Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

Into, 2022

286 sivua

Luettu: 16.9.2023

Mistä: joku lainasi minulle

Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.

     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla

WSOY, 2016

316 sivua

Luettu: 10.10.2019

Mistä: kirjastosta

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat tutustuneet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamaille suurten järvien alueelle keskittyneeseen kahden kulttuurin kansaan, suomalaisten ja intiaanien jälkeläisiin eli fintiaaneihin. Kirjassaan kolmikko kuvaa fintiaanien historiaa ja nykypäivää, kuinka suomalaiset siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat tutustuivat toisiinsa ja synnyttivät yhteisön ja kulttuurin, joka on nykypäivänä vaarassa hiipua unohduksiin. Mitä ja ketä fintiaanit ovat, minkälainen on heidän kulttuurinsa ja elinympäristönsä ja millaisia haasteita he kohtaavat?

     Moni fintiaani on kokenut ulkopuolisuutta, koska ei ole ollut kokonaan amerikansuomalainen eikä intiaani. Molemmat etniset ryhmät olivat halveksittuja, mutta fintiaanius tarkoitti vielä pahempaa: ei kuulunut oikein mihinkään ja oli omiensa joukossakin jatkuvasti vääränlainen.

Kirjassa esitellään fintiaaneja ja heidän kulttuuriaan yleisen tietopainotteisen tason lisäksi myös yksittäisten henkilöiden ja perheiden välityksellä. Nämä henkilötarinat ja Koutaniemen valokuvat tuovat aiheen lähelle lukijaa. Monen fintiaanin kohdalla köyhyys, kouluttautumattomuus, rasismi ja päihdeongelmat ovat arkipäivää, mutta vastoinkäymisistään huolimatta monesta henkilöstä huokuu valoa ja voimaa. Vaikuttaa siltä, että suomalaisten lisäksi myös intiaaneissa on samanlaista sisua, joka on siirtynyt verenperintönä myös näiden kahden kansan jälkeläisille. Vaikka fintiaaneja on yritetty lannistaa ja suitsia haluttuun muottiin he eivät anna periksi vaan jatkavat elämässään eteen päin taustoistaan ja traumoistaan huolimatta, sitkastuneina ja ylpeinä.

Kirja valottaa Yhdysvaltain valtion ristiriitaista ja ikävää suhtautumista (f)intiaaneihin. Valtio ei halua tukea vähemmistökansaa vaan yrittää muokata  heistä valkoisia, tappaa intiaani ihmisen sisältä ja säästää itse yksilö, mutta samalla (f)intiaanit kelpaavat sotakoneiston massaksi, armeija käy värväämässä reservaattien asukkaita lupaamalla siinä sivussa koulutusta. Jos tulevaisuudessa siintää elämä köyhyydessä ilman koulutusta on koulutusporkkanaan helppo tarttua, vaikka lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin kultainen. Sotaan joutuneilla nuorilla fintiaaneilla voi olla edessään uudenlaiset traumat.

Tekstin lomaan on sijoitettu muutamia fintiaanien taruja ja kertomuksia. Osa tarinoista muistuttaa kerronnaltaan suomalaisia satuja ja ne on kerrottu satumaiseen, hieman lapsekkaaseen tai pelkistettyyn tyyliin. Kertomukset eivät täysin onnistuneet sulautumaan osaksi kokonaisuutta vaan jäivät irralleen. Kuitenkin nämä lyhyet tarinat tarjosivat hieman erilaisen näkökulman fintiaanien kulttuuriin.

Fintiaanien tausta ja kulttuuri eivät olleet minulle ennestään tuttuja ja koin kirjan erittäin kiinnostavana ja informatiivisena. Kirja paitsi avaa silmät fintiaanien kokemille ongelmille myös kuvaa heidän vahvaa yhteisöllisyyttä. Kirjan sivujen kautta pääsi mm. osallistumaan fintiaanien powwow-juhliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, intiaanit tekevät pienen nuotion ja istuvat lähekkäin, nauraa Rebecca Gawboy illan alkaessa pimetä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi

Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen:

Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Gummerus, 2015

396 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(Naming Jack the Ripper, 2014)

Luettu: 2.1.2016

Mistä: kirjastosta

Yksi rikoshistorian kuuluisimmista sarjamurhatapauksista, Viiltäjä-Jack ja hänen hirmutekonsa vuonna 1888 Lontoossa, tarkemmin sanottuna East Endin Whitechapelissa, päätyivät jälleen otsikoihin Russell Edwardsin ja Jari Louhelaisen yhteistyön ansiosta. Kiinnostuin heidän kirjastaan ja varasin sen kirjastosta. Viime viikot ovatkin kuluneet kirjallisella matkalla menneisyyden Lontoossa sen pimeitä katuja ja kujia kulkiessa, välillä hypäten nykyaikaan Louhelaisen olkapään taakse kurkkimaan hänen hämmästyttäviä laboratoriotutkimuksiaan.

Edwards tutustui ja ihastui Lonton East Endiin opiskeluaikoinaan, mutta vasta nähtyään Johnny Deppin tähdittämän From Hell -elokuvan hän ymmärsi kulkeneensa Viiltäjä-Jackin tekemien murhien tapahtumapaikoilla. Edwards kiinnostui tarinasta ja päätyi lopulta ostamaan huutokaupasta saalin, jonka väitettiin kuuluneen yhdelle Viiltäjä-Jackin uhreista, Catherine Eddowesille. Edwards haaveili selvittävänsä murhaajan henkilöllisyyden ja päätyi monen mutkan kautta yhteistyöhön suomalaisen dna-tutkijan Jari Louhelaisen kanssa. Loppu onkin historiaa, kaksikko käytti paljon aikaa ja vaivaa selvittääkseen saalin historian ja ja onnistuivat Louhelaisen tutkimusten avulla todistamaan, että saalis todella liittyi Eddowesin murhatapaukseen.

    Tiesimme että saali sisälsi myös muuta ihmisperäistä materiaalia, emmekä me tällä kertaa pyrkisi osoittamaan todistusaineiston perusteella vain sitä, että saali oli aito ja rikospaikalla, vaan me halusimme selvittää kaikkien aikojen suurimman murhamysteerin: Viiltäjä-Jackin todellisen henkilöllisyyden.

Kirja alkaa Louhelaisen alkusanoilla, joissa hän kertoo kuinka projekti alkoi dokumenttiohjelman kuvauksista ja jatkui Edwardsin ja Louhelaisen omiin tutkimuksiin ja kirjaprojektiin. Kirjan lopussa Louhelainen kertoo mediapyörityksestä, johon he kirjan julkaistuaan joutuivat ja myös kritiikistä, jota he ovat saaneet tutkimusten myötä osakseen. Myös Edwards kertoo oman osuutensa projektin taustoista, jonka jälkeen hän kertoo vuoden 1888 murhista ja siirtyy sen jälkeen kuvaamaan hänen ja Louhelaisen tutkimuksia saalin ympärillä.

Kirjasta löytyy Whitechapelin kartta ja kuvia saalista, tutkimuslaboratoriosta, kirjan tekijöistä, tapahtumapaikoista, uhreista, tutkimuksiin liittyneistä poliiseista sekä mielisairaaloista, joissa Viiltäjä-Jackia pidettiin. Mukana on myös otteita Viiltäjä-Jackiin liittyvistä asiakirjoista. Osa murhiin liittyvistä kuvista on piirroksia, kuten sen ajan sanomalehdissä oli yleistä, mutta osa on aitoja valokuvia. Tässä vaiheessa onkin hyvä varoittaa, että näiden valokuvien ja murhien tarkkojen ja raakojen kuvausten vuoksi kirja ei sovi herkimmille lukijoille (tästä syystä en mielelläni lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa).

Kirja on äärimmäisen koukuttava, perusteluineen uskottavalta vaikuttava ja hyvin kerrottu. Edwards – ja toki myös Louhelainen, mutta päävastuu kerronnasta on Edwardsilla ja ratkaisu on toimiva – kuvaa tapahtumat ja projektin etenemisen mukaansatempaavasti. Välillä Edwards harhautuu turhan pitkälle sivuseikkoihin esimerkiksi hänen selittäessään juurtajaksain miten Louhelainen tutustui kollegaansa Fyaz Ismailiin tai missä kulmilla Edwards itse on milloinkin asunut tai kulkenut.

Louhelaisen tekemiä dna-tutkimuksia Edwards kuvaa niin, että asiaan vihkiytymätön lukijakin ne ymmärtää. Louhelainen on selittänyt työnsä Edwardsille, joka on dna-asioissa maallikko ja Edwards pukee asian edelleen lukijaystävälliseen muotoon. Kirja olisikin raskas lukea mikäli Louhelaisen tutkimusten kuvauksessa olisi käytetty tieteellistä termistöä. Louhelainen viittaakin tähän epilogissaan ja sanoo, että kirjoitettaessa kirjaa suurelle yleisölle on yksityiskohtien määrä ja tieteellinen osuus jätettävä vähemmälle luettavuuden takia, tieteelliset artikkelit ovat asia erikseen. Louhelainen kertoo myös, että heidän tutkimuksensa tieteellinen artikkeli julkaistaneen alkuvuodesta 2016 mikäli jatkotutkimukset sujuvat odotusten mukaisesti. Aion ehdottomasti olla kuulolla ja tarkkailla uutisointia aiheesta.

Edwardsin palava innostus mysteerin selvittämiseen huokuu hänen kerronnastaan läpi kirjan eikä se haittaa vaan ennemminkin tuo tekstin lähemmäs lukiijaa. Ehkä osan Edwardsin tunnekuohuista ja tuntemuksista olisi voinut jättää pois, mutta toisaalta näin on hyvä, innostus tarttuu. Kirjan sisältämän asiatiedon pukeminen viihteellisempään viittaan on tehty taidolla ja hyvällä maulla aiheen rankkuus huomioiden. Suosittelen jos aihe vähääkään kiinnostaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän ei ole enää pelkkä epäilty. Voimme lopultakin sanoa että juuri hän on vastuussa niistä karmeuksista.

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat, Ja kaikkea muuta (samassa linkissä arvio myös toisesta kiinnostavasta Viiltäjä-Jack -kirjasta), Kirjan vuoksi, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Matkalla tuntemattomaan.

Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea

Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea

Like, 2014

165 sivua

Luettu: 20.3.2015

Mistä: kirjastosta

Juhien Vakkuri & Metso kirja voodoosta kiinnitti heti huomioni Liken katalogissa. Jälleen kiitos kirjastolle ja kirjastokimpalle, sain kirjan nopeasti käsiini varauksen avulla. Silti kirjan lukemisessa vierähti hetki (ja lainan uusinta) jos toinenkin.

Voodoo - Afrikan arkea avaa voodoon salaperäistä ja Hollywoodin värittämää verhoa. Elokuvissa musta magia ja voodoo sekoitetaan usein yhteen kun taas Länsi-Afrikassa voodoo-uskonto ja noituus ovat selvästi toisistaan erillisiä asioita. Kirjassa kerrotaan lyhyesti mitä voodoo -eli oikeammin sanottuna vodun tai vodou- on, ketkä ovat uskonnon pääjumalat, kuinka jumalille uhrataan, miten uskovat suhtautuvat kuolleisiin ja miten voodoopapit toimivat sekä kuvataan Afrikan, lähinnä Guineanlahden ja Beninin arkea. Vakkurilla on pitkä historia Afrikkaan liittyen, hän mm. asuu osan vuotta Afrikassa ja on perustanut Länsi-Afrikan Beniniin Grand-Popon kylään suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin Villa Karon. Kirjan kuvista vastaa Juha Metso, joka on työskennellyt useissa maissa niin lehti- kuin taidevalokuvaajana, hän on myös julkaissut kirjoja sekä kuvannut albuminkansia.

     Voodoo on Beninissä ja Togossa syntynyt animistinen uskonto, jota harjoitetaan edelleen muun muassa fon-, yoruba- ja ewe-heimojen keskuudessa. Useiden jumalien lisäksi voodoossa palvellaan ja palvotaan vainajia ja henkiä. Uskonnossa keskeisiä ovat viestit, joita elävät saavat jumalilta ja kuolleilta sukulaisilta.

Vakkurin kerrontatyyli on jutustuleva (takakansi käyttää tyylikkäämpää käsitettä pakinoiva) ja kirja ei tunnu niinkään tiiviiltä tietokirjalta vaan informatiiviselta tarinakokoelmalta. Vakkuri esittelee voodoon päälinjat ja esimerkkitarinat elävöittävät ja tukevat informaatiota. Oletin kirjan keskittyvän vain voodoohon ja kuvaavan uskontoa osana Afrikan arkea, siksi ihmettelin kun Vakkuri kertoo yhtäkkiä voodoon sijasta eläimistä ja niiden yöelämästä. Mietin miten nämä liittyvät voodoohon, mutta ehkä ne menevät kirjan nimen alaotsikon Afrikan arkea alle. Mielestäni kirja olisi toiminut vielä paremmin mikäli se olisi keskittynyt tiukemmin vain voodoohon. Itseäni kiinnosti nimenomaan voodoohon liittyvät asiat ja varsinkin fetisseistä eli voodoopappien tekemistä taikakaluista sekä tietysti jumalakuvauksista oli mielenkiintoista lukea. Voodoo-uskonnon jumalissa tuntuu olevan jotain ihmismäistä, kuten esimerkiksi veden jumala Mami Watassa:

     Mami Watalle on turha uhrata giniä tai muuta alkoholia,  mutta Coca-Colalle ja koruille jumala on perso, samoin kuin puuterille ja hajuvesille.

Coca-Colaa ja hajuvesiä, kyllä kiitos ;) Varsinkin gini tuntuu olevan voodoojumalten suosiossa (sitä saattaa olla postauskuvassanikin kirjan henkeen, tai sitten lasissa on vain vettä...) ja sitä pirskotellaan sekä alttareille että fetisseihin.

Metson kuvat ovat tyylikkäitä, tummasävyisiä, usein mustavalkoisia tai vain pieniä väriyksityiskohtia sisältäviä ja mikä parasta ne ovat suuria, sivun tai koko aukeaman kokoisia. Kuvat sopivat kirjaan hyvin, tosin tekstit ja kuvat eivät varsinaisesti keskustele keskenään vaan kuvat tuovat ennemmin tunnelmaa kuin antavat lisätietoa Vakkurin kuvaamista asioista. On tunnelmallisia, iloisia ja arkisia kuvia, osa kuvista on jopa hieman raflaavia uhraamisineen ja valitettavasti osa kuvista kärsii hieman teennäisyydestä ja kliseisyydestä. Vakkuri mainitseekin, että kiinnostus kameroita kohtaan on edelleen suurta ja voodoopapit tekevät mielellään, pilke silmäkulmassa, käsillään noitumisliikkeitä kameraa kohti korostaakseen omaa salaperäisyyttään (kuten kansikuvasta näkee), myös lapset poseeraavat mielellään kuvaajalle. Onneksi suuri osa kuvista on onnistuneita tilannekuvia ilman teeskentelyä.

Kirja on mielenkiintoinen, helppolukuinen ja valokuvien ansiosta näyttävä teos, mutta aiheen laajuuden vuoksi tiedon määrä jää kirjassa pintaraapaisuksi. Kirja jättikin nälän lukea lisää voodoosta.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka voisi olla voodoohon uskovan ohjenuora):

Ihmiset suunnittelevat, jumalat päättävät.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kymen sanomat.

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Like, 2014

262 sivua

Luettu: 21.1.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sami Lopakka vihjaisi viime keväänä Pohjoista kirjallisuutta -illassa tulevasta Sentenced-kirjasta. Siitä alkoi kirjan odotukseni ja tunnetusti odottavan aika on pitkä. Vihdoin ja viimein Like julkaisi Matti Riekin kirjoittaman kirjan ja fanityttö pääsi nauttimaan historian tuulahduksesta Sentencedin tarinan myötä.

Aluksi on pakko hieman avata taustaani Sentencedin osalta. Faniuteni alkoi suhteellisen myöhään, joskus 90-luvun loppupuolella, jolloin bändin laulajana ei enää ollut Taneli Jarva vaan Ville Laihiala. Poikaystäväni (nykyinen aviomieheni) tutustutti minut Sentencedin melankoliseen, tummasävyiseen ja selkärankaan iskevään musiikkiin. En menettänyt sydäntäni bändille ensikuulemalta, mutta nopeasti kuitenkin. Kävimme katsomassa bändiä livenä Oulussa ja olihan se huikea! (Eräs nimeltä mainitsematon henkilö saattoi puolileikillään heittää ääneen kommentin, että bändi alkoi kiinnostaa minua siinä vaiheessa kun NÄIN sen livenä, mutta ei sentään. Ei.) Siitä se sitten alkoi, fanitus. Bändiä on tullut paitsi kuunneltua levyiltä myös käytyä katsomassa mm. Oulun öissä sekä Qstockissa useamman kerran. Uutinen bändin lopettamisesta tuntui surulliselta ja turhalta, kirjan luettuani ymmärrän miksi niin kävi.

Sitten kirjaan. Itsekin bändin faniksi tunnustautuva Matti Riekki on haastatellut bändin eläviä jäseniä -lepää rauhassa bändin perustajajäsen, säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula- ja kirjoittanut Sentencedin tarinan ilman turhia krumeluureja tai millintarkkaa arkistonäpräystä kuten Riekki itse asian esittää. Sentencedin tarina etenee kronologisesti bändin syntyvaiheista jäsenvaihdoksien ja kostean, omaleimaisen sekä menestyksekkään elämän kautta bändin kuolemaan, sen näyttäviin hautajaisiin asti, hyviä hetkiä unohtamatta. Mukana on mustavalko- ja värivalokuvia matkan varrelta, lyhyt katsaus edesmenneen bändin jäsenten nykykuulumisiin ja diskografia. Siinä lyhykäisyydessään kuvaus tästä kultakimpaleesta, katso vaikka kantta, kultaa mustan pinnan alla!

Riekki tekee sen minkä esipuheessaan lupaa, Sentencedin tarina piirtyy lukijan silmiin todentuntuisena, kaunistelematta ja muistoja kultaamatta. Bändin nokkamiehiksi nousseet puhemies Lopakka ja upeaääninen laulumies Laihiala saavat tapahtumien kerronnassa isoimmat puheenvuorot ja asia on painavaa. Alati lisääntyvä ahdistus kiertue-elämää kohtaan, käsistä karkaava juominen, itseinho krapula-aamuina, koti-ikävä, kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuvat kuviot treeneistä levyn tekoon ja keikkakiertueeseen esitetään niin, että lukijan, fanin, on pakko ymmärtää miksi ujouteen ja jurouteen taipuvaiset pohjoisen miehet päättivät bändinsä päivät huipulle. 

     Tukholman satamasta avautui puolitoista kuukautta kestänyt keikkarupeama, jonka neljää ensimmäistä viikkoa voi kuvailla etenkin Jarvan kohdalla "saumattomaksi ryyppyputkeksi". Lopakan mukaan moinen kierros oli ensikertalaisbändille aivan liian pitkä. Vaikka mies kertoo kiertueella olleen "kaikin puolin hyvä meininki", hirvitys alkoi nostaa päätään jo parin viikon reissaamisen jälkeen.
     "Tuli mieleen, että jos tämä tullee olemaan tämmöstä, se ei pääty hyvin kenenkään kohalla", Lopakka sanoo. "Ihan alakupää oli semmosta, että tätä ei rahalla saa, mutta sitten se jo käänty niin, että siitä ei pääse ees rahalla erroon."

Kirja on hyvin kirjoitettu, arvostan kovasti Riekin tekemää työtä ja tietysti sitä, että jäljellä olevat bändin jäsenet ovat lähteneet projektiin mukaan. Erityiskiitos myös siitä, että murre näkyy, olisi tuntunut oudolta lukea Lopakan ja kumppaneiden sitaatteja kirjakielellä. Oulun murre kuulosti ommaan korvaan kotosalta ja toi lissää lämpyä lukemisseen. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta paria juttua jäin kaipaamaan.

Vaikka Riekki esipuheessaan sanookin välttäneensä tarkoituksella arkistotietoa olisi ollut mukava nähdä listattuna bändin jäsenet, heidän instrumenttinsa ja ajankohta, jolloin he ovat bändissä vaikuttaneet. Biisien nimet olisivat myös olleet toivottava lisä. Esimerkiksi itselleni bändin vanhempi tuotanto on oudompaa ja albumien biisit olisi ollut kiva tarkistaa suoraan diskografiasta. Nyt tarkistus täytyi tehdä lähimmästä lähteestä, tässä tapauksessa internetistä tai levyhyllystä. Kiiltäväpintainen paperi ja kaikki kuvat värillisinä olisi toki tuntunut ja näyttänyt hienolta, mutta valittu vähemmän pröystäilevä ulkoasu on ehdottomasti sentencedmäisempi. Jos bändi ei ole tehnyt ulkoisesta ilmeestään numeroa bändin olemassaolon aikana, miksi sitä pitäisi tehdä jälkeenpäinkään?

Niin sanotuista imagoasioista ei puhuttu Sentencedin sisällä koskaan, jos nyt puhuttiin paljon muustakaan. Se, että bändille kehittyi maine paljon ryyppäävinä, mustiin pukeutuvina tuppisuina perustui siihen, että bändi ryyppäsi paljon, tykkäsi pukeutua mustiin eikä lätissyt turhia. Ei mihinkään muuhun.

Kirja pääsee jopa ehkä yllättäen bändin mustanpuhuvan kuoren alle. Puhutaan puhumattomuudesta, esimerkiksi siitä miten Lopakan sanoituksia ei juurikaan kommentoitu tai kuinka toimimattomat biisit vaiettiin kuoliaaksi. Sentencedin biisit kertovat usein kuolemasta ja itsemurhasta, joten ei ole yllätys, että samat aiheet nousevat esiin myös haastatteluissa. Lopakan ja Laihialan pohdinnat kuolemasta ja sen merkityksestä heille itselleen on mielenkiintoista luettavaa. Kirja menee paikoitellen kovin herkäksi enkä onnistunut lukemaan kirjaa kuivin silmin.

Kirjan luettuani kunnioitus Sentencediä ja sen jäseniä kohtaan nousi entisestään. He tekivät musiikkia omalla tavallaan, eivät välittäneet siitä mitä muut heistä ajattelivat ja osasivat viedä työnsä kunnialla päätökseen. Kiitos Sentenced! Kiitos Matti Riekki! Tämä kirja on kansallinen (ja toivottavasti tulevaisuudessa myös kansainvälinen) urotyö musiikkimaailmalle! Sentencedin musiikki elää edelleen, vaikka bändi ei.

     "Kyllähän se parhaimmillaan tuntu niinku olis syttyny tulleen", Lopakka tokaisee. Laihiala summaa aiheen koruttomaan tyyliinsä.
     "Sen hyvän illan jakso aina olla elävien kirjoissa." 

Sitaattikunniamaininnan saa ("jäähyväis-dvd:stä" tuttuakin tutummaksi muodostunut Laihialan lausuma):

Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio!

Kirja on onneksi huomioitu muissakin blogeissa kuten seuraavissa: Hannan kirjokansi, Hemulin kirjahylly, Luen, mutta en kirjoita, Notko, se lukeva peikko. Lähdenkin tästä lukukierrokselle fiilistelemään kirjan jälkihöyryissä!

Steven Daly: Johnny Depp

Steven Daly: Johnny Depp

Karisto, 2014

286 sivua

Suomentanut: Elina Lustig

(Johnny Depp - Retrospective, 2013)

Luettu: 18.12.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olin kiljahtaa riemusta kun huomasin Kariston kuvastosta, että Johnny Deppin 50-vuotissyntymäpäivän kunniaksi on kirjoitettu elämäkerta, joka julkaistaan nyt suomeksi. Tällaista herkkupalaa ei Johnny Depp -fani voi ohittaa! Hakiessani pakettia postista kasvoilleni nousi takuulla onnellisen höperö virnistys, sen verran suuren ja painavan paketin sain käsiini.

Kun pääsin kotiin ja avasin paketin höperö virnistykseni sen kuin vain leveni. Tämähän on oikea taideteos! Kansi sai haukkomaan henkeäni, sen mustavalkoinen ulkoasu on tyylikäs. Sivut ovat paksut ja laadukkaat, taitto on selkeää ja ilmavaa. Kuvia on paljon ja varsinkin suuret kokosivun potretit ovat upeita, varsinkin kun viereinen sivu on täysin musta lukuun ottamatta suurehkolla fontilla kirjoitettuja Deppin lausahduksia.

"Ettäkö etsisin kaikkein hulluimman jutun, jonka ikinä pystyn löytämään, ja sitten tekisin sen, niinkö? Vain siksi, että se olisi hulluinta, mitä olen onnistunut löytämään? No, siihen voi vastata vain, että ei se niin ole. Minä vain teen niitä juttuja, joista pidän. Mutta myönnettävä on, että se mistä pidän, näyttäisi aina olevan vähän vinksahtanutta."

Kustantajan verkkosivulla mainitaan Dalyn kirjan olevan ensimmäinen suomennettu elämäkerta tähtinäyttelijästä. Ihmettelin tätä hieman, onhan ainakin Brian J. Robb kirjoittanut Deppistä elämäkerran Johnny Depp - Kapinallinen. Dalyn kirjan johdannossa kuitenkin sanotaan, että kirja on retrospektiivinen katsaus Deppin elokuvauraan eli kyseessä ei olekaan varsinainen elämäkerta vaan kooste Deppin työhistoriasta.

Kirjassa esitellään Deppin tuotanto alkaen hänen ensimmäisestä (pienestä) roolistaan vuonna 1984 julkaistussa Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa aina vuonna 2012 ensi-iltansa saaneeseen Tim Burtonin ohjaamaan Dark Shadows -elokuvaan. Toki Deppin työurasta kerrottaessa sivutaan myös hänen henkilökohtaista elämäänsä, mutta minimaalisen vähän. Elokuvakatsausten lomassa on runsaasti valokuvia sekä sitaatteja Deppiltä.Kirjassa kurkistetaan myös kirjan kirjoitushetkellä tiedossa oleviin tuleviin Depp-elokuviin, esimerkiksi sittemmin vuonna 2013 julkaistuun The Lone Rangeriin ja vielä julkaisemattomaan Pirates of the Caribbean 5 -elokuvaan sekä muihin Deppin projekteihin kuten omaan elokuvatuotantoyhtiöön ja kirjakustantamoon.

Tekstisisältö ei vakuuttanut yhtä paljon kuin ulkoasu valokuvineen ja Deppin sitaatteineen. Väärästä alkumielikuvasta johtuen odotin kovasti saavani lukea muustakin kuin Deppin urasta, joten pieneltä pettymykseltä ei voinut välttyä. Harmikseni useamman elokuvan kohdalla paljastetaan tärkeimmät juonenkäänteet loppuratkaisuja myöten. Ehkä ne toimivat fiilistelymielessä silloin kun lukija on jo kyseisen elokuvan nähnyt, mutta jos joku Deppin elokuva on vielä näkemättä saavat juonipaljastukset näkemään punaista. Ihmettelin myös sitä miksi joitain Deppin elokuvia vähätellään, neutraali esittely toimisi paremmin. Dalyn kirja kärsii samasta ongelmasta kuin mainitsemani Robbin kirja; koska Depp ei anna haastatteluissa kovin paljoa itsestään tai tulkitse jälkikäteen roolejaan joutuu kirjoittaja tukeutumaan luuloihin ja oletuksiin. (Arvostan kovasti Deppin valintaa, hänen kaltaiselleen julkisuuden henkilölle ei varmasti ole helppoa pitää yksityisen ja julkisen elämän raja selkeänä.) En tiedä onko ongelma Dalyn alkuperäisessä tekstissä vai Lustigin suomennoksessa, mutta teksti tuntuu välillä jotenkin kömpelöltä salahelinältä outoine kielikuvineen ja teennäisine dramatisointeineen (Eikä kukaan muu ollut tästä asioiden oudosta kehityskulusta järkyttyneempi kuin... Johnny Depp itse.). Tekstiin on jäänyt myös toisteisuutta ja muutamia kirjoitusvirheitä, kirjassa esimerkiksi mainitaan presidentti Roland Reagan, oikea etunimi on tietenkin Ronald.

Kirjassa on kuitenkin niin paljon hyvää ja niin paljon mielenkiintoista asiaa, että vaikka esittämistapa ei välttämättä joka kohdassa toimi, jää kirja ehdottomasti arvosteluvaa'assa plussan puolelle. Minua ei niinkään kiinnosta paljonko kukin elokuva on maksanut tai tuottanut, on paljon kiinnostavampaa tietää minkälaisia vaiheita ja sattumuksia tapahtuu elokuvan näyttelijävalintojen ja julkaisun välillä tai kuinka elokuva-alan ammattilaiset suhtautuvat Deppiin. Esimerkiksi Pirates of the Caribbean 1: Mustan helmen kirous -elokuvan rahoittajaportaan ensireaktio Deppin tulkintaan elokuvan päähenkilö kapteeni Jack Sparrow´sta oli hykerryttävää luettavaa:

     Disneyn johtajat tulivat, näkivät ja saivat melkein sydänkohtauksen ajatellessaan, mitä heidän 140 miljoonan dollarin sijoitukselleen tapahtuisi tämän rappio-otuksen käsissä. Bruckheimer [*] muistelee, millainen käsitys hänelle tuli kuvauspaikalla vierailleiden Disneyn yhtiön herrojen asenteesta: "Mitä nuo oikein luulevat tekevänsä? Niillä on merimies, joka käyttää ripsiväriä!" Depp oli valmistautunut kävelemään lankulle oudon luomuksensa puolesta ja muistelee antaneensa Disneylle uhkavaatimuksen: "Teidän täytyy luottaa minuun. Ja jos ette luota minuun, antakaa potkut."
*Pirates of the Caribbean - Mustan helmen kirous -elokuvan tuottaja

Kirja toimii parhaiten selaillessa, sieltä täältä kuvia ihastel katsellessa ja lukiessa. Tämä kirjakarkki jää mutinoista huolimatta visusti omaan hyllyyni, tulen takuulla palaamaan tämän pariin! On vain oikeus ja kohtuus, että Deppistä on tehty juhlakirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa Depp kuvaa roolihahmoaan Barnabasta Dark Shadows -elokuvassa, mutta joka mielestäni kuvaa myös Deppiä itseään):

Tässä kaverissa on hauskasti tyyliä.

Löytyykö lukijoista muita Johnny Depp -faneja? Mikä on suosikkinne Deppin elokuvista? Omat ykkössuosikkini ovat Lasse Hallströmin ohjaamat lempeätunnelmaiset Gilbert Grape ja Pieni suklaapuoti sekä Deppin ja ohjaaja Tim Burtonin yhteiset outoutta huokuvat elokuvat kuten Jali ja suklaatehdas ja Saksikäsi Edward. Jos pitäisi nimetä vain yksi suosikkielokuva se olisi Pieni suklaapuoti, jonka voisin katsoa uudelleen ja uudelleen! Jos ihan tarkkoja ollaan niin edellämainittu väite sopii jokaiseen Deppin tähdittämään elokuvaan, ne kaikki voisi katsoa lukemattomia kertoja. Depp pelastaa huonommankin elokuvan, hän on uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijä (eikä ulkonäöstäkään ole ollenkaan haittaa...)!

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Like, 2014

432 sivua

Luettu: 11.9.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Hihkaisin riemusta kun huomasin Liken julkaisevan Apulannasta kertovan kirjan. Apulannalla on ollut paikka sydämessäni Attack of the A.L. People -levystä eli vuodesta 1995 asti. Roihuavinta Apis-rakkauteni oli bändin kolmen ensimmäisen levyn aikana, sittemmin se on tasaantunut sellaiseksi tasaisesti sykkiväksi tunteeksi. Kun Apulantaa soitetaan radiossa kulkevat kylmät väreet (hyvät sellaiset) selkärankaani pitkin. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä luenko Väntäsen kirjaa. Näistä taustoista johtuen arvioni ei siis voi olla täysin objektiivinen vaan vahvasti tunteiden värittämä.

Minuun on vedonnut syvästi myös se, että Apulanta on suuresta suosiostaan huolimatta aina ollut monin tavoin ulkopuolinen, eräänlainen suomalaisen rockin outolintu. Se ei ole halunnut eikä osannut sulautua massaan tai mukautua trendeihin, ja sillä tavalla se on pysynyt jäljittelemättömänä ja persoonallisena. (Alkusanat, Ari Väntänen)

Yli kahteen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Keväällä 1991 Toni Wirtanen ja Antti Lautala kohtaavat koulun diskossa (Obbe! Pokopoko! Obbe! Pokopoko!) ja päättävät perustaa yhdessä bändin. Kokoonpano hakee muotoaan kunnes heinäkuussa 1991 Antin takapihalla teltassa käydyn juttutuokion myötä mukaan astuu rumpaliksi Antin ystävä Simo "Sipe" Santapukki. Vielä nimeämätön bändi on valmis aloittamaan pitkän ja vaiherikkaan voittokulkunsa. Väntänen kuvaa bändin taipaleen alusta nykyhetkeen saakka antaen puheenvuoron niin nykyisille kuin myös entisille bändin jäsenille ja muille bändiin läheisesti liittyville henkilöille. Kirjasta selviää bändin historian päälinjojen lisäksi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia: mikä on levyjen kansissa oleva mystinen Mikhon hyväksymä -leima, mitä erikoista "instrumenttia" Tuukka Temonen soittaa Mikä ihmeen Apulanta? -levyllä Amanda "Mandy" Gaynorin ollessa vielä basistina, miten Apulannan PR-asioita hoitaneen Katja Ståhlin tuli otsikoida sähköpostiviestinsä saadakseen bändin jäsenten huomion, mitä tehtiin Terminointialueella, mitä tarkoittaa demambaloida tai mikä on Apulannan historian laajimmalle levinnyt uutinen. Kirjassa on myös paljon valokuvia, otteita erilaisista artikkeleista, piirustuksia, pieniä muistiinpanoja ja suttauksia sekä kirjan lopussa bändin diskografia.
  
Kirjan nimi on hyvin apulantamainen, mutta se voisi helposti taipua (ja mielessäni usein taipuikin) myös muotoon Apulanta - Kaikki yhdestä parhaasta. Sillä sellainen se on. Kirjan perusteella Apulannasta jäsenineen saa tietyllä tavalla nöyrän, mutta myös muita kumartelemattoman ja erittäin tunnollisen ja työteliään vaikutelman. Menestyksen eteen on tehty paljon työtä eikä sen saavuttamisen jälkeenkään olla jääty tuleen makaamaan vaan bändiä on viety määrätietoisesti eteenpäin. Virheistä on opittu ja bändin eteen on oltu valmiita tekemään kipeitäkin ratkaisuja, joista ulospäin näkyvimpiä ovat olleet jäsenmuutokset. Pakko myöntää, että minulle Tuukka Temosen lähtö bändistä tuntui isolta iskulta, niin vahvaksi trioksi Toni, Sipe ja Tuukka oli muodostunut. Jäsenmuutokset ovat kuitenkin tuntuneet onnistuneilta. Tonista ja Sipestä, bändin koossa pitävästä kaksikosta, huokuu vahva rakkaus musiikkiin, musiikin tekemisen ilo, rentous ja turhan pönötyksen puuttuminen.

     Huikean festivaalikesän [v. 1996] viimeisillä viikoilla Apulanta huomasi olevansa Suomen ja kenties koko maailman ainoa bändi, joka ajaa henkilöautolla oman keikkabussinsa perässä ilman mitään varsinaista syytä.
     SIPE: "Jollain keikkapaikalla me kysyttiin roudareilta: 'Voitaisko mekin tulla joskus sinne bussiin?' Ne nauroivat tikahtuakseen: 'Me ollaankin ihmetelty, miksi te ette tule!' Ne olivat luulleet, että me jostain syystä välttämättä halutaan liikkua henkilöautolla."
     Ennen bussiin astumista piti varmistaa vielä yksi asia.
     TONI: "Me kysyttiin vielä: 'Päästäänkö me tällä ihan Heinolaan asti?'"

Kirjan lukeminen oli yhtä nostalgiaryöppyä, tuttuja biisejä ja levyjä, muistin jopa nähneeni muutamat kirjaan liitetyistä artikkeleista aikoinaan lehdistä. Harvaa tietokirjaa tulee luettua yhtä ahmimalla kuin tätä. Yksi ristiriita/virhe silti pisti silmiini. Väntänen mainitsee yhdessä kohdassa kirjaa, että Toni ja Antti tapasivat toisensa ja sopivat bändin perustamisesta keväällä 1990 kun taas esimerkiksi Apulannan kotisivujen historiikissä ajankohdaksi mainitaan kevät 1991. Kirjassa on kuitenkin niin paljon asiaa, että ei ole mikään ihme jos mukaan on jäänyt jokunen virhe.

Bändin keskinäisistä suhteista kerrottaessa minut yllätti se kuinka vähän bändissä on keskusteltu keskenään henkilökohtaisista asioista ja tunteista, vaikka varsinkin Toni ja Sipe ovat vuosien saatossa hitsautuneet tiiviisti yhteen eräänlaiseen symbioosiin. Ilahduttavaa puolestaan on Apulannan suhtautuminen mediaan, harva bändi pystyy vuoroin hyötymään, kritisoimaan ja vedättämään mediaa samaan tapaan kuin Apulanta. Kokonaisuudessaan kirja on todella kattava paketti niin bändistä kuin sen jäsenistä. Apulannan ura on myös sidottu kirjassa hienosti aikakausien muihin bändeihin, asioihin ja ilmiöihin.

Tulen varmasti palaamaan tähän kirjaan myöhemmin uudelleen. Kirjaa lukiessani olen myös kuunnellut Apulannan levyjä pitkästä aikaa oikein tehosoitossa. Mietin myös pitäisikö täydentää Apulanta-levykokoelmaani uudemmalla, vielä minulta puuttuvalla tuotannolla. Taidan ainakin aluksi kuunnella Attack of the A.L. People -albumin vielä kerran... Sipe kertoo kirjassa, että Attackin söpöilyllähän me yritettiin miellyttää naispuolisia kuulijoita. Osui ja upposi, minä ihastuin albumiin sydänjuuriani myöten eikä ihastus bändin musiikkiin osoita laantumisen merkkejä.

Jonossa oli peikkoteinityttöjä ja jämäköitä viisikymppisiä janttereita, ja juuri siinä kiteytyi, mitä bändi voi saavuttaa soittamalla rockia kaksikymmentä vuotta. Apulanta oli säestänyt näiden ihmisten elämää. Se oli tehnyt musiikkia miljooniin myötä- ja vastoinkäymisiin. Se oli julkaissut lauluja, jotka tuntuivat kertovan yhtä lailla tekijänsä kuin kuulijankin elämästä ja jotka joskus olivat kääntäneet elämän uuteen suuntaan.

Kiitos ja kumarrus Likelle, Ari Väntäselle ja tietenkin Apulannalle, nyt on laitettu kansien väliin loistavan bändin tarina ja se on tehty bändin arvoisella tavalla!

Sitaattikunniamaininnan saa Tonin kommentti:

Apulanta on meidän hiekkalaatikkomme.

Jussi Mäntysaari on kirjoittanut hyvin tunteellisen arvion kirjasta, Nanna puolestaan on kirjoittanut arvionsa keskivertodiggarin näkökulmasta. Myös Apulannan entinen basisti Tuukka Temonen on kirjoittanut blogiinsa kirjan herättämiä ajatuksia.

- - -

Lukutaitopäivänä 8. syyskuuta julkaistiin Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste, joka jatkuu syyskuun loppuun. Lukemalla kirjan, lehden tai muun tekstin voi auttaa viemään lukutaitoa pakolaisille Ugandaan, Liberiaan ja Sierra Leoneen. Osallistua voi joko lahjoittamalla jokaisesta luetusta tekstistä 1 euro, jolla saa yhden aapisen tai vaihtoehtoisesti isompi summa kertalahjoituksena, jolloin useampi pakolainen saa lukutaitokoulutusta. Tässä vielä ohjeet, jotka ovat Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-sivulta:

1. Lue kirja, lehti tai mikä vaan työhösi tai vapaa-aikaasi kuuluva teksti.
2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #lukuhaaste.
4. Haasta ystäväsi, kollegasi tai joku muu haasteen arvoinen mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan. Älä unohda tsekata ketkä kaikki ovat jo vieneet lukutaitoa Afrikkaan täältä!

tai:

• tekstiviestitse 20E LUKUHAASTE numeroon 16588
• suoraan Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 ja viite 62405 08625
• netissä

Kannan oman pienen korteni kekoon ja osallistun #lukuhaasteeseen syyskuun ajan. Haastan myös mukaan blogini lukijat, jo yhdellä eurolla pääsee viemään lukutaitoa eteenpäin. Hihkaiskaa kommenteissa, mikäli aiotte osallistua!

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Gummerus, 2008

104 sivua

Luettu: 18.8.2014

Mistä: lainattu työkaverilta

Kesän vaihtuessa syksyksi olen tehnyt itsestäni kaksi lukemiseen liittyvää huomiota. Ensinnäkin minua "vaivaa" ihan hillitön lukuhimo, koko ajan pitäisi olla kirja käsissä ja olen levoton jos en voi lukea. Toiseksi kaipaan lukemistooni jännitystä. Huomasin Kannon kirjan työpaikalta ja pyysin sen työkaveriltani lainaan. Kummitusjuttuja, kyllä kiitos!

Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta on eräänlainen kummitusopas. Anneli Kanto esittelee kirjassaan 13 erilaista kummituslajia: Pahantekijä, Sijaton sielu, Luuranko, Kuollut kulkee, Sotilas, Talon ja tavaran vahdit, Laitoskummitus, Maara, Paholainen, Eläinkummitus, Autoileva kummitus, Ennustajat ja Räyhähenki. Jokaisen kummituslajin kohdalla kerrotaan yksi tai useampi tarina, jotka ovat Kannon mukaan tosia, sekä valotetaan kummituslajin erityispiirteitä, tuntomerkkejä, esiintymislaajuutta ja vaarallisuutta. Kanto on valinnut tarinat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Svenska Litteratursällskapin kokoelmista. Tarinat eivät kuitenkaan ole täysin alkuperäisasussaan vaan Kanto on mm. yhdistellyt niitä. Tarinoiden kuvituksena on Mapi Heikura-Salajan kummituksista ottamat valokuvat.

     Tiina koputti seinään. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Silloin seinän takaa vastattiin. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Kaikki kolme lasta katsoivat toisiinsa. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki säntäsivät yhdessä ulos huutaen suureen ääneen. He juoksivat minkä kintuista lähti rantaan asti[.]

     Lapset eivät uskaltaneet mennä takaisin taloon, vaan päättivät odottaa rannassa vanhempiaan, jotka olivat järvellä nostamassa verkkoja.

     - Joko uskotte? kysyi Tiina huohottaen.

     - Katso, Timo kuiskasi ja osoitti taloa: - Ikkunassa on joku.

     Lapset katsoivat. Yhdessä ikkunassa näkyi ihmisen hahmo. Se katseli heitä.

Kirja on esineenä tyylikäs. Tumma sinertävä kansi, vanhahtava fontti, repaleisesta aukosta näkyvä koivumaisema ja naisen epäselvä hahmo luovat jännitystä ja houkuttavat lukemaan. Sivujen ilmava taitto, mustavalkoiset kuvat ja sivuilla kulkeva musta oksakoristus jatkavat kannen linjaa. Ulkoasu kulkee käsi kädessä kirjan aavemaisen aiheen kanssa.

Siinäpä ne suurimmat kehut minun osaltani olivat, valitettavasti. Kun ehdin ulkoasun ihastelultani lukemaan kirjaa oli ensivaikutelma kovin vaisu. Kerronta muistuttaa juuri niitä lapsena kavereiden kanssa hämärässä kerrottuja kummitusjuttuja (toki myös kuulimme koputuksia, kävimme kummitustalolla ja kokeilimme spiritismiä). Silloin pelotti, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani koin lähinnä huvittuneisuutta. Monessa tarinassa on jopa (tahattoman?) koomisia piirteitä. Luuranko sai minut tosissani miettimään kenelle tämä kirja on suunnattu, lapsille ja nuorille vai aikuisille? Lähes jokaisessa tarinassa on lapsi tai nuori päähenkilö(i)nä, mutta toisaalta osa tarinoista tuntuu sopivan enemmän aikuisille. Kirjastoissa kirjaa on luokiteltu niin aikuisten kuin lasten ja nuorten osastolle, joten sieltäkään ei löytynyt apua.

Olisin kaivannut kirjaan hieman tieteellisempää tai faktapitoisempaa näkökulmaa, mikäli se aihe huomioon ottaen on mahdollista. Kummituslajien jaottelu tuntui liukuvalta ja niissä oli päällekkäisyyksiä, esimerkiksi sijattomalla sielulla ja kulkevalla kuolleella on molemmilla tehtävä, jonka suoritettuaan he yleensä katoavat. Parin tarinan (Luuranko, Lentävä aave) mukaan ottaminen ihmetytti kovasti eivätkä ne ainakaan nostaneet arvostustani kirjaa kohtaan, päinvastoin. Lyhyitä tarinoita oli hankala sijoittaa ajallisesti mihinkään, tuntui kuin osa tarinoista olisi sijoittunut käytetyn kielen perusteella kauemmas menneisyyteen, mutta yksityiskohdat viittasivat kuitenkin nykyaikaan. Koska kerrontatyyli oli sen verran suoraviivaista ja yksinkertaista aloin kiinnittää huomioni epäolennaisiin asioihin. Huomasin tyynyn kylmän puolen kääntämisen toistuvan kahdessa tarinassa ja kuulostelin mielessäni useita erikoisia sanoja: oven kaaputusta, Timppa inui päästä mukaan jne.

Ehkä aloitin kirjan lukemisen täysin vääristä lähtökohdista kuvitellessani ulkoasun ja Kannon esipuheen perusteella, että tämä olisi ennemmin aikuisille suunnattu teos. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut eikä kirja saanut minua missään vaiheessa vakuuttuneeksi tai jännittämään - saati pelkäämään, niin kuin olin hieman toivonut. Haluan kummitusjuttuni pelottavina, en naurattavina. Heikura-Salajan valokuvatkaan eivät juuri aiheuttanet kylmiä väreitä vaikka osa niistä vaikuttavia olikin, paitsi paholaisen kuva, mikä vaikutti jopa ennemmin vitsiltä. Haukkasin tämän nopeana (ja todennäköisesti nopeasti unohtuvana) välipalana, mutta luulen, että koululaiset saattaisivat pitää tätä kutkuttavan jännittävänä.

Ei kirja silti täysin huono lukukokemus ollut. Kirja oli tasalaatuinen ja nopealukuinen, oli mukava lukea kirja samana päivänä alusta loppuun (muutenkin kuin lukumaratonilla). Osa kummituslajeista kuten maara ja autoileva kummitus olivat kiinnostavia ja vaikka en päivänvalossa kirjaa lukiessani pelännyt jäi jotain murusia kirjasta kuitenkin kummittelemaan mieleeni hämärän tultua...

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Itse asiassa August on hieman kuollut, hän sanoi.

Ps. Se, että en vaikuttunut kirjasta ei johdu siitä, ettenkö uskoisi kummituksiin. Olen kokenut useampia selittämättömiä tapauksia ja mm. etiäiset ovat minulle tuttuja (tosin kirjassa mainitaan, että kyseinen aave on hauska ja mukava, ehkä kokemani vähemmän mukavat etiäiset eivät sitten ole olleetkaan etiäisiä vaan jotain muita.) Olin siis vain väärä lukija tai väärää kohderyhmää kirjalle. Mutta miksi esimerkiksi Noidan käsikirja toimii ja tämä ei?  En osaa sanoa.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Avain, 2013

168 sivua

Luettu: 8.7.2013

Mistä: oma ostos

Odotin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjaa kieli pitkällä heti siitä asti kun sain kuulla kyseisen kirjan olevan tekeillä, tämä oli siis yksi vuoden odotetuimpia uutuuksia. Kirjan valmistuttua tilasin heti itselleni oman kappaleen, onhan ensimmäinen kotimainen kirjablogeista kertova kirja pakko hankkia omaan kirjahyllyyn.

Kirjassa raotetaan kirjablogien ihmeellisen maailman verhoa, kerrotaan mitä kirjablogit ovat, mitä ne pitävät sisällään ja minkälaiset ihmiset niitä kirjoittavat. Kurkistetaan historiaan, kerrotaan missä mennään nyt ja minne ollaan mahdollisesti menossa tulevaisuudessa.

Tekijät tietävät mistä puhuvat. Katja on pitänyt Lumiomena -blogiaan vuodesta 2008 ja Hanna Kirjainten virrassa -blogiaan vuodesta 2010 eli bloggaus ja koko kirjablogikenttä erilaisine tempauksineen, tilaisuuksineen ja (luku)haasteineen ja myös kirjablogeihin kohdistuvine kritiikkeineen on tullut heille vuosien saatossa hyvin tutuksi. Kaksikolla on kokemusta ja näkemystä kirjamaailmaan myös työn puolesta, sillä he molemmat työskentelevät kustannusalalla. He eivät kuitenkaan kirjoittaneet kirjaansa vain omien kokemustensa ja kirjablogien seuraamisen perusteella, vaan he lisäksi haastattelivat kolmea kustantamotyöntekijää ja lähettivät kyselyt sekä 97 kirjabloggaajalle että 15 bloggaavalle kirjailijalle. Kirjabloggareista kyselyyn vastasi 61 ja kirjailijoista 14 eli kiinnostusta kirjaa kohtaan riitti. Sain itsekin kunnian vastata kirjabloggareille lähetettyyn kyselyyn ja blogivuosieni aikana Katjasta ja Hannasta on myös tullut blogiystäviäni, joten en koe pystyväni kirjoittamaan ihan perinteistä arviota kirjasta.

Yksittäisen  kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita.

Myönnän, että oman blogin nimen löytyminen uunituoreen kirjan sivuilta oli melkoinen ilon hetki ja aiheutti pientä pörhistelyä ja korviin asti ulottuvaa hymyilyä. Tunnen ylpeyttä siitä, että saan olla osa upeaa kirjablogiyhteisöä -tai äskeisen sitaatin mukaan ilmiötä- ja siitä, että omasta rakkaasta harrastuksesta voi olla iloa myös muille lukuvinkkien muodossa.

Kirjablogit vievät lukijansa matkalle paitsi lukupäiväkirjamaisiin tunnelmiin, myös kohti kirjaelämyksiä, analyyttisiä arvioita sekä hauskoja ja joskus hulvattomia keskusteluja, joissa kaikissa lukeminen on pääroolissa.

Aloittaessani bloggaamista lähes kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan kuinka paljon se antaa. Aiemmin kävin kirjakeskusteluja erittäin satunnaisesti, lähinnä aviomiehen tai parin ystävän tai tuttavan kanssa, nyt ulottuvillani on lisäksi suuri samanhenkisten ihmisten joukko ja osana tätä joukkoa saa ihan rauhassa hehkuttaa ja intoilla kirjahankinnoista, suosikkikirjailijasta tai lukukokemuksesta ja samalla saattaa tulla herättäneeksi pitkän ja polveilevan keskustelun aiheesta ja vähän sen vierestäkin.

Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja.

Tempausta ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä eilen alkoi ensimmäinen suomalainen yhteislukumaraton useissa kirjablogeissa. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta löytyy linkit blogeihin, joissa tuota vuorokauden pituista lukumaratonia eli lukutoukkien suurta kestävyys- ja ihmiskoetta eletään. Minä en ensimmäiseen aaltoon ehtinyt, mutta ehkä toiseen, joka alkaa 24. heinäkuuta. Saa nähdä, tarkoitus on kuitenkin yrittää jossain vaiheessa.

Entä mitä pidin kirjasta, sen herättämien muistojen ja tunteiden lisäksi? Teoksen kansi (kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen) on kuin houkutteleva kirjakarkki, se lupailee herkullista lukuelämystä. Harmi vain, että kirjan muut kuvat ovat  upeudestaan huolimatta mustavalkoisia. Kirjaan on myös jäänyt melko paljon kirjoitusvirheitä, jotka hieman häiritsivät lukukokemusta. Vaikka ulkoasu on päällisin puolin hieno olisin henkilökohtaisesti pitänyt pelkistetymmästä tyylistä, vähemmän erilaisia fontteja ja korostustyylejä. Asiapuoli kirjassa kuitenkin on kunnossa. Kirja on hyvä perusteos kirjablogeista ja antaa niistä paljon tietoa erityisesti heille, jotka eivät itse pidä kirjablogia. Puheenvuoron antaminen bloggaaville kirjailijoille ilahdutti ja tarjosi erilaista näkökulmaa kirjablogeihin. Kiitos hienosta kirjasta, Katja ja Hanna! Olette tehneet hienoa työtä ja talletan sen tuloksen eli kirjan lämpimin ajatuksin kirjahyllyyni!

Kirjaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa mikä ei varmasti ole yllätys, kyllähän omaa harrastusta käsittelevä ensimmäinen kotimainen kirja kiinnostaa! Lisää tunnelmia kirjasta voi lukea esimerkiksi näistä blogeista: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Kirsin kirjanurkka, Erjan lukupäiväkirja, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, La Petite Lectrice, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Tarukirja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Morren maailma, Leena Lumi, Hyönteisdokumentti, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Jäljen ääni, Joonas Konstig, Luutii, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka kiteyttää hienosti ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjabloggaamisen idean:

Tyyli on vapaa, jokainen päättää itse, mistä ja miten kirjoittaa.

Anne Frank 1929-1945

Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945

(Anne Frank: The Life of a Youg Girl, 2009)

Avain, 2010

436 sivua (liitteineen 479) 

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, useampaan kertaan luettuna. Kesällä luin laajennetun, aikaisemmin julkaisematonta materiaalia sisältävän Päiväkirjan, jonka jälkeen sain vinkin tästä Carol Ann Leen kirjoittamasta kirjasta (kiitos vinkistä, Jenni!). Lähetin blogihistoriani ensimmäisen arvostelukappalepyynnön, jonka seurauksena Avain -kustantamo lähetti minulle kirjan. Kiitos siitä! Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että oli lukemani kirja kirjastosta, omasta hyllystä, lahjaksi saatu tai kustantamolta pyydetty/saatu arvostelukappale, kirjoitan siitä samalla periaatteella: mitä ajatuksia tai tunteita se minussa herätti, mistä pidin tai en pitänyt. Ajatuksiani ei voi "ostaa" eikä niihin voi ulkopuoliset vaikuttaa.

Kirjassaan Carol Ann Lee kertoo Anne Frankin tarinan lisäksi Annen suvun historiaa, ystävien kohtaloita sekä sivuaa muidenkin aikalaisten vaiheita Toisen maailmansodan juutalaisvainoissa. Tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1500 -luvulta aina 2000 -luvulle, vaikka tärkeimpänä ajanjaksona onkin Annen elinvuodet 1929-1945, kuten kirjan nimikin jo kertoo.

Kun Anne Frankin päiväkirjoissa tapahtumat kuvataan Annen itsensä näkökulmasta ja hänen isänsä Otto Frankin "suodattamana", on mielenkiintoista saada asioista laajempi näkemys ulkopuolisen silmin. Tosin välillä näkökulma tuntuu jo liiankin laajalta, ottaen huomioon teoksen nimen. Frankien tutuntuttujen kohtaloiden selvitys meni hiukan aiheen vierestä. Jos paketti ei ole aiheen rajauksen suhteen pysynyt kasassa, on ajallinen rajaus onnistunut paremmin. Frankin perheen piileskelyajan kuvaus on jätetty suppeaksi kun taas aika ennen ja jälkeen piileskelyn on kuvattu laajemmin. Ilmeisesti kirjoittaja on olettanut, että Anne Frankin päiväkirja on lukijalle ennestään tuttu, päiväkirjassahan keskitytään nimenomaan "Salaisessa siivessä" vietettyyn aikaan.

Heti kirjan alussa käy selväksi, ettei tämä teos ole herkemmille lukijoille. Lee muistuttaa prologissaan mihin kirjan tapahtumat johtavat. Kirjassa kuvatut yksityiskohdat jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Itkettää ja kuvottaa. Kirja yksinkertaisesti jättää sanattomaksi. Näin prologissa kuvataan brittisotilaiden ensitunnelmia heidän vapauttaessaan Bergen-Belsenin keskitysleiriä huhtikuussa 1945:

Brittisotilaat, jotka tulivat naisten leiriin Stingtonin auton perässä, nousivat panssarivaunuistaan nähdäkseen omin silmin, pitivätkö heidän kuulemansa tarinat leirin kauheuksista paikkansa. He katsoivat piikkilanka-aidan taa ja jähmettyivät. Sitten he alkoivat oksennella.

Frankien tarinaa seurataan Saksasta Alankomaihin, jonne he muuttivat koska juutalaisten olot Saksassa alkoivat hankaloitua. Kuitenkin myös Alankomaissa ilmapiiri alkoi muuttua vihamielisemmäksi ja juutalaisten oikeuksia alettiin karsia lainsäädännön avulla. Tästä vauhti vain kiihtyi, kaikki toimenpiteet ei-toivottujen ihmisten tuhoamiseksi tehtiin mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ihmiselämällä ei ollut mitään merkitystä.

Miltä tuntuu, kun sinulta kielletään ennen niin arkipäiväiset asiat kuten torilla käynti tai autolla ajaminen? Tai kun sinun on kiinnitettävä vaatteisiisi merkki, jotta sinut osataan yhdistää tiettyyn ihmisryhmään? Tai kun joudut pysyttelemään neljän seinän sisällä, ei vain kuukausia vaan jopa vuosia? Entä se kun sinua kohdellaan kuin karjaa tai joudut seuraamaan vierestä läheistesi nääntymisen ja kuoleman, tietäen seuraavasi itse pian perässä? En tiedä. Toisen maailmansodan aikana useat joutuivat sen kokemaan. Liian useat. Suuri osa ei selvinnyt kertomaan niistä. Ei myöskään Anne Frank.

... ulkoa ei kuulu yhdenkään linnun laulua, ja kaikkialla vallitsee tappava, hautova hiljaisuus, joka takertuu minuun niin kuin aikoisi kiskoa minut mukanaan syvälle maanalaisiin maailmoihin... olen kuin laululintu, jonka siivet on typistetty ja joka räpistelee sysipimeässä häkkinsä kaltereita vasten...

Kirjasta saa paljon lisätietoa Anne Frankista ja hänen läheisistään, mutta lukemisen jälkeen mieleen jää monia kysymyksiä ja ajatuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi.

Leen kirjan on lukenut myös Paula ja Susa P..

Pientä pilkun viilausta näin jälkikäteen: Anne Frank 1929-1945 on ensimäinen kustantamolta pyytämäni arvostelukappale. Koko blogihistorian ensimmäinen itse pyydetty arvostelukappale on Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (löytyy täältä), jonka kirjailija itse ystävällisesti lähetti minulle.

"Kahvilla Kingin kanssa"

Stephen King: Kirjoittamisesta: muistelma leipätyöstä

(On Writing. A Memoir of of the Craft, 2000)

Tammi, 2000

272 sivua

Minua ei noin yleisesti ottaen kiinnosta kirjoittamisesta kertovat kirjat, mutta kun kyseessä on lempikirjailijani niin johan kiinnostaa! Olen tykännyt Stephen Kingin kirjoista niin kauan kuin muistan. Luen parhaillaan hänen tuotantoaan (suomennettua) uudelleen suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä, poikkeuksena Musta torni -sarja, jonka jätän viimeiseksi, suklaakuorrutukseksi kakun päälle. Kirjoittamisesta -kirjan luin nyt, kun sain sen viimein kirjastosta.

Kirjoittamisesta: muistelma leipätyöstä -kirjassa Stephen King kertoo taustastaan, tiestään kirjailijaksi ja antaa vinkkejä kirjailijan urasta haaveileville. Ensimmäiset sata sivua keskitytään Kingiin itseensä, sen jälkeen siirrytään kirjailijan työkalupakin kautta astetta teoreettisempaan kirjoittamisen käsittelyyn.

Vaikka kyseessä onkin tietokirja, se on kirjoitettu Kingin tutulla tyylillä, pilke silmäkulmassa ja niin että ei-ammattilainenkin sen ymmärtää. King ei kumartele muita vaan kulkee omaa tietään. Vai mitä sanotte tästä: toisten alkusanojen päätteeksi King siteeraa The Elements of Style -kirjoitusoppaan sanoja "Sääntö 17 luvussa nimeltä Principles of Composition on: "Jätä tarpeettomat sanat pois." Yritän ottaa onkeeni.". Näiden sanojen jälkeen hän kirjoittaa vielä kolmannet aloitussanat. Kingin sanat eivät olekaan tarpeettomia (puolueellinen huomio, myönnetään), hänelle sallisi vaikka neljännetkin alkusanat.

Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi istunut kahvilla Stephenin kanssa, kirjavista asioista keskustellen. King kertoo välillä vaikeistakin asioista mutta silti kirjan tunnelma on leppoisa ja paketti pysyy kasassa, pääpaino kirjoittamisessa. Hänen kirjoittamiseen liittyvät ohjeet ovat käytännönläheisiä, yhtä aion itsekin noudattaa (vaikka en kirjoittamisesta varsinaisesti haaveilekaan), King nimittäin kehottaa lukemaan mahdollisimman paljon :) Myös seuraava tunnustus lämmittää lukutoukan mieltä:

Kirja ovat ainutlaatuisen liikkuvaa taikaa. Minä kuuntelen kirjoja yleensä  autossa (aina lyhentämättöminä; minusta lyhennetyt äänikirjat ovat kaiken arvostelun alapuolella) ja otan aina yhden kirjan mukaan, minne ikinä menenkin. Koskaan ei tiedä milloin kaipaa pakoluukkua: --- voit juuttua lentokentän odotussaliin, itsepalvelupesulaan sateisena iltapäivänä tai pahimpana kaikista, lääkärin odotushuoneeseen kun lääkäri on myöhässä ja joudut istumaan puoli tuntia ennen kuin hän ehtii kopeloimaan jotain arkaa paikkaa. Tällaisina hetkinä kirja on minusta elintärkeä.

Olen aina kuvitellut Kingin sellaiseksi rennoksi jalat maassa -tyypiksi, tämä kirja vain vahvisti kuvaa. Lisäpisteitä vielä siitä, miten kauniisti hän toistuvasti puhuu vaimostaan Tabithasta. Kirjan lopusta löytyy vielä lista, johon King on kerännyt parhaat lukemansa kirjat kolmen-neljän vuoden ajalta. Listaihmisenä luin tämänkin innolla, tältä listalta olen lukenut 6 ja lisäksi 2 on luettavien listalla.

Kirjasta on kirjoittanut myös ainakin Morre (meidän ajatukset näemmä menivät aika lailla samoilla raiteilla), kirja löytyy myös Paulan Kirjallista elämää -haasteen kirjalistalta.