Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (#3)

(Club Dead, 2003)

Gummerus, 2010

291 sivua

Hitaamman Haudankaivajan tyttären jälkeen otin kirjallisen pikaspurtin Sookie Stackhousen matkassa. Tällaisia välipalakirjoja pitäisi olla aina varastossa odottamassa! Tästä on hyvä siirtyä "rauhoittumaan" Stephen Kingin (Unensieppaajan) pariin.

Billillä on kiireitä hoitaessaan salaista tehtäväänsä Louisianan kuningattarelle. Sookie kokee jäävänsä Billin tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi ja päättää antaa miehelle tilaa ja aikaa suorittaa tehtävä loppuun. Pian Bill kuitenkin katoaa. Kun Eric saa selville, että Bill on siepattu lähtee Sookie etsimään häntä apunaan ihmissusi Alcide Herveaux. He lähtevät Jacksoniin, jossa Sookien on tarkoitus tutustua paikalliseen vampyyriyhteisöön ja selvittää ajatustenkuuntelun avulla mahdollisia vihjeitä päästäkseen Billin jäljille. Yliluonnollisten otusten kohtaamispaikka Josephine's, tai Kylmäveristen klubi kuten ihmissudet baaria kutsuvat, on juuri oikea paikka aloittaa etsinnät.

"Miten kaltaisesi heiveröinen ihmistyttö aikoo panna Jacksonin vampyyrit ojennukseen? Harrastatko sinä taistelulajeja? Osaatko ampua tarkasti? Oletko ollut armeijassa?
     En voinut olla hymyilemättä. "En. Etkö ole kuullut minusta?"
     "Oletko sinä joku julkkis?"
     "En kai sitten." Olin iloinen, ettei Alcidella ollut minusta ennakkokäsityksiä. "Etköhän sinä tutustu minuun ajan myötä."
     "Kunhan et muutu käärmeeksi." Alcide nousi ylös. "Et kai sinä ole mies?" Ajatuksen pälkähtäminen hänen päähänsä sai hänen silmänsä laajenemaan.
     "En ole, vaan nainen." Yritin vastata asiallisesti, mutta se vaati ponnistelua.
     "Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että olet kundi." Hän virnisti. "Jos et kerran ole mikään teräsnainen, mitä aiot tehdä kun saat selvitettyä, missä poikaystäväsi on?"

No niin! Kolmas Sookie -kirja noudatti kahdesta ensimmäisestä tuttua kuviota.  Bill ja Eric, Sookien luottovampyyrit, määrittävät tasapainon. Jos toinen on poissa niin toinen on paikalla. Bill ei ole suosikkini, joten en pistä ollenkaan pahakseni, että Kylmäveristen klubissa Eric on enemmän esillä. Pääseepä tämä Viidennen alueen seriffi jopa tekemään hieman syvempää tuttavuutta Sookien kanssa...

Vauhtia riitti alusta loppuun. Kirja jäi sen verran kutkuttavaan kohtaan, että taidan huomisella kirjastokäynnillä tarkistaa H:n kohdalta josko sarjalle löytyisi jatkoa. Hurraahuutoja? No ei ihan. Viihdyttävää? Kyllä. Koukuttavaa? Ehdottomasti!

Emilie nosti esiin hyviä huomioita kirjasta ja varsinkin Billistä, Morre puolestaan kirjoitti hyvin Eric tunnepitoisesti, muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin juuri lakannut hohtamasta juotuani Billin verta (hätätilanteessa), ja tämän uuden kriisin johdosta loistin nyt kuin diskopallo.

So American -haasteessa tuli Kylmäveristen klubin myötä valmiiksi kaksi kategoriaa (yksipuolisesti, mutta tulipa kuitenkin).

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (#2)

(Living Dead in Dallas, 2002)

Gummerus, 2010

292 sivua

Kuten jo aiemmin mainitsin, pari hitaasti edennyttä  kirjaa aiheutti jonkinasteista lukujumia ja kaipasin jotain vähemmän syvällistä ja nopeasti luettavaa. Tähän lukujumiin löytyi sopiva lääke Harrisin vampyyrisarjasta ja niinhän siinä sitten kävi, että luin Sookie Stackhouse -sarjan toisen osan heti aloitusosan perään.

Merlotte'sin kokki Lafayette löytyy kuolleena etsivä Andy Bellefleurin autosta. Sookie haluaa puhdistaa Andyn maineen ja selvittää työtoverinsa murhaajan, mutta hänellä pitää kiirettä myös epävirallisen kakkostyönsä kanssa, Eric nimittäin tarvitsee jälleen hänen telepaatinkykyjään. Matkalla Ericin luo Sookie törmää vaaralliseen mainadiin eikä myöskään työmatka Dallasiin kadonnutta vampyyriä etsimään suju ilman vaaroja.

     "Muistatko mitä lupasit minulle, Sookie? Että käyttäisit telepaattista kykyäsi auttaaksesi minua, kunhan minä jätän asiaan sekaantuneet ihmiset henkiin?"
     "Tietenkin muistan." Minä en unohda lupauksiani, varsinkaan lupausta jonka olen tehnyt vampyyrille.
     "Sen jälkeen kun Billistä tehtiin Viidennen alueen tarkastaja, meillä ei ole ollut arvoituksia ratkottavana. Mutta Kuudennella alueella, Teksasissa, tarvitaan erityiskykyäsi, joten lupasimme lainata sinua sinne."
     Minut oli siis vuokrattu, kuin jokin moottorisaha tai kaivinkone. Mietin, olivatko Dallasin vampyyrit joutuneet maksamaan pantin vahinkojen varalta.

Täytyy sanoa, että Merlotte'sissa tuntuu käyvän melkoinen kato työntekijöiden suhteen kun yksi toisensa jälkeen joutuu murhatuksi! Kirja etenee alusta asti vauhdikkaasti ja hahmoihin (sekä "lajeihin") tulee lisää syvyyttä kun heidät oppii tuntemaan paremmin. Pientä ärtymystä aiheutti Sookien nokkeluus, joka sai epäuskottavia piirteitä hänen osuessaan heti oikeaan epäilyissään. Pakko kritisoida myös kahden rinnakkaisen juonikuvion toimivuutta, murhan ratkaiseminen jäi mielestäni jotenkin laimeaksi kun taas kadonneen vampyyrin etsiminen toimi kerronnallisesti ja nousi näin ehkä merkittävämpään osaan. Lopussa oleva Billin sukuselvitys jäi myös vähän irralliseksi, mutta ehkä tässä pohjustettiin tulevia tapahtumia. Pienestä nurkumisesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, ehkä jopa Veren voimaa paremmin.

Sookien ja Billin vuoristoradan lailla etenevää suhdetta oli hauska seurata, varsinkin, kun Eric pääsi aiheuttamaan pientä kipinöintiä. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kaksikko - tai siis kolmikko - etenee. Kolmas osa on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sen aika tule hyvinkin pian.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa arvion lisukkeena on kuvia tv-sarjasta,  Kirjamielellä -blogissa iloittiin Eric-osuuden kasvusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sookie-neiti, olette juonut enemmän vampyyrinverta kuin luulinkaan"

Tämäkin kirja vilahtaa osaksi So American -haastetta.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa

(Watership down, 1972)

WSOY, 2010

413 sivua

Ruohometsän kansa tuli luettavakseni Bibliofile -blogin Disan suosiollisella avustuksella, osana marjiksen ideoimaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Tämä lukuhaaste on nyt osaltani suoritettu ja voin siirtää sen keskeneräisten haasteiden välilehdeltä suoritettujen haasteiden puolelle. Samalla päivitän hieman otsikointiani. Tähän asti kirjailijan nimi on löytynyt ainoastaan tunnisteista, mutta nyt laitan sen mukaan postauksen otsikkoon. Sain miettimäni muutoksen vihdoin ja viimein aikaiseksi Paulan vanavedessä. Mutta sitten kaniinien pariin.

Viikka kertoo veljelleen Pähkinälle kaniiniyhdyskuntaa pian uhkaavasta vaarasta. Se on ennenkin saanut ennakkoaavistuksia, joten Pähkinä uskoo veljeään vaikka näky onkin epämääräinen. Kun veljekset eivät onnistu vakuuttamaan ylikaniinia uhkaavasta vaarasta ne päättävät muutaman muun kaniinin kanssa lähteä pakoon kotikylästään. Alkaa pitkä seikkailu kohti tuntematonta.

     Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmiin ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa.

Olen jostain syystä ollut täysin tietämätön tästä klassikosta. Mielessäni oli ainastaan jonkinlainen kuva piirroselokuvan kohtauksesta, mutta en ole varma liittyikö se edes tähän tarinaan. Täytyy sanoa, että tuskin olisin tullut tarttuneeksi kirjaan ilman haastetta. Hieman arvelutti kun hain kirjan kirjastosta, tarina ei vaikuttanut takakannen perusteella erityisen houkuttelevalta ja fontti oli aika pientä. Aloitin kuitenkin lukemisen mielenkiinnolla, minkälaisen tarinan suhteellisen suuri sivumäärä (erityisesti pieneen fonttiin suhteutettuna) pitää sisällään ja mistä tarinan klassikkoasema kumpuaa?

Ruohometsän kansan näkökulma on erikoinen. Aikuisille (ainakin lähikirjaston luokittelun mukaan) suunnattu fantasia, jossa kerrotaan sadunomaisesti kaniineista. Luvut alkavat eri teoksista peräisin olevilla sitaateilla, jotka liittyvät osuvasti kyseisen luvun sisältöön. Lisäksi tarinassa vilahtelee yhtymäkohtia muihin tarinoihin aina Raamatusta lähtien, osaa en varmasti edes huomannut. Kaniineille on luotu oma kieli, jonka sanoja voi tarkistaa kirjan lopussa olevasta sanastosta, lisäksi kaniinit käyttävät muiden eläinten kanssa kommunikoidessaan yksinkertaista puskamurretta. Kaiken kaikkiaan Adams on luonut hyvin yksityiskohtaisen ja moniulotteisen tarinan.

On se kumma, että voin lukea sujuvasti vampyyreista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista omituisista otuksista, mutta ihan tavalliset kaniinit saavat minut ymmälleni. Huomasin useampaan kertaan kaniinien muuttuneen ajatuksissani ihmisiksi kunnes havahduin missä mennään. Ehkä se on puhtaasti kirjailijan vahvuus, luoda niin vahvat puitteet tarinalle, että siihen uppoaa huomaamattaan. Kaniinit eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jääneet erottuvina yksilöinä mieleeni, joten jouduin välissä selaamaan takaisin tarkistaakseni kenestä oli puhe. Erillinen sanasto ärsytti minua aluksi, mutta sanat jäivät pian muistiin eikä niitä onneksi ollut kovin paljoa. Puskamurre huvitti, mutta se johtui omista mielleyhtymistäni eikä tarinasta.

Tarina ei missään vaiheessa saavuttanut vastustamatonta lukuintoa, mutta huomasin kiintyneeni "omiin kaniineihini" ja jännittäväni heidän vaiheitaan. En siis rakastunut kirjaan, mutta tavallaan ihastuin. Ja huomaan ihastukseni vain kasvavan kirjoittaessani kirjasta, tarina jää kummasti mieleen pyörimään. Erityiskiitosta saa loppu ja tarinan kaari. Kirjoitan itselleni ylös kirjojen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, Ruohometsän kansassa alku ja loppu oli sidottu hienosti yhteen. En kuitenkaan kirjoita niitä tänne, etten pilaa kenenkään lukuiloa. Lukekaa itse ja kurkatkaa myös muita arvioita, tässä muutamia: Kirjavinkit, TwAK, Lukuisa ja Aamuvirkku yksisarvinen.

Sitaattikunniamaininnan saa vuodenaikaan sopiva:

Oli hiljaisten lähtöjen aika, kaiken sen katoamisen aika joka ei kestäisi talvea.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

10 klassikkoa (6/10)

Veren voima (100. postaus)

Tässä sitä ollaan! Blogi lähestyy kahden vuoden (uhma?)ikää ja näin merkkipäivän kynnyksellä tulee ulos sadas postaus. Kiitos vanhoille lukijoille kun olette pysyneet mukana sekä kommentoineet ja tervetuloa uusille! Teroittakaa kulmahampaanne tai suojautukaa hopeakoruilla, miten vain parhaalta tuntuu, täältä tulee (taas) vampyyrejä! Saanko esitellä, Sookie Stackhouse ja kumppanit:

Charlaine Harris: Veren voima (#1)

(Dead Until Dark, 2001)

Gummerus, 2010

336 sivua

Sookie Stackhouse on Bon Tempsin pikkukaupungissa asuva 25-vuotias näpsäkkä tarjoilijatar. Viehättävyydestään huolimatta Sookiessa on pientä erakon vikaa. Hän asuu isoäitinsä kanssa eikä juurikaan käy treffeillä, sillä hän kuulee muiden ajatukset. Sookie saa pian muuta ajateltavaa, sillä hänen työpaikalleen Merlotte´siin astelee vampyyri. Sookie ja komea, tummahiuksinen vampyyri Bill Compton tutustuvat ja pelastavat siinä sivussa vuorotellen toistensa henget (tai hengen, Bill kun on teknisesti ottaen jo kuollut). He eivät kuitenkaan ole ainoat hengenvaarassa olevat, sillä Bon Tempsissa liikkuu murhaaja, joka tuntuu olevan kiinnostunut tappamaan lähinnä nuoria naisia. Toinen yhteinen piirre on uhreista löytyvät vampyyrin puremajäljet. Sookie haluaa selvittää tappajan ennen kuin hän on itse yksi uhreista.

Vampyyrejä, telepaatti, muodonmuuttaja, hammashaukkoja, synteettistä verta, jännitystä, huumoria ja jopa Elvis! Kysyn vain, voiko mennä vikaan? Ei, tai sitten Sookie Stackhouse - tai Southern Vampires - sarjan aloitusosa vain sattui tulemaan juuri sopivaan lukuväliin, vähemmän onnistuneiden lukuvalintojen lomaan.

Eihän siitä mihinkään pääse, että vertasin kirjaa väkisinkin Stephenie Meyerin Houkutus/Twilight -sarjaan. Molemmissa on keskiössä naispuolinen ihminen ja vampyyrimies, molemmissa asetelma aiheuttaa ongelmatilanteita ja joku uhkaa avutonta ihmis(nais)parkaa. Mutta sitten ne erot. Siinä missä Meyerin sarja (hei hei Morre, opin läksyni enkä puhu enää saagasta ;)) on suunnattu teini-ikäisille on Harrisin sarja enemmän aikuisille. Ja sen huomaa. Twilightissa romantiikka on enemmän kihelmöivää odotusta ja pidättäytymistä, kun taas Sookie Stackhouse -sarjassa... ei odoteta eikä pidättäydytä ;) Myös vampyyreissä on eroja, Twilightissa Forksin kaupungin vampyyrit eivät juo ihmisten verta, Sookie Stackhousen kotikaupungissa vampyyrit ovat verenhimoisia, enemmän tai vähemmän. Aiemmin mainitsemaani huumoria ei Twilightissa juurikaan ollut, tässä sitä oli ja se sopi tarinaan oikein hyvin.

     "Eikö sinua pelota olla yksin nälkäisen vampyyrin kanssa?" hän kysyi, ja sanojen takaa kuulsi jotain alentuvaista mutta kuitenkin vaarallista.
     "Ei."
     "Arveletko, että olet turvassa koska tulit avukseni, että minussa on kaikkien näiden vuosien jälkeen vielä rahtunen sentimentaalisuutta? Vampyyrit kääntyvät usein niitä vastaan jotka luottavat heihin. Tiedät varmaan, ettei meillä ole ihmisten moraalia."
     "Monet ihmiset kääntyvät niitä vastaan jotka luottavat heihin", minä huomautin. Osaan olla käytännöllinen. "En ole täysi typerys." Nostin käsivarttani ja käänsin kaulaani. Sillä aikaa kun vampyyri kokosi voimiaan, olin kietonut Rottien ketjut kaulani ja käsivarsieni ympärille.
     Vampyyri värähti silminnähtävästi.
     "Mutta sinulla on mehukas valtimo nivusissa", hän sanoi hetken päästä äänellä, joka oli liukas kuin luikerteleva käärme.
     "Älä puhu rivoja", sanoin hänelle. "Sellaista minä en kuuntele."

Veren voima oli siis ensikosketukseni Sookie Stackhouseen, olen kyllä kuullut paljon niin kirja- kuin tv-sarjastakin. En ole myöskään voinut välttyä kuulemasta hehkutusta (ja näkemästä kuvia) eräästä vampyyri-Ericistä. Jostain kumman syystä luin kirjaa pitkään kuvitellen, että Bill on Eric. Huokaus. Miten minä saatoinkin mennä nimissä noin sekaisin? Ehkä Sookien jatkuva säärikarvojen ajelu sekoitti minut - vähempikin toisto olisi riittänyt! Onneksi kaksi seuraavaa osaa on lainattuna kirjastosta, pääsen jatkamaan ja viihtymään tarinan parissa piakkoin. Tällä kertaa jätän linkitykset väliin, Google kyllä löytää!

Kumman kruunaisin vampyyrisarjakuningattareksi, Stephenie Meyerin vai Charlainen Harrisin? Ääneni menee Meyerille. Houkutus vei mennessään ensisivuilta lähtien, Veren voima antoi hieman odottaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (perjantain kunniaksi valittu):

"Sitten punaviiniä, kiitos", mies sanoi, ja hänen äänensä oli viileä ja kirkas kuin puro joka virtaa sileiden kivien yli.

TBR 5/100
So American -haaste

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

(Miss Peregrine´s Home for Peculiar Children, 2011)

Schildts & Söderströms, 2012

350 sivua

Näin Riggsin kirjan ensimmäisen kerran jonottaessani kirjaston tiskille jonkin kirjatiedustelun vuoksi. Kirja oli aseteltu uutuushyllyyn ylhäiseen yksinäisyyteensä, erilleen muista, ja kansikuva erottui (edukseen!) muutaman metrin päähänkin. En sitten viitsinyt poukkoilla pois jonosta ja kirja jäi lainaamatta ja samalla pyörimään ajatuksiini. Nyt viimein pääsin lukemaan kirjan, kiitos kustantamolle arvostelukappaleesta!

Jacob Portman on koko nuoren ikänsä kuullut vaarinsa merkillisiä tarinoita orpokodista, jossa hän asui lapsena, sekä sen omalaatuisista asukkaista. Tarinoidensa tueksi vaari on näyttänyt mitä kummallisimpia valokuvia. Jacobin varttuessa ja vaarin vanhetessa ja osoittaessa enemmän ja enemmän vanhuudenhöperyyden merkkejä hirviöpuheineen ja paniikkeineen Jacob alkaa epäillä vaarin tarinoiden todenperäisyyttä. Jacob kuitenkin löytää vaarinsa pahasti haavoittuneena, kuulee hänen viimeiset sanansa ja näkee jotain, mikä saa hänet miettimään asioita uudelleen. Kun Jacob löytää 16-vuotisjuhlissaan lahjakirjansa välistä vanhan kirjeen hän päättää matkustaa Walesiin Cairnholmin saarelle selvittämään vaarinsa menneisyyttä ja etsimään lastenkotia.

     Kapusin sammalesta liukkaan jättirungon ylitse, minkä jälkeen polku teki jyrkän mutkan. Metsä avautui yhtäkkiä kuin esirippu, ja näkyviin ilmestyi ryteikköisellä kumpareella sumuviitan ympäröimänä seisova talo. Se oli oikea paikka. Ymmärsin välittömästi, miksi pojat eivät olleet halunneet tulla.

Ransom Riggs on luonut vanhojen vintage-valokuvien ympärille fantasiaa ja jännitystä sekoittavan tarinan, joka etenee sujuvasti, mutta jotenkin sykäyksittäin. Luulin useampaan kertaan Riggsin kompastuneen juonessaan, mutta joka kerralla kerronnassa palattiin kuvittelemaani kompastuskohtaan ja kuvio paljastui harkituksi ja tarinaa eteenpäin vieväksi. Alussa tarina ja kuvat muodostavat kylmäävän jännittävän tunnelman, joka kuitenkin tasoittuu keskivaiheilla kerronnan keskittyessä enemmän ihmissuhteisiin. Loppua kohden jännitys taas kohoaa, ei enää niinkään kuvien vaan puhtaasti tarinan voimalla.

Vaikka pidin kovasti tarinasta en erityisemmin ihastunut Jacobiin. Välillä Jacobin nokkeluus, sanavalmius ja huumori saivat hänet tuntumaan vanhemmalta, välillä hän taas kuulosti aivan ikäiseltään eli 16-vuotiaalta. Enemmän minua ihastutti Riggsin luomat hirviöt, kuoriot ja kalmiaat. Erään kirjan kuvan ansiosta taidan jouluna katsastaa joulupukkia hieman kriittisemmin silmin... Hieman minua jäi mietityttämään kirjassa kuvattujen silmukoiden nollaus ja toiminta muutenkin, mutta toisaalta ei kuvitteellisten elementtien tarvitsekaan olla päivänselviä.

Kirja on ulkoasultaan tarkkaan harkittu ja näppituntuma on laadukas ja miellyttävä, lähes juhlava. Kuvat on sijoitettu hyvin tarinan lomaan: sivuhyppelyjä ei juurikaan tarvitse tehdä vaan tapahtumat ja niihin liittyvät valokuvat kulkevat lähes käsi kädessä. Irtokansien alta löytyi yllätys, kirjan nimi on painettu ainoastaan kirjan selkämykseen ja kannessa lukee käsinkirjoitetunnäköisellä fontilla Alma LeFay Peregrine. Tämän satuin huomaamaan juuri ennen kuin Jacob lukee kyseisen naisen kirjoittaman kirjeen. Kieltämättä hieman hätkähdin, tässä kirjassa tuntuu olevan jotain maagista ;)

Vaikka tarina on luotu olemassa olevien valokuvien ympärille, en kokenut tarinaa mitenkään tekemällä tehdyksi vaan nautin täysin lukuelämyksestä! Ransom Riggsin blogista olin ymmärtävinäni kirjan saavan jatkoa, neiti Peregrinen lapsista lukisin mielelläni lisääkin! Sitä paitsi kirjasta on tulossa loistavan Tim Burtonin ohjaama elokuva :)

Kirjaa on luettu ahkerasti muuallakin. Nafisan kaipasi rajausta joko aikuisten tai nuorten kirjaksi, mutta piti silti tarinasta. Raija Pietilä kaipasi henkilöhahmoihin lisää syvyyttä. Lumiomenan Katja vakuuttui, mutta ei lumoutunut täysin. Susa kuvasi kirjaa sangen eriskummallisen ihastuttavaksi. Muutamia mainitakseni.

Sitaattikunniamaininnan saa:

En ole mikään naisjuttujen asiantuntija, mutta kun tyttö yrittää nipistää neljännen kerran, olen melko varma että hän flirttaa.

So American -haastekin saa kirjan myötä jatkoa.

Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1)

WSOY, 2012

330 sivua

Postilaatikossa odotti eräänä päivänä Annukka Salaman esikoisromaani Käärmeenlumooja. Selvittyäni ennakkokappaleen aiheuttamasta hämmennyksestä ihailin hetken hienoa kantta ja luin lyhyen takakansitekstin -kiitos, liian paljastavia takakansitekstejä on tullut luettua riittämiin!- ja kiinnostuin kirjasta. Tosin sitaatti Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk sai minut varuilleen ja niskavillani nousemaan pystyyn. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja avasin kirjan.

Unna, omissa oloissaan viihtyvä 16-vuotias tyttö, on ketterä kuin orava. Rullaluistelu, snoukkaus, trapetsitaiteilu ja potkulautailu - kaikki kokeiltu ilman sen suurempia onnettomuuksia. Eräänä kesäpäivänä hän kiipeää rampille skeittilauta kainalossaan kokeillakseen jälleen uutta lajia. Unnan ilmiömäiset taidot kiinnittävät pian muidenkin huomion. Tavattuaan Rufuksen hän saa kuulla, että hän ei olekaan kummajainen, ainoa laatuaan, vaan hänen kaltaisiaan on muitakin. Unna on faunoidi, ihminen, jolla on voimaeläimenään orava. Entä Rufus ja muu faunoidijengi, mitä eläimiä he edustavat? Voimaeläin ei tuo kantajalleen pelkästään hyvää, faunoideillakin on vaaransa ja vihollisensa. Luvassa on vauhtia, vaarallisia tilanteita, uusia ystäviä ja vähän enemmänkin.

     Unna värähti. Ei ääni ollutkaan samettia. Se oli savua. Tummaa, paksua savua joka kierähteli ilmassa. Mutta missä paloi?
     "Niin... Huomasin", Rufus sanoi ja vilkaisi Unnaan niin nopeasti, että vihreät silmät tuntuivat välähtävän. "Joo, mäkin yllätyin."
     Ehkä tuli oli palavan punaisissa rastoissa, jotka heilahtelivat painavasti jokaisen liikkeen tahdissa. Silmistä tulta oli turha etsiä. Ne olivat viileät ja pohjattomat kuin merivesi. Mutta jossain paloi.
     Unnassa itsessään. Hän oli liekeissä jokaista sormenpäätä ja ajatusta myöten.
     Miten sen saisi sammumaan?
     Unna nielaisi. Hän tiesi millä.

Onneksi tarina vaikutti takakansikuvauksen lisäksi mielenkiintoiselta myös kansien välistä. Pääsin kunnolla tarinan imuun viimeistään silloin, kun mielikuvani Twilightin Bellasta, Edwardista ja Voltureista sekä Pokemoneista ja Touhukkaista voimaeläimineen alkoivat unohtua. Touhukkaiden tunnusmusiikkikin katosi päästäni ja tilalle tuli Robinin Frontside Ollie, ei sekään ihan omaa musiikkimakuani, mutta menköön. Huomasin ahmivani kirjaa ja ärsyyntyväni keskeytyksistä, hyvän kirjan merkkejä molemmat. Unnan, Rufuksen ja muiden faunoidien kohtalo täytyi selvittää ja pian. (Jostain syystä muutamat faunoidit yhdistyivät mielessäni tunnetuihin rokkareihin, nimiä kuitenkaan mainitsematta.)

Salamalla tuntuu olevan sana hallussaan. Idea ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja juoni kantaa läpi kirjan. Taustojen kuvailu ja suvantovaiheetkin veivät tarinaa eteenpäin enkä lukijana kokenut tylsää hetkeä edes silloin kun vastaan tuli joitain tuntemattomampia (skeitti)termejä. Salama on myös saanut luomiensa henkilöiden väliset kemiat ja jännitteet toimimaan hyvin, vaikka pientä ennalta-arvattavuutta niissä onkin. Tarina ei kuitenkaan kärsi tästä lainkaan.

Olen erittäin iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua kirjaan, josta en ollut kuullut etukäteen mitään ja joka osoittautui niin hyväksi. Kotimainen fantasia on voimissaan, odotan innolla sarjan seuraavaa osaa! Kirjan ovat ehtineet lukea myös Salla, Laura, Sara ja Rouva Huu. Annukka Salaman haastattelu puolestaan löytyy Risingshadow -sivustolta ja kirjatraileri kirjan kotisivuilta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Ootko sä koskaan ennen tavannut ketään kellä olis samankaltaisia... voimia kuin sulla?"

Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2000

268 sivua

Ihastuin kovasti Johanna Sinisalon novelleihin kirjassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita ja halusin lukea seuraavaksi hänen kehutun, Finlandia -palkinnonkin saaneen esikoisteoksensa. Meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, kirjaston laina-aika on lopussa ja joku on odottamassa varausjonossa. Kiva huomata, että uutuuksien ohessa varataan myös näitä vähän vanhempia kirjoja!

Ennen päivänlaskua ei voi on sekoitus fantasiaa ja scifiä. Kolmikymppinen valokuvaaja Mikael, tai Enkeli, joksi häntä tietyissä piireissä kutsutaan, löytää epäonnistuneen baari-illan päätteeksi kotipihastaan nuorisojoukon kiusaaman nuoren pojan, joka paljastuukin peikoksi. Sen sijaan, että jättäisi peikon roskalaatikoiden luo hän viekin sen kotiinsa. Mikaelin elämä kietoutuu peikon ympärille koko ajan enemmän, seurauksista välittämättä.

Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.

Sinisalo ei tyydy esikoiskirjassaan yhteen kertojaan, vaan Mikaelin lisäksi oman äänensä saa hänen kollegansa ja ihastuksensa Martes, eläinlääkäri Tohtori Spiderman, naapurin postimyyntivaimo Palomita ja Mikaeliin ihastunut Ecke. Lisäksi Sinisalo on värittänyt ja tukenut tarinaansa kuvitteellisilla lehtiartikkeleilla, nettilinkeillä, kansantaruilla sekä myös otteilla muista kirjoista, näkyvimpänä Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Myös Reino Helismaan kynästä lähteneellä laululla Päivänsäde ja menninkäinen on vahva rooli kirjassa.

Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen peikkotarina, lopputulos on kaikkea muuta kuin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!" -sarjaa. Peikon kasvatuksen lisäksi kirjan aiheina on seksuaalisuus, vallankäyttö, halut sekä tavallaan myös hyväksikäyttö.

Sinisalon novellikokoelman perusteella osasin odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa, ja sain mitä odotin. Tosin en ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Kädettömissä kuninkaissa. Peikot on tunnustettu ja nimetty nisäkäslaji, johon voi törmätä joskus myös kaupungissa. Peikkoja käsittelevät "tieteelliset osiot" on kirjoitettu hyvin uskottavasti. Pessiä ja Illusiaa en ole lukenut, mutta Päivänsäde ja menninkäinen -laulu on minulle erittäin tärkeä. Sinisalo on saanut samaa kauneutta myös tarinaan.

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
     Voiko pimeyden kesyttää?
     Ehkä sen voi, jos se on aloittaessaan hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
     Pieni yön pentu.

Vaikka tieto-osuudet loivat tarinalle kehyksen, koin ne hieman vieraannuttaviksi. Tästä syystä lukeminen etenikin pyrähdyksissä. Kertojaosuudet luin nautiskellen ja jopa ahmien, kun taas tieto-osuuksien kohdalla lukeminen paikoitellen jopa takkusi. Silti kirjaa olisi vaikea kuvitella ilman fiktiivistä faktaa, niin vahvasti se liittyy tarinaan. Tarina oli pääsävyltään surullinen. Kun yksi on toiselle tärkeä, on toiselle taas se kolmas ja niin edelleen. Halut ja toiveet menevät pahasti ristiin ja onnen tiellä on aina jotain, kukaan ei ole täysin tyytyväinen osaansa. Viimeistään kirjan loppu yllättää ja nyrjäyttää ajatuksenkulun täysin uusille urille.

Myös Satu, Morre, Hannu, Sanna, Opuscolo, Maisie ja ANNI ovat lukeneet kirjan ja pääosin pitäneet siitä. Ei-ihastuneita arvioita ei ainakaan pikaisella haulla osunut silmiini. Täytyy sanoa, että Sinisalosta on tulossa yksi suosikkikirjailijoistani!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Kuvan peikko on täysin fiktiivinen satuhahmo, trolli, ei lainkaan tarinan peikon kaltainen peto. Sitä ei satutettu kuvauksissa, tosin se siirrettiin hetkeksi omasta lelukorielinympäristöstään kylmälle kuistille, mutta palautettiin pian takaisin paikalleen.

Pimeyden talo

Stephen King & Peter Straub: Pimeyden talo

(Black House, 2001)

Tammi, 2002

655 sivua

Oma Stephen King -projektini sai pitkästä aikaa jatkoa, kun otin Pimeyden talon (uudelleen) luettavaksi. Kirja löytyi omasta kirjahyllystä, harmi vain kun kirjaparin ensimmäinen osa eli Talismaani sieltä puuttuu. Täytyy pitää silmät auki jos sen vaikka jostain löytäisi edullisesti ja saisin täydentää kokoelmaa. Sitä odotellessa saatan vaikka syödä pussin jos toisenkin noita kuvassa näkyviä ihanuuksia ;)

Pimeyden talo on siis jatkoa Kingin ja Straubin Talismaani -kirjalle, jossa 12-vuotiaan Jack Sawyerin on kuljettava Amerikan ja Territorioiden -toisen maailman- halki saadakseen käsiinsä Talismaanin ja pelastaakseen sen avulla äitinsä hengen. Kirjojen julkaisujen väliin mahtuu 17 vuotta, tapahtumien väliin puolestaan hieman enemmän.

Jack Sawyer on jäänyt eläkkeelle etsivän työstä jo kolmekymppisenä. Erään murhatutkimuksen yhteydessä Jack tutustuu rauhalliseen French Landingin kaupunkiin, jonne hän päätyy myöhemmin asumaan. Kaupunki ei kuitenkaan ole niin rauhallinen kuin miltä näyttää. Kaksi lasta on siepattu ja murhattu, yksi on kateissa eikä lehdistön Kalastajaksi nimittämän murhaajan paljastaminen ja kiinnisaaminen tunnu edistyvän. Poliisipäällikkö Dale Gilbertson päättää saada Jackin mukaan tutkimuksiin. Jack on unohtanut Talismaanin ja lapsuuden seikkailunsa, mutta pian omituiset tapahtumat pakottavat hänet muistamaan menneisyyden tapahtumat ja tarttumaan jälleen uuteen tehtävään.

Maailmat pyörivät hänen ympärillään, maailmat maailmojen sisällä ja toiset maailmat niiden rinnalla, maailmat joita erottaa toisistaan ohut kelmu, jossa on tuhat tuhatta ovea, kunhan ne vain jotenkin löytää.

En osaa sanoa missä Kingin kädenjälki päättyy ja Straubin alkaa, sillä en ole lukenut Straubin muuta tuotantoa ja vertailukohtaa ei siis ole. En myöskään tiedä taustoja siitä miksi miehet päättivät kirjoittaa yhdessä nämä kaksi kirjaa. Teksti on saumatonta ja hyvin kingmäistä. Kirja alkaa pitkällä ja tarkalla ympäristön kuvauksella sekä uusien ja taas uusien (mielenkiintoisten) henkilöiden esittelyllä. Yksityiskohtia on lähes hengästyttävän paljon. Ehkä yksi syy siihen miksi King ei kaikkia miellytä on juuri hitaat, yksityiskohtaiset ja laajan henkilökartan piirtävät alut? Kun tapahtumat viimein pääsevät alkamaan se on menoa!

Kun henkilöitä on paljon menevät nimet varsinkin alussa sekaisin. Asiaa ei helpota jos nimet on kirjoitettu väärin: Ebbie Wexleristä tuli välillä Eddie, eikä kyseessä ollut eri henkilö vaan jossain vaiheessa b:t ja d:t olivat menneet sekaisin. Myös käännös ontui välillä. Minua ärsytti suunnattomasti lukea toistuvasti miten juomia sippaillaan, kun taas minun suuhuni sopisi paremmin siemailu. Onneksi henkilöillä ei ollut sippailulle enää aikaa kun kirja pääsi vauhtiin ja sain keskittyä tarinaan.

Murhaajan henkilöllisyys paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa, joten kirjan jänintys tuleekin ihan muualta kuin sen selvittämisestä. Asiat vain mutkistuvat ja laajenevat, jopa meidän maailman rajojen ulkopuolelle. Pimeyden talo ei ole jännittävimpiä tai pelottavimpia Kingin kirjoja, mutta silti paikoitellen tiivis tunnelma pitää otteessaan. Tarina liittyy Kingin Musta torni -sarjaan, joka on yksi omista suosikeistani, joten senkin takia pidin kirjasta kovasti. Oman suosikkikirjailijan kirjaan on aina mukava tarttua!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Nyt on pääsy sallittu", Jack sanoo. "Pääsy on sallittu ihan helvetisti."

Päätin myöskin tarttua härkää sarvista ja osallistua Kirjavan kammarin Karoliinan laatimaan ihanan laajaan So American -haasteeseen. Eniten minua kiinnostaa kolmiosaisen haasteen kaksi ensimmäistä kohtaa eli vuonna 2012 luettujen yhdysvaltalaisten kirjojen yhteenlaskettu määrä sekä alahaaste "kategoriat". Listaan osallistumiseni keskeneräisten haasteiden välilehdelle sitä mukaa kun luen kirjoja. Nappaanpa vielä mukaan yhden tammikuussa lukemani kirjankin.

Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973)

Kuvitus: Ilon Wikland

WSOY 1986

230 sivua

Olen edelliskesän kesälomamatkastamme saakka miettinyt olenko koskaan lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjaa. Kyseinen tarina oli nimittäin osa Junibackenin satujunamatkaa. Tarinan alku tuntui tutulta mutta aloin kuitenkin epäillä, että kirja on lukematta. Kirjastosta kirja mukaan ja arvoitusta selvittämään.

10-vuotias Kaarle "Korppu" Leijona on ollut pienestä pitäen heikko ja sairastellut paljon. Hänen 13-vuotias isoveljensä Joonatan on hänelle tärkeintä mitä maa päällään kantaa. Joonatan kertoo Korpulle Nangijalasta, retkitulien ja satujen maasta, jonne ihminen pääsee kuoltuaan. Sinne Korppu voi mennä odottamaan veljeään, eikä odottaminen tunnu pitkältä vaikka menisi vuosia ennen kuin he kohtaavat. Ei kuitenkaan mene kauaakaan kun molemmat veljekset vuorollaan päätyvät Nangijalaan. He elävät todeksi satua, mutta satu ei ole aina hyvä, se voi olla myös paha. Ilkeä Tengil ja hänen hirvittävä suojattinsa Katla uhkaavat sekä Ruusulaakson että Kirsikkalaakson asukkaita. Tarvitaankin paljon rohkeutta ja rakkautta, jotta Nangijalassa olisi taas rauha. Sitten on  myös Nangilima.

- En minä kyllä yhtään ole kaunistunut, sanoin.
Mutta Joonatanin mielestä olin kovasti muuttunut entisestäni.
- Ja sitä paitsi näytät niin terveeltäkin, hän sanoi.
Silloin minä oikein rupesin tunnustelemaan oloani. Ja tunsin siinä sillalla maatessani, että olin terve ja iloinen pikkuvarpaitani myöten, miksi minun muka olisi pitänyt niin kaunis olla? Jalat ja kädet ja kaikki paikat tuntuivat niin onnellisilta, että niitä ihan nauratti.

Lindgrenissä on jotain samankaltaista kuin Tove Janssonissa; taitavia tarinankertojia molemmat, osaavat vedota tunteisiin ja heittävät tekstin lomaan pieniä koukkuja, ajatushelmiä. Tekstiä lukiessa melkein hymisee ilosta ja ihastuksesta, välillä taas lähes pidättää henkeä (ja itkua). Ilon Wiklandin kuvitus sopii kirjaan erittäin hyvin, varsinkin kun kuvia on juuri sopivasti ja ne sijoittuvat sopiviin kohtiin.

Miten minä olen onnistunut ohittamaan tämän ihanan kirjan? Muistaisin varmasti mikäli olisin tämän aiemmin lukenut, niin suuren vaikutuksen se teki. Lindgren kuvaa sisarusrakkautta pakahduttavan kauniisti ja rakentaa samalla jännittävää tarinaa, joka kiihyttää vaivihkaa vauhtia kohti yllättävää loppua. Ronja Ryövärintytär, tähänastinen Lindgren-suosikkini, joutunee tästä lähin jakamaan ykköspaikan Veljeni, Leijonamielen kanssa.

Kirjasta on vaikea sanoa mitään, siitä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Ehkä ajan kuluessa ja jälkitunnelman heiketessä osaisi sanoa jotain enemmän, mutta tarvitseeko edes? Kirja ei varmasti unohdu ihan heti, varsinkin kun saa päivittäin katsoa omia tyttäriä, tuota Kaarle ja Joonatan Leijonamielen kaltaista saumatonta parivaljakkoa. Parhaita ystävävyksiä, tappelupukareita ja toistensa tärkeimpiä ihmisiä ♥     

Viime vuoden puolella kesken jäänyt 10 klassikkoa haaste saa nyt arvoistansa jatkoa. Veljeni, Leijonamieli on viides haasteeseen luettu kirja.

Googlettamalla löytyi Sonjan ei ihan yhtä ihastunut arvio.

Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan

Stephenie Meyer: Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan

(The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)

Kuvittanut: Rebecca Bradley, James Carey, Young Kim, Sarah McMenemy ja Leah Palmer Preiss 

WSOY, 2011

543 sivua

Vanhempieni joulukuusen alta löytyi minun nimelläni varustettu paketti, jossa oli Stephenie Meyerin Houkutus - kuvitettu opas vampyyrisaagaan. Lahja ei ollut mikään yllätys, sillä tilasin sen itse vahempieni puolesta. Maltoin silti viedä kirjan paketoitavaksi ja odottaa jouluaattoa lukematta sitä etukäteen. (Kyllä minä ihan vähän sitä selasin.)

Kirja on Meyerin Twilight -saagaan perustuva eräänlainen fiktiivinen tietokirja. Kansien sisältö on jaoteltu kirjailijan haastatteluun, vampyyrien-, ihmissusien- ja ihmisten esittelyyn sekä taustoihin ja inspiraationlähteisiin. Takakannen mukaan teoksessa on lähes 100 nelivärikuvaa fanikuvista aina erimaiden kirjan kansiin. Ulkoasuun on muutenkin kiinnitetty huomiota. Siis varsin kattavan oloinen kokonaisuus saagaan ihastuneille.

Pettymys meinasi iskeä heti ensimmäisillä sivuilla. Meyerin haastattelu kiinnosti etukäteen, mutta se oli toteutettu ontuvana ja imelänä vuoropuheluna hänen kirjailijaystävänsä Shannon Halen kanssa. Haastattelun idea tuntui unohtuneen, Hale jutusteli turhan paljon omiaan ja kokemuksistaan kirjailijana. Onneksi Meyer sai kuitenkin sanansa sanottavaksi. Lukutoukkaa ilahduttaa erityisesti kuulla toisten lukutottumuksia (varsinkin kun niistä löytää hieman itseään), kuten nyt Meyerin :

Lukeminen oli aina ollut lempiharrastukseni, kunnes löysin kirjoittamisen. Lapsillani ja miehelläni oli tapana kiusoitella minua siitä, että käteni hakeutui kuin itsestään tällaiseksi kirjatueksi {SH nauraa}, eräänlaiseen tartunta-asentoon. Minulla oli lapsi toisessa kädessä ja kirja toisessa - tuttipullo leuan alla ja puhelin olalla. {Naurua} Olin mustekala-äiti. Mutta kirja minulla oli aina mukana.

Haastattelun jälkeen kävi selväksi, että tähän kirjaan ei kannata tarttua jos itse saaga on lukematta, sen verran paljon tuli juonipaljastuksia jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Henkilöesittelyissä oli paljon toistoa (mm. laumojen perhesuhteissa), toisaalta sen ymmärtää jos kirjaa käyttää hakuteoksena eikä lukukokonaisuutena ja -kokemuksena. Kirja keskittyi kokonaan saagan kirjoihin myös kuvituksen osalta, sarjan elokuvasovituksista tai näyttelijöistä ei ollut ollenkaan kuvia tai tietoja, mikä minusta oli selkeä puute.

Kaiken kaikkiaan kirja tuntui enemmän nuorten kirjalta kuin itse saaga, varsinkin kun tekstissä pilkahteli toistuvasti puhekieltä; synkannut, hengailusta, jamassa, hiipparoida jne. Olipa Jacobin autosta puhuttaessa dollaritkin korvattu euroilla. Miksi? Eihän dollari nyt niin tuntematon käsite Suomessa ole... Jospa tämä oli vain suomennokseen liittyvää ja teksti toimii paremmin alkuperäiskielellä. Yksi kirjan parhaista osista aiemmin julkaisemattoman "nippelitiedon" lisäksi oli Twilight -sarjan soittolistat; mm. My Chemical Romancea, Musea ja Linkin Parkia. Kyllä kiitos! Jäin kaipaamaan jotain tarkempaa ja enemmän. Voi tähän silti palata tarkistusmielessä, selaillen.

Houkutus -oppaan luki myös Marjis ja Jenni/Kirjakirppu.

(Kuvan tontut valmistautuvat hyppäämään kaappiin, mikäli askartelijaneidit sen näin joulun jälkeen sallivat...)

JK: Paula kaipaili esimerkkejä kirjan kuvituksesta. Hyvä huomio! Tässä siis vielä muutama kuva kirjan sivuilta:

1. ja 4. kuva: en löytänyt mainintaa
2. ja 3. kuva: Young Kim
5. ja 6. kuva: Sarah McMenemy

JK2: Sisällytän kirjan (jälkikäteen) seuraavaan haasteeseen: So American.

Breaking Dawn

Stephenie Meyer: Breaking Dawn

Little, Brown Book Group, 2008
702 sivua

Täällä on vietetty viikonloppua jäähyväisten merkeissä. Breaking Dawn ja sen myötä koko Twilight -sarja on nyt luettu, niin suomeksi kuin englanniksikin. Onneksi sarjan neljä osaa löytyy omasta hyllystä, niihin voi palata jos (kun) haluaa. Bree Tannerista kertovaa kirjaa en osta, mutta Houkutus -opas Twilightin maailmaan -kirja täytyy hankkia. Niin ja elokuvat, eiköhän niistä jonkinlainen boxi kasata.

Breaking Dawnin alku on yhtä Bellan ja Edwardin juhlaa. He saavat viimein toisensa niin papin edessä kuin vähän muutenkin... Häämatka ei suju kuitenkaan ihan niin kuin pari on suunnitellut, tapahtuu jotain mitä kumpikaan ei uskonut mahdolliseksi. Esme-saaren tapahtumista lähtee käyntiin vyöry, johon ajautuvat vampyyriystävät, ihmissudet ja myös Volturit. Vihdoin selviää myös tuleeko Bellasta vampyyri, miten käy Culleneiden ja Quileutien sopimuksen ja mikä on Jacobin kohtalo.

All the lines that held me to my life were sliced apart in swift cuts, like clipping the strings to a bunch of balloons.---
I was not left drifting. A new string held me where I was.
Not one string, but a million. Not strings, but steel cables.
A million steel cables all tying me to one thing - to the very center of the universe.

Tiedättekö sen tuttuuden tunteen, kun jostakin asiasta tulee tuntemus niin kuin olisit tullut kotiin? Hieman samanlainen olo tulee heti kirjan ensimmäisistä lauseista. Koska tarina on jo tuttu aikaisemmalta (suomeksi)lukukerralta, maltoin keskittyä enemmän kerrontatapaan ja lauseisiin. Ei ollut tarvetta ahmia kirjaa. Päinvastoin, halusin hieman hidastaa lukutahtia kun on viimeinen osa kyseessä. Välillä tuntui, että englanninkielisessä tarinassa oli jotain enemmän, en tiedä sitten onko suomennoksessa oiottu vai olenko ehtinyt unohtaa tapahtumia.

Meyer kuvailee henkilöhahmojensa tunnetiloja taitavasti. Hän on myös luonut vampyyreiden eri kyvyistä eräänlaisen elävän shakkipelin, jossa jokainen vaikuttaa jokaiseen. Kirja vaikuttaa muutenkin tarkkaan harkitulta kokonaisuudelta, palaset loksahtavat kohdalleen. Tykkäsin alkuperäisestä versiosta jopa enemmän kuin suomeksi käännetystä.

Mainitsin aiemmin tämän hetkisiä suosikkibändejäni. Ajattelin nyt lisätä tähän musiikkia, jonka jostain syystä yhdistän Twilight -sarjaan. Tuleeko muilla jostain kirjasta tietty musiikki mieleen tai päinvastoin? Huomautuksena vielä, että videon alapuolella on lainaus kirjasta, joka saattaa spoilata, joten älä kurkkaa pitemmälle jos vasta suunnittelet sarjan lukemista!

Yksi My Chemical Romancen suosikkikappaleitani, olkaa hyvä :) (Laulaja Gerard Way olisi muuten ollut loistava Edward Cullenina!)

Happiness expanded like an explosion inside me - so extreme, so violent that I wasn´t sure I´d survive it.
"Forever," Edward echoed in my ear.
I couldn´t speak anymore. I lifted my head and kissed him with a passion that might possibly set the forest on fire.
I wouldn´t have noticed.

Eclipse

Stephenie Meyer: Eclipse

Little, Brown Book Group, 2007

559 sivua

Kolmas Twilight -sarjan osa, Eclipse, on nyt luettu. Alkaa tämä englanniksi lukeminen sujua rutiinilla, varsinkin kun Meyerin käyttämä sanasto on ehtinyt tulla niin tutuksi. Vaikka sanakirjaa ei juurikaan enää tarvitse on lukeminen edelleen hieman hitaampaa kuin suomeksi lukiessa.

Bella odottaa malttamattomana, että koulun valmistujaiset olisivat ohi ja hän pääsisi muuttumaan vampyyriksi. Tulevaisuuden haaveita varjostaa kuitenkin Victoria, joka edelleen hautoo kostoa puolisonsa kuoleman takia, sekä Seattlessa tapahtuvat murhat, jotka vaikuttavat vastasyntyneiden vampyyrien tekemiltä. Lisäksi vampyyripoikaystävä-Edward ja ihmissusiystävä-Jacob eivät edelleenkään tule toimeen keskenään ja heidän välissään tasapainoilu vaikeuttaa Bellan elämää.

" --- But I wan´t you to know something -when it comes to all this enemies nonsense, I´m out. I am a neutral country. I am Switzerland. I refuse to be affected by territorial disputes between mythical creatures. Jacob is family. You are... well, not exactly the love of my life, because I expect to love you for much longer than that. The love of my existence. I don´t care who´s a werewolf and who´s a vampire. If Angela turns out to be a witch, she can join the party too."

Vaikka iloitsin Edwardin paluusta en voinut olla ärsyyntymättä hänen ylisuojelevaisuudestaan ja omistushalustaan Bellaa kohtaan. Bellan asenne naimisiin menoa kohtaan kyllä pisti pakan tasoihin, on kyllä sen verran vaikea kosittava että lyhytpinnaisempi ja huonomman itsetunnon omaava antaisi jo olla. Onneksi molemmat ärsytyksen aiheet pikkuhiljaa katosivat kirjan edetessä ja sain keskittyä nauttimaan tarinasta. Nautinkin siihen malliin, että meinasi yöunet jäädä lyhyeksi.

Tykkäsin tästä vielä enemmän kuin New Moonista. En pelkästään Edwardin läsnäolon takia vaan myös siksi, että tarina menee aikuisempaan suuntaan. On monenlaisia ristiriitoja, pohdintoja sekä melkein-seksiä ja jännitteitä.

Nyt tekisi mieli säästellä, mutta taidan aloittaa sarjan päätösosan Breaking Dawnin samantien... Eclipsen lukemisesta on jo pari päivää joten johan tuota taukoa on ollut tarpeeksi. Hainkin kirjan jo aamulla ennen töihin lähtöä pöydälle odottamaan. Jos vaikka lukisin "muutaman" sivun ennen nukkumaan menoa.

Tässähän alkaa yksi etappi olla lähellä, syyskuun lopulla tulee vuosi siitä kun aloitin blogin pitämisen. Tiedä vaikka olisi arvontaa luvassa loppukuusta...

New Moon ja kirjallinen maailmanvalloitus

Miten lie meni heinäkuu niin nopeasti ohi, etten saanut luettua kirjoja loppuun. Luin kyllä, mutta useampaa kirjaa kerralla ja pienissä pätkissä. Englanniksi lukeminenkin ilmeisesti hidasti tahtia, pärjäsin sentään aika hyvin ilman sanakirjaa.

Sain luettua Stephenie Meyerin New Moonin. Mietin pitkään mitä tekisin tämän Twilight -sarjan kanssa, blogimielessä siis. Tiedän, että en osaa (edelleenkään) sanoa tästä oikein mitään. Silti tuntuu, että haluan tallentaa blogiini kaikista lukemistani kirjoista jotain. Jotain muutakin kuin kirjailijan ja kirjan nimen luettujen listalle. Samasta syystä ajattelin mainita postauksessa kirjailijan ja kirjan nimen lisäksi vähän muitakin tietoja. Sivumäärän nyt ainakin jos en muuta. Tähtiä tai muitakaan palleroita ja plussia en nyt lähde lisäämään.

Stephenie Meyer: New Moon

Little, Brown Book Group, 2006

497 sivua

New Moon on siis Twilight -sarjan toinen osa. Edellisessä osassa Bella joutui pakenemaan Phoenixiin, jonne jäljittäjävampyyri James häntä seurasi. Bella joutui ansaan, mutta selvisi kuitenkin hengissä -Culleneiden ansiosta- ja palasi takaisin kotiinsa Forksiin. Bellan ja Edwardin elämä ei muutu vieläkään rauhalliseksi. Bellan 18-vuotissyntymäpäiväjuhlissa tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken.

“And I´ll make you a promise in return,” he said. “I promise that this will be the last time you´ll see me. I won´t come back. I won´t put you through anything like this again. You can go on with your life without any more interference from me. It will be as if I´d never existed.”

Sarjan toisessa osassa keskitytään Bellan lisäksi enemmän ihmissusiin, erityisesti Jacob Blackiin. Mukana on silti sekä hyviä että pahoja vampyyreja. New Moon on edeltäjäänsä synkempi ja vakavampi. En tiedä johtuuko alkuperäiskielestä, syksystä vai mistä lie mielenliikusta, mutta järistyksiltä, niiskuttamiselta ja silmien kostumiselta ei voinut välttyä. En muista kokeneeni kirjaa näin vahvasti suomeksi luettuna, joten ehkä kielellä oli merkityksensä. Tykkäsin kovasti!

Sitten vielä hieman haasteasiaa. Monessa blogissa on menossa maailmanympärimatka, kirjallinen maailmanvalloitus, johon minäkin päätin osallistua. Lumikin keksimän haasteen tavoitteena on lukea yksi kirja jokaisesta maailman maasta. Kirjailijan kotimaalla ei siis ole tässä merkitystä, vaan sillä, mihin maahan kirjan tarina sijoittuu. Alkuperäinen haaste löytyy täältä. Minun kartassa on 223 maata, joten niillä mennään. Liian ryppyotsaisesti en tähän haasteeseen suhtaudu. En aseta itselleni aikarajoituksia. Jos jossakin kirjassa seikkaillaan useammassa maassa, valitsen siitä itselleni sopivan maan. Haasteen etenemistä voi seurata blogini alalaidassa olevasta kartasta sekä tunnisteella Kirjallinen maailmanvalloitus.

Ensimmäinen matkakohde on Yhdysvallat, jonne matkustin siis Stephenie Meyerin New Moonin mukana.

Muutama uusi lukija on löytänyt blogiini, oikein paljon tervetuloa! Käykää vapaasti kommentoimassa :)

Eksyneet näkevät unia

Kesken leikkien piti Piipero-tyttö pyytää kuvausassistentiksi. Mielissään oli kun sai auttaa :) Aloitin Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia -kirjan toissapäivänä, eilen luin viimeiset sanat ihanassa auringonpaisteessa hiekkalaatikon äärellä. Samalla piti räpsiä kuviakin. Olisin lukenut kirjan loppuun jo aloitusiltana, alkoi silmät vain siihen malliin harittamaan ettei isompaakaan tekstiä enää nähnyt.

Kirsti Ellilä on julkaissut useita kirjoja, nuorten kirja Eksyneet näkevät unia on ensimmäinen jonka olen lukenut. Kirjan päähenkilö Nimetön on aikoinaan eksynyt perheestään, unohtanut menneisyytensä sekä nimensä. Nyt hän elää koiransa Jakobin kanssa Varjojen maassa, maahisten mailla. Nimetön ei kuitenkaan ole täysin unohtanut -eikä haluakaan unohtaa- menneisyyttään.

Jos polttaisin takin  ja luopuisin kaulassani roikkuvasta avaimesta, voisin unohtaa ikäväni. En enää koskaan kaipaisi ääntä, joka unessa kutsuu minua nimeltä, minun omalla nimelläni, sillä nimellä jolla minut vielä muistetaan jossain.

Sitten alkaa seikkailu. Mukana on maapulliaisia, suohuurulaisia, kultakorentoja ja jos minkälaisia tuttavuuksia. Maapulliaisten käyttämästä kielestä tuli mielleyhtymä lapsuuden lukukokemuksiin: Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttäressä olleet otukset (olivatko ne nyt niitä kakkiaisia, männiäisiä vai mitä lie, en enää edes muista) puhuivat hieman samalla tavalla. Koin muutenkin lukiessani eräänlaisia nostalgiaryöppyjä, mieleen tuli lapsuuden leikit metsässä ja eräs pohjaton lampikin... Liekö sielläkin asunut suohuurulaisia?

Takakannessa kirja mainitaan jännittäväksi ja haikeankauniiksi nuorten fantasiaromaaniksi. Sitä se onkin. Vaikka juoni on paikoitellen "ohut" ja nimenomaan nuorille sopiva, on siinä myös tummempia, enemmän aikuisille avautuvia kohtia. Vähäosaisia syrjitään ja muiden ihmisten hätä jätetään huomioimatta. Ellilä ei kuitenkaan tuputa lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta, ainoastaan vaivihkaa herättelee. Tykkäsin kirjasta kovasti.

Kirsti Ellilältä löytyy parikin blogia, Kirjailijan häiriöklinikka sekä mainio Kulkeeko henki -sarjakuvablogi kirjailijan omasta elämästä.

Loppuun vielä muistutus liittyen edelliseen postaukseeni. Jos tykkäät kauniista ja runollisesta kielestä, nyt olisi mahdollista saada Maaria Päivisen Silja ja Mai luettavaksi kiertokirjan muodossa. Suosittelen!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on bloganneet ainakin seuraavat (anteeksi unohdukseni, mutta eikö sanonta kuulu että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?): Sara/P.s. Rakastan kirjoja, Maria/Sinisen linnan kirjasto, sinilintu, Kirsi Hietanen sekä Ahmu. Nyt selvisi sekin, että ne Ronja Ryövärintyttärestä tutut otukset olivat kakkiaisia, kiitos muistin virkistyksestä kanssabloggaajille!

Twilight ja kirjavaa pohdiskelua

Anteeksi nyt vain kaikki jotka eivät ole Stephenie Meyerin Houkutus-sarjasta innostuneet, mutta palaan siihen ainakin tämän yhden kerran. (Vannomatta paras. Pidätän itselläni oikeuden kirjoittaa aiheesta vielä myöhemminkin.) En kyllä nytkään juurikaan kerro kirjasta tai sen juonesta, vaan ihan muusta.

Joku saattaa jo tietääkin, että luin aiemmin Meyerin Houkutus-sarjan ja ihastuin siihen sen puutteista ja ärsyttävyyksistä huolimatta. Halusin tutustua sarjaan myös alkukielellä. Sain englanninkielisen neljän kirjan boxin lainaan ja nyt on ensimmäinen osa, Twilight, luettu. Ihan hyvin sujui, vaikka en ole aikoihin lukenut englanniksi. Juonesta vain sen verran, että siihen liittyy mm. vampyyreita ja ihmissusia.

Kerrottakoon, että ensimmäistä kertaa huomasin koneen voittavan kirjan. Käytin nimittäin nettisanakirjaa mieluummin kuin painettua. Jotenkin perinteisen sanakirjan käyttö tuntui kömpelöltä ja hitaalta. Twilight oli lisäksi toinen lomareissukirjani, en halunnut kantaa olkalaukussa sen lisäksi vielä isoa sanakirjaa (veljeni peruja ollut taskusanakirja kului puhki ja jouduin hankkimaan lukioaikana uuden, isomman sanakirjan). Tosin reissussa en käyttänyt nettisanakirjaakaan, ei ollut konetta mukana.

Edellisestä tulikin mieleen, tunnustaako joku bloggaaja tuntevansa itsensä rauhallisemmaksi, kun oma harrastus (olkoon se sitten kirja, käsityö tai joku muu) kulkee mukana vaikka laukussa? Minä tunnustan... Ei haittaa vaikka kirjaa ei edes lue. Kunhan se on mukana, kaiken varalta ;)

Halusin kirjoittaa Twilightista myös siksi, että mm. Karoliina ja Jenni ovat maininneet blogeissaan sen, miten joistain kirjoista ei haluaisi kirjoittaa vaikka ne ovat itselle tärkeitä. No, Twilight/Houkutus -sarja on minulle sellainen. En tiedä mikä niissä niin viehättää, tai miksi en osaa niistä oikein mitään kirjoittaa. Siinä yksi syy sille, miksi en aio niitä tämän enempää täällä käsitellä. K-blogin Jenniä siteeratakseni: "... niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava."  Paremmin en voisi asiaa ilmaista.

Twilightiin liittyy myös keskustelu jonka kävin 5-vuotiaan Kirppu-tyttäreni kanssa. Hän kyseli miksi aikuisten (en korjannut tämän olevan nuorten kirja) kirjojen kansikuvat eivät liity kirjan tarinaan, vaan ovat usein ihan erilaisia. Vertailimme sitten yhdessä lasten- ja aikuisten kirjoja, pohdimme vertauskuvia ja mietimme muutenkin kansikuva-asioita. Onneksi sarja löytyy suomenkielisenä kotikirjahyllystä, mikäli "omppukirja" vielä neitiä isompanakin kiinnostaa :)

Kaiken tämän kielellisen, tunteellisen ja kuvallisen pyörittelyn jälkeen on vielä lisättävä loppuun lyhyt pätkä kirjasta. Kertokoon tämä riittävästi:

And then I knew I was death. Because, through the heavy water, I heard the sound of an angel calling my name, calling me to the only heaven I wanted.

Vampyyrit ja lukunurkka

Stephenie Meyerin loistavaan Houkutus-sarjaan kuuluu ohut, pääjuonesta poikkeava osa, Bree Tannerin lyhyt elämä. Nimensä mukaisesti se kertoo Bree Tannerista, vastasyntyneestä vampyyrista, joka on tietämättään luotu vain yhtä tarkoitusta varten. Tuhoamaan Bella Cullen. Breen tarinan päätös on tuttu Houkutus-sarjan kolmannesta osasta (Epäilys). En ajatellut lukea tätä, mutta toisin kävi. Huomasin tarkistavani kirjastokäynneillä olisiko kirja lainattavissa. Ärsyynnyin kun se ei ollut ja ilahduin kun se viimein sieltä löytyi.

Pienenä sivumainintana  mainittakoon, että sain tänään postista paketin, jossa odotti  nuo Meyerin 4 kirjaa (kuvassa vaakatasossa). Lisäksi sain lainaan samat kirjat englanniksi, joten tarina pyörii jatkossakin mielessä ;) Luin muuten nuorempana Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan, muistan tykänneeni siitä ihan hirveästi.

Sivupoluilta takaisin Bree Tannerin lyhyeen elämään. Johdannossa Meyer kertoo, miten Breen tarina jää elämään ajatuksiin ja päätyy lopulta omaksi kirjaksi. Kirjailijan ajatukset ja kuvaus kirjoitusprosessin etenemisestä olivat mielenkiintoisia. Meyer heittää ohimennen ilmaan myös "entä jos" -ajatuksen. Entä jos Epäilys olisikin loppunut toisella tavalla?

Itse tarinan alku ei tempaa mukaansa, toisin kuin muissa sarjan kirjoissa. Tämä saattaa osin johtua siitä, että Bree jää Epäilyksessä niin hajuttomaksi hahmoksi. Sekä siitä, että hänen kohtalonsa tietää etukäteen. Kirja eroaa muista sarjan kirjoista myös siinä, että tässä on enemmän perinteisiä vampyyri-elementtejä. Kuten ihmisten saalistusta ja verellä mässäilyä.

 Hän avasi suunsa huutoon, mutta hampaani murskasivat hänen kurkkutorvensa ennen kuin ääni pääsi ulos. Kuului vain ilman ja veren  pulputusta hänen keuhkoistaan sekä matalia voihkaisuja, joita en kyennyt hillitsemään. Veri oli lämmintä ja makeaa. Se sammutti poltteen kurkussani, rauhoitti kalvavan, pistelevän tyhjyyden vatsassani. Imin ja nielin vain hämärästi tietoisena mistään muusta.

Loppua kohti kirjaan tulee tuttu vauhti ja tunnelma. Vaikka Bree Tannerin tarina tuo kokonaisuuteen uuden ulottuvuuden ja näkökulman, ei se silti yllä samaan tasoon Meyerin Houkutus-Uusikuu-Epäilys-Aamunkoi -nelikon kanssa. Tarinaan on mahdollisesti tulossa vielä yksi osa. Meyer on kirjoittanut tarinaa myös Edwardin näkökulmasta. Midnight Sun -nimellä kulkevaa tarinaa pääsee lukemaan Stephenie Meyerin kotisivuilta. Toivottavasti tarina julkaistaan!

Osallistun tässä samalla Jennin lukunurkka -haasteeseen. Luen käytännössä joka paikassa, mutta tässä on eräs mieluinen paikka lukea. Työhuoneen sohvannurkka, kirjahyllyt ihan siinä vieressä.