J. R. Ward: Minun rakastajani
(Mustan tikarin veljeskunta #8)
Basam Books, 2012
704 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Mine, 2010)
Luettu: 15.2.2018
Mistä: kirjastosta
Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.
Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.
Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.
Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.
Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.
Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.
Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta.
Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.
Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.
Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.
Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti