Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gummerus, 2019

445 sivua

Suomentanut: Arto Schroderus

(My Absolute Darling, 2017)

Luettu: 21.6.2020

Mistä: kirjastosta

Hän kääntää Turtlen päätä puolelta toiselle ja katsoo tiiviisti silmiin. Ja sanoo lopulta: "Tiedätkö mitä, nappula? Tiedätkö mitä sinä merkitset minulle? Annat minulle syyn jatkaa joka aamu, kun heräät ja nouset vuoteesta. Kun kuulen paljaat pikku jalkasi portaissa, ajattelen, tuo on minun tyttöni, tuon tähden minä elän."

14-vuotiaan Julia "Turtle" Alvestonin äiti on kuollut ja hän asuu hallitsevan isänsä Martinin kanssa syrjäisessä ränsistyvässä talossa, jota kasvit hiljalleen valtaavat. Koulu sujuu heikosti ja mieluiten Turtle viettäisi aikaansa luonnossa tai ukin asuntovaunulla. Eräänä aamuna Turtle varustautuu ukin antamalla puukolla ja omalla aseellaan ja lähtee samoilemaan metsään, siitäkin huolimatta, että tietää isän huolestuvan. Metsässä Turtle tapaa Jacobin ja Brettin, joiden seurassa Turtle ei tunne itseään samanlaiseksi kummajaiseksi kuin koulussa. Irtiottonsa ja uusien ystäviensä myötä Turtlen silmät avautuvat ja hän alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa, eikä se valo ole suinkaan kirkas ja hohtava vaan ristiriitainen, samea ja synkkä.

     Turtle ajattelee: ikinä ei ole mennyt hyvin, eikä ikinä tule menemäänkään. Hän ajattelee: en edes tiedä, miltä ihan hyvä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaisi. Kun sillä on hyvä hetki, meillä menee paremmin kuin hyvin. Kun sillä on hyvä hetki, se nousee kaiken yläpuolelle ja on enemmän kuin kukaan muu. Mutta sen sisällä on jotain. Vika joka myrkyttää kaiken muun. Miten meille käy.

Minun ikioma kultani on romaani, josta on vaikea kirjoittaa. Juonesta ja teemoista en halua kertoa liikaa ja toisaalta se vähä mitä haluan kertoa on kamalan (!) vaikea pukea sanoiksi. Kirjassa yhdistyy häkellyttävällä tavalla kauneus ja rumuus. Kauneudesta vastaa rönsyävä ja huumaava luonto, joka tuntuu aluksi vievän runsaudellaan huomion kaikelta muulta, peittävän pimeyden oksien, rönsyjen ja heinikon alle, mutta sieltä se nousee, rumuus, se nostaa vastenmielistä päätään ja lyö kerralla lukijalta jalat alta.

Jos olisin tiennyt mitä on luvassa en todennäköisesti olisi tarttunut tähän ja nytkin oli hyvin lähellä, että jätän kirjan kesken (keskeyttäminen on minulle äärimmäisen vaikeaa!). Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka kylmäsi, ahdisti, inhotti ja vähän itkettikin. Lukemista helpotti Tallentin tarjoamat hetket luonnossa, ne toimivat hienoina suvantopaikkoina ja hengähdystaukoina. Ehkä suurin syy jatkamiselle oli se, että minulla oli alusta asti aavistus kuinka tarina päättyy ja halusin selvittää olenko oikeassa ja jos olen niin kuinka lopputulokseen päädytään. Menemättä sen tarkemmin lopputulokseen mainitsen vain, että matka Turtlen seurassa oli rankka.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia lukiessa oli se, että tarina on niin uskottava, Turtlen kokemukset voisivat tapahtua oikeassa elämässä, Turtlen lapsuus olla jonkun lapsen tai nuoren arkea. Turtlen isä Martin elää omassa kuplassaan, jonne ei mahdu juuri muuta kuin aseet, olut ja Turtle, ja tähän kuplaan hän vetää myös tyttärensä. Martin syöttää Turtlelle omaa rajoittunutta ja jyrkkää maailmankatsomustaan eikä hyväksy tyttärensä kasvua, sitä, että teini-ikäinen Turtle on oma yksilö ja persoona omine tunteineen ja ajatuksineen. Se, että molemmat pitävät aseista ei riitä luomaan tervettä ja toimivaa isä-tytär-suhdetta vaan se vaatisi paljon muuta. Martin käyttää vanhemman valtaansa väärin, hänen ja Turtlen suhde onkin monella tapaa vääristynyt ja syöksykierteessä. Siitä tässä tarinassa on kyse, syöksykierteen katkaisusta, mutta millä tavalla ja millä hinnalla?

Minun ikioma kultani tuo mieleen toisen vimmaisen selviytymistarinan Beth Lewisin Suden tien sekä niin ikään amerikkalaista asekulttuuria sivuavan Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin. Vahva suositus koko kolmikolle, jos rankat aiheet eivät pelota.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Aamu vaihtuu päiväksi, ja litteäpohjaiset sinertävät pumpulipilvet hinaavat varjojaan metsärinteillä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu