Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Schildts, 2011

294 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Case Histories, 2004)

Luettu: 5.10.2022

Mistä: kirjastosta

Vuonna 1970 Landin perheen kuopus 3-vuotias Olivia katoaa jälkiä jättämättä kodin puutarhaan pystytetystä teltasta yhdessä pehmolelunsa Hiiri Sinisen kanssa. Vuonna 1979 uupunut nuori äiti Michelle Fletcher tappaa miehensä kirveellä. Vuonna 1994 nuori Laura Wyre tapetaan kesken työpäivän metsästysveitsellä asianajotoimistossa eikä hyökkääjää saada kiinni. Vuonna 2004 Jackson Brodie, 45-vuotias yksityisetsivä päätyy tutkimaan velkojen perinnän, aviorikosepäiltyjen seuraamisen ja varastettujen kissojen etsimisen ohessa sekä kadonneen Olivia Landin että murhatun Laura Wyren tapausta. Jackson huomaa pian, että yhdellä jos toisellakin tapauksella saattaa olla tekemistä toistensa kanssa. 

Jackson Brodie on taustoiltaan melko kliseinen yksityisetsivä, hän on ennen etsivätoimiston perustamista työskennellyt poliisina ja sotilaspoliisina, hän on eronnut vaimostaan Josiesta ja heillä on 8-vuotias tytär Marlee. Kaiken arkisen aherruksen vastapainoksi Jackson haaveilee Ranskasta, jossa voisi istuskella kahviloissa polttelemassa savukkeita ja nauttimassa viiniä tai espressoa ja olla onnellinen. Ei hassumpi haave (tosin ilman tupakointia)! Värikkäämpää henkilökaartia tarinassa edustaa rasistinen, erikoisesti puhuva kissamummo Binky Rain sekä Landin sisarukset, joista jokainen on aivan oma lukunsa. 

Ihan tavallisena päivänä lähtee liikkeelle kolmesta tarinasta, tapauskertomuksesta, joiden myötä lukija pääsee kurkistamaan kolmeen perheeseen, kolmeen tavalliseen päivään, jotka menevät yhtäkkiä hirvittävällä tavalla pieleen. Nämä irrallisilta tuntuvat eri aikoina tapahtuneet katoamiset ja kuolemat näyttäytyvät ensin lähellä, loittonevat sitten kauemmas taustalle kunnes kiertyvät taas takaisin, yhä lähemmäs Jacksonia ja toisiaan. Rakenne on mielenkiintoinen ja kirjan kansi (pilvipyörre tai pyörremyrsky? Ehkä myös sormenjälki?) kuvaa tarinaa hyvin. Lauseet ja kappaleet ovat tiivistä tykitystä sisältäen todella paljon informaatiota, joten lukija saa olla tarkkana pysyäkseen käänteissä mukana. Tarkkaavaisuus palkitaan ja Atkinson kasaa tarinan yksittäiset osaset onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Takakannen mukaan Jackson Brodie tavataan myös Atkinsonin seuraavissa romaaneissa, joten ehkä tapaan Jacksonin vielä uudelleen.

Sekä tapauksissa että Jacksonin puheissa toistuu tyttöjen ja naisten turvallisuus, sen tärkeyden ja siitä huolehtimisen voisi nostaa kirjan tärkeimmäksi muistutukseksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä ihminen tekee sitten, kun kaikkein pahin mitä voi tapahtua oli jo tapahtunut – miten sitten voi elää?

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Mikael Niemi: Kirkon piru

Mikael Niemi: Kirkon piru

Schildts, 2002

233 sivua

Suomentanut: Tuula Kojo

(Kyrkdjävulen, 1994)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.

     >>Kamala!>> joku parahti.

     Hirvi näytti tyytyväiseltä.

     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.

Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.