Stefan Spjut: Susi

Stefan Spjut: Susi

Like, 2018

Suomentanut: Stella Vuoma ja Ida Takala

(Stalpi, 2017)

435 sivua

Luettu: 24.1.2021

Mistä: kirjastosta

Saamelaiskylän laidunalueelle vaeltanut susi päätetään pannoittaa ja siirtää muualle. Operaatioon osallistuvan Andersin mielestä sudessa on jotain vialla, sitten kuljetuksen aikana tapahtuu jotain eikä Andersin elämä ole enää ennallaan. Toisaalla Lennart Brösth pakenee Sundsvallin oikeuspsykiatriselta osastolta. Onko peikonmetsästäjä Susso Myrén turvassa syrjäisessä kodissaan vai lähteekö Brösth Susson perään, kostamaan Brösthin ja hänen "yhteisönsä" asioihin puuttumisen?

Susi jatkaa Staalon aloittamaa tarinaa peikoista, peikkoja suojelevasta lahkosta ja näiden jäljille päässeistä Myréneistä, Sussosta ja hänen äidistään Gudrunista. Tällä kertaa tapahtumiin sotkeutuu myös Susson vanha ystävä Diana Sillfors, joka huolestuu Susson voinnista ja huomaa pian, että maailma ei olekaan niin mustavalkoinen jollaiseksi hän on sen kuvitellut.

 

Staalo osoittautui minulle melkoiseksi pettymykseksi, mutta siitä huolimatta odotukseni Sutta kohtaan olivat korkealla. Hirviösusi, pohjoinen luonto, jännitys, yliluonnollisuus, tarina kuulostaa mahtavalta! Harmikseni olen Suden jäljiltä aivan samoissa tunnelmissa kuin Staalon luettuani. Samat asiat, jotka tökkivät Staalossa olivat myös Suden sudenkuoppina (sic!). Gudrunin valinta minäkertojaksi tuntuu edelleen oudolta ottaen huomioon, että hän on selkeästi sivuhenkilö. Myös Susso jää tässä sivuosaan kerronnan keskittyessä enemmän Dianaan sekä Andersiin (jonka sukunimi ei jäänyt mieleeni, mainittiinkohan sitä edes?). Tarinassa kuljetaan peikkoporukan mukana pitkin Ruotsia ja piipahdetaanpa välillä myös Norjan puolella tuntureilla. Henkilöitä sekä pään sisälle pääseviä muotoa muuttavia susia, karhuja, jäniksiä oravia, hiiriä ja muita pikkueläimiä vilisee tarinassa niin paljon, että en meinaa pysyä perässä.

Vaikka hyvä idea hukkuu poukkoilun ja rönsyilyn sekaan on Spjutin tarinoissa jotain koukuttavaa. Jospa seuraavassa romaanissa Spjut saisi hyvän idean kantamaan (ehkä hieman tiivistettynä) loppuun asti? Nyt Spjut jäi mielestäni hieman junnaamaan paikoillaan. Kas näin.

     – Tämä ei lopu koskaan. Tämä ei tule päättymään ikinä. Paitsi siinä vaiheessa, kun se on lopullista.

Voi huokaus. Olisin niin halunnut tykätä tästä!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä toivon, että uskoisin peikkoihin. Koska jos uskoo peikkoihin, on vain kummallinen. Mutta jos tietää että niitä on, on kuin kirottu. Ja silloin vallitsee ikuinen pimeys.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 24. Kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla

Helmet-lukuhaaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Stefan Spjut: Staalo

Stefan Spjut: Staalo

Like, 2013

722 sivua

Suomentanut: Taina Rönkkö

(Stallo, 2012)

Luettu: 6.10.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Stefan Spjutin Staalo oli yksi kiinnostavimpia syksyn uutuuksia. Upea mystinen ja hieman uhkaava kansi sekä kirjan kuvaus toivat heti mieleeni stephenkingmäisen tunnelman, mielessä pyöri aiheen puolesta myös Johanna Sinisalon hieno Ennen päivänlaskua ei voi.

Peikot ovat olleet osa Susso Myrénin elämää lapsesta saakka, kiitos hänen isoisänsä valokuvaaja Gunnar Myrénin, joka otti erikoisen valokuvan ja suhtautui sen jälkeen lähes pakkomielteisesti peikkoihin. Vuosien saatossa peikot ovat alkaneet kiehtoa myös Sussoa ja sisarensa Cecicilian kehotuksesta hän on perustanut taruolennoille kotisivut. Kun Susso saa puhelun Pohjois-Ruotsissa Vaikijaurissa asuvalta Edit Mickelssonilta, joka on yhdessä pojanpoikansa kanssa nähnyt pihallaan kulkevan kummallisen olennon, tarjoutuu Sussolle tilaisuus todistaa peikkojen olemassaolo. Kun Editin pojanpoika Mattias katoaa on entistä tärkeämpää selvittää kuka tai mikä Editin pihalla kävi ja onko hänellä/sillä jotain tekemistä katoamisen kanssa. Sitä paitsi Mattias ei ole ensimmäinen Ruotsissa oudosti kadonnut lapsi.

     Hänen äitinsä istuu edelleen pöydän ääressä katsomassa ulos, hän on jähmettynyt paikoilleen, selkä kumarassa molemmat kyynärpäät pöydällä. Siksi poika säpsähtää, kun äiti täysin yhtäkkiä nousee. Tuoli kirskahtaa, lähes kaatuu maahan äidin takana.
     Poika tuijottaa.
     - Mikä nyt on? poika sanoo.
     Äiti ei kuitenkaan vastaa. Hän katsoo vain ikkunasta ulos.
     Poika tulee äidin viereen.
     - Onko se kettu? hän kysyy.
     Äiti on nostanut kädet ikkunaan silmiä varjostamaan ja hengittää kiivaasti lasia vasten.
     - Äiti!
     Poika yrittää nousta pöydälle, mutta äiti sysää hänet alas, tekee niin kovalla kädellä, niin että poika on kaatua selälleen.
     - Ei! äiti karjaisee.
     Poika ei pety. Vaan suuttuu.
     Hän haluaa vain nähdä saman, jonka äitikin.

Kirja alkaa vetävästi vuoden 1978 tapahtumilla eräällä syrjäisellä metsämökillä. Nämä 39 ensimmäistä sivua vakuuttivat sekä lupailivat jännitystä ja odotin innolla mitä loput tiiliskivimäisestä kirjasta pitäisi sisällään. Ajan ja paikan vaihtuessa muuttui valitettavasti myös tunnelma. Alun hienovireistä jännitystä huokuva tunnelma valitettavasti muuttui eteenpäin puskevaksi tarinaksi siirryttäessä vuoteen 2004, siitä oli salaperäisyys ja jännitys melko kaukana paria poikkeusta lukuunottamatta.

Yksi minua alusta asti vaivanneista asioista oli Susson äiti Gudrun Myrén minäkertojana. Vaikka Gudrunilla oli osansa tapahtumissa rakentui tarina ennemmin Susson ympärille ja hän olisi ollut luontevampi valinta minäkertojaksi. Nyt kerronta tuntui töksähtelevältä ja sekavalta. Tarina olisi mielestäni kaivannut myös tiivistämistä, nyt toistoa ja ylimääräistä maalailua oli liikaa. Ei jokaista nuuskan työntämistä huuleen ja kuivien huulien räpläämistä olisi tarvinnut erikseen mainita. Tai kuvailla kaikkea niin yksityiskohtaisesti, että auton lattialla lojuvan nuuskapurkin varoitustekstikin tulee mainituksi. Tai rönsyillä Gudrunin miesystävän Rolandin Thaimaan matkasta kirjan lopussa, sekin tuntui vain turhan irralliselta pätkältä.

Mikä kirjassa sitten toimi? Ensinnäkin kansi on upea ja herättää monenlaisia mielikuvia ja odotuksia. Myös aihe ja paikka ovat mielenkiintoiset. Peikot ja muut taruolennot kiinnostavat ja tarinan sijoittuminen (erityisesti Pohjois-)Ruotsiin oli mukavaa vaihtelua ja toi lukemiseen tiettyä tuttuuden tunnetta ja kutkuttavaa "tämä voisi tapahtua Suomessa" -tunnetta. Sevedin näkökulman ottaminen mukaan kerrontaan oli hyvä ratkaisu. Tarinan punainen lanka on ujutettu Susson ja Sevedin lähipiirien vaiheisiin ja se tuo tarinaan moniulotteisuutta. Harmi vain, että jännitys jää kirjassa vähiin, tai sitten olen vain liian paatunut aiemmin lukemani kauhun ja jännityksen takia. Kirjasta jäi aika mitäänsanomaton jälkimaku, mutta en voi silti väittää, ettenkö katsoisi aidalla tasapainoilevaa, talon sisälle ihan kuin suoraan minua kurkkivaa oravaa hieman eri tavalla...

Staalo muualla: Kupla, Olgan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Notko, se lukeva peikko, Risingshadow, magentabooks, Kirjojen keskellä, Sininen zeppeliini.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli sanonut äidilleenkin, että hänestä tuntui siltä kuin koukkuun olisi tarttunut jotakin, jota hän ei oikeasti olisi halunnut, ja se piti paikkansa.