maanantai 29. heinäkuuta 2019

Terhi Tarkiainen: Pure mua



Terhi Tarkiainen: Pure mua
Tammi, 2018
403 sivua
Luettu: 2.7.2019
Mistä: kirjastosta


Saatoin nähdä Tarkiaisen romaanin viime vuonna Tammen kirjakatalogissa, mutta se ei noussut heti luettavien listalle. Nyt kirja oli nostettu kirjastossa esiin ja kiinnitin huomioini sen erikoiseen kanteen. Kyllä vain, vampyyriromaanihan se siinä!

Anna saa 30-vuotislahjaksi vanhemmiltaan ihkaeläv- tai siis elävän kuolleen lahjan, häkissä olevan vampyyrin, jotta voi opetella miten miesten kanssa toimitaan. Anna ei ole innoissaan lahjasta, ensinnäkin hän ei oikein usko vampyyrien olemassaoloon ja toiseksi hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin perehtyä vampyyrin ohjekirjaan ja nauttia lahjastaan, kuten esimerkiksi viimeistellä graduaan vuoden 1918 punakapinasta tai juhlia syntymäpäiviään ystäviensä kanssa. Vampyyri on palautettava pian, ennen kuin on liian myöhäistä.

     Loivasti kihartuvat hiukset olivat kiiltävän mustat mutta pahasti sotkussa. Vaatteet olivat teeman mukaisesti synkät ja selvästi uudet: mustat nahkahousut istuivat tiukassa ja syntisen violettina kiiltävässä paidassa saattoi yhä nähdä pakkauksen jättämät painaumat. Kaulassa miehellä oli jonkinlainen nahkakoru, musta ja mauton, jossa näkyi välähdys metallista. Kaiken kaikkiaan mies näytti liikaa vampyyrilta, mikä sai hänet vaikuttamaan pikemminkin teiniangstinsa ylipitkäksi venyttäneeltä gootilta kuin vuosisatoja kaulojen perässä vaeltaneelta yön lapselta.
     Ehkä isää oli sittenkin huijattu? Ehkä kaikki oli pelkkää näytelmää? Ehkä maailmassa oli yhä järkeä? 

Vampyyrit on helppo sijoittaa (totutusti) Yhdysvaltoihin, mutta ajatus verenimijöistä kotoisessa Suomessa vaatii totuttelua. Vielä kun vampyyrit yhdistetään Suomen sisällissotaan saa tarina kiinnostavan vivahteen. Välillä tarinan puitteet tuntuvat kovin uskomattomilta ja kaukaisilta, mutta jos tarina pitää sisällään vampyyrejä on kummallisuudet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Pure mua on nopealukuinen, kohtuullisen viihdyttävä ja hetkittäin hauska. Tarinassa on jonkin verran muista vampyyriromaaneista tuttuja kliseitä, en vain ole varma pitäisikö niille nauraa vai ovatko ne tahattoman koomisia. Tässä tullaankin kirjan ongelmaan. Etu- ja takakansi lupaavat ääneen naurua ja villiä huumoria, mutta minulle jää hämäräksi onko kirjan tarkoitus olla hauska, jännittävä vai jotain muuta. Nyt tarina tuntuu jäävän kaiken välimaastoon Joka tapauksessa on virkistävää lukea välillä kotimaista vampyyrikirjallisuutta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Oikeasti! Ruoka-aika on ohi. Ja pese naamasi, sulla on veriviikset."


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella
Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos (esikoisromaani)
Kirjankansibingo kesä 2019: Hauska kansi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti