Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto, 2015

140 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: ilmaiskappale (oman ostoksen kylkiäinen)

Luin Kantajan lukumaratonilla, mutta bloggaaminen on venynyt. En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta tällä hetkellä sillä kirjan aihe, kuolema ja hautajaiset, tuntuu tällä hetkellä hieman liian ajankohtaiselta ja kipeältä.

Keski-ikäinen korkeasti koulutettu Timo Kallio haikailee menneeseen, entisen heilansa perään ja kiertää pätkätyöstä toiseen. Työ seurakuntayhtymän määräaikaisena puistotyöntekijänä tuo hänen elämäänsä uutta sisältöä. Haravointi ja haudankaivuu ovat vain pintaraapaisu ja pian mies uppoaa yhä syvemmälle työhönsä.

Mietin, voiko elämän arvoa mitata hautajaisvieraiden lukumäärällä. Että mitä enemmän saattajia, sitä täydemmän elämän on elänyt. Millaisen elämän saisin itse eletyksi? Pitäisikö minun hautajaisiini hakea puisto-osastolta kaikki kantajat? Voisiko synkät virret estää? Onko mahdollista lukea jotain muuta kuin Raamattua? Ja jos ei ole, voisiko sieltä plokata jonkin valoisan kohdan?

Olin kirjan luettuani melko samoissa tunnelmissa kuin luettuani Hotakaisen Juoksuhaudantien (aeb, aikaan ennen blogia). En jotenkin pääse sisälle keski-ikäisen pakkomielteistä kärsivän miehen mielenmaisemaan enkä saa tarpeeksi kiinni Hotakaisen huumorista. Periaatteessa tarinassa on kaikki kohdallaan, Hotakainen saa henkilönsä elämään ja tarina kulkee sujuvasti, mutta en vain syttynyt sille.

Timo Kallio jää kuitenkin pyörimään jonnekin ajatuksten takamaille. Miten surullista on ajatella, että jonkun elämä on samanlaista kuin hänellä, kaikki pyörii ainoastaan menneisyyden ja työn ympärillä, ainoat ystävät ovat vainajia, joita ei edes ole heidän eläessään tuntenut. Missä vaiheessa tunnollisuudesta tulee pakkomielle, milloin yksinolo muttuu erakoitumiseksi?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tee ajoissa se, mitä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.