Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

WSOY, 1991

181 sivua

Suomentanut: Laila Järvinen

(Pappan och havet, 1965)

Luettu: 8.5.2018

Mistä: lapsuuden lahja

Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.

Hyvää äitienpäivää!

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III sekä Kati Närhi: Seitsemäs vieras

En halunnut vuodenvaihteen lähestyessä aloittaa uutta romaania vaan olen lukenut kesken olevaa Edwarsin ja Louhelaisen Viiltäjä-Jack -tietokirjaa sekä sen vastapainoksi (eli iltalukemiseksi, en halua Jackin seuraavan uniini) sarjakuvia. Tästähän tulee kohta perinne, luin näemmä viime joulunakin Muumi-sarjakuvia. Seuraavaksi siis kotimaisia sarjakuvaherkkuja, olkaa hyvä!

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III

WSOY, 2010

 105 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet III, Mumintrollet IV, Mumintrollet V,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1956-1957)

Luettu: 29.12.2015

Mistä: kirjastosta

Kolmas Muumien sarjakuva-albumi sisältää viisi tarinaa. Muumipeikko rakastuu -tarinassa Niiskuneiti joutuu kilpailemaan Muumipeikon huomiosta kun tulva tuo Muumilaaksoon sirkusväkeä ja Muumipeikko rakastuu sirkuksen Primadonnaan. Viidakkoelämää -tarinassa Pikku Myy löytää laatikollisen "etelän siemeniä", Muumimamma istuttaa ne ja niistä kasvaa hetkessä viidakko. Ja mitä olisi viidakko ilman villieläimiä? Ei mitään, joten Haisuli järjestää niitä vapauttamalla eläintarhan eläimet. Muumipeikko ja marsilaiset on kertomus Muumilaaksoon laskeutuvasta lentävästä lautasesta, josta roikkunut laite saattaa tottumattomissa käsissä Muumilaakson sekaannuksen valtaan. Alus ei ole miehittämätön vaan sillä on saapunut pieni marsilainen. Muumiperhe ja meri -tarinassa Muumipappa toteuttaa unelmansa majakan vartioinnista. Hän pakkaa perheensä veneeseen (Muumimamman avustuksella tietenkin) ja he matkaavat majakkasaarelle. Paikka on otollinen meriromaanin kirjoittamiselle, mutta tekstin tuottaminen on yllättävän vaikeaa. Vaikeaa on myös muilla perheenjäsenillä. Yhdistyselämää kuvaa kuinka yhdistysvillitys valtaa muumivanhemmat ja miten Muumimamma ajautuu kiltteytensä vuoksi keskelle yhdistysristiriitaa, useamman yhdistyksen loukkuun.

Janssonin luomat muumit ovat niin ihmismäisiä rakkausongelmineen, haaveineen ja ristiriitoineen, että välissä unohtaa heidän olevan pyöreitä valkoisia mielikuvitusolentoja. Useamman kerran toistuva oolrait-tokaisu toi Muumit vielä ihmismäisempään suuntaan. Puhumattakaan heidän innostuksestaan heidän löytäessään merestä laatikollisen viskiä...

Primadonnasta ja tulvasta, Muumilaakson valtaavasta viidakosta ja muumiperheen majakka-ajasta kertovat tarinat olivat minulle ennestään tuttuja, mutta marsilaiset ja yhdistyselämä olivat oudompia. Muumisarjakuvia on hieman vaikea lukea sillä ne pitäisi oikeastaan lukea kahteen kertaan, ensin keskittyen tekstiin ja toisella kerralla kuviin ja upeaan piirrosjälkeen. Yhdellä lukukerralla en onnistu ihailemaan molempia.

Sirke Happosen jälkisanat olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvä lisä sarjakuville. Happonen kertoo sarjakuvien taustoista ja mainitsee esimerkiksi sen, että Muumiperhe ja meri -sarjakuva on ilmestynyt kahdeksan vuotta ennen samaa ideaa sivuavaa Muumipappa ja meri -romaania.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Kati Närhi: Seitsemäs vieras

(Agnes #3)

WSOY, 2015

149 sivua

Luettu: 30.12.2015

Mistä: kirjastosta

Jo ensimmäinen Agnes-albumi vei minut mukanaan ja toinen albumi vain vahvisti tunnetta. Odotukset trilogian päätösalbumille olivat niin kovat, että en uskaltanut tarttua siihen heti saatuani sen kirjastosta vaan pitkitin jännitystä vielä hetken aikaa. Nyt oli kuitenkin aika tavata Agnes uudelleen.

Agnes on varttunut nuoreksi naiseksi ja hän on entistä orvompi kuin ennen, jos niin nyt voi sanoa. Hän on nimittäin menettänyt myös rakkaan mummonsa, jonka luona hän asui lapsuudessaan sen jälkeen kun hänen vanhempansa kuolivat oudossa katakombionnettomuudessa. Agnes matkustaa yhdessä Sylvia-tätinsä kanssa kahdeksaksi päiväksi Orkoloran saarelle, kreivi Orkoloran vieraaksi. Kreivin kartanossa on kolmossisäköt, kettuongelma ja kummallisia vieraita, joilla jokaisella tuntuu olevan omat syynsä vierailulle. Kuka on seitsemäs vieras, Orkoloran yllätys, ja mitä kummaa kartanossa oikein tapahtuu öisin?

Vanha kunnon Agnes. Ei aivan yhtä angstinen kuin edellisissä albumeissa, mutta silti se sama vanha tuttu lukemista rakastava suurisilmäinen tyttö, joka suhtautuu kaikkeen hieman skeptisesti. Agnesin varttuminen näkyy paitsi hänen olemuksestaan, mutta myös esimerkiksi kartanon isännän kreivi Orkolorin lirkutteluna ja pastori Uljas Gormin öisenä vilautteluna, joten albumi on ehdottomasti sopivampi aikuisille kuin ihan lapsilukijoille. Kartanon tapahtumat on myös kuvattu niin jännittävästi, että pienimpiä lukijoita takuulla pelottaisi. Esimerkiksi Orkolorin sisaren muotokuvat ovat kieltämättä aika kammottavia, todella onnistuneita pelottavan tunnelman luojia. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin tämä Agnes-trilogian päätösosa toimisi hyvin nuorille lukijoille porttina aikuisten kirjojen puolelle, tässä on sopivasti jännitystä, mutta ei kuitenkaan mitään liian raakaa. (Voin melkein nähdä ja kuulla ehkä noin viidesluokkalaisen tyttölauman kikattamassa Gormin paljaalle takapuolelle tai tämän alastontaiteen tarkkailulle!)

Myös piirrosjälki toistaa edellisten albumien tyyliä. Sini-musta-harmaa pääväritys tehostuu muutamilla punaisilla väriläiskillä ja kuvakoon vaihteluilla. Närhi on myös tainnut lukea vanhoja koululaiskummitustarinoita, itse ainakin tunnistin edellisessä kuvassakin näkyvän veitsi välähtää -tekstin. Tarina huokuu alusta alkaen entisvanhaista englantilaista tunnelmaa ja suljetun paikan mysteeriä. Mysteeri ei kuitenkaan kulje siihen suuntaan kuin ensiruuduilta ja Agnesin ajatuksista näyttää vaan tarina sivuaa taas Agnesin suvun historiaa. Tumma ja piikittelevä huumori toimii edelleen ja keventää tarinaa sopivasti.

Pidin ehkä enemmän melankolisemmasta ja angstisemmasta lapsi-Agnesista, mutta oli mahtava tavata Agnes jälleen ja huomata kuinka fiksu ja tasapainoinen (hänen historiansa huomioiden) nuori nainen hänestä onkaan kasvanut!

Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Tämä Kirjan vuosi 2015 alkaa olla nyt paketissa. Vielä pitäisi tehdä kooste vuoden lukuhetkistä, mutta se saa odottaa hetken. Oikein lumoavaa, onnellista ja hyviä lukuhetkiä sisältävää uutta vuotta 2016!

Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot I ja II

Mietin mikä kirja sopisi joulupäivän leppoisan rauhalliseen tunnelmaan ja muistin, että kirjastopinossani odottaa lukemistaan pari muumisarjakuva-albumia. Kun Tove Janssonin juhlavuosi on lähenemässä loppuaan päätin viimein tutustua sarjakuvamuotoisiin muumeihin. Luin albumit putkeen ilman taukoja, siksipä päätin tarjoilla näistä yhteisen arvionkin.

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot I

WSOY, 2008

95 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori

(Mumintrollet I, Mumintrollet II,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuodesta 1954 alkaen)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot II

WSOY, 2009

84 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet II, Mumintrollet III,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1955-1956)

Luettu: 25.12.2014

Mistä: kirjastosta

Ykkösalbumin aloitustarinassa Muumipeikko vieraat ovat valloittaneet Muumin kodin (kirjassa puhutellaan Muumipeikkoa pelkästään Muumiksi, Muumimammaa äidiksi ja Muumipappaa isäksi). Nipsu keksii, että kuuluisana ja rikkaana Muumilla olisi varaa rakentaa uusi talo. Kuuluisuutta tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä eikä tulos aina ole odotettu, yrityksen lomassa Muumi sentään tapaa Niiskuneidin. Muumiperhe kertoo siitä kuinka Muumin yritys hukuttautua muuttuu iloiseksi jälleennäkemiseksi hänen vanhempiensa kanssa. Rauhallinen perhe-elämä alkaa pian ahdistaa isää, hän kaipaa seikkailua ja sellaisen Muumi yrittää hänelle järjestää. Muumin vanhemmat vaikuttavat kuitenkin kadonneen suursiivouksessa. Sekasorron keskelle saapuu vierailulle Mimmi-täti, jota Muumin isäkin hiukan pelkää. Muumiperhe Rivieralla sijoittuu Rivieralle, jonne muumiperhe ja Niiskuneiti lähtevät purjehtimaan isän ja Niiskuneidin päähänpistosta, he nimittäin tahtovat oikein kovasti etelään. Muumin ja hänen äitinsä epäluulot osoittautuvat oikeiksi, jetset-elämä ei ole muumeja varten. Laskuttaa? Hotelli? Menu? Mitähän ne tarkoittavat? miettii Muumin äiti. Yksinäinen saari kertoo retkestä, jolle muumit ja eräs professori lähtevät myrskystä huolimatta koska Muumin kolikonheitto sanoo niin. Muumin äiti hylkää periaatteensa ja metsästää villisian ruoaksi, Muumi pelastaa Mymmelin merirosvojen kynsistä ja löytää esi-isiä.

Kakkosalbumin ensimmäisessä tarinassa Vaarallinen talvi muumit päättävät rikkoa esi-isien ikiaikaisia traditioita ja valvoa läpi talven. Urheiluhulluaktiivi herra Virkkunen tulee Muumilaaksoon pitämään urheilukisat ja miehestä tulee melkoinen riesa, helpompaa olisi ollut nukkua talviunta. Kuvitteluleikki-tarinassa muumit saavat uuden naapurin, Vilijonkan, joka patistaa Muumin äidin hankkimaan kotiapulaisen, vaikka tämä kokee pärjäävänsä hyvin ilmankin. Valituksi tulee Miska, joka pelkää kaikkea, ei ymmärrä kuvittelua ja kärsii koiransa Surkun kanssa salaisuuksista. Talonrakennus on kuvaus siitä kuinka Muumi päätyy rakentamaan oman talon, sillä Mymmelin lapsi Myy on vallannut hänen huoneensa. Rakentaminen ei ole helppoa jos hännän tupsu jää sementtiin, seinistä tulee vinot ja kattoikkuna valuttaa vedet sisään, mutta onneksi hauskinta ei ole asua vaan rakentaa. Aloitamme uuden elämän kertoo profeetasta, joka kehottaa muutokseen, luontoon palaamiseen ja vapaaseen elämään. Muumin isä ja Niiskuneiti villiintyvät aatteesta ja Muumi ajautuu epätoivossaan rosvoksi. Pian kuitenkin tulee toinen profeetta toisenlaisine oppeineen... Ketä uskoa ja kuinka elää oikein?

Olen niin tottunut nauttimaan muumiannokseni television animaationa sekä romaaneina, että sarjakuvamuotoisiin muumeihin tottuminen vei aikansa. Ensimmäisenä oudoksutti aiemmin mainitsemani muumiperheen puhuttelu Muumina, äitinä ja isänä, mutta ovat muumit muutenkin erilaisia stripeissä. He ovat astetta villimpiä ja vapaampia, paikoitellen myös ärhäköitä ja synkkyyteen taipuvaisia. Muumin isä ja Niiskuneiti tuntuvat olevan melkoisia huithapeleita ja tunteidensa viemiä, Niiskuneiti on myös välissä todella ärsyttävä itsekkyydessään. Myös hattivatit poikkeavat muumiromaanien vastaavista siten, että sarjakuvassa he puhuvat, ainakin vähän. En millään muista kuinka tarkasti Mörön taustat on selvitetty muumiromaaneissa, mutta Muumipeikko-tarinassa Muumi ja Nipsu kaatavat sekoittamaansa muutosvettä pienen ötökän päälle, jolloin siitä kasvaa valtava Mörkö, tai ainakin jokin hyvin samannäköinen otus.

Kuvitus on muumiromaaneista tuttua, taattua Tovea. Janssonilla on hauska tapa aloittaa jokainen tarina lukijaa päin pyllistävällä Muumipeikolla ja rajata välillä ruudut strippiin sopivilla elementeillä kuten kukkien köynnöksillä, kettingillä ja Hemulin perhoshaavin varrella tai jättää rajat kokonaan piirtämättä, jolloin stripistä tulee avarampi. Värejä sarjakuvissa ei ole vaan ne ovat mustavalkoiset. Stripeissä vilisee paljon pieniä ötököitä, huikkaapa eräs ötökkä yhtäkkiä sukulaiselleen pyynnön liittyä mukaan: Hei serkku! Tule mukaan tarinaan! Minä en ehdi oikein olla tässä, kun minun on mentävä naimisiin! Ykkösalbumin ötökkäerikoisuutena ovat vilkasliikkeiset ja kovaääniset kirosanat, jotka Muumi, isä ja Nuuskamuikkunen löytävät vedessä kelluvasta laatikosta.

Muumit - Sarjakuvaklassikot I

Albumit on luokiteltu lähikirjastossani lasten osastolle, mutta minusta nämä ovat enemmän aikuisten sarjakuvia. Muumipeikko yrittää itsemurhaa, Muumimamma tarjoaa lapselle rommitotia, Muumipappa salapolttaa viinaa yhdessä Haisulin kanssa, hummailee Rivieralla pitkin yötä korttia pelaten ja kärsii krapulasta. Eivät nämä silti ole missään nimessä paheksuttavia ja varmasti lapsilukijakin näiden parissa viihtyy, silti jos pitäisi valita lapselle joko muumiromaani tai -sarjakuva olisi valintani ehdottomasti muumiromaani (joita villasukkalapset ovatkin innolla jo lukeneet). Aikuislukija todennäköisesti huomaa lapsilukijaa paremmin sarjakuvan isot teemat kuten suvaitsevaisuuden (vain kissoista pitävä Surku-koira on sydäntäsärkevän suloinen), vanhemman velvollisuudet, ulkonäköpaineet, elämäntapavalinnat tai moraalikysymyket. Silti Jansson esittää aiheensa niin hienovaraisesti, ettei lapsi näitä vakavampia virtoja edes huomaa.

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Muumit - Sarjakuvaklassikot II

Sopeuduttuani minulle uuteen muumiformaattiin viihdyin albumien parissa ihan hyvin, mutta en kokenut samanlaista rakastumista kuin muumiromaanien kanssa eivätkä muumit nousseet näiden perusteella suosikkisarjakuvikseni. Mukavaa vaihtelua kuitenkin ja aion lukea näitä lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa ykkösalbumista (vaikka lukutoukan huoneentauluksi sopiva):

Ja kakkosalbumista (ihanan anarkistinen ja jouluaaton jälkeisiin laiskoihin päiviin sopiva):

Tässä vielä aiemmat postaukseni Tove 100 -juhlavuoden tiimoilta:
Tove Jansson: Viesti - Valitut novellit 1971-1997
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Käynti Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa

 

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

WSOY, 1991

54 sivua

Suomentanut: Jaakko Anhava

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

Luettu: 8.6.2014

Mistä: kirjastosta

Muumit ja suuri tuhotulva, Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja, oli minulle ihan uusi tuttavuus ja päätyi luettavakseni Tove 100 -juhlavuoden kunniaksi. Ensimmäistä kertaa ikinä oli käydä niin, että esikoiseni oli tehdä minulle juonipaljastuksia ennen kuin luin kirjan loppuun. Villasukkalapset nimittäin lukivat kirjan ennen minua ja kiusaus kertoa kirjasta oli kasvaa liian suureksi, olihan kirja molempien tyttöjen mielestä "tosi hyvä!". Onneksi tilanteelta vältyttiin ja sain lukea kirjan paljastuksitta, kävimme kyllä jälkeenpäin mukavan keskustelun tarinasta. Onnea on lukevat lapset ♥

Muumipeikko ja Muumimamma (jota tarinan alussa puhutellaan vain Muumipeikon äidiksi) etsivät paikkaa johon rakentaa talo ennen talvea ja talviunia. He törmäävät metsässä pieneen otukseen, Nipsuun, joka lähtee heidän mukaansa. Mustalla järvellä heitä uhkaa Suuri käärme, mutta valona toimivasta tulppaanista nouseva sinitukkainen tyttö Tulppaana säikyttää käärmeen pois.Yhdessä he jatkavat matkaansa läpi herkkumaan ja yli myrskyisen veden, jännittäviä tapahtumia kokien sateen aina vain jatkuessa ja veden noustessa, etsien paitsi talon paikkaa myös Muumipappaa (josta puhutaan alussa vain Muumipeikon isänä), joka on joskus aiemmin lähtenyt seikkailunjanossaan hattivattien matkaan. Löytyykö kotia, entä Muumipappaa?

     - Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.     - Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. - Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi - lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.     - Mitä väkeä ne ovat? kysyi Nipsu.     - Eräänlaisia pieniä haltijoita, selitti Muumimamma. - Enimmäkseen heitä ei näy. Joskus he asustavat ihmisten lattioiden alla, ja iltaisin, kun on hiljaista, heidän kuulee tassuttelevan siellä. Mutta yleensä he vaeltavat ympäri maailmaa, eivät pysähdy mihinkään eivätkä välitä mistään. Hattivateista ei ikinä näe, ovatko he iloisia vai vihaisia, surullisia vai hämmästyksissään. En usko, että heillä on tunteita laisinkaan.     - Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko.     - Ei tietenkään! sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa.

Kirjassa on myöhempien muumiromaanien tapaan Tove Janssonin upea kuvitus. Kuten alla olevasta herkkumaata kuvaavasta piirroksesta näkee on muumien ulkomuoto aikojen saatossa hieman muuttunut. Nipsu on pysynyt aika lailla samannäköisenä, mutta Muumipeikon kuono vaikuttaa varsin kapoiselta. Vaikka vanhat muumit näyttävät kovin herttaisilta pidän enemmän myöhemmän mallin muumeista, pyöreän pulleaan kuonomalliin on ehtinyt vuosien saatossa kiintyä. Kiinnostava yksityiskohta kuvassa on Fazerin suklaapalat, suklaafania nauratti tämä bongaus ja alkoi tehdä mieli Fazerin suklaata (tämä ei ole maksettu tai muutenkaan sponsoroitu mainos)... Tuosta vanhan herran hallitsemasta herkkumaasta tuli heti mieleen Villi Vonkan suklaatehdas, molemmissa on omalaatuinen "hallitsija" ja syötävää löytyy joka puolelta.

Mutta sitten itse tarinaan. Olipa ihanaa viimein lukea tämä kirja ja saada selville kuinka muumien tarina alkoi ja miten he päätyivät Muumilaaksoon (laakson löytyminen mainitaan takakannessa, joten en koe tekeväni tässä suurta juonipaljastusta). Tarina on valloittava, jännittävä ja ihana satu, nimenomaan satu, sillä tämä on mielestäni selkeästi enemmän lapsille kuin aikuisille kirjoitettu. Muumit ja suuri tuhotulva ei ihan yllä kerronnallaan siihen myöhempien muumiromaanien maagiseen ja monikerrokselliseen tunnelmaan, mutta hyvin lähelle sitä tässä päästään. Huomasin tosin pientä juonellista haparointia, esimerkiksi järvelle saapuessa kerrotaan kuinka viimeiset valaisevat kukat sammuivat ja heti perään muumeilla kuitenkin on vielä valoa antava tulppaanilamppu ohjaamassa kulkua. Lapsilukijaa tällainen yksityiskohta tuskin häiritsisi, mutta omaan silmään se hieman pisti sillä ainakin omissa mielikuvissani Tove on ollut tarkka, yksityiskohdat huomioiva ja muistava kirjoittaja.

Muumit ja Nipsu ovat hyvin tunnistettavissa jo tässä tarinassa. Muumimamma on se ihastuttava rauhallinen, lämmin ja ajattelevainen itsensä ja hänen laukustaan löytyy kaikki tarvittava, jopa korkkiruuvi. Hän antaa lasten oppia asioita itse kantapään kautta, mutta on tukena ja apuna silloin kun oppi maistuu kovin karvaalta. Nipsun arkuus huvittaa, hän muistaa jatkuvasti mainita mahdollisten vaarojen uhatessa, että hän ei sitten ole vastuussa seurauksista vaan sysää vastuun muille. Muumipeikon kaipuu isäänsä kohtaan, vaikka hän ei sitä hirveästi esille tuokaan, oli liikuttavaa ja tuntui omassa sydämessänikin kovin kipeältä.

Muumit ja suuri tuhotulva täytyy hankkia omaan kirjahyllyyn, haluan ehdottomasti palata tähän uudelleen! Ja kiitos Tovelle siitä, että tästä lähtien tuntiessani yksin ollessani kylmän tuulahduksen niskassani tiedän mistä on kyse - muumeista. (Tosin muumit eivät pidä sähköjohdoista vaan viihtyvät taloissa, joissa on kaakeliuuni, mutta ainahan voi toivoa...)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sitten hän sulki oven huolellisesti, ettei mitään vaarallista pääsisi livahtamaan sisään.

sekä:

Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

Kirjabingo: Historiallinen (koska, no, ensimmäinen muumikirja!)

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

Tove Jansson: Viesti - valitut novellit 1971-1997

WSOY, 2014 (1999)

325 sivua

suomentanut: Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori,

Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

(Meddelande, 1998)

Luettu: 3.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Jansson on yksi suosikkikirjailijoitani ja olen vuosikaudet rakastanut hänen luomiaan muumeja, joten minulle oli itsestäänselvyys lukea juhlavuonna Janssonin kirjoja. Lukuvuoroaan on odottamassa niin muumiromaaneja, sarjakuvia kuin elämäkertakin, mutta päätin aloittaa juhlavuoden lukemalla Janssonin novellikokoelman.

Viesti pitää sisällään 32 novellia, joista 8 on julkaistu ensi kertaa tässä novellikokoelmassa ja loput aiemmissa novellikokelmissa Kuuntelija (6) , Nukkekaappi (5), Kevyt kantamus (4), Reilua peliä (3) ja Seuraleikki (6). Sana novelli kokoelman nimessä hämää hieman, sillä osa tarinoista on ennemmin henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia muistoja tai kirje- sekä viestikokoelmia kuin perinteisiä novelleja. Novellien aiheissa toistuu mm. perhesuhteet, taide, lapsuusmuistot, meri ja matkustaminen.

Alkuni novellikokoelman kanssa oli yllättäen hieman takkuinen, ehkä osasyynä oli vanha ailahtelevasti oireileva novelliallergiani, tai se, että tekstit olivat keskenään yllättävän erilaisia. Kokoelman ensimmäinen novelli Rakkaat enoni vaikutti hieman kömpelöltä ja pomppivalta enkä aistinut parista seuraavasta novellistakaan sitä minulle tutumpaa vahvaäänistä, tasaisen laadukasta tekstiä tuottavaa Janssonia. Silti luin minua vähiten miellyttävät tekstitkin ilolla läpi, lempikirjailijoitaan kun lukee yleensä hieman lempeämmin ja sallivammin silmin. Janssonin kohdalla se kannattaa, sillä koskaan ei tiedä milloin tulee vastaan joku ihana sanallinen helmi, viittaus muumeihin tai osuva elämänviisaus.

Tyttö roikkui sementtisäkkien vieressä katselemassa. Mitään merkittävää ei ollut tapahtunut sen jälkeen kun hän oppi tekemään voltin sukeltaessaan, ja nyt tuli kaikki yhtaikaa, hiekkajaalat ja vedenalaiset räjähdykset. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa samalla kertaa, se oli mahdotonta. Ensin ei tapahdu mitään eikä senkään perästä vielä mitään, ja sitten täytyy valita, se on kova pala.

Jos muutamat novellit (mm. Kirjeitä Konikovalle, Keskustelu Samuelin kanssa) jättivätkin minut ei nyt ehkä aivan kylmäksi, mutta viileäksi, oli mukana paljon hyviä novelleja (mm. Vene ja minä, Hiekkaa tuodaan, Kesälapsi) ja muutamia loistavia: Mustavalkoista oli tunnelmaltaan hiipivän uhkaava ja siinä oli jotain stephenkingmäisiä piirteitä, Viesti oli yksinkertaisuudessaan erittäin informatiivinen ja valaisi taiteilijan elämää ja työtä myös varjopuolelta, Kirjeenvaihtoa oli pakahduttavan kaunis, mutta hieman surusävytteinen. Yksi novelli oli kuitenkin ylitse muiden ja se oli Orava. Jos maailmassa olisi vain yksi novelli, se olisi tämä. Oravasta riittäisi luettavaa useampaan kertaan.

     Hän alkoi lakaista, huolellisesti ja rauhallisesti, hän lakaisi yleensä mielellään. Tämä oli rauhallinen päivä, päivä ilman kaksinpuheluja. Ei ollut mitään mitä puolustaa tai syyttää, kaikki oli katkaistua, kaikki sanat jotka olisivat voineet olla toisia sanoja tai vaikka vain hivenen verran liikahtaa ja johtaa suuriin muutoksiin. Oli vain lämmin tupa aamuvaloa täynnä, hän itse tässä lakaisemassa ja se ystävällinen ääni joka lähtee kahvista kun se kohta kiehuu. Huone neljine ikkunoineen kantoi luontaisen oikeutuksen leimaa, se oli turvallinen eikä mitenkään muistuttanut paikkaa jossa joku teljetään sisään tai jätetään ulos. Hän joi kahvinsa eikä ajatellut yhtään mitään, hän lepäsi.

Novelleihin oli jäänyt muutamia kirjoitusvirheitä, joiden myötä sanat ja lauseiden merkitys saattoi jopa muuttua, mutta yksi silmiinpistävimmistä virheistä oli kuitenkin pokkaripainoksen takakanteen päässyt virhe. Jansson ei syntynyt vuonna 1924 kuten takakannessa mainitaan vaan vuonna 1914. Hieman harmittava kömmähdys varsinkin kun kyseessä on Tove Janssonin juhlavuosi ja takakansitekstin alapuolelta löytyy  juhlavuoden Tove 100 -logo (kuva postauksen lopussa). Onneksi virhe ei kuitenkaan vähennä sisällön arvoa. Janssonin lämmintä, kuvailevaa, yllättävää ja monipuolista kieltä on ilo lukea.

Suosittelen nauttimaan kokoelman pieninä paloina, eri tunnelmia tunnustellen. Tähän sopivat Toven sanat Taidetta luonnossa -novellista: Tällaista näyttelyä ei voi ymmärtää yhtäkkiä, se täytyy ottaa hyvin hitaasti. Viestiä on luettu myös mm. Kannesta kanteen-, Erjan lukupäiväkirja sekä Koko lailla kirjallisesti -blogeissa.

Sitaattikunniamaininnan saa(jia on tällä kertaa kolme, koska Jansson nyt vain on aivan omaa luokkaansa):

Luulen että yksinäisyys voisi olla jotakin ihmeellistä jos on tarpeeksi varovainen.

Hampaitten harjaus sai jäädä, puut ja vedenkorkeus samaten, kaikki tyynni, hänen täytyi varoa tulemasta pikkumaiseksi.

Sateen verhot ja poimutukset ja uudet äärettömyydet, se jatkuu jatkumistaan, hipsii, suhisee ja hipsii katon yli, ei missään hoputtavaa aurinkoa joka liikkuu tuntien mukana huoneen halki, yli ikkunalaudan ja maton, merkkaa iltapäivän keinutuoliin ja katoaa hellankupuun punaisena kuin syytös.

- - -

Osallistun yhdessä monen muun kirjabloggarin kanssa Reeta Törrösen les! lue! -blogissaan ideoimaan lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus juhlavuoden aikana lukea Tove Janssonin tuotantoa ja blogata siitä.

Kuva: © Moomin Characters™,  www.tove100.fi

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

WSOY, 1991
168 sivua

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Luettu: 20.2.2013

Mistä: lapsuuden lahja

Tämä postaus on tavallaan koko perheen yhteistyötä, sillä luin kirjan viimeisen Kuusi -tarinan tytöille ääneen jouluaattona ja eilen illalla koko perhe miestä myöten (!) osallistui postauksen "pääkuvan" valitsemiseen. Pakkomielteelleni tavoilleni uskollisena en voinut lukea kirjasta vain yhtä tarinaa vaan luin kirjan kokonaan. Kannesta kanteen tietenkin, eli jouluinen päätöstarina tuli sitten luettua kahteen kertaan. Saattaapa olla, että Kuusen lukemisesta muodostuu meillä vielä jouluperinne.

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tarinasta ja Tove Janssonin omasta mustavalkoisesta kuvituksesta. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen odottaa uutta sävelmää ja tapaa pienen mönkijän. Kamala tarina kertoo Homssusta, mielikuvituksen voimasta ja valehtelusta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina onnettomuuden odotuksesta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä lohikäärme ei käyttäydy niin kuin erään mielestä pitäisi. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinan hemuli haluaa eläkkeelle. Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa ironian ja ilkeyden surullisia seurauksia. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee seikkailulle. Sedrikissä Nipsu tuntee luopumisen tuskaa. Kuusi -tarinassa muumiperhe odottaa Joulua, kuka hän sitten onkaan.

Vaikka tarinat ovat erillisiä voi niissä nähdä yhdistävän tekijän, punaisen langan, joka on välillä selvästi näkyvissä ja välillä rivien välissä piilossa. Tarinoita yhdistää pelko. Pienet, suuret, hassut, turhat ja toteutuvat pelot. Muumipappa esimerkiksi pelkää arjen mukanaan tuomaa tylsistymistä, mutta myös arjesta irtautumisessa on omat pelkonsa: Hän oli aivan vapaa, mutta hänellä ei ollut enää halua mihinkään. Myös muutos toistuu useammassa tarinassa.

Tällä kirjalla, tai oikeastaan yhdellä sen tarinoista, on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä merkitys ja vaalin tätä kirjaa (ja koko muumiromaaniboksiani) aarteenani. Silti parhaimmistoon nousi ainakin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Molemmat tarinat peilautuvat jossain määrin omaan elämäntilanteeseeni eli lapsiperhearkeen, siihen liittyvään kiireeseen, haaveisiin, ilonaiheisiin ja tietysti myös tuskastumisiin ja harmistumisiin. Eläkkeelle jäämisestä en sentään haaveile ;) Sain molemmista tarinoista kummaa lohtua ja voimaa sekä aina niin tärkeän muistutuksen siitä, että ilo tulee pienistä asioista. Hemulitarina kiihtyy jopa hiljaiseen riemuun.

     Ulkona vallitsi hiljaisuus. Hän kuuli vain purojen solinan ja yötuulen huminan.

     Äkkiä hemuli huolestui. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Ei äännähdystäkään.

     - Entä jos heillä ei ole hauskaa, hän ajatteli levottomana. Jospa heillä ei voi olla hauskaa, elleivät he saa huutaa itseään pökerryksiin... Ehkä he ovat menneet kotiin!

     Hän ryntäsi Kampsun lipaston päälle ja kurkisti katossa olevasta aukosta. Olivat he siellä. Koko puisto rapisi ja vilisi salaista ja hurmaavaa elämää. Loiskahdus, naurun tirske, heikkoja mätkähdyksia, innokkaiden askelten tassutusta kaikkialla. Heillä oli hauskaa.

     - Huomenna, ajatteli hemuli, huomenna sanon heille, että he saavat nauraa ja ehkä hyräillä hiukan, jos siltä tuntuu. Mutta ei enempää. Ehdottomasti ei.

Oivaltavan, moniulotteisen, herkän ja mielikuvituksellisen kerronnan lisäksi ihastelen edelleen myös Tove Janssonin kuvitusta, josta tällä kertaa esimerkkinä kuva Vilijonkasta myrskyn keskellä. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, hieman parempia kuvia ja lisää esimerkkejä Janssonin hienosta piirrosjäljestä löytyy Taikatalvi -postauksestani.

Mutta kuka on tuo punanuttuinen, mustahiuksinen hahmo kansikuvassa? Yritimme yhdessä tyttöjen kanssa etsiä vastausta niin kirjan kuvituksesta kuin Muumioppaasta, mutta arvoitukseksi jäi. Vahvimmaksi veikkaukseksi nousi homssu, vaikka pieniä piirre-eroja huomasimmekin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.

Vaarallinen juhannus ja kirjannimirunoja

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
(Farlig midsommar, 1957)
WSOY, 1991
140 sivua

Vaarallinen juhannus valikoitui juhannuskirjakseni mökille. Haaveilin lukevani kirjaa juhannusyönä muiden nukkuessa, kaikessa rauhassa jokirannassa laiturilla istuen. Suunnitelma alkoi horjua jo alussa kun laituri oli kärsinyt tulvavaurioita (se korjattiin). Olihan niitä sääskiäkin aika paljon (suojalakkeja olisi ollut). Seurakin oli niin hyvää, että ei malttanut lukea. Lopulta aloittelin kirjaa muutaman sivun verran ennen nukkumaanmenoa, tosin ihan sisätiloissa. Ei lukukokemus silti tuosta ajankohdan heilahtamisesta kärsinyt, uskoisin.

Pitkään hiljaa pysytellyt tulivuori sylkee nokea ja tulta, maa järisee ja vesi syöksyy Muumilaaksoon. Muumiperhe pakenee nousevaa vettä ensin yläkertaan, sitten katolle ja viimein ohi lipuvaan taloon, joka osoittautuu teatteriksi. Erinäisten tapahtumien vuoksi niin Muumipeikko ja Niiskuneiti kuin Pikku Myykin joutuvat erilleen muusta perheestä. Löytävätkö perheenjäsenet toisensa? Saako Muumipappa kirjoitettua näytelmän? Miten tarinaan liittyvät Miska, Homssu, Emma, muutama hemuli, Vilijaana, Nuuskamuikkunen tai liuta lapsia? Entä kuinka käy Muumilaakson?

     Vihdoin viimein tuli aamu.
     Se syttyi kapeasta juovasta, joka hapuili kauan pitkin taivaanrantaa ennen kuin uskalsi nousta korkeammalle.
     Oli tyyni ja kaunis ilma.
     Mutta laineet vyöryivät kiihkeänä sekamelskana yli uusien rantojen, jotka eivät koskaan ennen olleet kohdanneet merta. Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin hiukan tuhkaa taivasta kohti. 

 
Kirja oli yllättävän hurja lasten kirjaksi. Puhuttiin mestauksesta, järveen hyppäämisestä (mainittakoon, että ei uimismielessä) liiskaksi hakkaamisesta, kuoliaiksi liiskaamisesta, hirttämisestä, keittämisestä ja täyttämisestä (joista kumpikaan ei liittynyt ruoan laittoon). Kirjassa oli myös sitä tuttua leppoisuutta ja hauskaa muumitietoutta. Tiesittekö, että hyttyset eivät läpäise muuminnahkaa ja hattivatit kasvavat juhannusiltana kylvetyistä siemenistä? Tai että päällään seisonta rauhoittaa, ainakin Niiskuneitiä?

Pidin kyllä kovasti paikoin jännittävästäkin tarinasta, mutta Vaarallinen juhannus ei ole suosikkini muumikirjoista. Muumiperhe ja erityisesti kirjan muut hahmot ovat luonteeltaan omalaatuisia ja useampaankin heistä voi itsekin samaistua. Kukapa ei murehtisi joskus turhia, turhautuisi kotitöistä tai vanhemman vastuusta, haluaisi olla prinsessa tai kapinoisi järjettömältä tuntuvia sääntöjä vastaan? Kirja antoikin Tovemaiseen tapaan ajateltavaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti, asioita voi tarkastella toisesta näkökulmasta ja  niillä on myöskin tapana järjestyä -tavalla tai toisella. Niin ja olihan tarinassa osansa myös suosikkipuullani pihlajalla :)


Sitaattikunniamaininnan saa (paljolti ajankohdasta johtuen):

Kesäkuun yöt eivät koskaan ole vaarallisia.

Vaarallisesta juhannuksesta ovat nauttineet myös Laura,  Elina&Jonna, Sara ja Hanna.

---

Juhannuskokon jälkilämmössä vielä hieman runoasiaa. Kirjojen nimistäkin voi muodostaa runoja, minut tähän puuhaan haastoi Anni.M, jonka omat runot löytyvät täältä. Tällainen kolmikko syntyi meidän kotikirjastomme antimista:

Pimeän jälkeen

kalpea aavistus

Kuvun alla

ruusun hohde

Tuhat loistavaa aurinkoa

Oi ihana toukokuu!

---

Nuku!

Paratiisi

Eksyneet näkevät unia

pelkkää pimeyttä

unensieppaaja

-Nyt tai ei koskaan!

---

Houkutus

menneisyyden ote

Nuoruuteni Pariisi

P.S. Rakastan sinua!

Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi

(Trollvinter, 1957)

WSOY, 1991

131 sivua

Ehdin lukea vielä toisenkin muumikirjan ennen muumimaratonin keskustelua (15.12.). Kun pimeys ja loska viimein vaihtui pikkupakkaseen ja lumiseen maisemaan, löysin sopivan lukuvireen Taikatalveen. Kirja suorastaan vaatii valkean maan, yönsinisen taivaan, kynttilän valoa ja villasukat varpaisiin. Kyllä, tämä kirja oli aiemmin mainitsemani sinivalkoinen kirja.

Muumit ovat aina nukkuneet talviunta marraskuusta huhtikuuhun. Hypänneet unen voimin yli tuosta kylmästä ja valkeasta vuodenajasta suoraan kevääseen ja uuteen alkuun. Kunnes eräänä talviyönä kuunsäde löytää tiensä ikkunasta Muumipeikon kasvoille ja herättää hänet.

Muumipeikko ei saa enää unta, mutta muu perhe jatkaa edelleen uniaan. Hänellä on paljon ihmeteltävää ja pelättävää: lumi, kadonnut aurinko, yksinäisyys, lentävät näkymättömät päästäiset, otukset uimahuoneen komerossa ja tiskipöydän alla. Onneksi Tuu-tikki ja Pikku Myy jakavat talven Muumipeikon kanssa.

- Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.
- En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Tovejanssonmaiseen tapaan kirja on täynnä kaksoismerkityksiä, asiat voi nähdä useammalla tavalla ja yksinkertaiseenkin lauseeseen sisältyy usein syvempi merkitys. Kirjan välissä pitämäni muistilappu täyttyi sivu- ja rivinumeroista, pätkistä joihin haluaisin palata myöhemmin ja jotka haluaisin kirjoittaa muistiin. (Naakun blogissa lisää lukumuistiinpanoista.)

Sen sijaan, että vain kehuisin ihanaa tarinaa ajattelin mainita myös kirjan kuvituksen. Tarinaa ei pysty lukemaan keskeytyksettä, vaan Tove Janssonin tekemää kuvitusta on pysähdyttävä ihailemaan. Kuvat ovat kantta lukuunottamatta mustavalkoisia. Niiden tyyli kuitenkin vaihtelee hyvin paljon. Osa kuvista on hyvin yksinkertaisia ääriviivapiirroksia, kun taas osa kuvista on hyvinkin tarkkoja ja moniulotteisia. No joo, piirrostermistö ei ole hallussa, mutta kuvat puhukoon puolestaan:

  

Kun lukiessani Pikku naisia ärsyynnyin kirjailijan jutusteluun lukijan kanssa, ei tästä reaktiosta ollut tietoakaan Taikatalven kohdalla. Kun eräs kaunishäntäinen orava kohtaa jäärouvan, puuttuu Jansson tarinaan, tosin vain sivun alalaidassa: Jos lukijaa alkaa itkettää, katsokoon nopeasti sivua 122! Tekijän huom. Voi ihana Tove, sinä jaksoit huolehtia lukijasta ♥

Seuraavaa ei voinut jättää ainoastaan omien muistiinpanojen joukkoon. Muumipeikon lauseisiin on tiivistetty koko kirja:

Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmiin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Koko Tove Janssonin muumikirjasarja on mielestäni saavuttanut klassikkoaseman. Siksipä liitänkin Taikatalven osaksi suorittamaani 10 klassikkoa -haastetta.

Muumilaakson marraskuu (ja muidenkin)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

(Sent i november, 1970)

WSOY, 1991

172 sivua

Tove Janssonilla taas jatketaan! Koko lailla kirjallisesti -blogissa käynnistyi muumimaraton, ja koska omien muumikirjojeni lukemisesta on jo jonkin aikaa päätin osallistua haasteeseen. Viimeisin lukemani muumiromaani taisi olla Taikatalvi, jota luin ääneen odottaessani esikoistamme. Sain lapsena kummitädiltäni muumiboksin, josta löytyy kahdeksan muumipokkaria. En tiedä vielä luenko haasteeseen ne kaikki vai vain muutaman, mutta koska eletään vielä hetki marraskuuta sai Muumilaakson marraskuu kunnian toimia aloittajana.

Nuuskamuikkunen, homssu nimeltään Tuhto, Vilijonkka, Hemuli, Ruttuvaari ja Mymmeli päätyvät kuka mistäkin syystä Muumilaaksoon. Joku etsii viittä sointua, toinen puolestaan pakenee siivousta. Kaikilla on kuitenkin halu päästä muumiperheen luo. Sekalaisen joukon saapuessa yksitellen muumitaloon he kuitenkin huomaavat, että muumiperhe on poissa. Muumimaiseen tapaan ovet eivät ole lukossa, joten vieraat asettautuvat taloksi -saattavathan muumit palata pian.

Kirjan hahmot ja tunnelma ovat aivan erilaisia kuin tv:stä tutussa japanilaisanimaatiossa, jossa on riemua, vauhtia ja seikkailuja. Tämä kirja kertoo lähtemisestä ja luopumisesta, kaipuusta ja haikeudesta, aina kansikuvaa myöten. Ehkä vuodenajalla on vaikutusta, syksyllä päivät lyhenevät, ulkona hämärtää ja elämä hidastuu, miksei siis myös muumilaaksossa. Vaikka pinnan alla pirskahtelee ilo ja riemu, on muumitaloon tulevat vieraat enimmäkseen pohtivia ja vakavahkoja.

Lyhyt raivokas ukonilma oli tehnyt Mymmelin aivan sähköiseksi. Hänen tukkansa kipunoi ja säärien ja käsivarsien jokainen pieni haiven sojotti pystyssä ja värisi.
- Minä olen täynnä sähköä, olen villeydestä pakahtumaisillani, Mymmeli ajatteli. - Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa. Mymmeli käpertyi haahkanuntuvapeiton alle ja tunsi olevansa pieni pallosalama, tulinen kerä.

Muumilaakson marraskuu on viimeisimpiä Janssonin kirjoittamia muumikirjoja, sen teksti on hiottua ja kaunista. Vaikka lähikirjasto näkyy sijoittavan Muumilaakson marraskuun lasten osastolle, on se mielestäni ennemminkin aikuisten satu. En muista miten koin kirjan lukiessani sitä lapsena, mutta en usko ymmärtäneeni silloin sen kaikkia sävyjä. Tuskin silloin luin uudelleen ja uudelleen lauseita, pakahtuneena niiden tunnelmasta:

Äkkiä Vilijonkka ryntäsi yläkertaan. Siellä oli vielä koleampaa, talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu.

Ja toisin kuin ehkä valitsemistani tekstipätkistä voisi päätellä, ihastuin eniten Tuhtoon ja Ruttuvaariin.

Voi minkä aarteen kummitätini minulle antoikaan!

Kuuntelija

Tove Jansson: Kuuntelija

(Lyssnerskan, 1971)

WSOY, 1972

154 sivua

Luettuani Janssonin Kesäkirjan halusin tutustua hänen muuhunkin ei-muumilliseen tuotantoon. En kuitenkaan vielä halunnut tarttua Boel Westinin Janssonista kirjoittamaan elämäkertaan, vaan lainasin kirjastosta Kuuntelijan. Kyseessä on novellikokoelma, lukemismukavuusalueen laitoja siis taas venytellään. Minä opettelen, tosissani opettelen ja yritän päästä sisään novellien maailmaan!

Kirjan kahdeksantoista novellin aiheet vaihtelevat lastenkutsuista kirjoittamiseen ja oravasta räjäytykseen. Myös Janssonille tärkeä meri on läsnä tarinoissa. Janssonista itsestään tulee positiivinen ja valoisa mielikuva, joten joidenkin novellien synkkyys pääsi yllättämään. Jos muumit ovat valo, niin novelli Mustavalkoista voisi sitten kai olla pimeys? Kyseisen novellin lopusta pilkisti jopa hieman kauhu- tai scifimäinen tunnelma, samoin kuin novellista Toinen. Perinteisempi -tai ainakin Tovemaisempi- on novelli nimeltä Hiekkaa tuodaan. Lastenkutsut on tunnelmaltaan jopa hieman muumimainen.

En vain yksinkertaisesti löydä oikeaa lukuvaihdetta. Luen (jopa ahmin) kirjaa eteenpäin. En malta pysähtyä tarinoiden vaihtumiskohtiin enkä kuulostelemaan niiden herättämiä ajatuksia sen enempää. Välillä huomaan ajatusteni harhailevan, kesken Susi -novellin huomaan ajattelevani tv:ssä pyörinyttä Noriko show:ta ja hihittelen itsekseni.

Suomennokseen on jäänyt yllättävän paljon kirjoitusvirheitä, sanat on taivutettu miten sattuu (minäkin muka paras kielipoliisi, mutta minun tekstejäni ei kukaan luekaan ennen julkaisua...). Virheet kuitenkin jäävät Janssonin kielen varjoon. Hän kirjoittaa kauniita ajatuksia ja lauseita, ne ovat täynnä merkityksiä ja viisautta.

Vastausta ei tullut. Aikaa kului eikä vastausta tullut, ja se hiljaisuus joka odottaa on eri kuin se, joka on jonkin loppu.

Päällimmäisenä tunteena kirjan luettuani on nälkä. Haluaisin lukea novellien henkilöistä ja tapahtumista lisää. Jansson onnistuu liikuttamaan minussa jotain. Nämä novellit eivät olleet ollenkaan hassumpia. Parhaiksi novelleiksi nousee Mustavalkoista, Toinen ja Orava. Lisää novelleja? Ehkäpä. (Vaikka olenkin edelleen auttamattomasti romaani-ihminen.)

Jenni S. pyöräytti käyntiin muumimaratonin, jossa on tarkoituksena lukea Janssonin muumikirjoja. Taidankin osallistua haasteeseen ja käydä hakemassa hyllystä Muumilaakson marraskuun. On ainakin ajankohtaan sopiva kirja!

Kesäkirja syksyn kynnyksellä

Tove Jansson: Kesäkirja

(Sommarboken)

WSOY, 1973

143 s.

Tove Janssonin Kesäkirjaa on kehuttu kautta blogistanian ja suositeltu kesälukemiseksi  (mm. Kirjamielellä, K-blogi). Kiinnostuin siitä itsekin ja sain varattua sen yhdestä sivukirjastosta lähikirjastooni. Jostain syystä muut kirjat kiilasivat sen edelle, mutta viimein tuli Kesäkirjan vuoro.

Kesäkirjassa kerrotaan Sophian, hänen isänsä ja isoäitinsä kesänvietosta eräässä Suomen saariston saaressa. Uidaan, telttaillaan, seikkaillaan ja kalastetaan. Nautitaan kesästä. Kirjassa on myös synkempi vivahde, kuolema kulkee toistuvasti Sophian ja isoäidin ajatuksissa ja keskusteluissa. Sophian äiti on kuollut ja ilmeisesti myös isoisä. Siitä huolimatta tarina ei ole synkkä.

Ensimmäinen ajatus kirjaa aloittaessa oli, että olisi pitänyt lukea kirja aikaisemmin. Kesän alussa. Mutta sitten tarina jo veikin mukanaan. Hymyilytti. Välillä olisi voinut luulla lukevansa kahdesta lapsesta, ei lapsesta ja vanhuksesta. Teksti on Tovemaista, sujuvaa, soljuvaa ja jotenkin leppoisaa. Tarinan edetessä kesä alkaa kääntyä loppupuolelle, huomasinkin lukevani kirjaa juuri oikeaan aikaan.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

Niin kauniisti sanottu. Nyt saa syksy tulla. Ihana sateinen, hämärtyvä, kirpeä ja rapisevalehtinen syksy.

Kirjallinen maailmanvalloitus jatkui Kesäkirjan myötä Suomeen.