Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Gummerus, 2014

292 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(The Red Garden, 2011)

Luettu: 29.7.2018

Mistä: oma ostos

Pidin Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museosta, joten halusin lukea lisää Hoffmania. Punainen puutarha -pokkari on odotellut hyllyssä lukemistaan jo hyvän tovin ja kiitos Oksan hyllyltä -blogin kesän kirjankansibingon tartuin viimein kirjaan.

William Brady päättää karistaa velkojat kannoiltaan ja lähteä etsimään onneaan Yhdysvaltojen Massachusettsin läntisiltä erämailta. Tuoreen vaimonsa Hallien lisäksi William saa houkuteltua mukaansa kolme muuta perhettä, Mottit, Starrit ja Partridget. Päädyttyään Hightop Mountain -vuoren takaiseen laaksoon missä metsät ovat täynnä karhuja ja joki kuhisee ankeriaita Williamin johtama retkikunta asettuu aloilleen ja niin Bearsvillen kylä on saanut alkunsa. Hiljalleen kylä laajenee kaupungiksi, asukkaita tulee lisää ja uusia taloja rakennetaan. Alusta asti Bearsvillen, sittemmin Blackwelliksi uudelleennimetyn kaupungin maamerkkinä pysyy Bradyn suvun talo sekä sen erikoinen punainen puutarha.

     "Tämä on varmasti joskus ollut upea", Emily sanoi.
     Puutarhassa oli yhä purppurarevonhäntiä ja yksittäinen tuliritarinkannus, kaikki yli puolitoistametrisiä, isompia kuin Emily oli ikinä nähnyt. Siellä oli myös hoitamaton rivi punalehtistä salaattia ja kirkkaanvärisiä retiisejä, jotka Olive oli kylvänyt ja joita hän nyt keräsi illallista varten. Sukutarinan mukaan tässä maassa kasvoi vain punaisia kasveja. Nekin kukat, jotka oli pantu kasvamaan valkoisina, vaaleanpunaisina tai sinisinä, vaihtoivat väriään muutamassa viikossa. Emily maistoi pientä multaista retiisiä. Hän sai suuhunsa punaista mehua. 

Punainen puutarha alkaa vuodesta 1750 ja ulottuu reilun kahdensadan vuoden päähän 1980-luvun lopulle saakka. Väliin mahtuu suuri joukko perustajaperheiden eli Mottien, Starrien, Partridgien ja tietysti myös Bradyjen jälkeläisiä, joiden elämää seurataan hetken aikaa ennen kuin siirrytään taas toiseen henkilöön. Kirja on rakenteeltaan novellimainen ja siitä tulee hieman mieleen kaleidoskooppi kun samat ainekset (perustajaperheet jälkeläisineen) muodostavat uuden kuvion toisensa jälkeen. Novellimaisuudesta huolimatta minä luin tämän romaanina. Jokainen luku kasvaa edellisen päälle ja jatkaa neljän alkuperäissuvun tarinaa.

Pidän kovasti Hoffmanin tyylistä kertoa tarinaa. Hän kutoo taitavasti historian, ihmissuhteiden ja arkisen kuvauksen lomaan yllättäviä, maagisia ja fantasiamaisia elementtejä ja yksityiskohtia niin, että kummallisemmatkin jutut tuntuvat ihan itsestäänselvyyksiltä ja uskottavilta. Totta kai ihminen voi nukkua karhun kainalossa ja ihan hyvin ihminen voi muuttua ankeriaaksi. Hoffman herättää henkilöt, suvut, kaupungin ja sitä ympäröivän luonnon eloon. Bradyn suvun puutarha kulkee hienosti alusta loppuun mukana tarina(linjoi)ssa. Ihan kuin puutarha eläisi omaa elämäänsä, välillä hylättynä, välillä kukoistaen, taustalla, kaupunkilaisten puheissa tarinoina ja uskomuksina.

Tässä kirjassa jyllää vahva naisenergia. Rohkea ja sinnikäs Hallie Brady johtaa vahvojen naishahmojen joukkoa alusta asti. Nimittäin kun ensimmäinen talvi koittaa retkikunnalle Bearsvillessä ja perheet kärsivät kylmästä ja nälästä ei Williamista olekaan johtamaan joukkoa vaan vaikeasta tilanteesta sisuuntunut Hallie on se, joka ottaa ohjat käsiinsä, pitää perheet ja siten myös kylän hengissä. Neljästä pääsuvusta kasvaa yksi toisensa jälkeen vahvoja, itsenäisiä ja rohkeita naisia, jotka eivät (ehkä osittain kaupungin äidin Hallie Bradyn innoittamana) alistu vallitsevien normien alle vaan kulkevat omia polkujaan muiden mielipiteistä hirveästi välittämättä. Tarinan miehiä ei onneksi ole valettu samasta muotista kuin kiero ja nahjusmainen kaupungin perustaja William Brady vaan mukaan mahtuu monta suoraselkäistä, oikeamielistä ja tunteellista persoonaa. 

Vaikka kirjassa on valtava määrä alkuperäisten kaupunkilaisten jälkeläisiä ja muualta tulleita muukalaisia ei tarinan seuraaminen käy missään vaiheessa raskaaksi tai työlääksi vaan jokaisen uuden henkilön ottaa ilolla vastaan. Yritin aluksi seurata sukuja sekä sukulaisuussuhteita tarkasti ja mietin jonkinlaisen sukupuun piirtämistä, mutta lopulta luovuin ajatuksesta ja sukelsin tarinavirran vietäväksi. Punainen puutarha on nautinnollista luettavaa. Suosittelen matkaa Blackwelliin!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraavana aamuna he menivät joelle yhdessä, vanha mies joka ei välittänyt oliko hän elossa, ja poika, joka ajatteli voivansa olla jo kuollut.

Helmet lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina (neljän suvun ja yhden kaupungin, vaikka sekä suvut että kaupunki kokevat kolhuja ja menetyksiä).

Kirjankansibingo kesä 2018: Liittyy häihin (kukat hääkimpussa ja miksei myös kukkaornamentit hääpaikan koristelussa. Kukille olisi oma bingoruutukin, mutta hääruutu sopii bingosuunnitelmaani).

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Gummerus, 2015

447 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Luettu: 26.11.2015

Mistä:  kirjastosta

Hoffmanin kirja vaikutti lupaavalta, kummallisuuksia New Yorkissa. Kirjan kansi, josta tulee mieleen Erin Morgensternin Yösirkus, huokuu riemuisaa ja salaperäistä tunnelmaa. Ajattelin jopa, että olisiko tässä samaa lämpöä kuin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalassa. Odotukset kirjan suhteen olivat siis melko korkealla. 

New Yorkin Coney Islandilla, muiden huvitusten joukossa, sijaitsee Ihmeellisten asioiden museo, jota johtaa Ranskasta tullut Professori Sardieksi itseään kutsuva mies. Professorin tytär Coralie on pienestä pitäen kasvanut yhdeksi isänsä ihmeistä ja kymmenvuotiaana alkaa hänen uransa veden alla, museon altaassa uiskentelevana ihmismerenneitona. Vuosien kuluessa Coralie alkaa tuntea altaansa ja elämänsä ahtaaksi ja kaipaa jotain muuta, varsinkin sen jälkeen kun pääsee tuntemaan Hudsonjoen villinä virtaavan veden, mutta isän ote on vahva. Ukrainasta New Yorkiin isänsä kanssa tullut Ezekiel Cohen tekee lapsena pitkää työpäivää tehtaalla, jossa työntekijöiden olot ovat huonot. Välit sekä menneisyyteen tarttuneeseen isään sekä juutalaisuuteen viilenevät ja Eddie valitsee toisen tien, jossa hän näkee New Yorkin pimeämmän puolen, petoksen, eriarvoisuuden ja kuoleman. Coralien ja Eddien tiet kohtaavat eikä kumpikaan saa sen jälkeen toista mielestään.

     Laskostetun takin päällä, suojassa kostealta maalta ja märiltä saniaisilta, lepäsi iso kamera. Mies oli sekä valokuvaaja että kalastaja. Mitä hän näkisi, jos katsoisi minua laitteensa objektiivin läpi? Coralie ajatteli. Harmaat silmät, selkää pitkin laskeutuvat pitkät hiukset ja ihoon maalatut merihirviön suomut. Hän näkisi valepukin, huijarin. Hän näkisi sen eikä mitään muuta, sillä, kuten Professori oli varoittanut, miehet taatusti näkevät sen mitä uskovat näkevänsä. Coralie toivoi olevansa vain eksynyt nainen, jonka kanssa tuo vieras mies voisi jakaa iltapalansa, mutta hän oli jotain muutakin. Hän oli isänsä tytär, elävä ihme, erikoisuus jota yksikään tavallinen mies ei voisi koskaan ymmärtää.

Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Hoffman on ottanut tarinaansa mukaan myös todellisia tapahtumia, kaksi tuhoisaa tulipaloa, jotka rajaavat tarinan tapahtumia sekä gangsterin ja mystikon, joilla on myös tärkeät osansa Coralien ja Eddien tarinassa.

Coralie ja Eddie molemmat kantavat mukanaan äidin menetyksen tuomaa surua ja kipuilevat vaikeaa isäsuhdetta, molemmilla on takanaan haastava lapsuus. Coralien osuus nousee itselleni tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Hän elää erikoisten ihmisten keskellä, mutta joutuu kuitenkin pysyttelemään heistä etäällä, noudattaen isänsä tarkkoja sääntöjä. Hoffman kuljettaa Coralien ja Eddien tarinoita yhteen verkkaisesti, vuorotellen näiden kahden kertojan välillä, mutta jännite ja kiinnostus pysyy yllä heidän ympärillään tapahtuvien asioiden ja tapahtumien ansiosta. Kertojien menneisyys, muistot on kirjoitettu kursiivilla erotuksena nykyhetkestä ja tavallisesta tekstityylistä. Pitkiä kursiivipätkiä on hieman rasittava lukea.

Ihmeellisten asioiden museo ei lopulta olekaan se houkuttelevalta ja lumoavalta vaikuttava paikka, jossa vierailija viihtyy ja ihailee maailman eri kolkilta peräisin olevia ihmeitä. Museon kulissien takana nimittäin on paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

Kirja ei tarjonnut sitä lämpöä ja lempeää taianomaisuutta mitä odotin vaan enemmän rosoa ja särmää. Lopulta pidin tarinasta melko paljon. Takakannessa kirjaa kuvataan lumoavaksi rakkaustarinaksi, mutta kirjassa on (onneksi) mukana paljon muutakin.

Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa hieman pidempi sitaatti, sillä tämä vastakkainaseteltu idea vain tuntuu ajattelemisen ja muistamisen arvoiselta:

" (...) Jos minulla olisi tytär, kaikkein viimeiseksi haluaisin hänen tietävän kaikesta pahasta, mitä maailmassa on."
     Jos sinulla olisi tytär, luultavasti haluaisit hänen tietävän millainen maailma on, niin että hän pystyisi elämään siinä silmät auki."

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa. Linkitän tällä kertaa useampia arvioita, aion käydä ajatuksen kanssa kierroksella lukemassa mitä muut ovat kirjasta kirjoittaneet ja pitäneet: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kirjavalas, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Lumiomena, Mummo matkalla, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Todella vaiheessa.