miksi hänen oli aina pakko napata pääosa? On helppoa leimata tempaukset julkisuudenkipeydeksi ja itsekkyydeksi, mutta jokin perimmäinen syy sellaisellekin halulle ja käytökselle on. Ehkä huomionhalu oli huuto yksinäisyydestä, tarvetta tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.
     Joskus ihmisten oli vaikea tietää, miten suhtautua tuohon poikkeukselliseen persoonaan.

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti on elämäkerta ja siten faktoihin pohjautuva henkilöhistoria ja tietokirja, mutta hetkittäin Hytösen kuvaus tuntuu taipuvan vahvasti tulkinnan ja oletuksen puolelle. Hytönen ikään kuin kurkistaa Annikki Kariniemen tai Kariniemen toisen aviomiehen eversti-luutnantti Oiva Willamon päiden sisään kuvaten näiden ajatuksia. Hytönen myös ottaa kirjassaan puheeksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna ja osittain kiistää tiettyjen ajatusten ja arvojen osalta Liksomin luoman kuvan Kariniemestä. Tämä tuntui hieman hassulta koska Everstinna ei ole elämäkerta vaan romaani, vaikka Everstinnan päähenkilö pohjautuu Annikki Kariniemeen eivät he ole yksi ja sama henkilö. 

Vaikka Kairojen kosmopoliitti tuntui hetkittäin hieman (tahattomasti vai tahallisesti?) puolueelliselta on kirja kirjoitettu kattavasti ja mukaansatempaavasti ja sitä oli kiinnostava lukea. Kariniemestä välittyy kuva paitsi oman tiensä kulkijasta ja monipuolisesta taiteilijasta, mutta myös lojaalista ystävästä, joka puolusti ystäviään jopa omasta maineestaan välittämättä. 


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi hyvin elämänohjeeksi):

Annikki eli hetkessä ja tunteella, itsensä näköistä elämää.


Pohjoinen lukuhaaste 2025: 9. Henkilövetoinen kirja
Helmet 2025 -lukuhaaste: 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

08 kesäkuuta 2025

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki



Matti Rämö:
Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki
Minerva, 2013
327 sivua
Luettu: 4.2.2025
Mistä: kirjastosta


Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.

Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.

Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.

Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon. 

     En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!
     En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle? 


Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.


Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.


Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana. 

Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.

Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):

Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.


Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)
Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

23 huhtikuuta 2025

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja



Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja
Like, 2014 (2013)
363 sivua
Luettu: 30.12.2024
Mistä: oma ostos


Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.


Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.


Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)
Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

08 helmikuuta 2025

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki



Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki
(Iijoki #25)
Gummerus, 1995
700 sivua
Luettu: 2.11.2024
Mistä: lahja


Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

06 tammikuuta 2025

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993



Jari Vainio:
Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993
Johnny Kniga, 2017
251 sivua
Luettu: 5.10.2024
Mistä: kirjastosta


Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.


Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero
Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja
Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

14 lokakuuta 2024

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär



Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär
Bazar, 2022
605 sivua
Luettu: 21.7.2024
Mistä: lahja


Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa
Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

11 syyskuuta 2024

Satu Rämö: Hildur



Satu Rämö: Hildur
(Hildur #1)
WSOY, 2022
363 sivua
Luettu: 4.6.2024
Mistä: lahja


Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

28 elokuuta 2024

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies



Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
WSOY, 1994
441 sivua
Luettu: 21.5.2024
Mistä: kirjastosta


Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

14 heinäkuuta 2024

Elina Rouhiainen: Vainuttu


 
Elina Rouhiainen: Vainuttu
(Susiraja #4)
Tammi, 2015
414 sivua
Luettu: 17.4.2024
Mistä: kirjastosta


Raisa ja Mikael ovat viimein yhdessä ja Raisa saa myös selvitettyä välit parhaan ystävänsä Nikon kanssa. Luvassa voisi siis olla rauhaa ja rakkautta, ystäviä ja opiskelua, mutta toisin käy. Raisa löytää tunnekuohussa itsestään uuden kyvyn, Mikaelin susi alkaa käyttäytyä levottomasti ja Hukkavaarassa on ongelmia kun naapurikunnassa liikkuu susi asutuksen liepeillä ja kyseisen kunnan johtajan syyttävä sormi osoittaa Hukkavaaran susiturismiin. Mikael ja Raisa lähtevät Hukkavaaraan selvittämään tilannetta, Kainuuseen lähtevät myös Raisan kaksoisveli Mitja tyttöystävänsä Caoimhen kanssa sekä Niko ja hänen poikaystävänsä Taneli. Laumanjohtaja Mikael on ollut pitkään poissa kylästä ja laumassa on jännitteitä ihan omasta takaa ilman lauman jäseniä uhkaavaa naapuririitaa, mutta tilannetta mutkistaa pian myös daimonit, jotka ovat valmiina kostamaan yhden jäsenensä kuoleman.

Vainuttu päättää Rouhiaisen neliosaisen Susiraja-sarjan jatkaen aiemmista osista tuttua vetävää kerrontaa. Päätösosassa palataan vanhojen tuttujen henkilöiden pariin ja aiemmista osista tutuille tapahtumapaikoille ihmissusien kotikonnuille Kainuun Hukkavaaraan ja daimonien saarelle Kreikkaan, mutta myös Lappiin. Tapahtumia mutkistaa paitsi uhkaavat vaarat myös salailu sillä Taneli on täysin tietämätön, että hänen ympärillään on ihmissusia, daimoneita ja keijuja ja muut joutuvat varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. 

Vainuttu ei oikeastaan tarjoa varsinaisesti mitään uutta vaan tapahtumat rakentuvat edellisten osien päälle, Rouhiainen tuntuu keskittyneen päätösosassa enemmänkin sitomaan yhteen tarinan avoimet langanpätkät ja sen hän tekee hyvin. En kuitenkaan valitettavasti löytänyt sitä vahvaa kipinää, joka oli etenkin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Toisaalta jos mukaan olisi otettu vielä tässä vaiheessa uusia kuvioita olisi tarina ja sarja ehkä lähtenyt rönsyämään kun se tällaisenaan oli oikein toimiva ja melko tiivis kokonaisuus.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Linnut olivat hiljentyneet ja puiden latvat muodostivat pitsisen reunan taivaalle.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi
Helmet-lukuhaaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

02 heinäkuuta 2024

Miika Nousiainen: Pintaremontti



Miika Nousiainen: Pintaremontti
Otava, 2020
365 sivua
Luettu: 1.4.2024
Mistä: kirjastosta

Miten voi sama mies saada peräänsä sekä rikollisjengin että leikkipuiston vanhemmat? En edes tiedä, kumpia pelkään enemmän.

Siinäpä hyvä kysymys, jonka esittää Sami, Pintaremontti-romaanin päähenkilö. Samilla ei ole ollut onnea naisrintamalla ja sukulaisetkin tuntuvat olevan sitä mieltä, että Sami on toivoton tapaus mitä tulee kumppanin löytämiseen. Yrityksen puutteesta ei ainakaan ole kyse, Sami on valmis pistämään kaiken peliin vaikka se tarkoittaisi hyvässä tarkoituksessa lipsautettuja valheita tai toisen lapsen lainaamista, jotta pääsisi juttusille potentiaalisten tyttöystäväehdokkaiden kanssa. Kirjassa seurataan myös Samin Henna-sisaren, Seija-äidin sekä Samin ystävien Markuksen ja Pesosen elämää. Ei ole heilläkään helppoa.

Olen lukenut Miika Nousiaiselta vain Vadelmavenepakolaisen (aeb eli aikaan ennen blogia), mutta kirjojen sijaan Nousiainen on minulle tutumpi tv:stä, etenkin Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmasta. Olikin hauska lukea Pintaremonttia sillä kuulin tarinan Miika Nousiaisen äänellä ja puhenuotilla. 

Pintaremontti on huumorilla höystetty lempeä ja lämmin tarina, jossa on hirveästi kaikkea ja kova vauhti päällä. Samin ja hänen läheistensä kautta käsitellään lähes pakkomielteistä kumppanin ja parisuhteen kaipuuta, painetta perheen perustamisesta, lapsettomuutta, mielenterveysongelmia, ennakkoluuloja niin motoristeja kuin pariskunnan osapuolten välistä ikäeroa kohtaan sekä somekuplan puhkeamista. Tarina lähtee laukalle heti alussa ja yltyy lähes tragikoomisiin mittoihin. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä miten kummassa Sami kuvittelee selviävänsä niistä sudenkuopista joita on tullut itselleen kaivaneeksi. Lopussa on kuitenkin ihanaa onnellisuushöttöä kaikille, minusta jopa vähän liikaa.

Miika Nousiainen on lyhyiden lauseiden mies, mutta hän onnistuu kuvaamaan hyvin suuria tunteita ja suomalaisen - etenkin miehen - sielunmaisemaa. Kaiken kohelluksen keskellä ehkä mieleenpainuvin ja tietyllä tapaa liikuttavin hetki oli mielestäni se kun Pesonen vapautuu vyön kahleista ja uskaltaa olla oma itsensä, vaikka se persvako olisikin vaarassa vilahtaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei stressaa niin paljon kuin stressin välttely. Saatana miten voikin olla stressiä vältellessä pinna kireällä.


Pohjoinen lukuhaaste 2024: 22. Kirjassa on monta kertojaa
Helmet-lukuhaaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti (moottoripyöräkerhon)

24 maaliskuuta 2024

Elina Rouhiainen: Jäljitetty



 Elina Rouhiainen: Jäljitetty
(Susiraja #3)
Tammi, 2014
483 sivua
Luettu: 26.12.2023
Mistä: kirjastosta


18-vuotias Raisa Oja on aloittanut kuvataideopinnot, mutta opiskelu ei vastaa hänen haaveitaan. Pian koulu jää kakkoseksi sillä Raisan on saatava tietää lisää itsestään, selvitettävä mikä hän oikein on ja siihen hän tarvitsee veljeään, jonka olemassaolosta Raisa sai tietää vasta hetki sitten. Vampyyri-Konstan avulla Raisa pääsee kaksoisveljensä Demetrioksen eli Mitjan jäljille, mutta sen jälkeen vaikeudet alkavat. Raisa ja Mitja viedään Kreikkaan eristyksissä sijaitsevalle saarelle, jota hallitsee vahva daimon Callista. Raisa ja Mitja saavat kuulla taustoistaan, mutta Raisa kuulee myös salatusta daimonien ennustuksesta. Sisarukset pakenevat saarelta, mutta riittääkö se pitämään heidät turvassa ja hengissä?

Susiraja-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja matkan varrella on ehtinyt tapahtua monenlaista. Siksi onkin kiva, että Jäljitetyn alussa on Raisan kertomana hyvin lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista. Tarinan kyytiin on helppo hypätä vaikka edellisen osan lukemisesta olisikin aikaa. 

Rouhiainen jatkaa tarinan laajentamista niin maantieteellisesti kuin yliluonnollisten olentojen osalta. Tapahtumat viedään Suomen Kainuuta ja pääkaupunkiseutua kauemmaksi aina Kreikkaan asti ja vanhojen tuttujen ihmissusien ja vampyyri(e)n lisäksi mukaan astuu lisää yliluonnollisia olentoja, keijut ja daimonit. Keijuista kerrotaan vain vähän, mutta daimoneista taustoineen ja tapoineen paljastetaan paljon. Daimonit tuovat tarinaan uutta syvyyttä, mutta ne tuntuvat lajina hankalasti määriteltäviltä ja häilyviltä eivätkä niiden kyvyt ja ideoiden maailma avaudu ihan ensilukemalta. Daimonien myötä tarina ei ole niin suoraviivainen kuin aiemmat osat, mutta sitten toisaalta esimerkiksi Mitjan löytyminen tapahtuu lähes naurettavan helposti. Pakka ei pysy ihan yhtä hyvin kasassa kuin aiemmissa osissa, mutta Jäljitetty on silti todella koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa! 

Sarjasta on jäljellä vielä yksi osa, Vainuttu. Odotan innolla minkälainen kohtalo Raisaa, Mikaelia, Mitjaa ja kumppaneita odottaa. Olisi mukava kuulla myös Nikosta ja Konstasta sekä päästä Hukkavaaraan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoa keino olla onnellinen on olla vapaa. Ja vapaa voi olla vain, jos ei anna pelkojen hallita elämäänsä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 18. Kasveista tai eläimistä kertova kirja (päätän hyväksyä ihmissusien susipuolen tähän haastekohtaan)
Helmet-lukuhaaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

10 tammikuuta 2024

Kalle Päätalo: Pato murtuu



Kalle Päätalo: Pato murtuu
(Iijoki #24)
Gummerus, 1994
685 sivua
Luettu: 13.11.2023
Mistä: lahja


Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.
     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!
     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?
     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.
     - Käsipäivälläkö?
     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.
     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?
     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?
     - Kuka sen kieltää, naurahdan.
     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.
     Minä naurahdan ja lupaan:
     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:
     - Varokaa, alla kuolee!
     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:
     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?
     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.
     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?
     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.
     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?
     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)
Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen

01 tammikuuta 2024

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä


 
Antti Tuuri:
Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä
Otava, 2022
158 sivua
Luettu: 31.10.2023
Mistä: kirjastosta


Olin hyvin vähällä jättää lainaamatta tämän lukupiirikirjan sen nimen ja oman virheoletukseni takia, luulin nimittäin nimen perusteella, että kirja kertoo Björn "Nalle" Wahlroosista. Katsoin kuitenkin kirjan tiedot Outi-kirjastosta, tajusin virheeni ja varasin kirjan. Onneksi, voi miten mielenkiintoisen kirjan luinkaan!

Kirjailija Antti Tuuri oli 20-vuotias tavatessaan ensimmäistä kertaa silloisen tyttöystävänsä 9-vuotiaan velipuolen, Jukka Wahlroosin, jolla on Downin oireyhtymä. Tuosta hetkestä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt ystävyys, myöhemmin Tuurista tuli myös Wahlroosin edunvalvoja. Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä kertoo Tuurin sanoin hänen ystävänsä ja edunvalvottavansa elämästä.

Jukka Wahlroos syntyi vuonna 1955 aikana, jolloin Down-ihmisistä puhuttiin mongoloideina ja jolloin Down-ihmiset oli tapana sulkea laitoksiin. Synnytyssairaalan lääkäri suositteli Wahlroosien vastasyntyneen pojan luovuttamista kehitysvammalaitokseen, jotta hän ei pilaisi perheen elämää. Kuinka järkyttävältä tuo lääkärin kommentti tänä päivänä kuulostaakaan! Vanhemmat, Inkeri ja Arne Wahlroos, päättivät kuitenkin vastustaa lääkärin suositusta ja pitää lapsen luonaan kotona. Kuinka hienon elämän Wahlroos onkaan saanut elää, kiitos rohkeiden, ennakkoluulottomien ja aikaansa edellä olleiden vanhempien! Arvostan hyvin paljon myös Tuuria, joka on pysynyt vuosikymmenet ystävänsä elämässä (myös sen jälkeen kun Tuurin ja Wahlroosin sisarpuolen avioliitto päättyi) ja ottanut hoitaakseen edunvalvojan tehtävän.

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä on upea ja lämmin elämäkerta, josta huokuu kirjoittajan suhde Wahlroosiin. Tuuri ei puhu vain "päämiehestä" eli edunvalvottavasta vaan ystävästä, josta Tuuri on selvästi ylpeä ja jota kohtaan hänellä on suuria tunteita. Teksti harhautuu hetkittäin hieman kauemmas Wahlroosista, ikään kuin teksti olisi vuodatettu suoraan sydämestä ilman suurempia suunnitelmia tai jäsentelyjä. Kirja tuntuukin ehkä ennemmin Tuurin tunteenpurkaukselta kuin varsinaiselta elämäkerralta, kirjoitustyyli toimii ja sopii teokseen. Tuuri kirjoittaa myös kehitysvammaisten ja etenkin Down-ihmisten kohtelusta eri aikoina, siitä oli kiinnostava lukea, mutta pidin eniten Wahlroosiin keskittyvistä tarinoista. Kirjan nimessä olevalle pantterivertaukselle löytyy selitys, mutta ei sille miksi Tuuri puhuttelee kirjassa ystäväänsä sukunimellä. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, etenkin kun tekstistä huokuu Tuurin ja Wahlroosin lämpimät ja läheiset välit.

Yksi Wahlroosin monista harrastuksista on ollut lehtileikkeiden ja jopa kokonaisten kirjojen kopiointi ja Tuurin mukaan Wahlroos onkin kutsunut itseään kirjailijaksi. Wahlroos on myös lukenut kirjoja läheisilleen omalla, ei aina niin ymmärrettävällä tavallaan. Se, että Tuuri on ikuistanut Wahlroosin ja hänen tarinansa kirjaksi on varmasti hienoimpia kunnianosoituksia mitä kirjailija voisi teksteistä ja kirjoista pitävälle ystävälleen tehdä.


Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka tiivistää loistavasti koko kirjan):

     Kovin eri tavalla Wahlroos olisi elämäänsä varmasti elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa köyhempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme.


Pohjoinen lukuhaaste 2023: 22. Kirjassa käydään saunassa
Helmet-lukuhaaste: 2023: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä


- - -


Minulla on vielä muutama vuoden 2023 puolella luettu kirja odottamassa bloggaamista, mutta toivotan silti tässä vaiheessa oikein hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2024!



20 marraskuuta 2023

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 


Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit
Into, 2022
286 sivua
Luettu: 16.9.2023
Mistä: joku lainasi minulle


Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.
     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

02 marraskuuta 2023

Pajtim Statovci: Bolla



Pajtim Statovci: Bolla
Otava, 2019
240 sivua
Luettu: 7.9.2023
Mistä: kirjastosta


Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo

09 lokakuuta 2023

Elina Rouhiainen: Uhanalainen



Elina Rouhiainen: Uhanalainen
(Susiraja #2)
Tammi, 2013
446 sivua
Luettu 28.7 2023 (#11 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Ystävykset Raisa ja Niko palaavat aamun ensi tunteina juhlimasta kun heidän kotioveltaan löytyy yllättävä vieras, Mikael, Raisan entinen poikaystävä ja Hukkavaaran ihmissusilauman johtajan poika. Mikaelilla on huolestuttavia uutisia, Hukkavaaran lauman valtasuhteita on koeteltu ja lauman johtaja, Mikaelin isä Daniel Sarri on haastettu, mutta ennen taistelua Daniel on kadonnut jäljettömiin. Miten lauman johtaja ja alfauros on jättänyt paikkansa puolustamatta asemaansa? Entä liittyykö Danielin Raisalle lähettämä kirja jotenkin Hukkavaaran tapahtumiin? Vaikka Raisan elämä on asettunut takaisin uomiinsa Helsingissä päättää hän vaaraa uhmaten palata Hukkavaaraan selvittämään mitä Danielille on tapahtunut, siitäkin huolimatta, että heidän välinsä eivät ole kovin ystävälliset ja mutkattomat.

Minun on kovin hankala kuvitella ihmissusia Helsinkiin kun taas Kainuussa sijaitsevaan kuvitteelliseen Hukkavaaran kylään ne sopivat oikein mainiosti. Siispä ilahduin kun tapahtumat siirtyivät melko nopeasti pääkaupungin sykkeestä syrjäisemmille metsämaille, tapahtumapaikalla vain on joissain tarinoissa suurempi merkitys kuin toisissa. Pidin kovasti myös tarinasta tarinan sisällä eli Hukkapoika-kansantarusta, tarkemmin sanottuna ihmissusikansantarusta. Suomalainen fantasia suomalaisilla mausteilla toimii! En voinut välttyä huomaamasta joitain yhtäläisyyksiä Stephenie Meyerin Twilight/Houkutus-sarjaan, mutta Uhanalainen on silti omaleimainen tarina ja seisoo vahvasti omilla tassuillaan.

Luin Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäisen osan Kesytön tammikuussa enkä ymmärrä miksi odotin monta kuukautta ennen toiseen osaan tarttumista. Luin Uhanalaisen heinäkuisella 24 tunnin lukumaratonilla ja kirjan koukuttavuutta kuvannee se, että kun vuorokauden pituinen lukumaraton loppui en malttanut lopettaa lukemista vaan minun oli pakko lukea kirja yöllä loppuun. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinustahan on tullut aivan perhana."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 25. Kotimainen nuorten aikuisten kirja
Helmet-lukuhaaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

18 syyskuuta 2023

Riikka Sandberg: Ørja

 


Riikka Sandberg: Ørja
Otava, 2023
395 sivua
Luettu: 27.7.2023
Mistä: kirjastosta


Tine lähtee miehensä Runarin kanssa syrjäiselle Ørjan saarelle pystyttääkseen kiertävän elokuvateatterin. Saari on Runarille tuttu jo nuoruudesta, mutta Tine lähtee sinne ensimmäistä kertaa. Elokuvateatteri jää Tinen ajatuksissa taka-alalle kun hän löytää vajasta vanhan lankamagnetofonin ja äänitekeloja, jotka vievät Tinen menneisyyteen, vuoden 1950 toukokuuhun. Keloilta purkautuu ilmaan nuoren tytön tarina jolla on vaikutuksensa aina kirjan nykyhetkeen vuoteen 1976 ja Tinen elämään.

     Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.
     Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Kahdessa ajassa kulkeva tarina tempaisee mukaansa hitaasti, mutta varmasti. Tine, Runar, Lars ja hänen lokkinsa Urkki, kissapaitainen Sven, Isa, Aili, Liv, Ørjassa on monta kiinnostavaa henkilöä ja tarinaa. Pienessä kylässä on vuosien aikana tapahtunut paljon ja osa asioista on yritetty painaa pinnan alle ja pitää siellä, mutta kuten niin monesti ennenkin salaisuuksilla on tapana pulpahtaa pintaan. Tarinalinjat lähestyvät toisiaan, kela kelalta paljastuu uusia yksityiskohtia, palaset loksahtavat paikoilleen, ja tunnelma tiivistyy aina vahvaan loppuun asti. 

Kirja kulki mukanani kesälomamatkalla Norjassa ja vaikka kirjan tapahtumapaikka Ørja on kuvitteellinen saari se olisi hyvin voinut olla yksi niistä saarista, joilla itse kävin. Autenttinen lukuympäristö toi tarinan ehkä vielä tehokkaammin lähelle, kuin iholle. Norjan jylhät maisemat, pienet saaret tiiviine kyläyhteisöineen, meri, vuorovesien vaihtelu, suolan tuoksu ja maku tuulessa, rantaan lyövät aallot ja niiden mukana kulkeutuva levä, Sandberg kuvaa kaiken verkkaisesti ja lumoavasti. Sanoilla on painoa ja niissä on kaunis sävy. 

Ørja jättää jälkeensä mielikuvat upeista maisemista ja etenkin merestä, ystävyydestä, yksinäisyydestä ja rakkaudesta, mutta myös ajatuksen siitä missä menee rakkauden ja pakkomielteen raja sekä siitä kuinka hyvin toisen voi lopulta tuntea.


Sitaattikunniamaininnan saa (kesälomamatkamuistoihin vievä):

Vesi oli vetäytynyt ja jättänyt levät tänne haisemaan. Oikea meri hengitteli kauempana.

Sekä:

Vedin painavan oven kiinni, sanat katkesivat ja ropisivat kynnykselle.

Pohjoinen lukuhaaste: 4. Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja
Helmet-lukuhaaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

28 toukokuuta 2023

Rosa Liksom: Everstinna


 
Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017
194 sivua
Luettu: 29.3.2023
Mistä: kirjastosta


Pakkasen hiipiessä öiseen hirsipirttiin vanha nainen muistelee elämäänsä ja etenkin kahta suurta rakkautta, sitä joka vei nuorelta tytöltä jalat alta ja oli kaikessa huumaavuudessaan raastava ja sitä joka iski kypsemmällä iällä, kesti ja kukoisti sekä muutti muotoaan vuosien saatossa. 

Everstinna on melko ohut kirja, mutta siihen mahtuu hirvittävän (ihan kirjaimellisestikin) paljon. Päähenkilön, everstinnan, elämän myötä käsitellään myös Suomen ja laajemminkin Euroopan oloja ja sotia. Everstinna kokee taisteluja henkilökohtaisella tasolla etenkin toisessa avioliitossaan, kansallisella tasolla talvisodassa Neuvostoliiton tykistötulituksen alla ja jopa Euroopan tai ehkä koko maailman tasolla todistaessaan toista maailmansotaa. Everstinna oppii natsismin aatetta jo isältään ja näkee sen aiheuttamia konkreettisia kauheuksia aikuisena Puolan vierailullaan. Everstinnan suhtautuminen natsismiin on hätkähdyttävä, en muista lukeneeni näin myönteistä suhtautumista natsismiin, ainakaan suomalaisen naisen näkökulmasta

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin.

En häpeä kumpaakhaan.

Everstinna onnistui hämmentämään. Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä kirjan imuun, tapahtumien sijoittaminen aikajanalle tuntui vaikealta ja onnistuin myös sekoittamaan alussa pari henkilöä. Pätkissä lukeminen teki hallaa lukukokemukselle enkä ehkä keskittynyt tarinaan tarpeeksi. En ehtinyt osallistua kirjaa käsittelevään lukupiiriin, mutta onneksi pääsin vaihtamaan yhden lukupiiriläisen kanssa ajatuksia kirjasta ja sain kipinän aloittaa kirjan alusta. Tällä kerralla keskityin tarinaan pitempiä pätkiä kerrallaan ja se kannatti. Everstinnan tarina alkoi avautua aivan eri tavalla, aikajana ja henkilöt selkeytyivät ja pystyin keskittymään Liksomin taitavaan kielenkäyttöön ja kuvaukseen. 

Everstinna on elinvoimainen, se tunkee iholle ja uppoaa sen alle. Everstinnan tarina on rankka, mutta ei retosteleva, runsas, mutta silti pelkistetty. Meän kieli tuo tarinaan oman lisämausteensa ja everstinnaan henkilönä ihan oman ulottuvuutensa. Sanat ja kieli luovat voimaa.

Tarinan everstinnan taustalta löytyy todellinen henkilö, Annikki Kariniemi, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naiseräkirjailijoita. Vaikka Liksomin everstinnan ja Kariniemen tarinoista löytyy yhtymäkohtia ei Everstinna kuitenkaan ole elämäkerta vaan romaani. En ole lukenut Kariniemen teoksia, mutta kiinnostukseni heräsi. Annikki Kariniemelle on pystytetty patsas Aavasaksan jylhiin maisemiin, kävin katsomassa sitä viime syksynä ja Kariniemen nimi jäi tuolloin mieleeni.




Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin hyvästit talvelle):

Palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle.


Pohjoinen lukuhaaste 2023: 15. Kirja, jossa on kielletty romanssi
Helmet-lukuhaaste 2023: 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa