Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

WSOY, 1991

181 sivua

Suomentanut: Laila Järvinen

(Pappan och havet, 1965)

Luettu: 8.5.2018

Mistä: lapsuuden lahja

Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.

Hyvää äitienpäivää!

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Otava, 2004

396 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(Easter Island, 2003)

Luettu: 1.5.2018

Mistä: kirjastosta

Vanderbesin Pääsiäissaari on taas yksi niistä kirjoista, joita olen pyöritellyt kirjastossa useamman kerran ja miettinyt lainaisinko sen. Taisipa kirja olla kerran vaihtarina ja/tai puheena eräässä Oulun kirjablogitapaamisessakin. Nyt viimein oli päästävä kirjamatkalle Pääsiäissaarelle.

Vuonna 1913 brittinainen, 23-vuotias Elsa Pendleton Beazley, saapuu Pääsiäissaarelle vastavihittynä vaimona yhdessä miehensä Edwardin sekä 3 vuotta nuoremman sisarensa Alicen kanssa. Laivamatka saarelle on pitkä ja perillä odottaa Edwardin tutkimusprojekti liittyen aikanaan eri puolilla saarta seisoneisiin valtaviin moai-patsaisiin. Vuonna 1973 Pääsiäissaarelle lentää 33-vuotias amerikkalaisnainen Greer Farraday. Saari on kiehtonut Greerin mieltä pitkään ja viimein, jonkin aikaa sitten leskeksi jäätyään hän on saapunut saarelle tutkiakseen sen kasviston kehittymistä.

Kaukana kaikesta sijaitseva Pääsiäissaari, Te Pito O Te Henua tai Rapa Nui, esittäytyy kirjassa kahden naisen kohtalona, kuin pakopaikkana tai surutyön alttarina, jossa parantaa särkynyttä sydäntä, etsiä elämälle uutta sisältöä ja suuntaa, miettiä menneisyyttä, pohtia valintoja ja vastuuta. Kuinka paljon voi hyväksyä itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja missä vaiheessa ei tarvitse tai voi enää antaa anteeksi? Kuinka paljon voi joustaa, elää toisen henkilön ehdoilla, milloin voi ajatella itseään?

Onko tämä uusi elämä suunniteltu hänen varalleen, sovittu ennalta, niin kuin isä olisi luvannut että hän tarjoilisi teetä, ja nyt hän vain kantaisi höyryävää pannua? Jonkin oman tahtoni säikeen, ajattelee Elsa, vaikka miten pienen, tulisi olla kudottuna tulevaisuuteeni. Vaikka tietäisin kuoleman tulevan huomenna, eikö minun pitäisi saada valita myrkyn ja pistoolin välillä?

Eri aikoina saarella olleilla Elsalla ja Greerillä on paljon yhteistä. Molemmat purkavat suruaan ja hämmennystään uuteen arkeen uudessa, täysin erilaisessa elinympäristössä ja eristyksissä vanhasta elämästä. Elsalla on rakas autistinen sisarensa Alice, jonka huolehtimisesta Elsa on tehnyt elämäntehtävänsä, Greerillä on oma kenttätyönsä, johon uppoutua. Molemmat naiset ovat joutuneet jättämään taakseen miehen, Elsa on joutunut unohtamaan Maxin solmittuaan järkiavioliiton Edwardin kanssa, Greer puolestaan on menettänyt puolisonsa Thomasin tämän menehdyttyä äkillisesti sairaskohtaukseen. Niin Max ja Edward kuin Thomas ovat reilusti vanhempia kuin Elsa ja Greer eli naisia yhdistää myös suhteet vanhempiin miehiin. Kaiken kehyksenä on tiede sekä tutkimusprojektit.

Tutkimuksiin uppoutuminen oli aina tuonut hänelle lohtua. Jo lapsena, katsellessaan isänsä mikroskooppiin, hän oli oivaltanut että tiede oli kuin tila johon mieli saattoi astua, turvallinen pohdiskelukammio jossa ei ollut tilaa surulle. Myöhemmin hän tuli ymmärtämään, että loppujen lopuksi kyse oli mittasuhteista. Pienempääkin pieni – siitepöyhiukkaset (sic) – ja valtavan suuri – geologinen aika, ajanjaksojen vaihtuminen – sai jokapäiväiset, jopa kuukausia ja vuosia eämään vaikuttaneet pettymykset tuntumaan toisarvoisilta. Vuosien myötä tieteestä oli tullut turvallinen peite, jonka alta hän saattoi etsiä suojaa elämän kylmyydeltä.

Elsan ja Greerin lisäksi tarinassa seurataan yhden saksalaisen laivueen vaiheita ja kerrataan Darwinin evoluutioteoriaa sekä muutaman tutkimusmatkailijan kokemuksia Pääsiäissaarelta. Nämä tarinalinjat tuntuivat aluksi irrallisilta naisten tarinoihin nähden, mutta lopulta nämäkin löysivät paikkansa kokonaisuudessa. Elsan ja Greerin matkan varrelle mahtui yllättäviä käänteitä ja heidän vaiheitaan oli sujuva ja miellyttävä seurata, mutta silti päähenkilöt jäivät vähän etäisiksi ja lukukokemus haaleammaksi mitä odotin.

Pääsiäissaari oli kiinnostava ja eksoottinen kohde kirjalliselle matkalle. Pidin moai-patsaista, saaren historiasta, tavoista, kulttuurista sekä luonnosta. Tarinaan upotetusta kasvitieteellisestä osuudesta en jaksanut hirveästi innostua. Siitepöly, siemenet, latinankieliset kasvien nimet ja mikroskooppinäkymät olivat minulle vähän liikaa, ilman niitä olisin saattanut pitää Pääsiäissaaresta paljon enemmän.

Iorana!

(Rapa Nuin kieltä, tarkoitta sekä päivää että näkemiin.)

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen usein ajatellut, että maailma olisi edelleen täysin kartoittamaton, elleivät särkyneet sydämet olisi saaneet ihmisiä liikkeelle.

Helmet-lukuhaaste 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile 

Johanna Valkama: Itämeren Auri

 

Johanna Valkama: Itämeren Auri

(Metsän ja meren suku #1)

Otava, 2016

443 sivua

Luettu: 13.4.2018

Mistä: kirjastosta

Kiinnostuin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta heti nähtyäni Itämeren Aurin esittelyn kustantamon katalogista, mutta muut kirjat ja kirjasarjat ovat tähän asti onnistuneet kiilaamaan luettavien pinossa sen ohitse. Nyt pääsin korjaamaan tilanteen.

Pienessä Suolammen kylässä, suolla sijaitsevassa vaatimattomassa pirtissä asuu nuori nainen Auri vanhan isoäitinsä Tieran kanssa. Auri on pienestä pitäen seurannut Tieran työtä, ollut isoäitinsä opissa ja nyt hän valmistautuu vanhan naisen viisauksien ja parantajataitojen jatkajaksi, tullakseen seuraavaksi Hämeen parantajaksi. Kohtalo astuu peliin ja tuo Aurin polulle pahasti haavoittuneen muukalaisen, Haakonin, jota hoitaessaan Auri huomaa, että valinta vaimon tien ja tietäjän tien välillä ei olekaan itsestään selvä.

Jo parantajan oppilaanakin Auri oli tavallisille ihmisille kuten Tiera – jumalattaren välikappale, Ylisen ja Alisen ymmärtäjä ja Keskisen maan käskijä. Ja se hänestä oikeasti tulisi, ellei nyt naisen ikään vartuttuaan valitsisi toista tietä – ryhtyisi vaimoksi miehelle.
     Ohikiitävä ajatus katosi nopeasti. Epäilykset ja luulottelut kuuluivat muille: Auri oli parantaja, eikä tahtonut muuta. Vapaus, josta muut saattoivat vain haaveilla, kuuluisi hänelle. 

Rautakauden Pohjola, luonnon vahva läsnäolo, parantajan keinojen kuvaus sekä kiinnostavat heimot ja henkilöt veivät mennessään heti alusta alkaen. Valkaman kerronta on vahvaa ja elävää, kuvailu ammentaa paljon luonnosta. Upean, kuvailevan kerronnan rinnalla kulkevat kalevalaiset runolaulut, joita tietäjät ja parantajat käyttävät riiteissään. Suo, metsä, mytologia ja meri hyökyvät kirjan sivuilta lähelle lukijaa. Romantiikkaa ja jännitystä on mukana sopivassa suhteessa.

Kirjan alkuasetelmasta tuli mieleen toinen loistava sarja, Jean M. Untinen-Auelin esihistorialliseen Eurooppaan ajoittuva ja sijoittuva Maan lapset. Molempien sarjojen naispäähenkilöt ovat omassa yhteisössään osittain syrjittyjä sivustakatsojia, mutta silti vahvoja ja arvonsa tietäviä naisia, molemmat kohtaavat komean, loukkaantuneen muukalaisen, joka heidän on parannettava ja kummallakin on tarpeeksi rohkeutta lähteä muualle etsimään paikkaansa. Siinä missä Untinen-Auelin tarinat rönsyävät muhkeiksi tiiliskiviksi pitää Valkama kerronnan tiiviinä, mutta samalla rikkaana. Valkama myös yhdistää hienosti tarinassaan metsäkylien ja linnavuorten asukkaat sekä sotaisat viikinkikansat. Mahtavaa, että tätä on luvassa vielä lisää!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsän veri nosti hänen mielensä maasta kuin kevään vehreän verson pitkän talven jälkeen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tarinassa on paljon kalevalaisia runoja, joita Auri ja muut tietäjät laulavat. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo Valkaman käyttämistä runolauluista.

Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham: Tunnit

Gummeruksen äänikirja, 2009 (2000)

7 levyä, kesto n. 7 h 40 min
Lukija: Eero Saarinen

Suomentanut: Marja Alopaeus

(The Hours, 1998)

Kuunneltu: 13.4.2018

Mistä: kirjastosta 

Äänikirjan kuuntelusta työmatkalla on ehtinyt tulla jo todella koukuttava tapa. Tällä kertaa päätin kokeilla miten ulkomainen käännöskirjallisuus toimisi kuunneltuna.

Tunnit on yhdenpäivänromaani, jossa kurkistetaan kolmeen eri aikaan ja paikkaan, kolmen eri naisen elämään. 1920-luvulla Virginia Woolf kirjoittaa romaania rauhallisessa Richmondissa, valmistautuu sisarensa sekä tämän lasten vierailuun ja kaipaa palavasti vilkkaaseen, elävään Lontooseen. 1900-luvun lopulla New Yorkissa Clarissa Vaughan, Mrs. Dalloway, kuten hänen ex-rakastajansa, aidsin runtelema ystävänsä Richard häntä kutsuu, on järjestämässä juhlaa Richardille myönnetyn kirjallisuuspalkinnon kunniaksi. Los Angelesissa 1940-luvun lopulla toista lastaan odottava Laura Brown suunnittelee miehensä Danin syntymäpäivää, jota juhlistaakseen Lauran on leivottava kakku yhdessä pienen poikansa Richien kanssa.

Tunnit on Michael Cunninghamin kunnianosoitus Virginia Woolfille ja hänen romaanilleen Mrs. Dalloway, tai ainakin kyseinen romaani on toiminut Cunninghamin  romaanin innoittajana. En ole lukenut kyseistä Woolfin romaania ja mietin koituisiko tämä ongelmaksi. Jo prologissa selviää mitä Virginia Woolfille tapahtui, sitten piti vain rauhoittua, vetää henkeä ja hypätä varsinaiseen tarinaan. Mietin jo hetken, että pitääkö minun sittenkin perehtyä ensin Woolfin vaiheisiin tai ainakin lukea Mrs. Dalloway, mutta päätin kuitenkin jatkaa kuuntelua "kylmiltään" ja ihan hyvä niin, eipähän ollut minkäänlaista vertauskohtaa taustalla.

Tarinan päähenkilöiden, kolmen eri naisen välillä on paljon yhtäläisyyksiä. He kaikki valmistautuvat tahoillaan tulevaan tapahtumaan, pieneen tai suureen tapaamiseen, juhlaan. Heitä kaikkia yhdistää myös sairastaminen, kenellä horjuu oma mielenterveys, kenellä taas läheinen sairastaa tai sairastuu. Jokaisella naisella on vahva side kirjallisuuteen, yksi kirjoittaa, toinen lukee, kolmas on kuin kirjasta ja omalla tavallaan näin onkin. Myös kuoleman kaipuu tai kuoleman ajatuksella leikittely yhdistää heitä. Sekä Virginia, Clarissa että Laura tarvitsevat tahoillaan paon arjesta ja tekevät sen kukin omalla tavallaan. Joihinkin pakokeinoihin on varsin helppo samaistua.

     Yksi sivu, hän päättää, vain yksi. Hän ei ole vielä valmis, edessä odottavat tehtävät (aamutakin vetäminen ylle, hiusten harjaaminen, alas keittiöön meneminen) ovat vielä liian hataria, liian pakenevia. Hän sallii itselleen lisätuokion täällä, vuoteessa, ennen kuin astuu päivään. Hän antaa itselleen ihan vähän enemmän aikaa.

Tarinat kietoutuvat vaivihkaa yhteen, tietyt asiat toistuvat kerran toisensa jälkeen. Kukat, varsinkin (keltaiset) ruusut. Tarkasti kuvaillut tuolit. Sielut. Riittämättömyyden ja riittämisen pohdinta, ajatus siitä, että tämä tässä on tarpeeksi ja kyllin. Suudelmat, toteutuneet ja toteutumattomat, suun sijasta poskelle painetut. Valinnat, hetket, tunnit. Lopulta kirjan nimi sekä myös kukat ja niiden terälehdet saavat merkityksen, niiden syy selviää. Kun tarinan palaset alkavat asettua paikalleen hämmästyin. Olihan asetelma aistittavissa, mutta ohitin hetkellisen, ratkaisuun liittyvän aavistukseni ja jatkoin kuuntelua, en ehkä pysähtynyt ajattelemaan. Viimeisillä sivuilla mietin miksi minä en tätä heti tajunnut, olihan se nähtävissä koko ajan! Oli pakko ottaa rinnalle paperiversio, etsiä ne kohdat, vihjeet, jotka olin ohittanut.

Prologin aiheuttaman pienen järkytyksen jälkeen tarina taantui tasaisemmaksi. Virginian, Clarissan ja Lauran tarinat tuntuivat samaan aikaan hieman surumielisiltä, mutta myös arkisilta, ehkä jopa mitäänsanomattomilta ja naisten äänet tuntuivat välillä sekoittuvan keskenään. Lopulta kirjan viimeiset luvut nostivat lukukokemuksen paremmaksi, mieleenpainuvammaksi. Loppu toi järjestyksen, pisti asiat paikoilleen, hiljensi ja sai kuuntelemaan kellon tikitystä. Pitäisiköhän sittenkin lukea myös Woolfin Mrs. Dalloway...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Metallikansi suutelee kattilan reunaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe (Clarissa, Sally ja tytär Julia) tai samaa sukupuolta oleva pariskunta (Clarissa ja Sally, Julia ja Mary, Richard ja Louis...).

Jhumpa Lahiri: Kaima

 

Jhumpa Lahiri:Kaima

Tammi, 2014 (2005)

413 sivua

Suomentanut: Kersti Juva

(The Namesake, 2003)

Luettu: 2.4.2018

Mistä: kirjastosta

Jhumpa Lahiri on nimenä tuttu ja hänen kirjojaan on kehuttu, mutta vasta ulkopuolelta, lukupiirin lukujärjestyksestä tulevan kimmokkeen myötä otin Kaiman luettavakseni.

Hetkeä ennen ensitapaamista Ashumi astuu empien ja kuin varkain olohuoneessa istuvan Ashoken kenkiin. Näin lähellä miehen kosketusta hän ei ollut koskaan käynyt. Tästä hetkestä alkaa Gangulin perheen tarina. Ashumi ja Ashoke solmivat avioliiton vanhempiensa sopimuksesta, jättävät Intian sekä suuren suvun taakseen ja lähtevät Ashoken työn perässä Yhdysvaltoihin. Siellä, Cambridgessa, Gangulin perhe alkaa hakea paikkaansa, elää ja kasvaa kaukana juuriltaan. Vaikka oikea suku on kaukana keräävät Ashumi ja Ashoke ympärilleen tukiverkon, kuin uuden suvun uusista (intialaisista) ystävistä. Elokuussa 1968 perheeseen syntyy poika, joka saa hetken empimisen jälkeen nimekseen Gogol, kuuluisan venäläisen kirjailijan Nikolai Gogolin mukaan. Toukokuussa 1974 perheeseen syntyy vielä tyttö, Sonali eli Sonia.

Kaima on Gogolin kasvutarina, mutta se on myös tarina perheestä, suvusta, siirtolaisuudesta, odotuksista, haaveista, rakkaudesta, menetyksistä, peloista ja pettymyksistä. Gogol on intialaisten vanhempien lapsi, joka syntyy Yhdysvalloissa, uudessa kotimaassa. Gogol tasapainottelee ja etsii itseään kahden maan ja maanosan odotusten sekä velvotteiden välissä, kahden kovin erilaisen kulttuurin ristiaallokossa. Nämä ulkoa tulevat paineet ja niiden vaikutus Gogolin elämään herättävät kysymyksen siitä kuinka pitkään voi elää muiden odotusten mukaan, toteuttaen toisten unelmia ja haaveita? Mihin, milloin, monenteenko sukupolveen siirtolaisuuden painolasti loppuu ja mistä alkaa tavallinen, valtaväestöön kuuluvan yksilön elämä?

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

En etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin sen, että se käsittelee siirtolaisuutta. Yllätyin siitä kuinka polveileva, runsas ja pitkälle ajanjaksolle sijoittuva tarina on kirjoitettu "pelkästä" nimestä, aihe kulkee alusta loppuun kerronnassa mukana. Mitä mikäkin nimi tarkoittaa? Mikä on nimen merkitys identiteetille, kuinka paljon nimi määrittää yksilöä? Voiko nimeä muuttamalla muuttaa itseään? Kirjassa kuvattu intialainen nimenantoperinne koti- ja virallisine nimineen oli minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Kantaa kahta nimeä, kotinimeä ja kunnon nimeä, paikassa jossa sellaista eroa ei tehdä, siinä jos missä tiivistyi koko hämmennys.

Tarina tasapainottelee intialaisuuden ja amerikkalaisuuden välillä, mutta hiljalleen painopiste muuttui ja noin puolivälissä tarina tuntui jo hyvin amerikkalaiselta. Mutta sellaistahan siirtolaisuus on, sopeutumista uuteen elinympäristöön, elämistä suurelta osin uuden maan ehdoilla. Siinä mielessä Gangulin perheen tarina on todella taitavasti kuvattu. Lahiri ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa siirtolaisen elämästä vaan kaikki Gangulin perheen jäsenet sopeutuvat hieman eri tavalla elämään Yhdysvalloissa. Ashoke oppii uuden maan tavat helpommin kuin vaimonsa, ehkä yliopistotyönsä ansiosta, mutta lopulta myös kotiäitinä pitkään ollut Ashumi löytää paikkansa. Perheen lapset Gogol ja Sonia ovat enemmän kotonaan Yhdysvalloissa, eiväthän he juuri muusta tiedä, perheen historiasta huolimatta.

He eivät tyydy, sopeudu, suostu vähempään kuin onneen, mikä heidän käsityksensä siitä onkin. Edellisen sukupolven kokema paine on väistynyt amerikkalaisen terveen järjen tieltä.

Odotin kirjaa aloittaessani tarinalta enemmän Intian kuumuutta, kaoottisuutta, mausteiden tuoksua, kaikkea sitä mikä Intiasta tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta loppujen lopuksi se olisi sitten ollut eri tarina, tähän kuulumaton, Kaima kertoo kuitenkin intialaislähtöisen perheen elämästä Yhdysvalloissa, ei intialaisista Intiassa. Tarina soljui vaivattomasti ja tasaisesti eteenpäin, ilman suuria huippuja tai laaksoja. En menettänyt tarinalle sydäntäni, mutta en olisi silti millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vaikka lukemisesta on jo muutama päivä pyörii Gangulin perhe edelleen ajatuksissani, ja erityisesti eräs kirje salaperäisine sisältöineen...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Amerikkalaiset sekunnit tikittävät hänen ranteensa sykkeen päällä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Intia ja Yhdysvallat, mutta myös ripaus iki-ihanaa Ranskaa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Intia

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen

(Iijoki #13)

Gummerus, 1983

704 sivua

Luettu: 26.3.2018

Mistä: lahja

Luin Iijoki-sarjan edellisen osan tammikuussa, tässä tuli siis palattua samaan yksi osa kahden kuukauden välein -lukutahtiin kuin silloin kun aloitin sarjan lukemisen Kirjavan kammarin Karoliinan Iijoki-sarjan kimppaluvussa.

Ensimmäistä rauhan joulua 1944 vietetään vielä vanhassa asunnossa, Lundgrenin papan kamarissa, mutta sen jälkeen Kalle, Laina sekä Kallen anoppi pääsevät muuttamaan väljempään asuntoon Alli ja Aukusti "Ukki" Kuusisen talon yläkertaan. Järjestyypä lopulta vielä niin, että Kalle ja Laina pääsevät asumaan ihan kahdestaan. Kalle käy edelleen hakkaamassa halkoja Messukylän kunnalle, mutta mielessä pyörivät toiveet päästä toisiin töihin, rakennukselle ja näihin töihin Kalle erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääseekin. Kirjalliset, kirjoittamiseen liittyvät haaveet nytkähtävät eteenpäin sillä alkuvuodesta 1945 Kalle aloittaa Tampereen Työväenopistolla suomen kielen opinnot sekä kynäilykerho Viirin ja jatkaa tarinoiden kirjoittamista lehtiin. Silti, vaikka elämä tuntuu olevan päällisin puolin kohdallaan, vaivaa Kallea kova koti-ikävä, alakulo sekä sairaalloiseksi yltyvä mustasukkaisuus ja Kallen päässä pyörii kerran toisensa jälkeen toistuen haikea kappale lasihelmistä...

     – Ja jos kerran aivoissasi soi jokin helkkarin gramofoni jatkuvasti, ei sellainen ole normaalia!
     – Minun aivoissani se soipi. Sen ei pitäisi sinnua häiritä... 
     – Vai ei häiritse! Ärhentelet ja välillä lähes poraat, että minä olen muka sinulle jokin hiton lasihelmi...

En osannut kirjaa aloittaessani arvata kuinka kuvaava kirjan nimi on. Ajattelin, että nimi viittaa siihen kuinka Kalle aloittaa armeijan ja sodan jälkeisen elämänsä tyhjästä, vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, vähissä vaatteissa, uuteen työtilanteeseen totutellen, mutta tässä ponnistetaan pohjalta myös henkisesti. Kalle kuvaa henkistä pahoinvointiaan ja oireitaan yllättävän suorasanaisesti ja rehellisesti, Herkko-isänsä mielisairauteen peilaten. Kalle käy todella syvällä, niin pohjalla kuin vain on mahdollista ja sitä on sydäntä särkevää seurata. Silti välissä pilkahtelee Kallen tuttu huumori kun harmittavista, tummista ja pelottavistakin asioista voi etsiä itsekseen ärhentelyn ja huumorin kautta tietä ulos.

     – Ei, ei...! Minun elämästäni ei tule piruvaa! yritin vielä kähähdellä ääneeni kohottuani seisomaan ja alkaessani sulatella ja puhdistaa jäätyneitä silmälasejani. – Näkkyy olevan haaveet haaveita! En osannu ennen sottia, en perkele, ehki mieleeni päästää, että maalaispoijan eläminen oisi kaupunkipaikassa näin helevetin työtä ja tuskaa! Ja minä saatanan pyöreäpää haaveksin että eläsin vaimoni kansa tyytyväisenä kaupungissa osakehuoneissa ja laulaa lollottasin vain onnesta...!
     Puhdistettuani rillini ja pantuani ne takaisin päähäni aloin katsella vuoroin hämärtymään alkanutta avaruutta ja vuoroin ympärillä seisovaa metsää, jonka heiluvissa oksissa lumen sekaisena puhalteleva tuuli vingahteli. Ääneeni kähisin: – En tiijä, perkele! Lähteäkkö yrittämään Messukylään ja kortteeriini, vai puranko sahani jännenarun! Tien narun toiseen päähän juoksusilmukan ja toiselle päälle kahtelen kyllin vahvan oksan...
     Osaksi sanani olivat jätkän huumoria, mutta paljolti myös epätoivoisen ja synkän mielialani purkausta.

Väriä ja räiskettä kerrontaan tulee myös Päätalojen Kuusiselle muuton myötä! Uusi vuokraemäntä Alli Kuusinen on puheissaan kovaääninen, rempseä ja räävitön. Perkeleitä lentelee joka väliin eikä hän myöskään kaihda puheissaan sukupuolielämään tai -elimiin liittyviä asioita. Tietyllä tapaa Alli ja Kalle muistuttavat toisiaan, onhan Kallekin tottunut etenkin tukkisavotoissa puhumaan jätkien kieltä, mutta on vain vaimonsa seurassa opetellut hieman siistimään suutaan.

Tässäkin osassa on mukana paljon kiinnostavaa ajankuvausta Suomen jälleenrakentamisesta ja nousemisesta takaisin jaloilleen sekä poliittisen ilmapiirin muutoksesta, johon myös Kalle hiljalleen herää jutellessaan uusien tuttaviensa kanssa sekä vertaillessaan parin lehden uutisointia ja ilmoittelua tulevista vaaleista. Päätalon oman kuvauksen sekä hänen siteeraamiensa sanomalehtijuttujen myötä avautuu lukijan silmien eteen myös se kuilu, joka on Suomen sodanjälkeisessä arjessa repeytynyt eri seutujen välille. Tampereella kaupunkimaisemissa riemuitaan kun on jälleen mahdollista mennä katsomaan näytelmiä ja saada tanssia kun taas pohjoisessa yritetään selvitä hengissä poltettujen talojen raunioilla, miettiä mihin päänsä illalla kallistaisi, mihin sijoittaisi ne muutamat sodasta selvinneet eläimet ja millä ne tai itsensä ruokkisi. Pitkät lehtijuttujen siteeraukset tuovat ajankuvaan omat kiinnostavat lisänsä, mutta samalla ne hieman puuduttavat. Mieluummin luen Päätalon omaa kuvausta, joka on todella tarkkaa, elävää ja tunteikasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heppulei, ota kiinni...!

Sekä tärkeä muistutus, jonka Kallekin joutuu kovimman kautta oppimaan:

Ei ihminen kone ole...

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

- - -

Ps. Parin viikon takaiset terveiset (Kallea lainaten terviisit) Taivalkoskelta, pistäydyimme Jalavassa kahvilla. Siellä oli pannu kuumana ja pöydät notkuivat herkkuja vanhan kauppiaan, Ari Jalavan, 70-vuotispäivän kunniaksi.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Stresa, 2017

135 sivua

Luettu: 13.3.2018

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Tänä vuonna olen kulkenut lukumukavuusalueiden laitamille, olen oppinut kuuntelemaan äänikirjoja ja nyt oli aika tarttua novellien pariin, ehkä opin lukemaan niitäkin sujuvammin.

Mutkanlukutaito on kolmeen osaan jaettu novellikokoelma (I: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, II: Asiat väistävät suunnitelmia, III: Vinoja katseita) ja kansien välistä löytyy 18 novellia. On ihmissuhteita, haaveita, valintoja, kohtaamisia, matkoja, yksinäisyyttä, muistoja ja sukupolvien ketjuja, muutamia aiheita maininitakseni. 

Luin novelleja tarkoituksella hitaasti, korkeintaan pari-kolme kerrallaan, jotta ne eivät puuroutuisi mielessäni yhdeksi massaksi eikä iskisi novelliähky. Muutama novelli meni valitettavasti ohi ilman sen suurempaa jälkimakua, mutta suurin osa pituudeltaan pienistä tarinoista piti sisällään suuria elämyksiä.

Upeaa ympäristön kuvailua sisältävä, väreillä sekä miehen ja naisen välisellä väreilyllä leikittelevä Poltettu sienna nostatti matkakuumeen Italiaan. Siellä, missä Salpausselkä vajoaa mereen sai kaipaamaan kesää ja metsäkävelyjä, lisäksi sen viimeinen lause sai huomaamaan, että mieleni oli tehnyt lukiessani tiettyjä oletuksia, todennäköisesti juuri niin kuin kirjailija oli ajatellutkin. Omenapuun oksat sijoittui mielessäni ystävien rintamamiestaloon ja tarinan naapurin Tuomo oli ihan kuin eräs vanha naapurimme, novelli samaan aikaan sekä riemastutti että raivostutti käänteillään. Punainen kukko oli tunnelmaltaan hieman uhkaava ja tietyllä tapaa polttava, kipinöivä. Selkeät ohjeet -novelli sai miettimään onko siinä kuvattu aikataulutettu, ohjattu ja tarkasti suunniteltu arki, jossa ei ole tilaa karkaileville ajatuksille tai muistoille itse asiassa pakoa elämästä? Ovatko rutiinit tärkeämmät kuin elämän sisältö, sen mielekkyys? Universumin yksinäisin mies ja Aikoja huokuivat surua ja luopumisen tuskaa ja  ne jättivät jälkeensä itkettävän olotilan. Melkoista tunteiden vuoristorataa!

Pidin novelleissa erityisesti siitä miten Puukko on käyttänyt kiinnostavia ja erikoisia, mukavasti kielen päällä pyörähtäviä, pirskahtelevia sanoja ja mielikuvia, jotka vielä sopivat hienosti kuhunkin novelliin ja sen aiheeseen tai tunnelmaan. Esimerkiksi sateisen kesän jälkeen voi hiirien lisäksi myös ihmisiin yllättäen tarttua sikiämiskosteus. Tai saaristossa, meren ääressä ollessa mietitään miten minä tästä haaksirikostani selviän ja huuhdon mieltä kirjavilla ajatuksilla sekä kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä. Sanavalinnoissa on hetkittäin vahvoja latauksia ja useampia merkityksiä, kuten tässä haarukkaa (vai sittenkin ihmistä?) kuvaavassa lauseessa: Jokainen piikki vähän erimittainen – vuosien vuolema. Asiat voi myös välillä ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta samalla riemastuttavan ilkikurisesti kuten Kosto-novellissa, jos kosto pitäisi tiivistää pariin lauseeseen sen voisi tehdä näin: Ja on meillä juotavaakin. Otin Tuuren oluet. Puukon novellit ovat mukavan monipuolisia niin aiheiltaan kuin tyyleiltään, novellia aloittaessa ei voi yhtään tietää mihin kurvista käännytään ja mihin lopulta päädytään.

     Mutta missä hitossa hampaat on? Pakko olla autossa, pakko. Ei löydy lattialta eikä sivulokerosta. Ei löydy miehelle etuhampaita. Tana. Ja pitikö ne ylipäätään ottaa suusta pois?

Kirjan tyylikäs ulkoasu ansaitsee omat kehunsa. Amelia Nyman on tehnyt hyvää työtä kuvituksen ja graafisen suunnittelun osalta. Kannen kuvassa yhdistyy hienosti vastakohdat, taivaan pastellisävyinen pehmeys ja oksiston terävärajainen, vahvasti väritetty kovuus. Myös novellien otsikointi ja numerointi on tehty tyylikkäästi, hivenen koristeellisesti, ei niin että se veisi huomion tarinalta, mutta sen verran, että sitä pysähtyy katsomaan tarkemmin.

Sitaattikunniamaininnnan saa:

Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Liken äänikirja, 2006 (2004)

12 levyä, kesto n. 14 h
Lukija: Maija-Liisa Márton

Kuunneltu: 8.3.2018

Mistä: kirjastosta

Vanhan rouvan lokikirja on kiinnostanut pitkään ja kun se tuli vastaan äänikirjana päätin, että nyt on aika lähteä Kyllikki Villan kanssa kirjamatkalle.

73-vuotias Kyllikki Villa lähtee matkaan puolalaisella rahtilaivalla kohti Etelä-Amerikkaa, seuranaan vain nauhuri päiväkirjan pitämistä varten, käännöstyöt, lukemista ja rutkasti seikkailumieltä. Matka alkaa Suomen talven keskeltä tammikuun puolivälistä v. 1997 ja päättyy kevään ja kesän taitteeseen toukokuussa v. 1997. Neljään kuukauteen mahtuu monta meripäivää, satamaa ja seikkailua maissa, mutta myös useampia vuodenaikoja matkan edetessä pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle ja taas takaisin.

Aava meri, mainingit, pysähtymiset satamissa, rahdin purkamiset ja lastaamiset, odottamiset, kello viiden kriisit, unelmat, pelot, kansikävelyt... Arki laivassa on puuduttavaa, mutta samalla tyydyttävää ja vähän kuin terapeuttista kun itseään ja ajatuksiaan ei pääse karkuun. Villa kohtaa matkallaan sekä henkisiä että fyysisiä kolhuja ja pohtii identiteettiä, kieltä, rohkeutta ja vanhenemista. Laiva asettaa fyysiset rajat olemiselle ja kulkemiselle ja samalla merimatkan aiheuttama eristyneisyys saa Villan miettimään omia rajojaan. Onko hänestä enää matkustamaan yksin rahtilaivoissa tai ylipäätään matkustamaan yksin, onko tämä hänen viimeinen rahtilaivamatkansa vai onko hänellä vielä edessään uusia matkoja, kokemuksia ja kohtaamisia?

Kävelin sittenkin omalla kannella runsaat parikymmentä minuuttia. Siinä kävellessäni oikein ajattelin, että tässä minä kävelen, eteläisellä pallonpuoliskolla, lähellä Brasilian rannikkoa. Auringonlaskun häivä näkyy pilvien välistä lännessä.
     Minulla on iso mustelma reidessä, tai oikeastaan pahka, kun se aina sattuu samaan kohtaan sängyn nurkassa. Kasvoistani alkavat mustelmat häipyä, mutta varpaassa on mustelma. Minulla on kaikki nämä ääriviivat enkä ole suhteessa keneenkään muuhun täällä, olen aivan erillisenä, minä olen vain minä. Ja minun pitäisi tulla minun kanssani toimeen. 

Alussa tuntui, että en millään pääse sisälle Villan päiväkirjamerkintöihin. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi kuuntelua ja melko pian olin täysin koukussa. Vaikka Villan matka on melko tasaista, verkkaista, samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen eikä kirjassa varsinaisesti tapahdu hirveän paljon on Villan merkintöjä mahtavaa seurata. Villasta tulee mieleen toinen yksinäinen seikkailija, Nuuskamuikkunen. Heitä molempia yhdistää polte päästä liikkeelle, matkustaa yksin, nauttia, havannoida ja pohtia syvällisesti elämää.

Oli hauska huomata kuinka kirjaa kuunnellessani koin itsekin omilta matkoilta tuttuja tunteita, lähdön jännitystä, epävarmuutta valinnoista, uusien kokemusten ja elämysten riemua ja myös sitä haikeutta ja ärsytystä, joka valtaa mielen kun matka on kääntymässä kohti loppuaan. Muuten niin hyvää kuuntelukokemusta häiritsi muutama Villan ohimennen heittämä terävä kommentti. Villa mainitsee hieman arvostellen ja vähätellen turistimatkat, myös jossain muussa yhteydessä tuntui kuin Villan ratkaisut tai ajatukset olisivat ainoita oikeita. En voinut välttyä ajatukselta, että ehkä näissä jyrkähköissä lausahduksissa puhui Villan ikä, historia, hänen oma arvomaailmansa. Täytyy muistaa, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi kaikille muille. Vaikka löhöily meren rannalla auringossa ei sovi Villalle voi joku muu saada siitä samaa nautintoa kuin Villa rahtilaivamatkoistaan.

Nautin suunnattomasti Villan tarkasta havainnoinnista, itsensä analysoinnista ja rohkeudesta elää niin kuin itse haluaa. Välillä Villa innostuu ja vallan riehaantuu kuten tehdessään päätöksen matkustaa Juan Fernandézin tai toisin sanottuna Robinson Crusoen saarelle. Ajallisesti saarivierailu on harmittavan lyhyt ja kallis, mutta se on lopulta kaiken rahan ja vaivan arvoinen. Matkailu avartaa. Sain myös Villalta muistutuksen oivallisesta flunssalääkkeestä Echinaforcesta, se tuli tarpeeseen, se teki hyvää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mukavien ihmisten ja enkelien keruuta tämä matka on, vaikka kolhittuna tulenkin täältä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Upea, vahva, itsenäinen ja rohkea nainen, oivallinen esikuva vanhuuden päiville.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 sivua

Luettu: 21.2.2018

Mistä: kirjastosta

Lukuvuorossa (kiitos lukupiirin, oi onnea, minäkin olen viimein päässyt sellaiseen!) oli Joel Haahtelan Perhoskerääjä, vasta toinen lukemani Haahtela. Muutama vuosi sitten lukemani Lumipäiväkirja sopi nimensä puolesta paremmin talviseen lukuhetkeen, mutta lepattakoon nyt sitten perhoset pakkasen keskellä. 

Mies saa kirjeen, jossa hänen kerrotaan perineen Henri Ruzicka -nimisen miehen. Hänellä ei vain ole minkäänlaista käsitystä siitä kuka Ruzicka oli tai miksi tämä testamenttasi omaisuutensa hänelle. Asianajajalta saamastaan osoitteesta mies löytää villiintyneen puutarhan sekä talon, jossa on kokoelma perhoskirjoja, perhosia sekä kirjeitä. Mysteeri valtaa yhä enemmän miehen ajatuksia, hänen on selvitettävä kuka Ruzicka oli ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alku tuo mieleen nykyajan ilmiön, niin kutsutut nigerialaiskirjeet eli rahanhuijausyritykset, mutta mistään sellaisesta ei tässä ole kyse vaan päähenkilön matkasta Henri Ruzickan jäljille. Tosin tarinan edetessä herää kysymys etsiikö päähenkilö Henri Ruzickan haamua vai itseään, niin hukassa päähenkilö tuntuu olevan elämässään.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa.

Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehtii tapahtua paljon, mutta silti tunnelma on koko ajan hyvin verkkainen ja viipyilevä. Kerronta on täyteläistä, samaan aikaan herkkää ja voimakasta, se huokuu erikoista värinää niin kuin astiat astiakaapissa kun juna kiitää ohitse. Symboliikka tulee vahvasti esiin. Muutosta symbolisoi niin joka puolella vastaan tulevat perhoset kuin eetteri, joka välillä tainnuttaa (perhoset) ja välillä herättää (naiseuden). Ihailen Haahtelan taitoa tiivistää yhteen lauseeseen paljon tunnetta ja sanoa asioita vaivihkaa, hienovaraisesti. Esimerkiksi päähenkilön avio-ongelmia ei tarvitse vääntää lukijalle rautalangasta, vaan asian voi todeta ikään kuin ohimennen:

Muistan hänen ilmeensä ennen kuin hän katosi muiden matkustajien joukkoon, hänen hymynsä, joka pysähtyi ilmaan niin kuin kaikki meidän välillemme.

Olisin ehkä pitänyt tästä vielä enemmän jos ei olisi pitkin matkaa tuntunut siltä kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Vähän liian moni Lumipäiväkirjasta tuttu asia toistui Perhoskerääjässä. Päähenkilön hämmennys, avio-ongelmat, Saksa, kirje(et), muistaminen, muistot, vuosien kerrostumat jne... Asioiden pohtimista, pähkäilyä ja vatulointia oli tässäkin, mutta ehkä se on osa Haahtelan kerronnan viehätystä. Loppuun päästyäni jäi kiinnostus lukea lisää Haahtelaa. Ei kai kaikissa hänen teoksissaan toistu samat teemat?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää, mtta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.

Helmet-lukuhaaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle. Perhoskerääjän voi lukea suomen lisäksi ainakin saksaksi, eestiksi ja venäjäksi.

J. R. Ward: Minun rakastajani

J. R. Ward: Minun rakastajani

(Mustan tikarin veljeskunta #8)

Basam Books, 2012

704 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Mine, 2010)

Luettu: 15.2.2018

Mistä: kirjastosta

Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.

Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.

     Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
     Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta. 

Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.

Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.

Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.