Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummeruksen äänikirja, 2017
Kesto 13 h 43 min
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I Let You Go, 2014)
Kuunnteltu: 20.9.2018
Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)
Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen
blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.
Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?
Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.
Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.
Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.
On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.
"Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
"Tule nyt!"
Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.
Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.
Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?
Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.
Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.
Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.
On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.
Sitaattikunniamaininnan saa:
"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."
Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).
Tämä oli niin pitkästyttävä alussa, mutta minulle sopi se käännös erinomaisesti. Loppu oli sitten kunnollista hyytävää trilleriainesta, jonka loppu huipensi.
VastaaPoistaMai, alku tosiaan oli aika hidas, en oikein tiennyt onko tämä kirja lintu vai kala. Vaikka tässä moni asia ärsytti olin vahvasti koukussa.
PoistaVillis, minä pidin tästä kirjan ilmestymisvuonna niin paljon, että sen ohitti vain Lemaitrén Silmukka, joka on vieläkin psykologisempi.
VastaaPoistaUusin Claren kirja eli Anna minun olla, on näistä kolmesta mielestäni paras.
<3
Leena, suosituksestasi pitänee lukea lisää Mackintoshia!
PoistaLemaitre on minulle tämän vuoden uusi tuttavuus ja häneltäkin aion lukea lisää!
<3
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Poista