tiistai 31. joulukuuta 2019

Steinar Bragi: Sumu



Steinar Bragi: Sumu
Like, 2016
287 sivua
Suomentanut: Tuomas Kauko
(Hálendið, 2011)
Luettu: 25.12.2019
Mistä: kirjastosta


Neljän hengen seurue ajaa Jeepillä pitkin Islannin hiekkaista maastoa. Sumun saetessa näkyvyys heikkenee, ensin he eksyvät tieltä ja sitten he törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon seinään. Talon asukkaat, vanha pariskunta, majoittavat matkalaiset taloonsa. Kun seurue yrittää jatkaa matkaansa he kohtaavat vastoinkäymisen toisensa perään. Mitä talossa ja sen ympärillä oikein tapahtuu?

Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.

Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.

Vigdís katseli Hrafnin perään. Hän oli joutunut tiukempiinkin paikkoihin, mutta silti hän ei enää luottanut siihen, miten hän reagoisi yhtään mihinkään. Jos Anna putoaisi verisenä taivaalta, hyppäisi nauraen ulos repustaan tai Egill tulisi hietikon poikki ratsastaen vuohella kaikkeen hän voisi reagoida lähes lukemattomin eri tavoin.

Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.

Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joka puolella hiekkamassat pöllysivät ja myllersivät kuin myskypilvet maan pinnalla kantautuen etelästä pohjoiseen, ja ehkäpä jonain päivänä tammikuun pimeydessä tuuli puhaltaisi toiseen suuntaan ja palauttaisi kaikki hiekanjyvät takaisin paikalleen.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 16. Kirja, jonka nimessä on väri (minusta sumu on väri, sellainen harmaanvalkoinen. Haasteen viimemetreillä kriteerit ehkä hieman löystyvät...)

maanantai 30. joulukuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, 2018
164 sivua
Suomentanut: Kristiina Rikman
(My Name Is Lucy Barton, 2016)
Luettu: 1.12.2019
Mistä: kirjastosta


Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli syksyn viimeinen lukupiirikirja. Harmittavasti en päässyt paikalle, olisi ollut mukava kuulla mitä muut lukupiiriläiset pitivät tästä.

Lucy Bartonin rutiininomainen umpilisäkeleikkaus vaihtuu lähes yhdeksän viikon sairaalassa oloon. Lucyn lähes ainoana ajanvietteenä on katsella ikkunasta näkyvää Chrysler Buildingia. Sitten yllättäen Lucyn sängyn viereen ilmestyy hänen äitinsä ja aika alkaa kulua hänen kanssaan keskustellen. Vajaan viikon aikana, jonka äiti Lucyn luona istuu, ehtii käydä läpi monta muistoa, vaikka niistä kaikkein kipeimpiä ei ehkä ääneen sanotakaan.

Nimeni on Lucy Barton on merkillinen kirja. Ensituntuma on, että Lucy ja äiti vain jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä, vatvovat vanhoista tuttavista ja naapureista. He eivät tunnu juurikaan puhuvan tärkeistä asioista kuten perheestä, toistensa todellisista kuulumisista tai tunteistaan. Mutta miten puhuisivatkaan kun heidän välissään on vuosien kuilu. Ja ehkä on vain niin paljon, liikaa, sellaista, mitä molemmat haluaisivat unohtaa.

Romaani on tiivis, mutta samalla ilmava. Rivien väliin on jätetty paljon asioita lukijan tulkittavaksi, juuri ne tärkeät ja isot asiat lymyävät siellä. Tarinan äiti-tytär -kuvaus on onnistunut, kaksikon välillä on suuria säröjä, mutta myös lämpöä, joka tässä tilanteessa, sairaalahuoneessa, riittää.

     Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.
     "Ei ihmisistä tiedä", minä sanoin.
     "Ei niin", sanoi äiti.
     Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!

Vaikka tarina on hieno ja taidokas jää jokin tunne lukiessa puuttumaan. Silti, kun lukemisesta on kulunut aikaa tuntuu kirjan jättämä jälki vahvistuvan. Stroutin nimi täytyy ehdottomasti pitää mielessä!


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tiivistyy Lucyn lapsuus):

Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin (Lucy on suuren osan ajasta yksin yhden hengen sairaalahuoneessaan)

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä



Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä
(Iijoki #17)
Gummerus, 1987
635 sivua
Luettu: 27.11.2019
Mistä: lahja
 

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 Kalle aloittaa opiskelut Tampereen teknillisen koulun huoneenrakennuksen opintolinjalla. Heti opintojen aloitusviikolla Kalle saa suruviestin kotoaan, Manne-veli on kuollut. Kallen on jätettävä koulu ja lähdettävä kotiin Taivalkoskelle saattamaan velipoika hänen viimeiselle matkalleen. Ainoan veljen äkillinen kuolema on suistaa Kallen jälleen synkkyyteen, mutta tästäkin koettelemuksesta selvitään. Koulu ja elämä Tampereella jatkuu ja lopulta, toukokuun viimeisenä päivänä 1949 Kalle saa käteensä päästötodistuksen suoritettuaan teknikon tutkinnon.

Mannen kuolema, hautajaiset ja surutyö ovat isossa osassa kirjaa, kaikki muu kuten työ ja opiskelu tapahtuvat kuin tämän tapauksen varjona. Sotaan asti Kallella oli iso rooli perheen elättämisessä, sitten isä parani ja palasi työelämään, oli sota, Kalle muutti Tampereelle ja Mannen harteille oli pedattu paikka isän ja äidin vanhuuden turvana. Mutta nyt kaikki muuttuisi. Kalle joutuu miettimään miten kotona selvitään nyt kun Manne ei enää olekaan auttamassa ja tuomassa tienestejä kotiin? Joutuuko hän itse lopettamaan koulunsa ja palaamaan Taivalkoskelle perheen avuksi?

     Käsitän eläväni yhtä tärkeimmistä vaiheistani sotien jälkeen. Ainakin ratkaisevimpia aikoja. Pystynkö pääsemään kiinni opiskeluuni? Kuinka isä selviytyy sisälleen patoamastaan surusta? Miten alkavat tästä lähtien tulla Kallioniemessä toimeen? Käykö lopultakin Lainan ja minun avioliitto mahdottomaksi? Tunnen ja tiedän, että viimeisetkin minua synnyinselkosiini vetäneet säikeet ovat vaarassa katketa.

Arasta ja epävarmasta Kallesta löytyy surun keskellä uusia puolia kun hän astuu esiin ja ottaa ohjat hautajaisissa kun näyttää siltä, että kukaan muu perheestä ei siihen kykene. Myös koulumaailmassa Kalle joutuu uuden eteen. Hän on tottunut olemaan ensirivin työmies, etevä ja riuska töissään, mutta opinnot eivät sujukaan odotetusti ja Kalle joutuu tekemään tosissaan töitä pysyäkseen opinnoissa mukana. Onneksi läheltä löytyy useampikin henkilö, joka potkii Kallea jatkamaan.

Pyynikin rinteessä on tunteikas ja tapahtumarikas. Lukiessa sympatiat ovat vahvasti Kallen puolella etenkin mitä tulee Mannen kuolemaan. Lainan kertoessa suruviestiä kiukku kihahtaa väkisin Lainaa kohtaan. Ihan oikeastiko hän leikkii arvausleikkiä tämmöisessä tilanteessa? Ja hetken päästä aloittaa vielä tutun raittiussaarnansa Mannen kustannuksella? Tosin Kalle saa osansa kiukustani, sen verran huonosti hän käyttäytyy Lainan selän takana ja Lainaa kohtaan.

Sarjaa lukiessa on tottunut Päätalon (pikku)tarkkaan kuvaukseen, mutta nyt siinä on havaittavissa haparointia. Ihan kuin Päätalo olisi unohtanut mainita joitain tapahtumia ja muistelee, että hän on ne kertomuksessaan käsitellyt ja palaa niihin ohimennen kuin tuttuina juttuina. Esimerki Lainan työpaikan vaihtumiseen viitataan jälkikäteen niin kuin siitä olisi jo ollut aiemmin puhetta, vaikka mielestäni ei ole tai sitten minulla vain meni asian käsittely ohi. Ehkä veljen menettäminen ja siitä kirjoittaminen on sokaissut kirjailijan ajatukset?

Voi Manne...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä on alkanut vallata takaisin omaansa.
 

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina



Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Napoli #2)
WSOY:n äänikirja, 2017
Kesto: 18 h 41 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kuunneltu: 19.11.2019
Mistä: kirjastosta


Osallistuin kuudennen kerran marraskuun lukuhaasteeseen, haaste vei jälleen mukanaan, mutta jätti jälkeensä useamman kirjan mittaisen bloggausjonon. Aloitetaan jonon purkaminen Napoli-sarjan toisesta osasta, jonka kuuntelin äänikirjana.

Tiet vievät lapsuuden ystäviä eri suuntiin, Lilan naimisiin ja työskentelemään miehensä perheyrityksessä, Elenan yliopistoon opiskelemaan. Eri elämäntilanteista huolimatta Elena ja Lila ovat silti vahvasti mukana toistensa elämässä tavalla tai toisella. Parhaat ystävät eivät voi välttyä erimielisyyksiltä ja välirikkojakin sattuu, mutta vastoinkäymisissä apu on aina lähellä. Eräällä tällaisella hetkellä Lila antaa Elenalle säilytettäväksi muistivihkoja sisältävän peltilaatikon ja Lilan vihkojen välityksellä Elena pääsee salaa kurkistamaan Lilan elämään ja ajatuksiin.

Elenan ja Lilan ystävyys on mielenkiintoinen. Naiset ovat erilaisia ja he tuntuvat välillä olevan enemmän vihollisia kuin parhaita ystäviä. Varsinkin Lilasta on vaikea pitää, hän on välillä todella ilkeä ja inhottava Elenaa kohtaan, mutta tuntuu olevan hukassa ilman ystäväänsä. Elena ottaa vastaan ilkeydet ja antaa Lilalle anteeksi kerran toisensa jälkeeen, voisi luulla, että Elena haluaisi eroon Lilasta, mutta Lila on kuin hänen toinen puoliskonsa, joka tekee hänestä kokonaisen. Kumpikin tarvitsevat toinen toistaan.

(...) sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää (...).

Myös sarjan toinen osa on sujuvaa kuunneltavaa. Ferrante kuvaa Italiaa, aikaa, tapahtumia ja henkilöitä elävästi ja Manto lukee tarinan hyvin. Tarinassa ei ole suuria huippuja ja se etenee tasaisesti, paikoitellen tasaisuus tuntuu hieman tylsältä. Tylsyys ei missään nimessä nouse vahvasti pintaan vaan tarinaa kuuntelee mielellään. Seuraava osa on jo lainattuna, nyt pitäisi vain löytää sopivaa aikaa sen kuuntelulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Muilla ei ole väliä, mutta sinulla on."
 

torstai 12. joulukuuta 2019

Stephen King: Ulkopuolinen



Stephen King: Ulkopuolinen
Tammi, 2019
543 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(The Outsider, 2018)
Luettu: 10.11.2019
Mistä: oma ostos


King-kirjahyllylle meno aiheuttaa joka kerta innostusta, jännitystä ja malttamattomuutta. Niin paljon vaihtoehtoja, uusia ja vanhoja. Tammikuussa on tulossa uutta suomennettua Kingiä ja halusin lukea tämän viimeisimmän ennen sitä. Toisaalta taas haluaisin säästellä näitä, pitää edes pari lukematonta Kingiä odottamassa...

11-vuotias Frank Peterson on murhattu raa'asti. Kaupunkilaisten järkytykseksi näyttää siltä, että syyllinen on kaikkien tuntema lapsia ja nuoria pitkään valmentanut koutsi T eli englannin opettaja Terence "Terry" Maitland ja hänet pidätetään näyttävästi suuren yleisön edessä kesken Flint City Golden Dragonsin ottelun. Maitland itse vakuuttaa syyttömyyttään, mutta kuka muukaan murhaaja voisi olla kun todisteet häntä vastaan ovat niin kiistattomat? Rikoskomisario Ralph Anderson tutkii tapausta, mutta pian hän ei enää oikein tiedä mitä ja ketä uskoa.

     "Tässä tapauksessa on jotain pahasti vinossa, ja mitä enemmän saat selville, sitä oudommalta se vaikuttaa. Ja se minua pelottaa. (...)"

Kirja vaikuttaa pitkään perusdekkarilta, kunnes yksi lause keikauttaa kaiken päälaelleen ja heittää lukijan keskelle hyytävää tunnelmaa. Kingiä lukiessa saa varautua erikoisiin ja yllättäviin käänteisiin, mutta vaikka niitä tietää odottaa ne onnistuvat silti yllättämään. Kulman takaa saattaa tulla ystävällinen naapuri, kylmäverinen murhaaja, täysin toisesta maailmasta tuleva hirvittävä olio tai jotain näiden väliltä. Vastaan saattaa tulla myös vanhoja tuttuja, kuten tässä tapauksessa Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibney. Hauska tavata taas, Holly! Koskaan ei tiedä mihin suuntaan Kingin tarina kääntyy, se pitää lukijan paitsi varpaillaan myös tyytyväisenä.

"Kaikki on mahdollista", hän sanoi tyhjälle huoneelle. "Ihan kaikki. Maailmassa riittää erikoisia sopukoita."

King malttaa jälleen kerran rakentaa tarinansa puitteet rauhassa, mutta lopussa vauhtia on jopa liiaksi asti. Ratkaisun hetkiä olisi voinut pitkittää hieman, kirjan pääpaha olisi ehkä kaivannut hieman lisää lihaa luiden päälle, syvyyttä hahmoon.

Pidän Rekiaron sujuvasta ja tietyllä tapaa kotoisasta suomennoksesta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kirjassa mainitaan louferit ja cantaluponmeloni, miksi ei loaferit ja cantaloupemeloni? Onneksi yksittäiset sanavalinnat eivät juuri vaikuta lukukokemukseen kokonaisuutena, pienenä häiritsevänä yksityiskohtana vain. Tekisi mieli siirtyä heti seuraavaan Kingin kirjaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta aivan lopussa.

Sekä:

He katsoivat vaitonaisina, molemmat tutkiskellen omalla tahollaan elämäänsä ilmestyneen reiän reunoja, jotteivät putoaisi siitä.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Louise Penny: Naivistin kuolema



Louise Penny: Naivistin kuolema
(Armand Gamache / Three Pines #1)
WSOY, 2005
  368 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(Still Life, 2005)
Luettu: 01.11.2019
Mistä: kirjastosta
 
 
Bazar Kustannus on julkaissut Naivistin kuoleman uudelleen nimellä Kuolema kiitospäivänä, mutta minä päätin lukea tämän alkuperäisellä nimellä julkaistun version, joka oli nopeammin saatavissa kirjastosta. En tiedä ovatko kirjat nyt kysyttyjä ajankohtaisen uudelleenjulkaisun takia vai siksi, että tämä oli meidän lukupiirikirjana.
 
Pienessä ja rauhallisessa Three Pinesin kylässä valmistaudutaan kiitospäivän viettoon. Sitten kylän laidalta vaahterametsästä löytyy 76-vuotiaan entisen opettajan Jane Nealin ruumis. Tapahtunutta epäillään aluksi järkyttäväksi metsästysonnettomuudeksi, mutta pian tapausta aletaan tutkia murhana. Kuka halusi lempeän ja ystävällisen Janen kuolevan ja miksi? Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache ryhtyy selvittämään tapausta yhdessä tiiminsä kanssa. 

Nainen oli ehkä ryöstetty, mutta häneen ei ollut kajottu. Paitsi että tietysti hänet oli tapettu.
     Gamachen ruskeiden silmien katse viivähti uhrin ruskeilla, maksaläikkäisillä käsillä. Karheat, päivettyneet kädet, jotka olivat tunteneet vuodenaikojen kierron puutarhassa. Ei sormuksia sormissa, ei liioin merkkiä siitä, että sellaista olisi koskaan ollutkaan. Gamachen sydäntä vihlaisi aina kun hän katseli juuri kuolleen ihmisen käsiä ja kuvitteli, mitä kaikkia esineitä ja ihmisiä ne olivat pidelleet. Mitä ruokia, kasvoja, ovennuppeja. Mitä eleitä ne olivat tehneet viestiäkseen iloa tai surua. Ja mikä oli ollut niiden viimeinen ele, ele jolla varmaankin oli yritetty torjua tappava isku. Liikuttavimpia olivat nuorten ihmisten kädet, jotka eivät ikinä hajamielisesti sipaisisi harmaata hiussuortuvaa omilta silmiltä.

Ylikomisario Armand Gamache on miellyttävä tuttavuus. Gamache on yhtä aikaa karismaattinen, lempeä, huumorintajuinen ja tiukka. Vaikka hän vaikuttaa pehmeältä ei hänen silmilleen hypitä. Hän ohjaa alaisensa tiukasti takaisin ruotuun, mutta tarvittaessa pyyhkäisee hellästi veritipan työtoverinsa huulesta. Gamachen kanssa saattaisi ratkaista useammankin rikoksen.
 
Three Pinesista tulee mieleen kaksi muuta kuvitteellista kaupunkia. Three Pinesissa yhdistyvät Stars Hollowin (tv-sarja Gilmoren tytöt) leppoisuus ja Twin Peaksin (tv-sarja  Twin Peaks) synkkyys. Persoonalliset kyläläiset värittävät tarinaa ja vaikka keskiössä on murha on tunnelma pääasiassa mukava ja kotoisa eikä murhalla ja sen yksityiskohdilla mässäillä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja kyläläisten keskuudessa kulkee murhaaja.
 
Kirjan tapahtumat etenevät melko verkkaisesti, mutta pikkukylän tunnelma ja ihmiset imaisevat mukaansa. Kuvitteellinen Three Pines sijoittuu Kanadan ranskankieliselle alueelle Quebecin provinssiin ja tapahtumapaikka huokuu paitsi pikkukylän- myös ihastuttavaa ranskalaista tunnelmaa. Très bon! Loppukohtaus tuntuu hieman hätäiseltä kaiken verkkaisuuden jälkeen, mutta onneksi loppuun on jätetty vielä tilaa hengähtää.
 
 
Sitaattikunniamaininnan saa (kauniisti vanhuutta kuvaava lause):
 
Hän kietoi kätensä Janen ympärille ja tunsi, miten tämän vanha ruumis asettui narahdellen.
 
 Sekä:
 
Savupiipusta tuprahteli ulos savua joutuakseen tuulen vietäväksi ja päästäkseen takaisin metsäiseen kotiinsa.
 
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanada

tiistai 29. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 


Clare Mackintosh: Minä näen sinut
Gummerus, 219
413 sivua
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I See You, 2016)
Luettu: 12.10.2019
Mistä: oma ostos


Ostin tämän viime kesänä lentokentältä miehelleni lomalukemiseksi oikeastaan siitä syystä, että nimeen liittyy yksi perheemme sisäpiirivitsi. Edellinen Mackintosh-lukukokemus Annoin sinun mennä jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta päätin antaa kirjailijattarelle uuden tilaisuuden ja luin itsekin tämän.

Zoe Walker matkustaa lähijunalla töihin niin kuin joka arkiaamu. Sama aika, sama reitti, usein jopa sama paikka metrossa. Lehteä lukiessaan hänen silmiinsä osuu kuvallinen seuralaisilmoitus. Nainen valokuvassa näyttää olevan Zoe itse. Hetken aikaa Zoe uskottelee itselleen kuvitelleensa kaiken, mutta kun hän löytää toisen vastaavan ilmoituksen ja huomaa kuvan naisen joutuneen rikoksen uhriksi alkaa epäilys ja pelko nostaa uudelleen päätään. Oliko Zoen kuva sittenkin lehdessä? Onko hän vaarassa?

Luin kirjaa junamatkalla ja vaikka kyseessä ei ollutkaan lähijuna se toi lukemiseen oman mukavan lisäjännitteen. Valitettavasti muuta jännitystä tarina ei oikein tarjonnut. Tunnelma jäi laimeaksi, henkilöt etäisiksi eikä tarina imaissut mukaansa. Kaksi kirjan naiskertojaa, Zoe ja Kelly kuulostivat välillä samanlaisilta, sillä erotuksella, että heistä vain Zoe on minäkertoja.

Kirjan värikkäästä kannesta sekä nimestä sen sijaan pidin, samoin kuin tarinan ideasta. Se saa pohtimaan omia tapoja ja rutiineja. Ehkä valitsenkin huomenna eri reitin töihin...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me kaikki olemme tapojemme orjia.


Helmet-lukuhaaste 2019: 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

J. R. Ward: Kuningas



J. R. Ward: Kuningas
(Mustan tikarin veljeskunta #12)
Basam Books, 2014
648 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The King, 2014)
Luettu: 11.10.2019
Mistä: kirjastosta


Onko J. R. Wardilla loppunut rakastajasanavarasto vai miksi ihmeessä hän on tässä vaiheessa sarjaa, yhdentoista osan jälkeen muuttanut kirjojen nimeämistapaa? Tämä olisi ihan hyvin voinut olla Lover King tai King lover, mutta ei, pelkkä Kuningas. No olkoon.

Mustan tikarin veljeskunnan kartanossa sekä kuningas että kuningatar kärsivät ja kriiseilevät. Kuningatar Bethillä on hirvittävä vauvakuume eikä hänen puolisonsa kuningas Wrath ota hänen vauvahaaveitaan kuuleviin korviinsa. Wrath kärsii kuninkuuden varjopuolista eikä haluaisi, että hänen lapsensa olisi pakotettu vastaanottamaan kruunua ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Wrath aikoo pysyä lapsettomana myös siksi koska pelkää, että Beth ei selviäisi raskaudesta hengissä. Vampyyrinaaraiden raskaudet eivät ole mikään läpihuutojuttu ja kun Beth on puoliksi ihminen olisi hänen raskautensa kulku täysi arvoitus. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan kuninkaan syrjäyttämistä, vallankaappausta.

Pidin kuningasparista sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kerrottiin heidän suhteensa alkuvaiheista, mutta en ollut tunnistaa heitä tästä osasta. Bethistä tuntuu kadonneen kaikki se lämpö ja älykkyys mikä hänestä Pimeyden rakastaja -kirjasta välittyi ja jäljellä tuntui olevan vain kiroileva ja kiimainen miehensä käsivarsilla roikkuva minä-minä-tyyppi. Eikä Wrath ole sen parempi, myös hän katsoo (sokeilla silmillään) vain omaa napaansa, valittaa milloin mistäkin ja hajottaa siinä sivussa kiukuspäissään yhden huoneen.

Juonen puolesta tässäkin osassa riittää lukemista, mutta lähes jokaisesta käänteestä jää käteen hienoinen kyllästyminen. Tapahtumat tuntuvat jo kertaalleen käsitellyiltä yhden jos toisenkin veljeskunnan jäsenen osalta. Kun veljeskierros alkaa olla käyty läpi niin ehkä alkaisi olla aika laittaa sarjalle piste ennen kuin alkaa toistaa itseään liikaa. Silti en voisi kuvitella jättäväni sarjaa kesken, nämä tarinat toimivat mukavina ja viihdyttävinä välipaloina muun lukemisen lomassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänellä oli selvästikin kusipäänsärkyä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 17. Läheisen suosittelema kirja (kiitos ystävälle sarjan suosittelusta!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 6. Rakkausromaani (tämän lähemmäs rakkausromaania en nyt pääse)

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla



Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
WSOY, 2016
316 sivua
Luettu: 10.10.2019
Mistä: kirjastosta


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat tutustuneet Yhdysvaltojen ja Kanadan rajamaille suurten järvien alueelle keskittyneeseen kahden kulttuurin kansaan, suomalaisten ja intiaanien jälkeläisiin eli fintiaaneihin. Kirjassaan kolmikko kuvaa fintiaanien historiaa ja nykypäivää, kuinka suomalaiset siirtolaiset ja Amerikan alkuasukkaat tutustuivat toisiinsa ja synnyttivät yhteisön ja kulttuurin, joka on nykypäivänä vaarassa hiipua unohduksiin. Mitä ja ketä fintiaanit ovat, minkälainen on heidän kulttuurinsa ja elinympäristönsä ja millaisia haasteita he kohtaavat?

     Moni fintiaani on kokenut ulkopuolisuutta, koska ei ole ollut kokonaan amerikansuomalainen eikä intiaani. Molemmat etniset ryhmät olivat halveksittuja, mutta fintiaanius tarkoitti vielä pahempaa: ei kuulunut oikein mihinkään ja oli omiensa joukossakin jatkuvasti vääränlainen.

Kirjassa esitellään fintiaaneja ja heidän kulttuuriaan yleisen tietopainotteisen tason lisäksi myös yksittäisten henkilöiden ja perheiden välityksellä. Nämä henkilötarinat ja Koutaniemen valokuvat tuovat aiheen lähelle lukijaa. Monen fintiaanin kohdalla köyhyys, kouluttautumattomuus, rasismi ja päihdeongelmat ovat arkipäivää, mutta vastoinkäymisistään huolimatta monesta henkilöstä huokuu valoa ja voimaa. Vaikuttaa siltä, että suomalaisten lisäksi myös intiaaneissa on samanlaista sisua, joka on siirtynyt verenperintönä myös näiden kahden kansan jälkeläisille. Vaikka fintiaaneja on yritetty lannistaa ja suitsia haluttuun muottiin he eivät anna periksi vaan jatkavat elämässään eteen päin taustoistaan ja traumoistaan huolimatta, sitkastuneina ja ylpeinä.

Kirja valottaa Yhdysvaltain valtion ristiriitaista ja ikävää suhtautumista (f)intiaaneihin. Valtio ei halua tukea vähemmistökansaa vaan yrittää muokata  heistä valkoisia, tappaa intiaani ihmisen sisältä ja säästää itse yksilö, mutta samalla (f)intiaanit kelpaavat sotakoneiston massaksi, armeija käy värväämässä reservaattien asukkaita lupaamalla siinä sivussa koulutusta. Jos tulevaisuudessa siintää elämä köyhyydessä ilman koulutusta on koulutusporkkanaan helppo tarttua, vaikka lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin kultainen. Sotaan joutuneilla nuorilla fintiaaneilla voi olla edessään uudenlaiset traumat.

Tekstin lomaan on sijoitettu muutamia fintiaanien taruja ja kertomuksia. Osa tarinoista muistuttaa kerronnaltaan suomalaisia satuja ja ne on kerrottu satumaiseen, hieman lapsekkaaseen tai pelkistettyyn tyyliin. Kertomukset eivät täysin onnistuneet sulautumaan osaksi kokonaisuutta vaan jäivät irralleen. Kuitenkin nämä lyhyet tarinat tarjosivat hieman erilaisen näkökulman fintiaanien kulttuuriin.

Fintiaanien tausta ja kulttuuri eivät olleet minulle ennestään tuttuja ja koin kirjan erittäin kiinnostavana ja informatiivisena. Kirja paitsi avaa silmät fintiaanien kokemille ongelmille myös kuvaa heidän vahvaa yhteisöllisyyttä. Kirjan sivujen kautta pääsi mm. osallistumaan fintiaanien powwow-juhliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, intiaanit tekevät pienen nuotion ja istuvat lähekkäin, nauraa Rebecca Gawboy illan alkaessa pimetä.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 21. Kiinnostava tietokirja aiheesta, joka on minulle uusi
Helmet-lukuhaaste 2019: 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika



Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)
Gummerus, 1986
638 sivua
Luettu: 9.9.2019
Mistä: lahja


Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!

Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.

Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.

Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.

     Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan , mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.

Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):

– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!


Pohjoinen lukuhaaste 2019:  9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)

maanantai 16. syyskuuta 2019

Antti Halme: Saattaen vaihdettava



Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena, 2019
273 sivua
Luettu: 2.9.2019
Mistä: kirjastosta


Mainostoimistossa työskentelevän nelikymppisen Mikan elämä on täyttä, työ ja perhe täyttävät arjen, mutta silti hän kaipaa siihen jotain lisää. Työkaverin innoittamana Mika hakeutuu vapaaehtoiseksi saattokotiin, ehkä sieltä saisi elämäänsä lisäkarmaa. Saattokoti tulee tutuksi myös Tomille, hieman yli nelikymppiselle veturikuljettajalle, joka saa diagnoosin parantumattomasta aivokasvaimesta. Sitten on vielä Minna, ehkä suuriin piirtein samaa ikäluokkaa oleva nainen syvässä syöksykierteessä, suistumassa raiteiltaan. Näiden kolmen kohtalot risteävät kuin junan raiteet.

Ensisilmäyksellä en pidä yhdestäkään tarinan henkilöstä. Mika vaikuttaa ärsyttävän itseriittoiselta pintaliitomieheltä, jolta irtoaa letkeitä sanontoja toisensa perään. Tomi taas tuntuu ronskilta ja rempseältä äijältä, henkeen ja vereen rautatietyöläiseltä, junankuljettajalta, joka on saanut miehen mallin alkoholissa marinoidulta isältään. Minna on hukassa, jäänyt jumiin traumaan, jossa velloessaan hajottaa itseään ja perhettään pala palalta eikä ymmärrä mitä on menettämässä.

Kerronta vuorottelee lyhyin luvuin kolmikon välillä. Mika ja Tomi tuovat toisistaan esiin uudet puolet, Tomi kuorii Mikasta muovikuoren ja opettaa hänelle rohkeutta, Mika puolestaan paljastaa Tomista herkemmän puolen. Mikalla ja Tomilla kemiat kohtaavat ja he muodostavat tiiviin kaksikon kerronnassa kun taas Minna tuntuu jäävän leijumaan tarinaan ulkopuoliseksi osaksi. Odotan koko ajan risteystä, jossa näiden kolmen tarinat yhdistyvät. Lopulta yhteys löytyy, mutta siitä huolimatta Minnan osuus jää kaikessa traagisuudessaan irralliseksi, tarina olisi kantanut pelkästään Mikan ja Tomin voimin.

Vakavasta aiheestaan huolimatta tarinassa kukkii musta huumori. Kuolema on tarinassa pelinappula varsinkin Mikan ja Tomin kohdalla. Kuolemalla leikitellään ja sen välityksellä käydään jopa kauppaa. Miten kuolemasta voi hyötyä? Minkälaisia palveluksia olisit valmis tekemään kuolevan pyynnöstä? Nopea dialogi ja kertojan vaihtelut pitävät tarinan vauhdissa eikä tarina vaivu synkkyyteen, vaikka siihen olisi kaikki edellytykset. Saattaen vaihdettava pitää sisällään tutun opetuksen, elä hetkessä, aika voi loppua milloin tahansa. Tässä tapauksessa opetus annetaan rennolla ja humoristisella otteella.

Jokainen tunti tuntuu sekunnilta, jokainen yö on vain silmänräpäys. Jos olette onnettomia, tehkää valinta jo tänään. Jos olette onnellisia, jakakaa onnestanne muille. En minä vanhempana veturinkuljettajana osaa sitä paremmin neuvoa. Tämä lähetys päättyy täältä ohjaamosta tähän. Seuraavana Riihimäki. Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsen nauru on kuin sormet, jotka hellivät päänahkaa.

Sekä (lause, joka saa edellispäivän pullan kuulostamaan varsin houkuttelevalta):

Levännyt pulla on enemmän kuin pulla, se on stressitön ja energinen, kauneusunensa nukkunut pörheä leivonnainen, täynnä makua ja viettelystä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Niina Repo: Vyöry



Niina Repo: Vyöry
Siltala, 2018
240 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sylvia elää unelmaansa, elämää, jossa kaikki tärkeimmät haaveet ovat käyneet toteen. On perhe, mies ja kaksi tytärtä, omakotitalo ja tytön vaihto-oppilasvuosi. Sylvian täydellinen maailma perustuksineen järkkyy kun kodin vierestä, tien toiselta puolelta löytyy verta ja kivenmurikka. Siitä käynnistyy vyöry. Tai oikeastaan se on alkanut jo aiemmin, mutta nyt se pääsee kunnolla vauhtiin.

Tässä kertomuksessa on veritahra, valheita, toteutuneita haaveita, hulluutta, unelmien talo, mahdoton takkaprojekti, tuhoisia vyöryjä ja mahdollisesti rikos, ehkä useampikin.
     Miten helpottaisin tilanteen hahmottamista? Koska pidän kakuista, käytän leipomisvertausta. Elämäni asiat - unelmat, jotka toteutuivat, tai ongelmat, jotka syntyivät, miten asian nyt haluaakin ilmaista voi koota täytekakuksi.
     Sitä alkaa leipoa, koska tekee mieli makeaa. 

Vyöry on merkillinen, hieman salaperäinen kirja. Takakansi ja alku lupaavat yhtä, mutta tarina antaa lopulta jotain ihan muuta. Tarinasta on vaikea kertoa tekemättä juonipaljastuksia, joten mainitaan nyt vain päähenkilön, tarinan minäkertojan Sylvian mielenkiintoinen harrastus. Sylviaa kiinnostaa ihmiset, jotka on syystä tai toisesta poistettu valokuvista. Ei sellaiset arkipäiväiset tapaukset kuten valokuvista pois saksitut entiset ihastukset vaan sellaiset, jotka on käsitelty kokonaan pois, henkilöt, joiden paikalle valokuviin on jäänyt vain tausta, tyhjä paikka, häilähtelevää sumua. Yksi Sylvian kiinnostuksen kohteista on Emma, jolle Sylvia kirjoittaa kirjeitä, ikään kuin keskustelee hänen kanssaan. Sylvian harrastus ei jää irtonaiseksi yksityiskohdaksi, vaan sillä on osansa tarinassa.

Repo imaisee lukijan tiiviistunnelmaiseen tarinaan tiukasti heti alusta alkaen ja vyöryttää (sic) tapahtumia taitavasti eteen päin. Pari takkamestariin ja vaihto-oppilaaseen liittyvää yksityiskohtaa tuntui epäuskottavalta tai liioitellulta, mutta tarinan edetessä nämä yksityiskohdat hämärtyivät ja upposivat siihen hämäävään, harhauttavaan sumuverhoon, joka tarinan yllä leijuu.

Luin kirjaa ulkona yhtenä kesän viimeisistä hellepäivistä, en ole ihan varma alkoiko päivä vain viiletä vai johtuivatko vilunväristykset puhtaasti kirjasta. Oletin kirjan olevan jonkinlainen rikos- tai kauhutarina, mutta ennakko-oletuksistani huolimatta tämä ei oikein osu noihin lokeroihin. On mikä on, mutta vahva tunnelma kasvaa hyytäväksi ja vetää hiljaiseksi. Voi Sylvia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hymy karehti suupieliini, sitä oli niin paljon, ettei se mahtunut minnekään.

 Sekä:

Me olemme kaikki yksilöitä, vaikeita virallisilla sanoilla vangita.

Helmet-lukuhaaste 2019: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu kirjastossa esille erilliseen hyllyyn)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Ei kuvaa (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)


- - -


Hyvää YK:n kansainvälistä lukupäivää! Lasten ja nuorten säätiö liputtaa lukutaidon tärkeyden puolesta ja haastaa koko Suomen pysähtymään tänään klo 19 lukemisen ääreen tunniksi. Lue joko itseksesi tai ääneen jollekin toiselle, lue perinteistä kirjaa tai kuuntele vaikka äänikirjaa, tapa on vapaa. Facebookista löytyy haasteen tiimoilta oma tapahtuma ja sosiaalisessa mediassa haasteeseen liittyen voi käyttää hashtagia #ReadHour. Ei muuta kuin lukemaan ja haastamaan myös muita mukaan.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto



Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
166 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto pitää sisällään tarinoita metsistä ja puista, niihin liittyvää historiaa ja mytologiaa sekä runoja. Ensin kutakin aihetta lähestytään tietopainotteisesti tekstein, sitten tarinoin ja kuvin sarjakuvan välityksellä. Kirjassa kerrotaan metsänpeitosta, haavasta, männystä, pihlajasta, metsälehmuksesta, lepästä, koivusta, kuusesta ja tammesta.

Kirjan jaottelu on toimiva. Tieto-osiot ovat hurjan mielenkiintoisia ja ne on koottu mukavan tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Kaunokirjoituksella kirjoitetut runot ovat hieman vaikeasti luettavia, mutta käsin kirjoitettu tekstaus sopii kokonaisuuteen. Tummasävyiset sarjakuvat ovat melko lyhyitä, mutta silti vaikuttavia ja voimakkaita, niissä ei ole paljon sanoja, kuvat puhuvat puolestaan ja kertovat tarinan. Osa jää rivien (ruutujen) väliin lukijan tulkittavaksi.




Luin kirjan ulkona auringonpaisteessa ja ympärillä kuuluvat luonnon äänet, linnut ja puiden havina tuulessa loivat juuri sopivat puitteet lukemiselle. Ehkä vielä täydellisempi paikka olisi ollut jossain metsäaukiolla, mutta piha oli hyvä. Kirjan luettuani teki mieli mennä halaamaan pihan puita, etenkin paksua koivua ja pihlajia, joita löytyy lähes pihan jokaiselta kulmalta. Minun sydän- ja sielupuuni, joiden mytologiaa kirja mukavasti avasi.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jonka sanoma on tärkeä muistaa ja joka saa ajattelemaan ajankohtaisia, surullisia ja kamalia Amazonin sademetsien tapahtumia):

Keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa rakkaat metsät ja puut ovat välttämättömiä elämän monimuotoisuudelle, josta planeettamme tulevaisuus riippuu.


Helmet-lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sarjakuva-Finlandia 2018 -ehdokas)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Puu (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kooste kesän 2019 kirjankansibingosta

Osallistuin jälleen Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoimaan kirjankansibingoon kesälle 2019, jossa ideana oli rastittaa sopivia ruutuja 2.6.-25.8.2019 välisenä aikana luettujen kirjojen kansikuvien perusteella. Eli jos kannessa on vaikka ruutuja saa kyseisen ruudun rastittaa. Alla omat osumani, sain täyteen kaksi kokonaista riviä, yhtä vailla kolmannen rivin sekä yhden yksittäisosuman. Tarkemmalla etukäteissuunnittelulla tulos olisi saattanut olla parempi, mutta ilman tavoitteita ja suunnitelma haasteeseen osallistuminen tuntui hauskemmalta. Parin kirjan osalta arvio on vasta tulossa, mutta ne on luettu haasteen aikana.




Tässä vielä kaikki osumat listattuna (nimeä klikkaamalla pääsee arvioon ja kurkkaamaan kunkin kansikuvan, paitsi kahden viimeisen osalta arviota ei vielä ole):

Matkalla: Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Nainen: Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Raitoja: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin 
Piirroskuva: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi  
Hauska kansi: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Yö: Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kaunis vaate: Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Jännitys: Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Väh. 5 eri väriä: Joanne Harris: Kesäviiniä
Harrastus: C. J. Tudor: Liitu-ukko
Kotieläin: Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
Puu: Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto (arvio tulossa)
Ei kuvaa: Niina Repo: Vyöry (arvio tulossa)

Kiitos haasteesta MarikaOksa, tämä oli yhtä kivaa kuin aiemminkin!

Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu



Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
readme.fi, 2019
44 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Valtakunnan ykköskoira Lennu kurkisteli kirjaston hyllystä muiden äsken palautettujen kirjojen lomasta. En voinut vastustaa kannessa olevaa, hieman närkästyneen näköistä julkkiskoiraa ja lainasin kirjan.

Lennu, vuonna 2011 syntynyt bostoninterrieri, valtakunnan vahtikoira, kertoo paitsi itsestään, hoitajistaan ja reviiristään myös hoitajamitoituksesta, kättelyn jalosta taidosta, lahjoista, valtiovierailuista, ulkomaanpolitiikasta, vaaleista, kulttuurista ja urheilusta. Lennun yksinpuheluiden tukena on valokuvia, joissa esiintyy Lennun lisäksi esimerkiksi S (Lennun antama koodinimi uroshoitajalleen), muu lähipiiri ja herkkuja.

En tiennyt mitään kirjasta, mutta oletin siihen tarttuessani, että siinä esitellään Lennua. Lennu esittäytyy lyhyesti, mutta sen jälkeen saa lukea Lennun suuhun laitettuja ajatuksia päivänpolttavista aiheista. Lennun ihmistäminen on hauska ja monista sosiaalisen median eläinprofiileista tuttu idea, jonka avulla Lennu sekä samalla hänen "hoitajansa", Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuodaan lähemmäs ihmisiä ja ihmisten arkea. En vain ole varma pidänkö kirjan esittelemästä Lennun äänestä. Kuulostaako Lennu koiramaisella huumorilla varustetulta bostoninterrieriltä vai pelkästään kirjan kirjoittajalta, politiikan toimittaja Jari Korkilta? Osa aiheista sentään liittyy myös koiran arkeen, kuten koirarekisteri.

     Koirien rekisteri aloittaa aikaisintaan 2022. Kissojen kanssa on otettu aikalisä. Minusta se voisi olla aika pitkäkin. Yhtä asiaa en kumminkaan ihan jaksa sulattaa. Mitä ihmettä se Lepän Jari oikein mahtoi tuumia kun keksi, että koirarekisteriä ylläpitää ruokavirasto. Ruoka?
     Kas kun ei Eläintarhan Neste.
     Ei millään pahalla, mutta tässä tuli jo mieleen kaikenlaista, kun aasialainen keittiö jatkaa voittokulkuaan Suomessakin.
     Pelkään, että tähän on koira haudattuna.

Kuvista ja osittain myös tekstistä erottuu valtavalla egolla varustettu pieni koira. Lennun valtavuus paistaa jo kannesta. Kun Lennu on läsnä jää hänen hoitajansa varjoon, tai ainakin hoitajan kasvot voi rajata kuvasta pois. Keskitytään olennaiseen, voisi Lennu tokaista. Lennu on koira isolla k:lla. Koira, joka marssii omavaltaisesti haistelemaan hoitajilleen tuotuja lahjoja. Koira, joka näyttää väliin närkästyneeltä, riemastuneelta tai tylsistyneeltä. Koira, joka uskaltaa käyttää arvovaltaista uroshoitajaansa ponnahduslautana nähdäkseen jotain kiinnostavaa. Koira, joka tekee kaiken tämän välittämättä vähääkään kuinka virallisesta tilaisuudesta on kyse.


Kuva: Heikki Saukkomaa

Kirja on mukava, hauska ja sympaattinen, mutta olisin mieluummin lukenut enemmän lennumaisia ajatuksia valtakunnan ykköskoiran arjesta kuin politiikasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Täällä määrään minä.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 24. Umpimähkään valittu kirja (ei ihan sokkona, mutta osui sattumalta käden ulottuville ja nappasin mukaan)
Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Kirjankansibingo kesälle 2019: Kotieläin

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Lukumaraton #7

 


Minulla ei ollut torstaille mitään suurempia suunnitelmia ja koska lukumaratonhermoani on kutkuttanut päätin pitää tälle kesälle vielä toisen lukumaratonin. Kasasin pikaisesti muutamia kirjaehdokkaita, pinosta löytyy niin kotimaista, ulkomaista, faktaa, fiktiota, fantasiaa kuin kauhua. Toki pinon ulkopuolelta löytyy lisää luettavaa jos nämä eivät iske. Fintiaanien mailla ja Ratkaisujen aika ovat minulla kesken, ehkä luen ne ensimmäisenä loppuun. Aloitan lukemisen keskiyöllä ja yritän päivittää tänne väliaikatietoja.




klo 11.30 / 130 luettua sivua
Jaksoin lukea vain yhteen, sitten laitoin nukkumaan. Aamulla heräsin jatkamaan lukumaratonia rakennustyömaalla, tarkemmin sanottuna Tampereen Vainiokadulla, jossa Kalle Päätalo työskentelee tuntitimpurina rakentamassa Tampellan tehtaan henkilökunnalle asuinrakennuksia. Luettavana on siis ollut Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Kirja etenee sujuvasti (hitaasti, mutta varmasti), mutta nyt tarvitsen jotain erilaista luettavaa. Taidan tutustua paremmin Lennuun, valtakunnan ykköskoiraan.

klo 12.10 / 174 luettua sivua
Jani Korkin Valtakunnan ykköskoira Lennu oli hymyilyttävää luettavaa. Yllättäen Lennusta kuoriutuu kirjassa melkoisen kärkäs ajankohtaisten aiheiden kommentoija, koiramaisella huumorilla ja valtavalla egolla höystettynä. Parissa kuvassa esiintyy puistossa hoitajansa S:n kanssa lenkkeilevä Lennu, josta tuli mieleen, että voisin lukea seuraavaksi jo edellisen lukumaratonin kirjapinossa olleen Metsänpeiton. Sen seuraksi taidan keittää kahvit, ehkä otan kupin ja kirjan ulos ja haistelen samalla tuoksuuko ulkona kesä vai syksy...


klo 13.50 / 340 luettua sivua
Voi minkä lukuelämyksen Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula Metsänpeitto-kirjallaan tarjosivatkaan! Oli nappivalinta lukea kirja ulkona, tuulen nostattamaa puiden ääntä kuunnellen. Kirjan luettuani teki mieli mennnä halaamaan pihan puita, etenkin omaa sydänpuutani pihlajaa sekä koivua. Tuntuu vielä ihan kesältä, piti vaihtaa ylle kesämekko ja aurinkolasit. Aurinko lämmittää niin mukavasti, että otan vähän välipalaa ja lähden takaisin ulos lukemaan. Vyöry on Metsänpeiton tapaan odotellut lukemistaan edellisestä lukumaratonista asti, nyt taitaa olla sen aika.

klo 19.30 / 581 luettua sivua
Huh millainen Niina Revon Vyöry oli. Ilma ulkona ehti alkaa jäähtyä tai sitten vain kirja aiheutti vilun. Joka tapauksessa siirryin lukemaan sisälle. Nyt taidan lähteä taas ulos, tuulettamaan Vyöryn jälkitunnelmat, käymään kävelyllä. Samalla mietin mitä (kevyempää) lukisin seuraavaksi.

klo 23.45 / 729 luettua sivua
Aloittelin lenkin jälkeen J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -romaania. Se sopi hyvin iltalukemiseksi, mutta nyt väsyttää niin paljon, että lukumaratonin viimeinen vartti saa jäädä vajaaksi ja lähden nukkumaan.


maanantai 19. elokuuta 2019

C. J. Tudor: Liitu-ukko



C. J. Tudor: Liitu-ukko
Wsoy, 2018
426 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(The Chalk Man, 2018)
Luettu: 14.8.2019
Mistä: kirjastosta


Eddie Munster, Fat Gav, Hoppo, Metal Mickey ja Nicky muodostavat jengin, neljän pojan ja yhden tytön tiiviiksi hitsautuneen kaveriporukan. Lapset viettävät hauskaa päivää kaupunkiin saapuneessa tivolissa, mutta ilo ja nauru muuttuu peloksi ja kauhunhuudoiksi kun sattuu onnettomuus. Lopulta häly onnettomuuden ympärillä rauhoittuu ja ystävykset saavat muuta ajateltavaa kuten Fat Gavin syntymäpäiväjuhlat, joissa hän saa joltain lahjaksi ämpärillisen väriliituja. Kaverukset alkavat jättää toisilleen merkkejä, salaisia viestejä kukin omalla värillään. Sitten liitu-ukkoja alkaa löytyä lisää. Käynnistyy tapahtumien vyöry, joka seuraa Eddien ja koko jengin mukana aikuisuuteen asti.

Meistä on jäänyt jälki historiaan. Pieni liitu-ukon muotoinen jälki, kuten tapaan katkerasti ajatella.

Liitu-ukon idea on loistava. Kahdessa ajassa etenevä tarina yhdistää sujuvasti lasten viattomat leikit, kasvamisen, erilaisuuden, eriarvoisuuden, pelon, koston, uskonnon, elämän ja kuoleman, murhan. Liitu-ukko vetää kuin häkä, se johdattaa sujuvasti harhaan, se yllättää. Varsinkin loppu on hyytävä. Tarinan luettuani on palattava alkuun, sitten on selailtava kirja vielä kertaalleen ja jo vain, sieltä niitä löytyy, pieniä merkkejä, palasia, joista kokonaisuus hahmottuu, mutta jotka jäivät lukiessa huomaamatta. Ihan kaikkea ei pureskella auki, jotkut asiat jätetään hämärän peittoon ja se sopii, tarinan ylle jää ohut salaperäisyyden (yliluonnollisuuden?) verho. En allekirjoita kannessa olevaa kehua vuoden (2018) pelottavimmasta kirjasta, Liitu-ukko ei ole hirveän pelottava, mutta jännittävä, sujuvasti kerrottu ja hyvä se on.

     Lehdet alkoivat lakastua puissa, ja lopulta niiden hento ote oksista kirposi. Kaikkialle tuntui leviävän kuihtumisen ja kuolemisen tuntu. Mikään ei enää tuntunut raikkaalta, värikkäältä eikä turmeltumattomalta. Aivan kuin koko kaupunki olisi ohimenevästi suljettu omaan ummehtuneeseen aikakapseliinsa.
     Me kaikki todellakin oddotimme, kuten aikanaan selvisi. Ja kun kalvakka tytönkäsi sitten kutsui tulijoita luokseen puista huolettomasti varisseiden kurttuisten lehtien keskeltä, oli kuin koko kaupungilta olisi pässyt pitkä, kauan pidätelty hengähdys. Sillä se oli tapahtunut. Pahin mahdollinen oli vihdoin saapunut.

Tarina tuo mieleen Stephen Kingin Se-romaanin ja Ruumis-novellin (joka on tuttu myös Stand by Me -elokuvana). Näissä on asetelmaltaan, henkilöiltään ja tunnelmaltaan jotain samaa. Esimerkiksi tiivis ystäväporukka, joka kokee yhdessä jotain pahaa, jotain mikä toisaalta yhdistää heitä, mutta toisaalta repii erilleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos teet pahoja asioita, niin lopulta ne palaavat luoksesi ja potkaisevat sinua takapuoleen.

 
Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan (tapahtumat sijoittuvat englantilaiskylään)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Harrastus (piirtäminen. Toinen bingorivi täynnä!)

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Joanne Harris: Kesäviiniä



Joanne Harris: Kesäviiniä
Otava, 2001
349 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(Blackberry wine, 1999)
Luettu: 8.8.2019
Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)


Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa
Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)

perjantai 9. elokuuta 2019

Mariette Lindstein: Ehdoton valta



Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Lahko #1
Atena, 2018
494 sivua
Suomentanut: Christine Torel
(Sekten på Dimön, 2018)
Luettu: 26.7.2019
Mistä: kirjastosta


Sofia Bauman lähtee ystävänsä kanssa kuuntelemaan Franz Oswaldin esitelmää miehen kehittämästä ViaTerra -opista, joka lupaa mannaa niin sielun kuin ruumiin hyvinvoinnille. Pian Sofia lupautuu tutustumiskäynnille Dimöllä eli Sumusaarella sijaitsevaan liikkeen kartanoon, suorittamaan liikkeen ohjelman ja sitten, yllätykseksi jopa itselleen, ottamaan vastaan työprojektin kartanon kirjastossa. Kun aika kuluu alkaa kultapöly liikkeen ja sen karismaattisen johtajan ympäriltä karista ja Sofia huomaa olevansa tiukasti Oswaldin vallassa.

Sofia aavisti, että ViaTerra oli merkittävä paikka. Se ei ollut vain kaunis. Siinä oli jotakin muutakin. Epätavallista rauhaa. Tuntui kuin he olisivat tulleet toiseen ulottuvuuteen, jossa kaikki telkkarit, kännykät, tietokoneet ja tabletit oli suljettu yhtä aikaa. Aivan kuin maailman taukoamaton humina olisi vaiennut muurien sisäpuolella. Samaan aikaan paikan yllä leijui jotakin pahaenteistä. Sofia ei oikein osannut sanoa, mitä se oli. Täällä on niin kaunista että ihan pakahdun ja silti minua puistattaa, hän ajatteli.

Etuliepeessä kerrotaan, että tämä psykologinen trilleri on saanut vaikutteita kirjailijan omakohtaisista kokemuksista skientologialiikkeen parissa sekä hänen paostaan liikkeestä. Taustan, kirjan kuvauksen ja takaliepeen kehujen perusteella odotin hyytävää ja hyvin kerrottua tarinaa, mutta valitettavasti jouduin pettymään.

Kirjan idea sumuiselle saarelle sijoittuvasta new age -liikkeestä ja sen johtajan ympärille kietoutuvista salaisuuksista on hyvä ja kiinnostava. Hyvistä puitteista huolimatta tarina ei missään vaiheessa imaise mukaansa. Tarinassa tapahtuu ikäviä ja inhottavia asioita, mutta ne kerrotaan jotenkin apaattisesti, tunteettomasti, niin että lukijan ja tarinan välille jää kuilu. Kirjan lukee nopeasti, mutta se ei juurikaan herätä tunteita, ei jännitä eikä inhota vaan jättää kylmäksi. Tosin välissä hieman ärsyynnyin henkilöiden käyttäytymiseen ja epäloogisilta tuntuviin ratkaisuihin. Vaikka Lindsteinin kerronta ei tunnetasolla ihastuta tarinasta kuitenkin välittyy se kuinka nopeasti ja täydellisesti ihminen voi uppoutua jonkin järjestön aatemaailmaan ja kuinka vaikea siitä on pyristellä irti.

Ehdoton valta ei siis ollut minun kirjani, mutta joku pieni uteliaisuuden siemen jäi kytemään, ehkä luen vielä jatkonkin. Mikäli Lindsteinin tausta kiinnostaa kannattaa lukea Hämeen Sanomien artikkeli. Positiivisempia arvioita kirjasta puolestaan löytyy esimerkiksi seuraavista blogeista: Kirjakaapin kummitus, Luetut kirjat, Lukujonosssa, Kirjasähkökäyrä, Rakkaudesta kirjoihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Silmien kiilto on varmasti omistautumista eikä hulluutta.


Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Pyydä suositus lomalukemiseen kirjastosta tai bongaa se lehdestä (neljäs bingo!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (tarkemmin erittelemättä, jotta en tee juonipaljastuksia)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Jännitys


torstai 8. elokuuta 2019

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino



Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
(Metsän ja meren suku #3)
Otavan äänikirja, 2018
Kesto: 11 h 39 min
Lukija: Petriikka Pohjanheimo
Kuunneltu: 26.7.2019
Mistä: kirjastosta (eKirjasto)


Kaipasin kesälomamatkalla äänikirjaa kuunneltavaksi uima-altaan äärellä ja Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan eKirjastosta löytyi sopivasti heti lainattavaksi seuraava osa Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta.

     Iki-Kuura nojasi selkänsä Rapolan tukevaan seinään ja katsoi äitiään niin itsevarmasti kuin saattoi vaikka pelkäsi yhä vanhempansa sanoja. Hän oli mies, mutta siitä huolimatta äidin kannustus tai epäusko enteilivät hänen matkansa onnekkuutta tai vastoinkäymistä.
     Auri nosti viimein katseensa. Iki-Kuura odotti vastustusta ja yllättyi, kun äiti puhuikin lempeästi:
      – Poikani, mene ja etsi omat vastauksesi. Isäsi, sisaruksesi ja Tommo tahtovat pitää sinut täällä, mutta ei sota yhtä miestä kaipaa  – kaipaaminen on sinun äitisi kohtalo.

Itämeren Aurin kuopus Iki-Kuura lähtee selvittämään ennustusta, etiäisrunoa, jota heidän omat taitavat tietäjänsä eivät kykene tulkitsemaan. Matkallaan kotoaan Hämeestä Haithabuun kautta Islantiin Iki-Kuura haaksirikkoutuu Färsaarille, karun Streymoyn eli Virtausten saaren rannalle, josta Erik Tuulihattu pelastaa hänet. Erik opastaa tulokasta karun saaren tavoille sekä varoittaa häntä saaren pohjoisosassa asuvista selkieistä, hyljenaisista, jotka houkuttelevat eläviä mukaansa syvyyksiin. Iki-Kuuraa tarinat ihmisten ja hylkeiden sekoituksesta lähinnä huvittavat, mutta tietämättään hän on jo törmännyt yhteen heistä.

Aika on kulunut ja Aurin silmäterästä, kuopus Iki-Kuurasta on tullut aikuinen, tosin hän ei oikein vielä tiedä miksi ryhtyisi isona. Iki-Kuuran matka onkin yhdenlainen aikuistumisriitti, etsiessään tulkintaa ennustukselle hän etsii samalla itseään ja omaa paikkaansa. Iki-Kuuran sisar Tuuli on sanonut veljeään hemmotelluksi kultapojaksi ja semmoinen Iki-Kuura vähän on, äidinpoika, kokematon ja suojassa kasvanut. Välillä Iki-Kuura käyttäytyy kuin pikkupoika, mutta on hänessä myös rohkeutta ja voimaa kuin aikamiehessä eli hän on varsin moniulotteinen hahmo.

Sarjan edettyä kolmanteen osaan ovat Auri ja muut ensimmäisen osan henkilöt jääneet taustalle ja kerronta keskittyy yhä enemmän nuorempaan sukupolveen, uusiin henkilöihin ja paikkoihin. Jäin kaipaamaan etenkin Auria, vaikka viihdyin Iki-Kuuran seurassa Färsaarien jylhissä maisemissa. Virtausten saari on kirjoitettu karuudestaan huolimatta houkuttelevaksi ja salaperäiseksi paikaksi, jossa vanhat jumalat, tarut ja taiat ovat läsnä, osa arkea.

Olen lukenut aiemmat osat perinteisinä painettuina kirjoina, mutta sarja toimii hyvin myös kuunneltuna äänikirjana. En tiedä kiinnitinkö eri tavalla huomiota erilaisiin kielikuviin kuunnellessa kuin lukiessa, mutta tässä osassa erottui selvästi merelliset, veteen liittyvät kielikuvat. Välillä niitä tuntui olevan liikaa, mutta toisaalta ne sopivat tarinaan, ollaanhan tässä koko ajan veden äärellä, purjehtimassa, meren rannalla, purojen ja jokien varrella. Toinen asia mikä tuli vastaan useampaan kertaan oli Iki-Kuuran sisimmässään toistuvasti tuntuvat nykäisyt. Melkoinen sätkyukko... Tarinassa on jälleen mukana myös romantiikkaa. Rakkaustarina on hetkittäin melko ennalta-arvattava ja siirappinen, mutta loppu sen sijaan yllättää ja jopa hieman herkistää. Seikkailu vei jälleen mennessään ja sai kiinnostumaan Färsaarista.


Sitaattikunniamainnan saa:

Sinä et ole milloinkaan nähnyt nälkää tai joutunut pakon eteen – sen huomaa silmistä, jotka eivät tiedä ovatko ne harmaat, ruohonvihreät vai merensävyä.


Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka kansi tuo mieleen kesän (kolmas bingorivi täynnä!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
Kirjankansibingo kesälle 2019: Kaunis vaate (ensimmäinen bingorivi täynnä!)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Färsaaret (Tanskalle kuuluva itsehallinnollinen saariryhmä)

maanantai 5. elokuuta 2019

Risto Isomäki: Viiden meren kansa



Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into, 2018
333 sivua
Luettu: 13.7.2019
Mistä: ennakkokappale


Risto Isomäen Viiden meren kansa oli kevään viimeisen lukupiirin kirjana, mutta päällekkäisen menon sekä ehkä vielä suuremmasta syystä takkuavan lukemisen vuoksi sain luettua kirjan toukokuun sijaan vasta heinäkuussa. Hupsista... Ehdin sentään ennen lukupiirin syyskauden starttia.

Viiden meren kansa on esihistoriallinen novellikokoelma, joka koostuu kahdeksasta tarinasta sekä jälkisanoista. Tarinat ajoittuvat aikajanalle, joka alkaa 11 000 vuoden takaa ja päättyy noin 1200-luvulle.

Jäiset rannat -tarinassa Isomäki kuvaa kuinka ensimmäiset asukkaat saapuvat Suomeen hylkeennahkaisilla kanooteillaan jäävuoria väistellen. Maailmanmeren rannalla kertoo kuinka Maailmanmeren rannalla asuvat ihmiset kokivat ulapalta pakenevien eläinten kintereillä saapuvan uhkan, hurjannäköiset, tatuoidut ja vihamieliset muukalaiset. Hylkeiden kansassa siirrytään hylkeenmetsästäjien pariin Yli-Iin Kierikkiin, jossa heimon nuorukainen valmistautuu vaimonhakumatkalle ja metsästää hylkeitä myötäjäisiksi. Lemminki ja lohikäärme -tarinassa tavataan Kalevalasta tuttuja hahmoja. Lemminki näkee taivaalla hohtavan kirkkaan ja kuuman tulipallon. Lemminki sekä seppä Ilmari lähtevät tutkimaan lohikäärmettä muistuttavaa ilmestystä, joka jätti kulkiessaan jälkeensä metsäpaloja, tuhoa ja myös erikoista kiviainesta. Skyytit kertoo metsässä joukkojensa kanssa kulkevasta prinsessasta, joka on valmis uhraamaan itsensä pelastaakseen kansansa. Paholaisen tyttärissä osallistutaan pakanallisiin kesäpäivänseisauksen juhliin Pyhällä Vuorella. Karsikkopuun kuolema tarjoaa vaihtoehtoisen taustan Lallin ja piispa Henrikin synkälle kohtaamiselle. (Erään) maailman loppu kuvaa ristiretkien kiillotetun kuvan taakse piiloutuvaa järjettömyyttä ja silmitöntä, perusteetonta väkivaltaa.

Kerrottuaan tarinansa Isomäki muistuttaa, että kokoelma ei ole tietokirja vaan kaunokirjallinen teos siitä huolimatta, että tarinoiden taustalla on historiallisia faktoja. Isomäki myös avaa tarinoiden taustalla oleva historiallisia tapahtumia ja viittaa erinäisiin tutkimuksiin. Yksityiskohtia vilisee yksi toisensa jälkeen ja vaikka Isomäen tarinat olisivatkin fiktiota niin jälkisanat painavat kokonaisuutta vahvasti faktan puolelle.

Viiden meren kansan kohdalla voisi käyttää kulunutta erofraasia eli vika ei ole sinussa (kirjassa) vaan minussa (lukijassa). En pääse tarinoiden imuun ja novelliallergia nostaa vahvasti päätään. En saa mistään kiinni, tarinoiden alussa olevat faktaosiot saavat kirjan tuntumaan historiankirjalta eikä tilanne muutu tarinoiden kohdalla. Tarinoiden henkilöt, paikat ja tapahtumat jäävät kaukaisiksi, ainoastaan tuttuihin Kierikin maisemiin sijoittuva tarina saa hieman innostumaan. Paholaisen tyttäret lähinnä huvittaa, se tuo kerronnaltaan mieleen eroottisen (tusina)kioskikirjallisuuden. (Erään) maailman loppu on kiinnostava ja se saa hieman heräämään lukuhorroksesta. Kaiken kaikkiaan tarinoista paistaa Isomäen tietämys historiasta, mutta jos tarinan lukee kaunokirjallisena novellikokoelmana joksi se ilmeisesti on tarkoitettu en lämmennyt kirjalle ollenkaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmisen mieli kun on sellainen, että se pystyy sopeutumaan melkein mihin tahansa niin, että kaikenlaisista asioista tulee arkipäivää emmekä enää osaa pitää niitä kummallisina vaikka vain muutamaa päivää tai viikkoa aiemmin olisimme pitäneet niitä poikkeuksellisina.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 19. Novellikokoelma
Helmet-lukuhaaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (esihistoriallinen novellikokoelma ei ole minulle mitään arkilukemista)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Yö