Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla

WSOY, 2016

316 sivua

Luettu: 10.10.2019

Mistä: kirjastosta

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat tutustuneet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamaille suurten järvien alueelle keskittyneeseen kahden kulttuurin kansaan, suomalaisten ja intiaanien jälkeläisiin eli fintiaaneihin. Kirjassaan kolmikko kuvaa fintiaanien historiaa ja nykypäivää, kuinka suomalaiset siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat tutustuivat toisiinsa ja synnyttivät yhteisön ja kulttuurin, joka on nykypäivänä vaarassa hiipua unohduksiin. Mitä ja ketä fintiaanit ovat, minkälainen on heidän kulttuurinsa ja elinympäristönsä ja millaisia haasteita he kohtaavat?

     Moni fintiaani on kokenut ulkopuolisuutta, koska ei ole ollut kokonaan amerikansuomalainen eikä intiaani. Molemmat etniset ryhmät olivat halveksittuja, mutta fintiaanius tarkoitti vielä pahempaa: ei kuulunut oikein mihinkään ja oli omiensa joukossakin jatkuvasti vääränlainen.

Kirjassa esitellään fintiaaneja ja heidän kulttuuriaan yleisen tietopainotteisen tason lisäksi myös yksittäisten henkilöiden ja perheiden välityksellä. Nämä henkilötarinat ja Koutaniemen valokuvat tuovat aiheen lähelle lukijaa. Monen fintiaanin kohdalla köyhyys, kouluttautumattomuus, rasismi ja päihdeongelmat ovat arkipäivää, mutta vastoinkäymisistään huolimatta monesta henkilöstä huokuu valoa ja voimaa. Vaikuttaa siltä, että suomalaisten lisäksi myös intiaaneissa on samanlaista sisua, joka on siirtynyt verenperintönä myös näiden kahden kansan jälkeläisille. Vaikka fintiaaneja on yritetty lannistaa ja suitsia haluttuun muottiin he eivät anna periksi vaan jatkavat elämässään eteen päin taustoistaan ja traumoistaan huolimatta, sitkastuneina ja ylpeinä.

Kirja valottaa Yhdysvaltain valtion ristiriitaista ja ikävää suhtautumista (f)intiaaneihin. Valtio ei halua tukea vähemmistökansaa vaan yrittää muokata  heistä valkoisia, tappaa intiaani ihmisen sisältä ja säästää itse yksilö, mutta samalla (f)intiaanit kelpaavat sotakoneiston massaksi, armeija käy värväämässä reservaattien asukkaita lupaamalla siinä sivussa koulutusta. Jos tulevaisuudessa siintää elämä köyhyydessä ilman koulutusta on koulutusporkkanaan helppo tarttua, vaikka lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin kultainen. Sotaan joutuneilla nuorilla fintiaaneilla voi olla edessään uudenlaiset traumat.

Tekstin lomaan on sijoitettu muutamia fintiaanien taruja ja kertomuksia. Osa tarinoista muistuttaa kerronnaltaan suomalaisia satuja ja ne on kerrottu satumaiseen, hieman lapsekkaaseen tai pelkistettyyn tyyliin. Kertomukset eivät täysin onnistuneet sulautumaan osaksi kokonaisuutta vaan jäivät irralleen. Kuitenkin nämä lyhyet tarinat tarjosivat hieman erilaisen näkökulman fintiaanien kulttuuriin.

Fintiaanien tausta ja kulttuuri eivät olleet minulle ennestään tuttuja ja koin kirjan erittäin kiinnostavana ja informatiivisena. Kirja paitsi avaa silmät fintiaanien kokemille ongelmille myös kuvaa heidän vahvaa yhteisöllisyyttä. Kirjan sivujen kautta pääsi mm. osallistumaan fintiaanien powwow-juhliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, intiaanit tekevät pienen nuotion ja istuvat lähekkäin, nauraa Rebecca Gawboy illan alkaessa pimetä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi

Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)

Gummerus, 1986

638 sivua

Luettu: 9.9.2019

Mistä: lahja

Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!

Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.

Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.

Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.

     Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano – ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan –, mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.

Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):

– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!

Pohjoinen lukuhaaste 2019:  9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)

Antti Halme: Saattaen vaihdettava

Antti Halme: Saattaen vaihdettava

Atena, 2019

273 sivua

Luettu: 2.9.2019

Mistä: kirjastosta

Mainostoimistossa työskentelevän nelikymppisen Mikan elämä on täyttä, työ ja perhe täyttävät arjen, mutta silti hän kaipaa siihen jotain lisää. Työkaverin innoittamana Mika hakeutuu vapaaehtoiseksi saattokotiin, ehkä sieltä saisi elämäänsä lisäkarmaa. Saattokoti tulee tutuksi myös Tomille, hieman yli nelikymppiselle veturikuljettajalle, joka saa diagnoosin parantumattomasta aivokasvaimesta. Sitten on vielä Minna, ehkä suuriin piirtein samaa ikäluokkaa oleva nainen syvässä syöksykierteessä, suistumassa raiteiltaan. Näiden kolmen kohtalot risteävät kuin junan raiteet.

Ensisilmäyksellä en pidä yhdestäkään tarinan henkilöstä. Mika vaikuttaa ärsyttävän itseriittoiselta pintaliitomieheltä, jolta irtoaa letkeitä sanontoja toisensa perään. Tomi taas tuntuu ronskilta ja rempseältä äijältä, henkeen ja vereen rautatietyöläiseltä, junankuljettajalta, joka on saanut miehen mallin alkoholissa marinoidulta isältään. Minna on hukassa, jäänyt jumiin traumaan, jossa velloessaan hajottaa itseään ja perhettään pala palalta eikä ymmärrä mitä on menettämässä.

Kerronta vuorottelee lyhyin luvuin kolmikon välillä. Mika ja Tomi tuovat toisistaan esiin uudet puolet, Tomi kuorii Mikasta muovikuoren ja opettaa hänelle rohkeutta, Mika puolestaan paljastaa Tomista herkemmän puolen. Mikalla ja Tomilla kemiat kohtaavat ja he muodostavat tiiviin kaksikon kerronnassa kun taas Minna tuntuu jäävän leijumaan tarinaan ulkopuoliseksi osaksi. Odotan koko ajan risteystä, jossa näiden kolmen tarinat yhdistyvät. Lopulta yhteys löytyy, mutta siitä huolimatta Minnan osuus jää kaikessa traagisuudessaan irralliseksi, tarina olisi kantanut pelkästään Mikan ja Tomin voimin.

Vakavasta aiheestaan huolimatta tarinassa kukkii musta huumori. Kuolema on tarinassa pelinappula varsinkin Mikan ja Tomin kohdalla. Kuolemalla leikitellään ja sen välityksellä käydään jopa kauppaa. Miten kuolemasta voi hyötyä? Minkälaisia palveluksia olisit valmis tekemään kuolevan pyynnöstä? Nopea dialogi ja kertojan vaihtelut pitävät tarinan vauhdissa eikä tarina vaivu synkkyyteen, vaikka siihen olisi kaikki edellytykset. Saattaen vaihdettava pitää sisällään tutun opetuksen, elä hetkessä, aika voi loppua milloin tahansa. Tässä tapauksessa opetus annetaan rennolla ja humoristisella otteella.

Jokainen tunti tuntuu sekunnilta, jokainen yö on vain silmänräpäys. Jos olette onnettomia, tehkää valinta jo tänään. Jos olette onnellisia, jakakaa onnestanne muille. En minä vanhempana veturinkuljettajana osaa sitä paremmin neuvoa. Tämä lähetys päättyy täältä ohjaamosta tähän. Seuraavana Riihimäki. Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsen nauru on kuin sormet, jotka hellivät päänahkaa.

Sekä (lause, joka saa edellispäivän pullan kuulostamaan varsin houkuttelevalta):

Levännyt pulla on enemmän kuin pulla, se on stressitön ja energinen, kauneusunensa nukkunut pörheä leivonnainen, täynnä makua ja viettelystä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Niina Repo: Vyöry

Niina Repo: Vyöry

Siltala, 2018

240 sivua

Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Sylvia elää unelmaansa, elämää, jossa kaikki tärkeimmät haaveet ovat käyneet toteen. On perhe, mies ja kaksi tytärtä, omakotitalo ja tytön vaihto-oppilasvuosi. Sylvian täydellinen maailma perustuksineen järkkyy kun kodin vierestä, tien toiselta puolelta löytyy verta ja kivenmurikka. Siitä käynnistyy vyöry. Tai oikeastaan se on alkanut jo aiemmin, mutta nyt se pääsee kunnolla vauhtiin.

Tässä kertomuksessa on veritahra, valheita, toteutuneita haaveita, hulluutta, unelmien talo, mahdoton takkaprojekti, tuhoisia vyöryjä – ja mahdollisesti rikos, ehkä useampikin.
     Miten helpottaisin tilanteen hahmottamista? Koska pidän kakuista, käytän leipomisvertausta. Elämäni asiat - unelmat, jotka toteutuivat, tai ongelmat, jotka syntyivät, miten asian nyt haluaakin ilmaista – voi koota täytekakuksi.
     Sitä alkaa leipoa, koska tekee mieli makeaa. 

Vyöry on merkillinen, hieman salaperäinen kirja. Takakansi ja alku lupaavat yhtä, mutta tarina antaa lopulta jotain ihan muuta. Tarinasta on vaikea kertoa tekemättä juonipaljastuksia, joten mainitaan nyt vain päähenkilön, tarinan minäkertojan Sylvian mielenkiintoinen harrastus. Sylviaa kiinnostaa ihmiset, jotka on syystä tai toisesta poistettu valokuvista. Ei sellaiset arkipäiväiset tapaukset kuten valokuvista pois saksitut entiset ihastukset vaan sellaiset, jotka on käsitelty kokonaan pois, henkilöt, joiden paikalle valokuviin on jäänyt vain tausta, tyhjä paikka, häilähtelevää sumua. Yksi Sylvian kiinnostuksen kohteista on Emma, jolle Sylvia kirjoittaa kirjeitä, ikään kuin keskustelee hänen kanssaan. Sylvian harrastus ei jää irtonaiseksi yksityiskohdaksi, vaan sillä on osansa tarinassa.

Repo imaisee lukijan tiiviistunnelmaiseen tarinaan tiukasti heti alusta alkaen ja vyöryttää (sic) tapahtumia taitavasti eteen päin. Pari takkamestariin ja vaihto-oppilaaseen liittyvää yksityiskohtaa tuntui epäuskottavalta tai liioitellulta, mutta tarinan edetessä nämä yksityiskohdat hämärtyivät ja upposivat siihen hämäävään, harhauttavaan sumuverhoon, joka tarinan yllä leijuu.

Luin kirjaa ulkona yhtenä kesän viimeisistä hellepäivistä, en ole ihan varma alkoiko päivä vain viiletä vai johtuivatko vilunväristykset puhtaasti kirjasta. Oletin kirjan olevan jonkinlainen rikos- tai kauhutarina, mutta ennakko-oletuksistani huolimatta tämä ei oikein osu noihin lokeroihin. On mikä on, mutta vahva tunnelma kasvaa hyytäväksi ja vetää hiljaiseksi. Voi Sylvia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hymy karehti suupieliini, sitä oli niin paljon, ettei se mahtunut minnekään.

 Sekä:

Me olemme kaikki yksilöitä, vaikeita virallisilla sanoilla vangita.

Helmet-lukuhaaste 2019: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu kirjastossa esille erilliseen hyllyyn)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Ei kuvaa (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)

- - -

Hyvää YK:n kansainvälistä lukupäivää! Lasten ja nuorten säätiö liputtaa lukutaidon tärkeyden puolesta ja haastaa koko Suomen pysähtymään tänään klo 19 lukemisen ääreen tunniksi. Lue joko itseksesi tai ääneen jollekin toiselle, lue perinteistä kirjaa tai kuuntele vaikka äänikirjaa, tapa on vapaa. Facebookista löytyy haasteen tiimoilta oma tapahtuma ja sosiaalisessa mediassa haasteeseen liittyen voi käyttää hashtagia #ReadHour. Ei muuta kuin lukemaan ja haastamaan myös muita mukaan.

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
166 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto pitää sisällään tarinoita metsistä ja puista, niihin liittyvää historiaa ja mytologiaa sekä runoja. Ensin kutakin aihetta lähestytään tietopainotteisesti tekstein, sitten tarinoin ja kuvin sarjakuvan välityksellä. Kirjassa kerrotaan metsänpeitosta, haavasta, männystä, pihlajasta, metsälehmuksesta, lepästä, koivusta, kuusesta ja tammesta.

Kirjan jaottelu on toimiva. Tieto-osiot ovat hurjan mielenkiintoisia ja ne on koottu mukavan tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Kaunokirjoituksella kirjoitetut runot ovat hieman vaikeasti luettavia, mutta käsin kirjoitettu tekstaus sopii kokonaisuuteen. Tummasävyiset sarjakuvat ovat melko lyhyitä, mutta silti vaikuttavia ja voimakkaita, niissä ei ole paljon sanoja, kuvat puhuvat puolestaan ja kertovat tarinan. Osa jää rivien (ruutujen) väliin lukijan tulkittavaksi.

Luin kirjan ulkona auringonpaisteessa ja ympärillä kuuluvat luonnon äänet, linnut ja puiden havina tuulessa loivat juuri sopivat puitteet lukemiselle. Ehkä vielä täydellisempi paikka olisi ollut jossain metsäaukiolla, mutta piha oli hyvä. Kirjan luettuani teki mieli mennä halaamaan pihan puita, etenkin paksua koivua ja pihlajia, joita löytyy lähes pihan jokaiselta kulmalta. Minun sydän- ja sielupuuni, joiden mytologiaa kirja mukavasti avasi.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jonka sanoma on tärkeä muistaa ja joka saa ajattelemaan ajankohtaisia, surullisia ja kamalia Amazonin sademetsien tapahtumia):

Keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa rakkaat metsät ja puut ovat välttämättömiä elämän monimuotoisuudelle, josta planeettamme tulevaisuus riippuu.

Helmet-lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sarjakuva-Finlandia 2018 -ehdokas)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Puu (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)

Kooste kesän 2019 kirjankansibingosta

Osallistuin jälleen Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoimaan kirjankansibingoon kesälle 2019, jossa ideana oli rastittaa sopivia ruutuja 2.6.-25.8.2019 välisenä aikana luettujen kirjojen kansikuvien perusteella. Eli jos kannessa on vaikka ruutuja saa kyseisen ruudun rastittaa. Alla omat osumani, sain täyteen kaksi kokonaista riviä, yhtä vailla kolmannen rivin sekä yhden yksittäisosuman. Tarkemmalla etukäteissuunnittelulla tulos olisi saattanut olla parempi, mutta ilman tavoitteita ja suunnitelma haasteeseen osallistuminen tuntui hauskemmalta. Parin kirjan osalta arvio on vasta tulossa, mutta ne on luettu haasteen aikana.

Tässä vielä kaikki osumat listattuna (nimeä klikkaamalla pääsee arvioon ja kurkkaamaan kunkin kansikuvan, paitsi kahden viimeisen osalta arviota ei vielä ole):

Matkalla: Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Nainen: Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Raitoja: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin 
Piirroskuva: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi  
Hauska kansi: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Yö: Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kaunis vaate: Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Jännitys: Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Väh. 5 eri väriä: Joanne Harris: Kesäviiniä
Harrastus: C. J. Tudor: Liitu-ukko
Kotieläin: Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
Puu: Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto (arvio tulossa)
Ei kuvaa: Niina Repo: Vyöry (arvio tulossa)

Kiitos haasteesta MarikaOksa, tämä oli yhtä kivaa kuin aiemminkin!

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu

readme.fi, 2019

44 sivua

Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Valtakunnan ykköskoira Lennu kurkisteli kirjaston hyllystä muiden äsken palautettujen kirjojen lomasta. En voinut vastustaa kannessa olevaa, hieman närkästyneen näköistä julkkiskoiraa ja lainasin kirjan.

Lennu, vuonna 2011 syntynyt bostoninterrieri, valtakunnan vahtikoira, kertoo paitsi itsestään, hoitajistaan ja reviiristään myös hoitajamitoituksesta, kättelyn jalosta taidosta, lahjoista, valtiovierailuista, ulkomaanpolitiikasta, vaaleista, kulttuurista ja urheilusta. Lennun yksinpuheluiden tukena on valokuvia, joissa esiintyy Lennun lisäksi esimerkiksi S (Lennun antama koodinimi uroshoitajalleen), muu lähipiiri ja herkkuja.

En tiennyt mitään kirjasta, mutta oletin siihen tarttuessani, että siinä esitellään Lennua. Lennu esittäytyy lyhyesti, mutta sen jälkeen saa lukea Lennun suuhun laitettuja ajatuksia päivänpolttavista aiheista. Lennun ihmistäminen on hauska ja monista sosiaalisen median eläinprofiileista tuttu idea, jonka avulla Lennu sekä samalla hänen "hoitajansa", Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuodaan lähemmäs ihmisiä ja ihmisten arkea. En vain ole varma pidänkö kirjan esittelemästä Lennun äänestä. Kuulostaako Lennu koiramaisella huumorilla varustetulta bostoninterrieriltä vai pelkästään kirjan kirjoittajalta, politiikan toimittaja Jari Korkilta? Osa aiheista sentään liittyy myös koiran arkeen, kuten koirarekisteri.

     Koirien rekisteri aloittaa aikaisintaan 2022. Kissojen kanssa on otettu aikalisä. Minusta se voisi olla aika pitkäkin. Yhtä asiaa en kumminkaan ihan jaksa sulattaa. Mitä ihmettä se Lepän Jari oikein mahtoi tuumia kun keksi, että koirarekisteriä ylläpitää ruokavirasto. Ruoka?

     Kas kun ei Eläintarhan Neste.

     Ei millään pahalla, mutta tässä tuli jo mieleen kaikenlaista, kun aasialainen keittiö jatkaa voittokulkuaan Suomessakin.

     Pelkään, että tähän on koira haudattuna.

Kuvista ja osittain myös tekstistä erottuu valtavalla egolla varustettu pieni koira. Lennun valtavuus paistaa jo kannesta. Kun Lennu on läsnä jää hänen hoitajansa varjoon, tai ainakin hoitajan kasvot voi rajata kuvasta pois. Keskitytään olennaiseen, voisi Lennu tokaista. Lennu on koira isolla k:lla. Koira, joka marssii omavaltaisesti haistelemaan hoitajilleen tuotuja lahjoja. Koira, joka näyttää väliin närkästyneeltä, riemastuneelta tai tylsistyneeltä. Koira, joka uskaltaa käyttää arvovaltaista uroshoitajaansa ponnahduslautana nähdäkseen jotain kiinnostavaa. Koira, joka tekee kaiken tämän välittämättä vähääkään kuinka virallisesta tilaisuudesta on kyse.

Kuva: Heikki Saukkomaa

Kirja on mukava, hauska ja sympaattinen, mutta olisin mieluummin lukenut enemmän lennumaisia ajatuksia valtakunnan ykköskoiran arjesta kuin politiikasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Täällä määrään minä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 24. Umpimähkään valittu kirja (ei ihan sokkona, mutta osui sattumalta käden ulottuville ja nappasin mukaan)

Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjankansibingo kesälle 2019: Kotieläin

Lukumaraton #7

 

Minulla ei ollut torstaille mitään suurempia suunnitelmia ja koska lukumaratonhermoani on kutkuttanut päätin pitää tälle kesälle vielä toisen lukumaratonin. Kasasin pikaisesti muutamia kirjaehdokkaita, pinosta löytyy niin kotimaista, ulkomaista, faktaa, fiktiota, fantasiaa kuin kauhua. Toki pinon ulkopuolelta löytyy lisää luettavaa jos nämä eivät iske. Fintiaanien mailla ja Ratkaisujen aika ovat minulla kesken, ehkä luen ne ensimmäisenä loppuun. Aloitan lukemisen keskiyöllä ja yritän päivittää tänne väliaikatietoja.

klo 11.30 / 130 luettua sivua
Jaksoin lukea vain yhteen, sitten laitoin nukkumaan. Aamulla heräsin jatkamaan lukumaratonia rakennustyömaalla, tarkemmin sanottuna Tampereen Vainiokadulla, jossa Kalle Päätalo työskentelee tuntitimpurina rakentamassa Tampellan tehtaan henkilökunnalle asuinrakennuksia. Luettavana on siis ollut Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Kirja etenee sujuvasti (hitaasti, mutta varmasti), mutta nyt tarvitsen jotain erilaista luettavaa. Taidan tutustua paremmin Lennuun, valtakunnan ykköskoiraan.

klo 12.10 / 174 luettua sivua
Jani Korkin Valtakunnan ykköskoira Lennu oli hymyilyttävää luettavaa. Yllättäen Lennusta kuoriutuu kirjassa melkoisen kärkäs ajankohtaisten aiheiden kommentoija, koiramaisella huumorilla ja valtavalla egolla höystettynä. Parissa kuvassa esiintyy puistossa hoitajansa S:n kanssa lenkkeilevä Lennu, josta tuli mieleen, että voisin lukea seuraavaksi jo edellisen lukumaratonin kirjapinossa olleen Metsänpeiton. Sen seuraksi taidan keittää kahvit, ehkä otan kupin ja kirjan ulos ja haistelen samalla tuoksuuko ulkona kesä vai syksy...


klo 13.50 / 340 luettua sivua
Voi minkä lukuelämyksen Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula Metsänpeitto-kirjallaan tarjosivatkaan! Oli nappivalinta lukea kirja ulkona, tuulen nostattamaa puiden ääntä kuunnellen. Kirjan luettuani teki mieli mennnä halaamaan pihan puita, etenkin omaa sydänpuutani pihlajaa sekä koivua. Tuntuu vielä ihan kesältä, piti vaihtaa ylle kesämekko ja aurinkolasit. Aurinko lämmittää niin mukavasti, että otan vähän välipalaa ja lähden takaisin ulos lukemaan. Vyöry on Metsänpeiton tapaan odotellut lukemistaan edellisestä lukumaratonista asti, nyt taitaa olla sen aika.

klo 19.30 / 581 luettua sivua
Huh millainen Niina Revon Vyöry oli. Ilma ulkona ehti alkaa jäähtyä tai sitten vain kirja aiheutti vilun. Joka tapauksessa siirryin lukemaan sisälle. Nyt taidan lähteä taas ulos, tuulettamaan Vyöryn jälkitunnelmat, käymään kävelyllä. Samalla mietin mitä (kevyempää) lukisin seuraavaksi.

klo 23.45 / 729 luettua sivua
Aloittelin lenkin jälkeen J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -romaania. Se sopi hyvin iltalukemiseksi, mutta nyt väsyttää niin paljon, että lukumaratonin viimeinen vartti saa jäädä vajaaksi ja lähden nukkumaan.

C. J. Tudor: Liitu-ukko

C. J. Tudor: Liitu-ukko

Wsoy, 2018

426 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(The Chalk Man, 2018)

Luettu: 14.8.2019

Mistä: kirjastosta

Eddie Munster, Fat Gav, Hoppo, Metal Mickey ja Nicky muodostavat jengin, neljän pojan ja yhden tytön tiiviiksi hitsautuneen kaveriporukan. Lapset viettävät hauskaa päivää kaupunkiin saapuneessa tivolissa, mutta ilo ja nauru muuttuu peloksi ja kauhunhuudoiksi kun sattuu onnettomuus. Lopulta häly onnettomuuden ympärillä rauhoittuu ja ystävykset saavat muuta ajateltavaa kuten Fat Gavin syntymäpäiväjuhlat, joissa hän saa joltain lahjaksi ämpärillisen väriliituja. Kaverukset alkavat jättää toisilleen merkkejä, salaisia viestejä kukin omalla värillään. Sitten liitu-ukkoja alkaa löytyä lisää. Käynnistyy tapahtumien vyöry, joka seuraa Eddien ja koko jengin mukana aikuisuuteen asti.

Meistä on jäänyt jälki historiaan. Pieni liitu-ukon muotoinen jälki, kuten tapaan katkerasti ajatella.

Liitu-ukon idea on loistava. Kahdessa ajassa etenevä tarina yhdistää sujuvasti lasten viattomat leikit, kasvamisen, erilaisuuden, eriarvoisuuden, pelon, koston, uskonnon, elämän ja kuoleman, murhan. Liitu-ukko vetää kuin häkä, se johdattaa sujuvasti harhaan, se yllättää. Varsinkin loppu on hyytävä. Tarinan luettuani on palattava alkuun, sitten on selailtava kirja vielä kertaalleen ja jo vain, sieltä niitä löytyy, pieniä merkkejä, palasia, joista kokonaisuus hahmottuu, mutta jotka jäivät lukiessa huomaamatta. Ihan kaikkea ei pureskella auki, jotkut asiat jätetään hämärän peittoon ja se sopii, tarinan ylle jää ohut salaperäisyyden (yliluonnollisuuden?) verho. En allekirjoita kannessa olevaa kehua vuoden (2018) pelottavimmasta kirjasta, Liitu-ukko ei ole hirveän pelottava, mutta jännittävä, sujuvasti kerrottu ja hyvä se on.

     Lehdet alkoivat lakastua puissa, ja lopulta niiden hento ote oksista kirposi. Kaikkialle tuntui leviävän kuihtumisen ja kuolemisen tuntu. Mikään ei enää tuntunut raikkaalta, värikkäältä eikä turmeltumattomalta. Aivan kuin koko kaupunki olisi ohimenevästi suljettu omaan ummehtuneeseen aikakapseliinsa.
     Me kaikki todellakin oddotimme, kuten aikanaan selvisi. Ja kun kalvakka tytönkäsi sitten kutsui tulijoita luokseen puista huolettomasti varisseiden kurttuisten lehtien keskeltä, oli kuin koko kaupungilta olisi pässyt pitkä, kauan pidätelty hengähdys. Sillä se oli tapahtunut. Pahin mahdollinen oli vihdoin saapunut.

Tarina tuo mieleen Stephen Kingin Se-romaanin ja Ruumis-novellin (joka on tuttu myös Stand by Me -elokuvana). Näissä on asetelmaltaan, henkilöiltään ja tunnelmaltaan jotain samaa. Esimerkiksi tiivis ystäväporukka, joka kokee yhdessä jotain pahaa, jotain mikä toisaalta yhdistää heitä, mutta toisaalta repii erilleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos teet pahoja asioita, niin lopulta ne palaavat luoksesi ja potkaisevat sinua takapuoleen.

 

Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan (tapahtumat sijoittuvat englantilaiskylään)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Harrastus (piirtäminen. Toinen bingorivi täynnä!)

Joanne Harris: Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

Otava, 2001

349 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Blackberry wine, 1999)

Luettu: 8.8.2019

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)