Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Otava, 2004

396 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(Easter Island, 2003)

Luettu: 1.5.2018

Mistä: kirjastosta

Vanderbesin Pääsiäissaari on taas yksi niistä kirjoista, joita olen pyöritellyt kirjastossa useamman kerran ja miettinyt lainaisinko sen. Taisipa kirja olla kerran vaihtarina ja/tai puheena eräässä Oulun kirjablogitapaamisessakin. Nyt viimein oli päästävä kirjamatkalle Pääsiäissaarelle.

Vuonna 1913 brittinainen, 23-vuotias Elsa Pendleton Beazley, saapuu Pääsiäissaarelle vastavihittynä vaimona yhdessä miehensä Edwardin sekä 3 vuotta nuoremman sisarensa Alicen kanssa. Laivamatka saarelle on pitkä ja perillä odottaa Edwardin tutkimusprojekti liittyen aikanaan eri puolilla saarta seisoneisiin valtaviin moai-patsaisiin. Vuonna 1973 Pääsiäissaarelle lentää 33-vuotias amerikkalaisnainen Greer Farraday. Saari on kiehtonut Greerin mieltä pitkään ja viimein, jonkin aikaa sitten leskeksi jäätyään hän on saapunut saarelle tutkiakseen sen kasviston kehittymistä.

Kaukana kaikesta sijaitseva Pääsiäissaari, Te Pito O Te Henua tai Rapa Nui, esittäytyy kirjassa kahden naisen kohtalona, kuin pakopaikkana tai surutyön alttarina, jossa parantaa särkynyttä sydäntä, etsiä elämälle uutta sisältöä ja suuntaa, miettiä menneisyyttä, pohtia valintoja ja vastuuta. Kuinka paljon voi hyväksyä itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja missä vaiheessa ei tarvitse tai voi enää antaa anteeksi? Kuinka paljon voi joustaa, elää toisen henkilön ehdoilla, milloin voi ajatella itseään?

Onko tämä uusi elämä suunniteltu hänen varalleen, sovittu ennalta, niin kuin isä olisi luvannut että hän tarjoilisi teetä, ja nyt hän vain kantaisi höyryävää pannua? Jonkin oman tahtoni säikeen, ajattelee Elsa, vaikka miten pienen, tulisi olla kudottuna tulevaisuuteeni. Vaikka tietäisin kuoleman tulevan huomenna, eikö minun pitäisi saada valita myrkyn ja pistoolin välillä?

Eri aikoina saarella olleilla Elsalla ja Greerillä on paljon yhteistä. Molemmat purkavat suruaan ja hämmennystään uuteen arkeen uudessa, täysin erilaisessa elinympäristössä ja eristyksissä vanhasta elämästä. Elsalla on rakas autistinen sisarensa Alice, jonka huolehtimisesta Elsa on tehnyt elämäntehtävänsä, Greerillä on oma kenttätyönsä, johon uppoutua. Molemmat naiset ovat joutuneet jättämään taakseen miehen, Elsa on joutunut unohtamaan Maxin solmittuaan järkiavioliiton Edwardin kanssa, Greer puolestaan on menettänyt puolisonsa Thomasin tämän menehdyttyä äkillisesti sairaskohtaukseen. Niin Max ja Edward kuin Thomas ovat reilusti vanhempia kuin Elsa ja Greer eli naisia yhdistää myös suhteet vanhempiin miehiin. Kaiken kehyksenä on tiede sekä tutkimusprojektit.

Tutkimuksiin uppoutuminen oli aina tuonut hänelle lohtua. Jo lapsena, katsellessaan isänsä mikroskooppiin, hän oli oivaltanut että tiede oli kuin tila johon mieli saattoi astua, turvallinen pohdiskelukammio jossa ei ollut tilaa surulle. Myöhemmin hän tuli ymmärtämään, että loppujen lopuksi kyse oli mittasuhteista. Pienempääkin pieni – siitepöyhiukkaset (sic) – ja valtavan suuri – geologinen aika, ajanjaksojen vaihtuminen – sai jokapäiväiset, jopa kuukausia ja vuosia eämään vaikuttaneet pettymykset tuntumaan toisarvoisilta. Vuosien myötä tieteestä oli tullut turvallinen peite, jonka alta hän saattoi etsiä suojaa elämän kylmyydeltä.

Elsan ja Greerin lisäksi tarinassa seurataan yhden saksalaisen laivueen vaiheita ja kerrataan Darwinin evoluutioteoriaa sekä muutaman tutkimusmatkailijan kokemuksia Pääsiäissaarelta. Nämä tarinalinjat tuntuivat aluksi irrallisilta naisten tarinoihin nähden, mutta lopulta nämäkin löysivät paikkansa kokonaisuudessa. Elsan ja Greerin matkan varrelle mahtui yllättäviä käänteitä ja heidän vaiheitaan oli sujuva ja miellyttävä seurata, mutta silti päähenkilöt jäivät vähän etäisiksi ja lukukokemus haaleammaksi mitä odotin.

Pääsiäissaari oli kiinnostava ja eksoottinen kohde kirjalliselle matkalle. Pidin moai-patsaista, saaren historiasta, tavoista, kulttuurista sekä luonnosta. Tarinaan upotetusta kasvitieteellisestä osuudesta en jaksanut hirveästi innostua. Siitepöly, siemenet, latinankieliset kasvien nimet ja mikroskooppinäkymät olivat minulle vähän liikaa, ilman niitä olisin saattanut pitää Pääsiäissaaresta paljon enemmän.

Iorana!

(Rapa Nuin kieltä, tarkoitta sekä päivää että näkemiin.)

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen usein ajatellut, että maailma olisi edelleen täysin kartoittamaton, elleivät särkyneet sydämet olisi saaneet ihmisiä liikkeelle.

Helmet-lukuhaaste 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile