Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

WSOY, 1991

181 sivua

Suomentanut: Laila Järvinen

(Pappan och havet, 1965)

Luettu: 8.5.2018

Mistä: lapsuuden lahja

Siitä on kauan kun olen edellisen kerran lukenut Muumipappa ja meri -romaanin, mutta oli jo aikakin palata muumien pariin. Kannustimena toimi jälleen lukupiiri.

Jos tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi saattaa saada päähänsä pakata tavaransa ja lähteä, ottaa uusi suunta elämälle jossain muualla. Näin käy Muumipapalle, joka vie perheensä Seikkailu-veneellä kaukaiselle majakkasaarelle. Merestä ja majakasta Muumipappa tietää kaiken, siellä muut tarvitsevat häntä, turvautuvat ja tukeutuvat häneen, siellä hän voi suojella perhettä vaaroilta, uhmata kaikkia meren ja luonnon voimia. Tai näin Muumipappa ainakin ajattelee, mutta onko meri, saari, majakanvartijan työ ja perheen johtaminen niin helppoa kuin Muumipappa luulee, onko meri ja majakka sittenkään hänelle niin tuttu kuin hän kuvitteli?

     – Käsitätkö, sanoi isä. On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. Minä en voi rakastaa saarta ellen pidä merestä.

Kun perhe asettuu eristyksissä olevalle saarelle voisi luulla, että he hakevat turvaa toisistaan, tutkivat ja tekevät asioita yhdessä, mutta majakkasaarella kaikki touhuavat omiaan eivätkä juurikaan välitä selvittää mitä muut puuhaavat. Majakka toimii kuitenkin tukikohtana, kotina, josta tietää ainakin Muumimamman tarvittaessa löytyvän, mutta saarella sekään ei ole varmaa. Äitikin voi kadota, ainakin hetkellisesti.

En muistanutkaan, että suosikillani Möröllä on tarinassa niin suuri rooli. Tuo surumielinen, yksinäinen ja kylmyyttä hohkaava hahmo on jostain syystä vienyt sydämeni ja olin riemuissani kohtauksesta, jossa Mörkö näyttää muutakin kuin tavallisen harmaan ja pelottavan puolensa, hetkestä jolloin Mörkö heittäytyy ja vallan riehaantuu. En muistanut sitäkään kuinka synkkä ja paikoitellen kauhuun sekä fantasiaan kallellaan tarina on, ajatus elävästä, hengittävästä saaresta liikkuvine osineen on kammottava.

Pidin siitä kuinka muumit muuttuvat täysin toisenlaisiksi ympäristön vaihtuessa. Lähtiessään tutusta Muumilaaksosta kaukaiselle saarelle niin Muumipappa, Muumimamma kuin Muumipeikko jättävät vanhat tutut tavat ja roolit taakseen ja joutuvat kohtaamaan pelkonsa ja rajansa. Muumipappa ottaa vastuun joka asiasta tai ainakin yrittää kovasti, tiesi hän siitä jotain tai ei. Muumimamma jättää kaikesta ja kaikista huolehtimisen ja luovuttaa ohjat Muumipapalle. Muumipeikko tekee itsenäisiä ratkaisuja, oppii olemaan yksin ja rohkaistuu. Vain pikku Myy on niin kuin ennenkin, oma rohkea ja suorasanainen itsensä.

Tarina on tulvillaan tovemaista, muumimaista viisautta. Asiat otetaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Joskus asiat joutuu oppimaan kantapään kautta eikä välttämättä vielä silloinkaan. Muumipappa ja meri on kirja jota ei voi ahmia (tai ehkä joku voi, mutta minä en), sitä on luettava hitaasti ja ajatuksella. Tarina on samalla satu, romaani, matkapäiväkirja ja kasvatusopas. Meren tuoksun ja pärskeet voi haistaa ja tuntea.

Sitaattikunniamaininnan saa useampi lause, äitien kunniaksi:

– Kyllä minä keitän kahvia, sanoi äiti. Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.

– Vaaraa on ihan tarpeeksi, huusi äiti takaisin. Ellemme lähde huviretkelle tässä paikassa, meidän kaikkien käy hullusti!

– Eivät äidit häviä noin vain ilman muuta, sanoi pikku Myy. He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.

Hyvää äitienpäivää!

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri