maanantai 8. heinäkuuta 2019

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi



J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter #1)
Tammi, 2011
335 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Philospher´s Stone, 1997)
Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Olen lukenut seitsemänosaisen Harry Potter -sarjan vuosia sitten. Kun sarja täydentyi (viimeisellä? viimeisimmällä? vieläkö Rowling mahtaa palata sarjan pariin?) Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmäkäsikirjoituksella päätin, että koska sarjan lukemisesta on jo aikaa luen ne uudelleen ennen kuin luen uusimman osan. Uudelleenluku tuli ajankohtaiseksi lukumaratonilla, Harry Potter ja viisasten kivi tuntui loistavalta valinnalta rankan Rakkaudesta aseisiin -romaanin jälkeen.

Harry Potterin vanhemmat kuolivat kun Harry oli pieni. Siitä lähtien Harry on asunut tätinsä Petunia Dursleyn luona, jossa hän on elänyt ankeaa ja yksinäistä elämää. Petunia-täti, Vernon-setä ja heidän poikansa Dudley pitävät Harryä lähinnä pahan ilman lintuna tai parhaimmassa tapauksessa palvelijana. Harryn 11-vuotispäivänä kaikki muuttuu, ensin joku yrittää lähettää hänelle todella sinnikkäästi postia ja lopulta hän saa yllätysvieraan, joka ravistelee koko Harryn tähänastisen elämän perustuksia.

     "Mitä minulta on salattu?" Harry kyseli kiihkeästi.
     "SEIS! MINÄ KIELLÄN!" Vernon-setä karjui hädissään.
     Petunia-täti haukkoi kauhusta henkeä.
     "Äh, painukaa te vaikka keittämään päänne, kumpiki", Hagrid sanoi. "Harry sinä oot velho."
     Mökissä oli hiljaista. Vain meri kohisi ja tuuli humisi.
     "Mikä minä olen?" Harry henkäisi.
     "Velho tietty", Hagrid sanoi ja istui takaisin sohvalle, joka narisi ja vajosi yhä syvemmälle kuopalle, "ja himputin hyvä kaiken kukkuraks, kunhan saat vähän harjotusta. Kun sun äitees ja isäs oli semmoset kun oli, niin mitä muuta sinä voisit olla? Ja nyt sun taitaa olla aika lukee kirjees."

Harryn koti Likusteritie 4:n portaiden alla olevassa komerossa vaihtuu Tylypahkan linnaan, hyvään ja arvostettuun velhokouluun sekä uusiin ystäviin, mutta myös vihollisiin, joiden rinnalla ilkeä ja hemmoteltu Dudley-serkku vaikuttaa kovin mitättömältä vastukselta. Kaikki on Harrylle uutta ja niin luokissa kuin myös koulun käytävillä saattaa kohdata yllättäviä asioita. Osa yllätyksistä on varsin suuria ja niistä selviämiseen tarvitaan neuvokkuutta ja ystävien apua.

Enpä olisi voinut tehdä tätä parempaa valintaa lukumaratonille! Tarina vei heti ensisivuilta mukaansa samalla voimalla kuin aikoinaan ensimmäisellä lukukerralla. Rowling on luonut huikean hienon velhomaailman, jossa on runsaasti yksityiskohtia, mutta ei yhtään rönsyilyä, ainakaan vielä tässä ensimmäisessä osassa, jonka sivumääräkin on varsin maltillinen. Viistokujan taikuutta tihkuvat kaupat, Tylypahkaan vievä laituri 9 3/4 King´s Crossin asemalla, Tylypahkan linna muuttuvine portaikkoineen ja elävine muotokuvineen, tuvat aaveineen, opettajat, oppilaat, oppiaineet, lohikäärmeet ja muut ihmeelliset otukset, tarinaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen.

Tarina on vauhdikas ja jännittävä, mutta siinä on myös rauhallisempia hetkiä sekä syvyyttä. Harryn ja hänen ystäviensä kautta käsitellään esimerkiksi kiusaamista ja eriarvoisuutta, mutta silti kaiken ikävän yläpuolelle nousee ystävyys ja ystävien merkitys. Se, että kaikkea ei tarvitse osata tai pystyä tekemään itse. Se, että lähellä on joku johon voi luottaa, jolle voi uskoutua ja jolta pyytää apua. Kirjan luettuani jäin miettimään, että voi kun jokaisella olisi ainakin yksi Ron tai Hermione, niin kuin Harrylla.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Sano Voldemort, Harry. Käytä aina kaikesta sen oikeaa nimeä. Nimen pelko kasvattaa asiankin pelkoa."


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 8. Kirja, josta on tehty elokuva
Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue ulkona. Toinen bingorivi täynnä!
Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan (jästimaailmassa liikutaan ainakin Lontoossa)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Piirroskuva

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin



Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Like, 2018
278 sivua
Suomentanut: Terhi Kuusisto
(Gun Love, 2018)
Luettu: 24.6.2019 (#6 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


14-vuotias Pearl on asunut koko ikänsä äitinsä Margotin kanssa Floridassa Indian Watersin talovaunualueen laidalla, vierasparkkipaikalle pysäköidyssä vanhassa henkilöautossa. Pearl ja äiti ovat toisilleen kaikki kaikessa, kunnes talovaunualueelle ja heidän väliinsä astelee Eli Redmond, mies, joka vie äidiltä jalat alta ja jonka saavuttua kaikki muuttuu.

     Mutta kullanmurut vetävät puoleena läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottavat kullanmurut kaikkien muiden joukosta.
     Äiti avasi suunsa suureksi O-kirjaimeksi ja hengitti sen miehen suoraan sisään.    
En tajunnut. Hän tunsi kaikki laulut, mutta miksi hän silti sotkeutui ja hullaantui siihen mieheen?
     Kun se sanoi nimekseen Eli äiti putosi polvilleen.
     Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.
     Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä. 

Margot ja Pearl elävät vaatimatonta elämää ilman tavallisia kodin mukavuuksia kuten juoksevaa vettä, jääkaappia tai huonekaluja. Heidän omaisuutensa mahtuu muovipusseihin, auton peräkonttiin ja koloihin. Auto on heidän kotinsa, talovaunualue heidän maailmansa, naapurivaunujen asukkaat heidän perheensä ja lastensuojelu heidän vihollisensa sillä Pearlia ei virallisesti ole olemassa eikä auto ole lapselle sopiva koti. Clement kuvaa äidin ja tyttären pienoismaailman vahvasti ja tunteikkaasti Pearlin silmin. Pearlin kertojaääni on samaan aikaan kuulas, kaunis ja surullisen raadollinen. Lukija näkee ennen Pearlia, että kaikki ei ole hyvin. Margot on rikki, mutta myöskään Pearl ei säily ehjänä.

Clement kuvaa talovaunualueen arjen kautta kuinka yleisiä ja arkipäiväisiä aseet ovat Amerikassa sekä sen räikeän ristiriidan, että aseet voivat sekä tuoda turvaa että kylvää tuhoa. Läheisellä joella ammutaan alligaattoreita, naapureilla on aseita ja aseet tulevat yhä lähemmäs kun pastori Rex ostaa aseohjelmansa myötä aseita pois kadulta ja ihmiset tuovat niitä talovaunualueelle pastorin luo. Pearl pääsee omalla tavallaan lähemmäs aseita kuin muut sillä hän huomaa perineensä hieman erilaisena äidin kyvyn nähdä ihmisten sisälle, Pearl näkee aseiden sisälle, niiden menneisyyteen ja näkee niiden takia eipä-unohdeta-mitä-kaikkea-me-tapettiin-unia.

En osannut kirjan alusta päätellä mitä on luvassa. Äidin ja tyttären vahvan suhteen kuvaus on kaunista luettavaa, mutta tunnelma vaihtuu tarinan edetessä joksikin ihan muuksi. Rakkaudesta aseisiin on samaan aikaan riipaisevan kaunis ja todella rankka kasvutarina. Aiheensa puolesta tarina voisi helposti mennä saarnaamiseksi, mutta Clementin kerronta pysyy tunteikkaana ja elävänä, se soljuu vaivattomasti eteenpäin. Tapahtumat puhuvat puolestaan. Tarinan edetessä kylmä hiki kohoaa niskaan, tuleva on yhtäkkiä edessä raadollisena ja kun tapahtumaketju lähtee vyörymään on sen päätepiste pian kirkkaana näkyvissä. Tekisi mieli painaa pausea tai takaisinkelausnappia niin kuin auton kasettisoittimessa, mutta ei, loppuun on mentävä.

Jos haluat lukea kepeän kesäkirjan niin tämä ei ole sellainen. Rakkaudesta aseisiin ihastuttaa, pakahduttaa ja ahdistaa, se jää takuulla mieleen.


Sitaattikunniamaininnan saa (äidin kaunis kommentti Pearlista):

Omena minun puustani, äiti sanoi.

Sekä (Pearlin kaunis kommentti äidistä):

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ollut ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun. Hänen vokaalinsa ja konsonanttinsa laulaisivat minussa ikuisesti ja ikuisen ikuisen ikuisesti.


Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Lue epätyypillinen kesäkirja (aseteema), ensimmäinen bingorivi täynnä!
Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla (Margotin ja Pearlin erikoiset kyvyt nähdä ihmisten tai esineiden sisälle/menneisyyteen)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Raitoja

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Lukumaraton #6



Olen useana päivänä katsellut levottomasti kirjahyllyjä tietyllä silmällä ja senhän tietää mitä se merkitsee. On perinteisen kesälomaohjelman eli vuorokauden lukumaratonin aika. Starttaan nyt keskiyöllä ja koko maanantai on pyhitetty lukemiselle. Tässä kirjoja, jotka keräsin lukupinoon, toki saatan lukea myös pinon ulkopuolelta. Näistä kesken on Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, taidan aloittaa sillä. Yritän päivittää väliaikatietoja vuorokauden mittaan.




klo 1.00 / 34 luettua sivua
Päätin, että aloitan sittenkin Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin -romaanin alusta enkä jatka siitä mihin jäin kirjassa ennen lomamatkaa. Maratonin aloittaminen viivästyi hieman, luin hetken ja laitan nukkumaan niin jaksan aamulla herätä lukemaan.

klo 13.15 / 278 luettua sivua
Huh mikä aamupäivä! Rakkaudesta aseisiin oli samaan aikaan riipaisevan kaunis ja rankka. Nyt on pakko paeta taikamaailmaan, otan vihdoin ja viimein Harry Potter -sarjan uusintalukukierrokselle. Vuorossa on siis Harry Potter ja Viisasten kivi.

klo 20.50 / 613 luettua sivua
Paluu Tylypahkaan oli riemuisa! Aika ei onneksi ole kullannut Potter-muistoja vaan viihdyin loistavasti Harryn ja kumppaneiden kanssa. Viisasten kivi myös tasoitti mukavasti Clementin hurjan kirjan tunnekuohun. Mietin jo jatkaisinko seuraavaan osaan, mutta taidan tarttua seuraavaksi kotimaiseen vampyyriromaaniin eli lukuvuoron saa Terhi Tarkiaisen Pure mua.

klo 00.00 / 760 luettua sivua
Ilta vierähti nopeasti Tarkiaisen vampyyriromaaniin upotessa, olisin voinut jäädä pitempäänkin Annan ja Vladin seuraan, mutta nyt täytyy luovuttaa ja lähteä nukkumaan. 

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko



Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
(aiempi suomennos nimellä Kirottu suku)
Bazar, 2012
267 sivua
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
(Le soleil des Scorta, 2004)
Luettu: 12.6.2019
Mistä: oma ostos


Lomamatkalukemisen suunnittelu on tarkkaa puuhaa. On mietittävä lukuolosuhteet, ennakoitava minkälaista kirjaa tekee mieli lukea ja on myös valittava varakirjat siltä varalta, että ykköskirjavalinta ei imaise mukaansa tai lukeminen sujuu niin hyvin, että tarvitsee monta kirjaa. Selailin pokkarivalikoimaani (joita on kätevin kuljettaa laukussa) ja nappasin mukaani Montepuccion auringon, vaikka sen kuvaus ei ehkä ollut niin lupaava kuin Hurrikaanissa tai Eldoradossa, jotka molemmat olivat hienoja lukuelämyksiä.

Karjavarkauksilla, maantierosvouksella ja muulla rötöstelyllä itsensä elättävä Luciano Mascalzone iskee silmänsä montepucciolaiseen Filomena Biscottiin vaikka tietää, että hänellä ei huonon maineensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta saada häntä. Luciano joutuu vankilaan ja 15 vuoden tuomionsa aikana naisesta tulee hänelle pakkomielle. Päästyään vapauteen Luciano lähtee aasilla Montepuccioon, jossa hänen kohtalonsa odottaa.

Omistaa Filomena Biscotti ja kuolla. Muulla, millään muulla ei ollut arvoa.

Yhden erehdyksen seurauksena saa alkunsa Scortan suku. Sukupolvi toisensa jälkeen Scortat raatavat, pyristelevät ja pettyvät, mutta kokevat myös onnen hetkiä, kuin varkain, kunnianosoituksena Lucianolle, hänen elämäntavalleen ja vuosikymmeniä sitten varastamalleen onnen hetkelle. Scortat ovat samaan aikaan hyljeksittyjä ja arvostettuja, pelättyjä ja kunnioitettuja, he ovat sitkeitä kuin vanhimmat oliivipuut, jotka kärventyvät Italian kuuman auringon alla ja silti jatkavat elämäänsä.

Maa tuntui halkeavan auringon hehkusta. Oliivipuissa ei tuulen värähdystäkään. Oli liikkumatonta. Kukkulat olivat kadottaneet tuoksunsa. Kivet vaikersivat kuumuudessa. Elokuu lepäsi Garganon ylängön yllä painavana, korskeana kuin valtias. Oli mahdoton uskoa, että näilläkin seuduilla saattoi sataa. Että vesi kasteli peltoja ja juotti oliivipuita. Mahdoton uskoa, että eläimet tai kasvit saattoivat elää ja löytää ravintoa tämän kuivan taivaan alta. Keskipäivästä oli kaksi tuntia ja maa oli tuomittu kärventymään.

Heti ensi sivuilta lähtien Italian paahtava kuumuus, auringon kirkkaus ja kuumuuden tuoksu hyökyivät iholle, silmiin ja nenään. Elin Lucianon, Roccon, Domenicon, Giuseppen, Carmelan, Raffaelen, Elian ja Donaton mukana, tunsin heidän sisunsa, kuohuvan verensä, jossa on ripaus kostoa, hetkittäin kipunoivaa vihaa ja katkeruutta, heidän menetyksensä ja ilonsa. Oli vielä muitakin, Mykkä sekä muut puolisot ja lapset, Anna viimeisimpänä, sekä kirkon isät, jotka vaihtuvat siinä missä Scortat pysyvät. Kirja tuntui sivumääräänsä suuremmalta, täyteläiseltä ja runsaalta.

Gaudé kertoo monen sukupolven tarinan tiiviisti, ilman rönsyilyjä ja kuitenkin niin, että jokaisesta henkilöstä saa otteen, jokainen suvun jäsen nousee omaan arvoonsa, jättää jäljen. Jos kirjan tunnelma pitäisi tiivistää yhteen tai kahteen sanaan niin se olisi haikea ja katkeransuloinen. Elämä toisensa jälkeen alkaa ja päättyy, jokainen luopuminen sattuu, en haluaisi päästää irti vaan kuulla lisää.

Kolmen kirjan perusteella Gaudésta on tullut yksi suosikkikirjailijoitani. Kerronta on kaunista ja tiivistä, se jättää samaan aikaan nälän ja kylläisyyden tunteen. Toisaalta haluaisin lukea lisää, toisaalta kaikki on jo sanottu. Montepuccion aurinko on upea kirja, joka tuli luettua juuri oikessa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka luin kirjan Italian sijaan Kreikassa tuntui kuin olisin ollut Montepucciossa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Scortilla on kyltymätön nälkä. Sammumaton halu syödä taivas ja juoda tähdet.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis
Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka olet halunnut lukea lomallasi tai kun sinulla on aikaa
Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
Kirjankansibingo kesälle 2019: Nainen

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä



Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin
- Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Ylen äänikirja, 2018
Kesto: 12 h 38 min
Lukija: Matti Rämö
Kuunneltu: 6.6.2019
Mistä: ilmaiskappale (Yle Areenasta)


Päätin antaa Yle Areenan äänikirjoille uuden mahdollisuuden. Edellisestä kerrasta viisastuneena kokeilin ladata kunkin jakson puhelimelleni ja kas, kuuntelu sujui ihan mallikkaasti ilman ylimääräisiä pätkimisiä.

Tällä kertaa Rämö pakkaa polkupyöränsä sekä varusteensa ja lentää Bangkokiin. Thaimaasta Rämö polkee Kamputseaan, Vietnamiin ja Laosin kautta takaisin Thaimaahan. Parin kuukauden ja 4 510 kilometrin pituisen polkaisunsa aikana Rämö ehtii näkeä ja kokea paljon. Keppostelijat säikäyttelevät matkalaista, välillä menoa kirittävät paikalliset lapset, poliisit sekä ärhäkät koirat. Taukopaikaksi saattaa vahingossa valikoitua kioskin tai majatalon sijaan maaseutubordelli. Vastaan tulee upeita maisemia ja myrskytuhoja. Paikoitellen kieli aiheuttaa ongelmia ja käteen saattaa jäädä ajo-ohjeen sijasta tupakka-aski, myös perusmuonan eli nuudelikeiton pyytämisessä on omat vaikeutensa.

Toriruokalassa tapailen pho'-nuudelikeiton vietnaminkielistä lausumista: föö-ö'. Onnistun vihdoin tavoittamaan yksinkertaisen sanan sävelkulun tarpeeksi oikein, eikä muonakojun nainen kysy mitään vaan viittaa istumaan muovituolille.

Fyysisen voimankoitoksen lisäksi matka käy myös henkisesti raskaaksi, sillä Rämö käy katsomassa sotien muistomerkkejä kuten punakhmerien Tuol Slengin vankilamuseota sekä muita historiallisia paikkoja, joissa sodan kauhut tulevat järkyttävällä tavalla iholle. Tämän vastapainoksi Rämö käy myös monissa temppeleissä, joissa voi rauhoittua ja ladata henkisiä akkujaan. Matkallaan Rämö tapaa uusia tuttavia, joilta kuulee kiinnostavia tarinoita, välillä Rämö pitää tapaamilleen ihmisille englannin kielikylpyjä. Yksinäisen puurtamisen väliin on hyvä saada sosiaalisia kontakteja, olivat ne sitten juttutuokioita tai hymyjä.

     Matka jatkuu tienvarsitalojen kujassa. Leveät lautaterassit kurottuvat pientareelta koteihin, jotka hivuttautuvat paalujen päällä pellonreunan ylle. Rakennusten alla kulkee notkea vesiputki talosta toiseen. Kapealle penkereelle on levitetty kuivumaan riisiä, kookospalmun lehtiä, kookospähkinän kuoria, risuja ja puuklapeja. Ihmisiä istuskelee kahviloissa ja kotien edessä, ja saan jatkuvaa kannustusta, kun kaikenikäiset nauravat ja huutelevat ja hymyilevät ja vilkuttavat. Soitan kilikelloa yhtenään. Vaikka jo Kamputseassa päivittäinen innostus on ollut ylitsevuotavaa, niin vietnamilaisten reaktio on vielä vahvempi.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä matkailua, sotahistoriaa, kuntoilua ja lähes meditatiivista asioiden pohdiskelua. Rämön itsensä lukema kirjaa on todella helppoa ja mukavaa kuunnella. Elävä luenta toi tarinaan lisäväriä ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani nuudelikeiton tilaus kirvoitti useammat naurut, sen verran hauskalta ääntäminen kuulosti. Hain äänikirjan tueksi kirjastosta myös painetun kirjan, sillä Rämön matkaltaan ottamat valokuvat sekä Cira Almentin piirrokset rikastavat tarinaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdön hetkellä vapauden hurmoksellinen illuusio häivyttää väsymyksen ja huolet ja epäilyt.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 10. Kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla
Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja kesäpuuhista kuten grillauksesta, maalauksesta, puutarhanhoidosta tai uimisesta (pyöräily)
Helmet-lukuhaaste 2019: 23. Kirjan nimessä on jokin maa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Vietnam
Lähden mukaan myös Oksan hyllyltä -blogin kirjankansibingoon kesälle 2019 ja rastitan ensimmäiseksi ruudun Matkalla.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Kalle Päätalo: Nouseva maa



Kalle Päätalo: Nouseva maa
(Iijoki #15)
Gummerus, 1985
639 sivua
Luettu: 28.5.2019
Mistä: lahja


Tänä vuonna tulee 100 vuotta Kalle Päätalon syntymästä ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa juhlavuotta kuin lukea Pätaloa. Iijoki-sarjan lukuprojektini on edennyt jo yli puolivälin, mutta vielä on luettavaa jäljellä.

Messukylässä Kallen ja Lainan taloudessa eletään jälleen uudenlaista arkea kun Kallen Edith-sisar, "Eeti", asuu heidän luonaan ja kokeilee siipiään tehdastyöläisenä. Maailmalla on edelleen levotonta, eletään toisen maailmansodan loppua ja Yhdysvaltojen hirmuaseet, atomipommit, puhuttavat myös Messukylän asukkaita. Työrintamalla Kalle pääsee toden teolla mukaan Pilvinen & Kurun työporukoihin opettelemaan kirvesmiehen ammattia, mutta työtilanne vaihtelee ja Kalle täyttää tilipussia tekemällä edelleen polttopuita osuusliikkeessä. Myös Messukylän kunnan ja Tampereen kaupungin metsäpalstoilta löytyy työtä tekevälle miehelle. Kirjoittamisellekin pitäisi löytää aikaa, vaikka siitä saatavat palkkiot jäävätkin harmittavan pieniksi. Yllättäen Eetistä on apua myös kirjoittamisessa kun Kalle sanelee ja Eeti kirjoittaa tarinaa ylös, tosin yhteinen kirjoitus on yltyä sisarelliseksi inttämiseksi...

     Havahdun kysymään kertumukseni sanelun välissä: – Kait kirjotat Simon isolla alakukirjaimella?
– Totta kait! Erisnimi... Pölöjänäkö minnua pijät?
– Entä minkälaisella puustamella olet kirjottanu hirven ensimäisen kirjaimen?
– Isolla... Mutta jaa! Hirvihän ei maha ollakkaa erisnimi! Noh, minä korjaan.
– Tässä sitä ollaan, kun hosut! Kirjotat justiin niin kun minä sanon. Välimerkit ja isot puustaimet...
– Oletko ite niistä niin halleluja? Tarkotan pisteitä ja pilikkuja ja tupla- ja puolipisteitä. Ja mihin tullee kysymys- ja karjasumerkki.
– En läheskää halleluja. Mutta tiijän niistä enempi mitä sinä.
– No selevitähän etteenpäin. Että mitä ne Simo ja hirvi sitte touhusivat. Anna kielesi lakratella! Minä tyttö huitelen sanoja paperille.

Kalle juurtuu Tampereelle yhä tiiviimmin, kiitos työpaikan ja ystävien, mutta myös rintamamiestontin, jonka Kalle ja Laina saavat Viialan ja Vilusen mailta. Vielä ei tontille nouse huussia suurempaa rakennusta, mutta saapahan istuttaa perunaa omaan maahan! Vaikka tuleva kotitalo on vasta tulevien vuosien haave on Kallella kirkkaana mielessä yksi asia: Ja minun mökkini vesipumpussa ovat jatkuvasti tiivisteet kunnossa! Niin monet kerrat on Kalle omalla vedenpumppausvuorollaan taistellut viallisen vesipumpun kanssa kiroten saamatonta Kuusisen Ukkia, joka ei viitsi hoitaa pumppua kuntoon...

Tässä osassa sukelletaan syvemmälle rakennustyöhön, tekniikkakuvaus ja ammattitermit tuovat tarkkuudessaan hetkittäin mieleen Antti Hyryn Uunin. Osa rakennussanastosta on tuttua, mutta välissä oli pakko kääntyä Googlen puoleen selvittääkseni bulldoglevyjä ja kattoansaita. Työllä on suuri merkitys kirjassa, mutta minua kiinnostaa enemmän Kallen ihmissuhteiden kuin yksityiskohtaisten rakennustöiden kuvaus. Ihmissuhteissa onkin taas kertomista ja selvittelemistä, varsinkin eräiden harjannostajaisten jälkimainingeissa. Kalle tuntuu taas yrittävän keksiä oikeutuksen touhuilleen vaikka kiven kolosta tai kuun väärästä asennosta, ainakin syy voisi olla Lisäkkään Sallin. Ei käy tylsäksi tämän sarjan lukeminen!


Sitaattikunniamaininnan saa (Lainan tokaisu koskien Kuusisella asumista, mutta kuvaa hyvin koko kirjaa):

Tämä on yllätysten talo. Joutuu elämään jatkuvasti epävarmuudessa, mitä milloinkin tapahtuu ja kuinka kukin asia kääntyy.

Pohjoisen lukuhaaste, kesälukuhaastebingo: Lue kotona sateisena iltapäivänä
Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille



Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille
(Mma Ramotswe tutkii #3)
Otava, 2010
285 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Morality for Beautiful Girls, 2001)
Luettu: 11.5.2019
Mistä: kirjastosta


Tässä taannoin kirjastossa käydessäni iski halu tehdä kirjamatka Afrikkaan Mma Ramotswen seurassa, onneksi sarjan kolmas osa oli sopivasti lainattavissa. Sain myös pitkästä aikaa rastittua kohdan lähes unohtuneesta TBR100-listastani, tällä menolla sen läpikäymiseen menee ikuisuus...

Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä puhaltavat muutoksen tuulet. Yrityksen menoja on karsittava ja edessä on muutto samoihin tiloihin Tlokweng Road Speedy Motors -autokorjaamon kanssa. Kun Mma Ramotswen sulhanen J.L.B. Matekoni sairastuu joutuu Mma Ramotswe ja hänen sihteeri-apulaisetsivänsä Mma Makutsi pyörittämään sekä etsivätoimistoa että herra Matekonin autokorjaamoa. Kahden laiskan autokorjaajan paimentamisen lisäksi naisten työlistalla on myrkytysepäily, kauneuskilpailuun osallistuvien tyttöjen kunnollisuuden selvittely ja metsästä ilmestyneen pikkulapsen tapaus.

Afrikan auringon lämpö ja päivien kuumuus hiipivät kirjan sivuilta lukijan iholle. Tunnelma on leppoisa, kenelläkään ei ole kiire mihinkään eikä haittaa vaikka etsivätoimiston toimeksiannot antavat odottaa itseään, iso osa kerronnasta keskittyy ihan muuhun kuin varsinaisiin tutkimuksiin. Naiset juttelevat keskenään, juovat teetä ja ihmettelevät maailman menoa ja kehitystä. Sitten kun naiset pääsevät varsinaisiin töihin ei toimeksiannot ole hirveän jännittäviä vaikka yksi tapauksista koskeekin mahdollista murhayritystä.

Yksi asia muuten mukavassa kirjassa alkaa ärsyttää. Mma Ramotswella on auto ja aina kun se mainitaan muistetaan erikseen kertoa, että kyseessä on pieni valkoinen pakettiauto. Ei vain ensimmäisellä kerralla kun autosta puhutaan vaan joka kerta. Hyvä ettei pieni valkoinen pakettiauto ujuttaudu uniin... Toisto on osasyy siihen, että kerronta kuulostaa hetkittäin hieman lapsekkaalta. Naiiviuden vastapainoksi kerronnassa on hienoja kuvauksia esimerkiksi Afrikan luonnosta.

Mma Ramotswe katseli ympärilleen. Aurinko ei nousisi vielä puoleen tuntiin, mutta sarastuksen kajossa näki jo jotain, ja maailma valkeni hetki hetkeltä. Puut olivat yhä pelkkiä tummia möhkäleitä, mutta pian yksittäiset oksat ja lehdet tulisivat esiin kuin näkymättömän käden maalaamina. Juuri sitä aikaa päivästä hän rakasti, ja siellä, syrjäisellä maatilalla, kaukana teistä, ihmisistä ja ihmisten äänistä, hänen kotimaansa ihanuus tuntui olevan täydellisimmillään. Pian nouseva aurinko tekisi maailmasta karkeamman, mutta vielä hetken pensaat, taivas ja maa näyttäisivät vaatimattomilta ilman turhaa mahtailua.

Leppoisan kerronnan lomassa sivutaan Afrikan synkempiä puolia kuten sotilaiden tekemiä julmuuksia, palvelusväen riistoa tai basarwojen huonoa kohtelua ja orjuuttamista. Myös moraalia pohditaan. Tarina ei ole pelkkää huoletonta eloa ja auringonpaistetta, mutta tunnelma pysyy silti positiivisena, etenkin kiitos kiltin ja lempeän Mma Ramotswen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

»Nyt en enää koskaan aja kenenkään perään», Mma Ramotswe sanoi kiitollisena kokeiltuaan uusia jarruja ensimmäistä kertaa. »Voin pysähtyä juuri silloin kun tahdon.»

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja (botswanalainen kulttuuri, basarwat, busmannit jne)
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia (kirjassa käsitellään jonkin verran masennusta)
TBR 24/100
Osallistun myös Pohjoisen lukuhaasteen kesälukuhaastebingoon, josta rastitan ensimmäiseksi kohdan kirja kaukaisesta maasta.



sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Elena Ferrante: Loistava ystäväni



Elena Ferrante: Loistava ystäväni
(Napoli #1)
WSOY:n äänikirja, 2016
Kesto: 12 h 4 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(L'amica geniale, 2011)
Kuunneltu: 18.4.2019
Mistä: kirjastosta


Elena Ferranten (pseudonyymi) Napoli-sarjaan ei ole voinut olla törmäämättä, niin paljon julkisuutta se on saanut. Jostain syystä en ole aiemmin innostunut sarjasta, mutta kun aloitusosa oli kirjastossa äänikirjana päätin tutustua ilmiöön. Kannatti.

Eräänä aamuna Elena "Lenù" Greco saa puhelun, hänen lapsuudenystävänsä Raffaella "Lila" Cerullon poika Rino ilmoittaa, että hänen äitinsä on kadonnut. Lila on puhunut Lenùlle jo kolmisenkymmentä vuotta halustaan kadota ja nyt 66-vuotiaana hän on ilmeisesti toteuttanut haaveensa. Kun Lilasta ei löydy jälkeäkään eikä hänestä kuulu mitään alkaa Lenù muistella heidän lapsuuttaan, tutustumistaan ja ystävyyttään, kirjoittaa muistiin heidän tarinaansa, ihan sen alusta, don Achillesta asti.

     Pysyttelimme lähellä seinää, Lila edellä, minä pari askelmaa hänen takanaan miettien, kuroako välimatka umpeen vai antaako sen kasvaa. Muistan yhä, kuinka olkapääni hipoi lohkeilevaa seinää ja kuinka korkeilta raput tuntuivat, korkeammilta kuin meidän talossamme. Tärisin. Jokainen kuulemani askel, ääni, oli don Achille joka hiipi takanamme tai tuli meitä vastaan kädessään pitkä veitsi, jollaisilla kanojen rintoja viillettiin auki. Ilmassa leijui paistetun valkosipulin haju. Maria, don Achille vaimo, heittäisi minut kiehuvaan öljykattilaan, hänen lapsensa söisivät minut, ja don Achille imisi päästäni mehua niin kuin isäni mulloista.

Toisistaan rohkeutta imien Lila ja Lenù kiipeävät asker kerrallaan ylemmäs, kohti don Achillen asuntoa ja samalla kohti ystävyytensä sinetöintiä.

    Hän oli mielestään oikealla ja tarpeellisella asialla, mutta minä olin jo unohtanut kaikki järkisyyt ja pysyin mukana vain hänen takiaan. Kiipesimme hitaasti kohti lapsuusaikamme kauhuista suurinta, menimme altistamaan itsemme pelolle, ottamaan siitä selvää.
     Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi.

Lenù ja Lila ovat melkoinen parivaljakko. He ovat erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, Lenù on kiltti ja rauhallinen, Lila on villi ja pahanilkinen ja heidän ystävyytensä perustuu ennemmin keskinäiselle kilpailulle kuin tasaväkiselle toveruudelle. Kun Lenúlle selviää, että Lila osaa lukea ja kirjoittaa alkaa Lenú panostaa opiskeluun udella tavalla, yrittäen peitota Lilan etevyyden omilla taidoillaan tai ainakin päästä samalle tasolle ystävänsä kanssa. Sama kilvoittelu jatkuu läpi lapsuuden ja nuoruuden, Lenù peilaa alati omaa elämäännsä Lilan elämän kautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. Lenùn ja Lilan kotikulmat jossain Napolin laitakaupungilla ovat hieman rähjäiset ja väkivalta sekä köyhyys ovat arkipäivää. Lapset leikkivät yhdessä, milloin pienessä ja milloin isommassa porukassa, laajentavat elinpiiriään, tunteet räiskyvät, lapset tappelevat välillä, mutta ovat toistensa tukena. Sama porukka muuntuu vuosien aikana lapsista nuoriksi, jotka alkavat katsoa toisiaan ja elämäänsä uudella tavalla, mukaan tulee ihastuksia, tulevaisuudensuunnitelmia ja uudenlaisia pettymyksiä sekä onnea.

Tämä kirja on taidokkaasti kerrottu ystävyyden ylistys. Pidin kovasti Ferranten kerronnasta niin henkilöiden kuin ympäristön kuvauksen osalta. Ferrante tuo Lilan ja etenkin kirjan minäkertoja Lenùn lukijan lähelle, elin tyttöjen kokeman jännityksen, ilon, epävarmuuden ja pelon tunteet, kädet hikosivat kun kuljin heidän kanssaan pimeässä portaikossa alas kohti kellaria tai ylös kohti don Achillen kotia. Samalla tavalla Ferrante osaa kuvata elävästi nuoriksi naisiksi kasvavien Lenùn ja Lilan elämää ja tunteita. Kirja sytytti paitsi odotukset seuraavaa osaa kohtaan myös matkakuumeen Italiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka kuvaa täydellisesti Lenùn ja Lilan suhdetta):

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Ja jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.


Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä (useampiakin, mainittakoon Cerullon suutarinliike)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Italia

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär



Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär
Johnny Kniga, 2018
282 sivua
Luettu: 17.4.2019
Mistä: kirjastosta


Noidat ja noituus ovat kiinnostavia aiheita kirjoissa ja elokuvissa, niin faktassa kuin fiktiossa. Vaikka aiheesta on ilmestynyt monta kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa on niiden lukeminen jäänyt vähiin. Susan Fletcherin Noidan ripin luin muutama vuosia sitten, elokuvapuolelta täytyy mainita viime talvena IIK!! -kauhuelokuvafestareilla katsomani vuonna 1922 ilmestynyt elokuva Häxan, Veli-Matti O Äijälän säestämänä. Nyt lukuvuoroon pääsi Tapio Koivukarin kirjoittama historiallinen noitaromaani.

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Árnesin pitäjässä, Rantojen kihlakunnassa Hyväniemessä asuvan Mangan isä turvautuu rukousten lisäksi vanhoihin taikoihin ja riimuihin turvatakseen kalaretket ja kalansaaliin, Mangan äiti puolestaan on kyläläisten luottonainen sairauksissa ja synnytyksissä. Äidin opit ovat tarttuneet myös tyttäreen, varsinkin äidin sairastaessa Manga yrittää jos ei parantaa niin ainakin helpottaa äidin oloa äidiltä oppimillaan rohdoilla. Ajat kovenevat niin Hyväniemessä kuin Àrnesissa ja lopulta Mangan isää syytetään noituudesta, jonka rangaistuksena on kuolema. Noituuden syytös tarttuu ja leviää eikä Manga koe enää olevansa turvassa vaan pakenee kylästä.

     Ymmärsin, että minun oli päästävä täältä, pois koko pitäjästä, sillä täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, sylkäisty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär, ja se ajatus poltti minun sieluani ja sydäntäni kuin hehkuva rauta tai polttava liekki. Tai se liekki oli jo sisimmässäni, korvensi minua, vei minulta päivän rauhan ja yön unen, sai minut varjoa säikkymään ja jokaista risahdusta kavahtamaan.

Toisessa osassa kerronta siirtyy Syvännölle, Ísavuonon kihlakuntaan pappi Tómasin talouteen, jota koettelee suru. Olin hetken vähän hukassa, ehkä Koivukarin tähän toisen osan alkuun tekemä henkilöhahmon nimivalinta hämäsi ja johti tarkoituksella harhapolulle, mutta sitten löysin taas oikean suunnan, kokonaisuus alkoi hahmottua ja tarina imaisi uudestaan mukaansa.

Aihe, noitasyytökset ja etenkin niihin liittyvät oikeudenkäynnit ja rangaistukset ovat julmia, mutta niistä kerrotaan hienovaraisesti. Vaikka polttoroviot syttyvät ei niiden äärelle jäädä tuijottamaan liekeissä palavia hahmoja vaan katse ja kerronta siirtyy vaivihkaa kauemmas, eteenpäin. Manga on päähenkilö, mutta tarinaa kuljetetaan myös muiden henkilöiden näkökulmasta. Mangan kertojaääni erottuu, se kuulostaa vanhahtavalta, se on välillä kuin laulu ja se soi hienosti.

Kaaduin ja uuvuin montakin kertaa, mutten rohjennut itkua päästää, nyt oli vain taivalta tehtävä, matkaa mentävä jos elää mieli, puroa seurattava solinaa myöten.

Pidin Islannin jylhistä maisemista ja tarinan verkkaisesta tunnelmasta. Noituus on solutettu kyläläisten elämään ja arjen askareihin. Koivukari kuvaa hienosti sitä miten kovina aikoina on helppo etsiä syitä ja syyllisiä muista, nähdä kaikki vastoinkäymiset paholaisen työnä. Henkilöiden väliset kiistat ja kaunat on helppo pukea noidan merkeiksi ja näitä syytöksiä vastaan on vaikea järjellä taistella. Kirjaa lukiessa mielessä pyörii ajatus, jonka Tómas pukee sanoiksi:

(...) ajattelin, että jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Mielenkiintoinen kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy koko tarina):

Noidan maine on semmoinen, ettei sen saanut siitä niin vain vapaudu.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti


sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin



J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin
(Mustan tikarin veljeskunta #11)
Basam Books, 2013
640 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Lover at Last, 2013)
Luettu: 2.4.2019
Mistä: kirjastosta


Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua
Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita



Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
S&S, 2018
303 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Fierce Kingdom, 2017)
Luettu: 31.3.2019
Mistä: kirjastosta


Viikonloppuna tarkeni juoda kuistilla kahvit ja istua auringonpaisteessa lukemassa. Kevät on siis täällä!

Eläintarhan laitamilla sijaitsevalla lasten alueella on dinosauruskuoppa, jossa neljävuotias Lincoln leikkii muovisilla sankariukoillaan äitinsä Joanin tarkkaillessa vieressä ja miettiessä omiaan. Kauempaa kuuluu muiden kävijöiden ääniä, huutoja ja ilotulitusta muistuttavaa rätinää. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy kaksikko lähtee kohti uloskäyntiä. Mukava iltapäivä eläintarhassa muuttuu kauhujen illaksi kun porttia lähestyvälle Joanille valkenee mitä eläintarhassa on tapahtunut. Joanin ja Lincolnin on paettava samaa tietä takaisin, syvemmälle puistoon ja yritettävä selvitä hengissä.

Jos heidät huomataan, juokseminen ei auta mitään.
     Se tuntuu hänestä tärkeältä ajatukselta. Se todistaa, että hänen aivonsa toimivat paniikista huolimatta.
     Juuri niin. Juokseminen ei auta mitään. Heidän pitää piiloutua niin hyvin, että kukaan ei näe heitä, ei vaikka kulkisi kuinka läheltä. Nyt tarvitaan kaninkolo. Bunkkeri. Salakäytävä.
     Lincoln on lakannut hokemasta hänen nimeään. Jotenkin hänen pelkonsa on tarttunut Lincolniin, ja se on hänestä hyvä, kunhan sitä vain ei tartu liikaa Lincoln saa pelätä niin paljon, että tottelee, mutta ei niin paljon, että hätääntyy. 

Kirjaa mainostetaan kannessa taitavasti punotuksi trilleriksi, mutta yllättäen selviytymistaistelu tuntuu jäävän vanhemmuus- ja kasvatuspohdintojen taustalle. Joan miettii Lincolnin etevyyttä ja reippautta, heidän äiti-poika-suhdettaan ja siinä sivussa omaa lapsuuttaan sekä avioliittoaan. Joanin pohdinnat ja huomiot äitiydestä ovat monessa kohtaa tarkkoja, ne ovat täynnä lämpöä, mutta niissä on myös katkeransuloista luopumista lapsen kasvaessa ja muuttuessa. Vaikka pahat miehet riehuvat ympäri eläintarhaa metsästämässä ei tunnelma tiivisty kuin vasta tarinan loppupuolella, paikoitellen vain, no, istua kökötetään pissahädässä puskassa ja yritetään ajatella mukavia.

Pidin kovasti Lincolnin ja Joanin lämpimästä suhteesta, mutta sisäinen kukkahattutätini heristi sormeaan Joanin ajatellessa heidän elokuvatuokioitaan. Arnold Schwarzenegger, Predator, ihmisten nylkeminen ja raajojen irtirepiminen ei todellakaan ole sopivaa katsottavaa neljävuotiaalle, oli hän kuinka fiksu ja kypsä tahansa. Välillä päälle neljäkymppinen Joan tuntui hyvin järkevältä, mutta sitten taas tuli vastaan tuollaisia kasvatussammakoita.

Kokonaisuudessaan Niin kuin me olisimme kauniita on sujuvasti etenevä ja nopealukuinen ja se tarjoaa hetkittäin jännitystä. Tarinalla on kiinnostavat puitteet, tavallisesti mukava, turvallinen ja viihdyttävä paikka näyttää pimeän puolensa. Tarinan idea voisi periaatteessa olla täyttä totta ja siksi tarinassa on oma hyytävä tunnelmansa.


Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen kuvaus touhukkaasta ja papupatamaisesti juttelevasta lapsesta):

Hän on ääriään myöten täynnä ääntä ja liikettä, ja jotain läikkyy aina reunan yli, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa, mutta nyt se saa Joanin kauhun kuplimaan pintaan.


Helmet-lukuhaaste 2019: 19. Et pidä kirjan nimestä. Nimi ja tarina tuntuvat riitelevän keskenään, vaikka nimen merkitystä tarinassa sivutaankin.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina



Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY:n äänikirja, 2007
9 cd-levyä
Lukija: Ville Tiihonen,
laulu: Olli Lindholm
piano: Mikko Kangasjärvi
Kuunneltu: 14.3.2019
Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina
WSOY, 2003  
255 sivua


Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.



Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.


Olli Lindholmin muistolle.



Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot 


torstai 14. maaliskuuta 2019

Mohsin Hamid: Exit west

 


Mohsin Hamid: Exit west
Otava, 2018
182 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
(Exit West, 2017)
Luettu: 7.3.2019
Mistä: kirjastosta


Saeed ja Nadia opiskelevat samassa iltakoulussa. Saeed lähestyy Nadiaa ja kankeasta keskustelun avauksesta huolimatta nuoret päätyvät yhdessä kahville, siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa. Hallituksen ja kapinallisten joukkojen väliset taistelut kaupungissa yltyvät, etsinnät ja teloitukset lisääntyvät eikä kaduilla tai kodeissakaan ole enää turvallista.

     Kokonaiset kaupunginosat joutuivat ällistyttävän nopeassa tahdissa kapinallisten haltuun, ja Saeedin äidin mielikuva paikasta jossa hän oli elänyt koko elämänsä alkoi muistuttaa vanhaa tilkkutäkkiä: hallituksen ja kapinallisten tilkut vaihtelivat. Tilkkujen rispaantuneet saumakohdat olivat kaikkein vaarallisimpia, ja niitä oli syytä karttaa kaikin keinoin. Näihin saumoihin katosivat hänen lihakauppiaansa ja mies, joka oli värjännyt kankaat hänen juhlavaatteitaan varten - kummankin liikehuoneistot olivat luhistuneet lasi- ja tiilimurskan täyttämiksi raunioiksi.

Tavalliset tiet pois kaupungista on suljettu, mutta kansan keskuudessa leviävät huhut uudesta poistumistiestä, tosin sitä mihin paikkaan tie, ovet, johtavat, ei ole välttämättä varmuutta. Saeedin ja Nadian on lopulta tehtävä ratkaisunsa.

Kirjan alku sijoittuu johonkin nimettömään Lähi-idän maahan ja kaupunkiin. Kaikki määränpäät nimetään ja sijoitetaan kartalle, vain tarinan lähtökaupunki jää hämäräksi. Tämä epämääräisyys luo Saeedin ja Nadian ympärille juurettomuutta, ihan kuin he olisivat kotoisin ei mistään ja matkalla ei minnekään. Kun ovet ilmestyvät on koko maailma yhtäkkiä auki, muutaman askelen päässä. Tavallinen rakkaustarina muuttuu pakolais- ja maahanmuuttotilannetta käsitteleväksi dystopia- ja scifitarinaksi.

Lyhyeen tarinaan mahtuu lukuisia hyppyjä tuntemattomaan, uusia alkuja ja uusia paikkoja mikä tarkoittaa samalla lähes kaiken vanhan hylkäämistä. Vaikka Nadia pukeutuu perinteiseen mustaan kaapuun hän pyristelee sen sisällä perinteitä vastaan, on rohkea, nykyaikainen ja tietyllä tapaa kapinallinen. Saeed taas on uskonnollinen ja kunnioittaa juuriaan sekä kulttuuriaan vaikka samalla Nadian kaapu, lähi-idän naisen pukeutumisen perinteinen symboli ärsyttää Saeedia. Tarina on täynnä vastakohtia, sotaa, rauhaa, rakkautta, alkuperäisväestöä, maahanmuuttajia, pakolaisia, rikkautta, hyvinvointia, kurjuutta, teknologiaa...

Vastakohtaisuus yltää virkkeisiin ja sanoihin. Monet virkkeet ovat kiemuraisia, poukkoilevia ja täysiä, niiden idea ehtii hukkua ennen loppuun pääsyä ja sitten on palattava takaisin. Osa virkkeistä taas on lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Väliin mahtuu myös hienoja, kauniilta kuulostavia lauseita, joiden sisältö ja idea ei kuitenkaan välttämättä aukea ensimmäisellä tai vielä toisellakaan lukukerralla, lauseita, joiden ympärille jää jokin salaperäinen kerrostuma.

Saeed oli kiitollinen, että Nadia oli sävyttämässä huoneistoon langenneita hiljaisuuksia, ei niinkään ehkä täyttämässä niitä sanoilla kuin loiventamassa niiden mykkää kauneutta.

Tarinan idea on kiinnostava, mutta paikkojen, hyppyjen ja näkymien runsaus sekä kerronnan epätasaisuus saa aikaan ähkyn ja hämmennyksen, liikaa kaikkea. Kehut kuitenkin siitä, että Hamid kuvaa onnistuneesti päälle vyöryvää sotaa, valinnan vaikeutta jäämisen ja lähtemisen välillä sekä myös rakkautta monelta kantilta, niin sukulais- kuin romanttista rakkautta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa.


Pohjoinen lukuhaaste 2019: 15. Afrikkalaisen tai aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Helmet-lukuhaaste 2019: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

tiistai 26. helmikuuta 2019

Gillian Phillip: Sudenmyrkky



Gillian Philip: Sudenmyrkky
(Kapinaenkelit #3)
Alligaattori, 2017
   408 sivua
Suomentanut: Jussi Hirvi
(Wolfsbane, 2012)
Luettu: 23.2.2019
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.

Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.

      "Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi.  Omasta osuudestani."
     "Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
     "En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
     "Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."

Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.

Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana
Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth



Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
Otava, 2014
431 sivua
Luettu: 11.2.2019
Mistä: kirjastosta


Tunnustan Minna Canthin tuotannon kokoisen aukon yleissivistyksessäni, en muistaakseni ole lukenut häneltä mitään. Aion paikata tuon aukon ja aloitin Canthiin tutustumisen ihan perustuksista, lukemalla hänestä kertovan elämäkerran.

Minna Maijala kuvaa kirjassaan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth kuinka työläisperheen tyttärestä Ulrika Wilhelmina Johnsonista tulee lehtorin rouva Minna Canth, lehtinainen, kirjailija, kauppias sekä naisten koulutuksen ja tasa-arvon puolestapuhuja, rohkea nainen, joka on uskaltanut olla eri mieltä asioista ja tuoda mielipiteensä julki, tehdä asioita omalla tavallaan. Maijala ei kuitenkaan nosta Canthia virheettömyyden, aina oikeassa olemisen tai täydellisyyden jalustalle vaan tarkastelee Canthia myös kriittisesti ja näyttää herkemmän puolen Canthista. Maijalan kuvauksen mukaan Canth oli myös ujo, hyväksyntää kaipaava, omaa etuaan tavoitteleva, heikoista hermoista kärsivä ja utelias sekä tiedonhaluinen. Matkustamisesta Canth ei pitänyt vaan hän viihtyi parhaiten omassa tutussa ympäristössään.

Kotonaan Kuopiossa Canth oli sydämellinen, lämmin ja vieraanvarainen, aina innokas syvälliseen keskusteluun. Valtaistuimen virkaa toimitti keinutuoli, vanhanaikainen raskas mööpeli, jossa hän keinutteli itseään edestakaisin ajatustensa tahtiin. Kerran hänen lapsensa hankkivat hänelle uuden keinutuolin kuluneen ja vanhan tilalle, mutta kun Minna liki keikahti sillä nurin, oli vanha kannettava sisälle takaisin. Vain sen tahdissa tunsi Minna ajatustensa soljuvan vapaasti ja pidäkkeettömästi. Kesäisin keinutuoli nostettiin Kanttilan kuistille, jonne nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan uusista aatteista tai kuinka hän luki heille otteita uusista teoksistaan.

Maijala on jakanut teoksensa kolmeen osaan: elämä, kirjoittaminen ja aatoksia. Tämä jaottelu on sikäli hyvä, että esimerkiksi Canthin elämästä saa selvän kuvan, mutta toisaalta kirjoittamisen irrottaminen eriyttää sen täysin Canthin elämän aikajanalta. Maijala tutustuttaa lukijan Minna Canthiin monelta kulmalta, mutta rakenteen vuoksi on vaikea hahmottaa mitä Canth missäkin elämänvaiheessaan kirjoitti ja kokonaiskuvan muodostaminen hämärtyy. Lisäksi Maijala ajautuu mielestäni liikaa sivupoluille, toistaa asioita ja keskittyy liikaa muiden kirjailijoiden ja heidän teoksiensa kuvailuun ja analysointiin. Vaikka Canth oli vaikuttunut jostain aikalaisestaan tai otti vaikutteita toisten kirjailijoiden tuotannosta en kokenut lisäarvoa näiden muiden kirjailijoiden tuotannon kuvaamisesta. Kirjasta huokuu Maijalan epäilemättä vahva Canth-tietämys, mutta siitä jäi vähän brassailun maku. Olisin siis kaivannut tiivistämistä ja tarkempaa rajausta.

Käsitellessään Canthin tuotantoa Maijala tekee harmittavan paljon juonipaljastuksia. Canthin tuotanto on epäilemättä Maijalalle itselleen niin tuttu (myös hänen väitöskirjansa käsittelee Canthin tuotantoa), että hän tekee paljastukset ajattelemattomuuttaan tai ehkä hän olettaa lukijan tuntevan Canthin tuotannon, mutta minua nämä juonipaljastukset ärsyttivät suunnattoman paljon.

Yksi kirjan parhaimmista ja myös kiinnostavimmista anneista oli ajankuvaus. Maijalan teoksessa on kuvattu ilahduttavan paljon aikalaisten näkemyksiä ja kommentteja Canthista ja kirjeenvaihtoa eri henkilöiden välillä oli kiinnostava lukea. Kirjeiden, pakinoiden ja muissa yhteyksissä esitettyjen kommenttien tiukka ja viiltävä sävy hieman yllätti, milloin arvosteltiin negatiiviseen sävyyn Canthin kampausta, milloin hänen luonnettaan. Samaa arvostelua voi nykyään lukea niin lehtien palstoilta kuin etenkin sosiaalisesta mediasta, mutta on ilkeilyä osattu ennen vanhaankin. Canthin seurapiirielämän kuvaaminen oli myös kiinnostavaa luettavaa, se miten hän keräsi ympärilleen nuoria, joiden kanssa kävi keskusteluja monista eri aiheista ja se kuinka jotkut tahot näkivät tämän(kin) Canthin toiminnan, keskustelupiirin pitämisen, sopimattomana asiana.

Kanttilan ikkunoissa ei juuri koskaan ollut uutimia, muistelee Juhani Aho, ja sisään saattoi poiketa vapaasti mihin aikaan tahansa, jos ikkunasta kurkatessa kävi ilmi, ettei siellä jo ollut muita vieraita, joihin ei tahtonut törmätä.

Kun sivuutin kaikki itseäni puuduttaneet ja ylimääräiseltä tuntuneet asiat sain kuitenkin kirjasta irti todella paljon. Kirjan avulla tiedän paljon aiempaa enemmän Minna Canthista, hänen elämästään ja tuotannostaan, hänen merkityksestään suomalaiselle kirjallisuudelle, koulutukselle ja tasa-arvolle. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa Canthin tuotantoon. Lainasin jo kirjastosta yhden Canthin novellikokoelman, odotan innolla sen lukemista, vaikka ärsyttääkin, että tiedän jo aika paljon niiden juonenkäänteistä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Canthin lausahdus omasta biografiastaan):

Minä - tämmöinen pikku ihminen pienessä porvarillisissa oloissa kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani maailmalle kertoa?

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 23. Muistelmateos tai elämäkerta
Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa


torstai 7. helmikuuta 2019

Stephen King & Owen King: Ruususen uni



Stephen King & Owen King: Ruususen uni
Tammi, 2018
752 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Sleeping Beuties, 2017)
Luettu: 31.1.2019
Mistä: oma ostos


Tuntuu, että luen aina alkuvuodesta Kingiä ja tarkasteltuani lukuhistoriaani Luetut kirjat -välilehdeltä nyt tosiaan on kuudes vuosi putkeen kun vuoden viiden ensimmäisen luetun kirjan joukossa on Kingin kirja. Ruususen uni on erityinen teos sillä tässä on kirjoittajana kaksi Kingiä, Stephen sekä hänen poikansa Owen.

Doolingin pikkukaupungissa on käynnistymässä tavallinen päivä. Seriffi Lila Norcross palaa yövuoron jälkeen kotiin lepäämään. Lilan aviomies, Doolingin naisvankilan psykiatri Clint Norcross tekee aamutoimiaan. Naisvankilan asukkaat heräilevät uuteen päivään. Samaan aikaan kaupungin laitamilta metsästä ilmestyy alaston nainen yöperhosia hiuksissaan, nainen, Eve, joka juttelee eläimille ja jättää taakseen räjähdyksen ja ruumiita. Kun Lila hälytetään ennen nukahtamistaan takaisin töihin  hän saa tietämättään uuden mahdollisuuden, sillä nukkumaan menneet naiset eivät enää herää, lisäksi heidän ympärilleen kehittyy kuin suojaava kotelo, tahmea seitti. Auroraksi nimetty epidemia jatkaa leviämistään ja saavuttaa pian myös Doolingin. Yksi toisensa jälkeen naiset ja tytöt nukahtavat eikä miesten kannata tehdä sitä virhettä, että herättäisivät heidät.

Iltapäivä oli kuuma, pikemminkin kesäinen kuin keväinen, ja kaikkialla Doolingissa puhelimet alkoivat soida, kun jotkut uutisia seuranneet soittivat ystäville ja sukulaisille, jotka eivät olleet niitä katsoneet. Toiset taas antoivat asian olla, koska uskoivat, että kyseessä olisi myrsky vesilasissa kuten Y2K tai suorastaan huijaus, kuten internetissä levitetty huhu Johnny Deppin kuolemasta. Niinpä monet naiset, jotka mieluummin kuuntelivat musiikkia kuin katsoivat televisiota, laittoivat tapansa mukaan pienokaisensa iltapäiväunille, ja näiden asetuttua kävivät itsekin pitkäkseen.
     Nukkuakseen ja nähdäkseen unia muista kuin omasta maailmastaan.
     Heidän tyttölapsensa tulivat mukaan näihin uniin.
     Poikalapset eivät tulleet. Unta ei ollut tarkoitettu heille.

Mitä naisille tapahtuu heidän vaivuttuaan uneen? Miten miehet selviävät kun naiset ovat poissa pelistä? Miten perheet, naapurustot, kaupungit ja koko maapallo pyörii kun niin kodinhengettärinä kuin kodin ulkopuolella työskentelevät naiset eivät teekään tavallisia askareitaan, hoida lapsia ja kotia tai suorita tehtäviään eri aloilla vaan ainoastaan nukkuvat? Entä jos uni on lopullista, miten ihmiskunnan sitten käy? Ruususen uni on kuin aikuiseksi kasvanut lasten satu, painajaisissa ja pimeässä pyöritetty kauhukertomus. Siinä on yllätyksiä, uskonnollista kuvastoa, yhteiskuntakritiikkiä, puhuvia eläimiä, pelkoa ja opetusta. Se, onko tällä sadulla onnellista loppua täytyy ottaa itse selvää.

Naiset olivat sitä taikaa, josta miehet uneksivat, mutta joskus heidän unensa olivat painajaisia.

Kahden kirjailijan kerronta kulkee hyvin yhteen, en huomannut saumakohtia missä Stephenin ja Owenin äänet olisivat erottuneet. Kingit rakentavat tarinaa isä-Stephenin kirjoista tutulla rauhallisella, perusteellisella tahdilla. Kaupunki ja kaupunkilaiset, joita on taas melkoinen joukko, tulevat tutuksi ennen kuin Kingit päästävät pirun irti. Tällä kertaa pahuus vain tuntuu olevan sellaista laatua, että siitä ei ihan saa otetta. Ollaanko tässä nyt uskonnollisten asioiden, perinteisen hyvän ja pahan äärellä, vai onko pahuus jotain muualta tullutta?

Tarina kiihtyy ja kehittyy, mukaan tulee toisia ulottuvuuksia ja dystopiamaista kuvailua, mutta loppu jää vaisummaksi mitä odotin. Ihan kuin iltasadussa olisi tullut aikaraja vastaan ja lukijan olisi pitänyt päästä "sen pituinen se" -kohtaan nopeasti ennen kuin iltasadun kuuntelija nukahtaa. Kävi mielessä, että onko tässä viety isä-Stephenin aikoinaan pojalleen/pojilleen kertoma satu vähän pidemmälle? Minä kaipasin hieman lisää jännitystä, vielä muutaman tiukan kierroksen, vähän pidempään ja piinaavammin valvomista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinun kannattaa antaa miehellesi suukko ennen kuin menet nukkumaan. Sinun kannattaa antaa hänelle jäähyväissuukko, kun siihen on vielä tilaisuus."

Siinäpä hyvä elämänohje noudatettavaksi. Hyvää yötä ja kauniita (painajais?)unia!
 

Tammikuun loppupuolella julkaistiin Outikirjastojen Pohjoinen lukuhaaste 2019, johon päätin osallistua samalla rennolla ja suunnittelemattomalla otteella kuin Helmet-lukuhaasteeseenkin. Ensimmäisen suoritusmerkinnän nappaan kohdasta 13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Helmet 2019-lukuhaaste: 29. Kirjassa nähdään unia.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias



Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus, 2014
239 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Storied Life of A. J. Fikry, 2014)
Luettu: 16.1.2019
Mistä: ennakkokappale kustantajalta


En tiedä mitä kirjan ilmestymisen aikoihin tapahtui, mutta jostain syystä Zevinin kirja painui aina vain alemmas lukupinossa kunnes unohtui yhden hyllyn nurkkaan pitkäksi aikaa. Viikko sitten muistin kirjan olemassaolon, tuli sopiva lukuhetki ja ahmaisin (erään sisäleikkipuiston sohvan nurkassa) yhdeltä istumalta suuren osan kirjaa ja loput pienempinä annoksina.

Joskus kirjat löytävät luoksemme vasta oikean hetken tullen.

A. J. Fikryn elämä on kääntynyt päälaelleen vaimon kuoleman jälkeen. Elämä ilman Niciä tuntuu tyhjältä eikä heidän yhteisen Island Books -kirjakaupan pyörittäminen yksin jaksa enää kiinnostaa. A. J. raahautuu läpi kirjahyllyjen, kirjanmerkkien, ennakkokappaleiden ja kustantamoiden myyntiedustajien tapaamisten värittämien työpäivien päästäkseen viimein yläkertaan omaan rauhaan, pakasteaterian ja humaltumisen pariin. Päivät toistuvat samanlaisina kunnes ensin A. J.:ltä varastetaan arvokas keräilykappale ja sitten, ikään kuin outona vaihtokauppana, hänen kauppansa hyllyjen välistä löytyy yllätys.

Omistaja palaa epäilemättä minä hetkenä hyvänsä täysin järkevän selityksen kera. Ehkä auto on hajonnut? Tai ehkä äiti sai äkillisen ruokamyrkytyksen. A. J.  päättää harkita ovilinjaansa uudelleen. Hän oli ajatellut vain että joku saattaisi varastaa jotain, ei suinkaan että joku saattaisi jättää jotain.

Kannatti jättää kirja hautumaan ja odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Ympärillä raikuva hälinä ei häirinnyt kirjaan uppoutumista vaan eläydyin täysillä Fikryn kirjakauppaan keskittyvään tarinaan. Kirja tulvii kirjallisia viittauksia ja tarinaa rytmittää A. J.:n lukupäiväkirjamerkinnät. Nämä merkinnät toimivat lukuvinkkeinä lukijalle, mutta samalla ne myös ohjaavat tarinaa eteenpäin, A.J.:n muistiinpanot pitävät sisällään vihjeitä tulevista käänteistä hänen osoittaessaan merkintänsä jollekin henkilölle tai mainitsemalla niissä jonkun henkilön nimeltä.

Tuulisen saaren kirjakauppias on tarina rakkaudesta ja kirjoista, rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, uusista aluista ja mahdollisuuksista. Tarina keikkuu tunteesta toiseen, kepeydestä haikeuteen ja onnesta suruun, se on ihastuttava ja lempeä. Kirja on kuin novelli, siinä on uusia alkuja ja loppuja. Tarina kiertää tavallaan kehää, elämän kiertokulku toistuu, mutta silti tarina ei toista itseään vaan uusiutuu. Vaikka tarina ei ollut yhtä iloa ja onnea se jätti jälkeensä hyvän mielen sekä halun mennä kirjakauppaan.

Hän kävelee kaupan poikki, ohi kirjojen joissa ei ole kuvia, ohi onnittelukorttien. Hän kuljettaa kättään pitkin lehden kantta, pyörittää kirjanmerkkitelinettä. Hyvää huomenta, lehdet! Hyvää huomenta, kirjanmerkit! Hyvää huomenta, kirjat! Hyvää huomenta, kauppa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat keskustelleet pelkästään kirjoista, mutta mikäpä oli elämässä henkilökohtaisempaa kuin kirjat?

Helmet 2019-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti

maanantai 14. tammikuuta 2019

Pierre Lemaitre: Silmukka



Pierre Lemaitre: Silmukka
Minervan äänikirja, 2017
Kesto: 6 h 24 min
Lukija: Markus Bäckman
Suomentanut: Susanna Hirvikorpi
(Trois jours et une vie, 2016)
Kuunneltu: 9.1.2019
Mistä: oma ostos


12-vuotias Antoine Courtin on kuin kuka tahansa koulupoika. Hänellä on kavereita, joiden kanssa he ovat rakentaneet majaa metsään, hän haaveilee PlayStationista, sillä Kevinillä on sellainen ja heidän kaverinsa viettävät paljon aikaa Kevinillä pelaamassa, hän on myös ihastunut ystäväänsä Émilieen. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Ensin Antoine näkee naapurissa asuvien Desmedtien kiltin Odysseys-koiran kuoleman. Seuraavana päivänä, edelleen Odysseyksen kohtaloa surren, Antoine lähtee Saint-Eustachen metsään puumajalleen. 6-vuotias Rémi Desmedt saapuu paikalle ja yhtäkkiä Antoinen aivoissa sumenee, hän raivostuu, ottaa kepin ja iskee Rémiä päähän eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

     Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.
     Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...
     Hänen surunsa oli niin syvää, että häntä huimasi.
 
Lemaitre luo silmien eteen rauhallisen Beauvalin pikkukaupungin, jossa jokainen tuntee toisensa ja heidän taustansa, kaupungin, jota kohtaa suuri tragedia. Pieni Rémi Desmedt katoaa jälkeä jättämättä juuri ennen joulua. Onko hän vain lähtenyt omille teilleen, eksynyt tai tippunut lampeen vai onko hänet siepattu? Rémin katoaminen yhdistää kaupunkilaisia, kaikki ovat valmiita auttamaan ja tekemään osansa tapauksen selvittämiseksi. Juorut liikkuvat ja epäilykset heräävät ja kun kerran on osoitettu syyttävällä sormella se jättää jälkensä.

Silmukassa lukijalle on siis alusta asti selvää kuka on murhaaja. Juoni on periaatteessa yksinkertainen, mutta tunnelmaltaan tarina on moniulotteinen. Lemaitre vie lukijan epätodennäköisen murhaajan pään sisään, vyöryttää lukijan koettavaksi koko sen tunnekirjon mitä Antoine kokee ymmärtäessään mitä on tehnyt, nuoren pojan mietteet siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka hänelle käy.

Antoine on ihan tavallinen, kiltti ja melko herkkä lapsi ja silti myös murhaaja. Asetelma on ristiriitainen, raadollinen ja hirvittävä. Miten elämä voikaan muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, yhden raivokohtauksen myötä? Miten tällaista muutosta ja rikosta voi edes ymmärtää? Miten Antoine, murhaaja, kuitenkin saa lukijan tietyllä tapaa puolelleen kammottavasta rikoksestaan huolimatta? Tarina hiipii ihon alle, lukiessa vuoroin odottaa ja vuoroin pelkää, että Antoine jää kiinni. En haluaisi tuntea sympatiaa murhaajaa kohtaan, haluaisin, että pieni uhri, Rèmi, saisi oikeutta. Tunne on ristiriitaisuudessaan inhottava.

Tarina alkaa vuodesta 1999 ja päättyy vuoteen 2015. Noina vuosina Antoine kasvaa aikuiseksi ja samalla kasvaa myös hänen henkinen taakkansa, metsän tapahtumat ja Rémin muisto eivät ole koskaan kaukana Antoinen ajatuksista. Vaikka Silmukan jännite laskee sitä mukaa kun Antoine aikuistuu ja tarinassa on muutamia turhalta tuntuvia käänteitä on Lemaitren tarina ja etenkin sen tunnelma mieleenpainuva. Pidin tarinasta myös kielellisesti, Lemaitre esimerkiksi kuvaa hienosti Beauvaliin iskevää myrskyä, samalla kohtaus sopii myös Antoineen ja kuvaa hänen metsän tapahtumien jälkeistä henkistä pyörremyrskyään.

     Koko kaupunki oli jatkuvassa liikkeessä, se taipui ja vääntelehti ikään kuin se olisi ollut repeytymässä juuriltaan.
     Antoine kohottautui ja hänen valppautensa herpaantui hetkeksi. Se riitti, äkillinen tuulenpuuska tempaisi hänet ilmaan, ja hän rojahti maahan metrin päähän. Hän yritti pysyä jaloillaan, mutta vastassa oli hillitön voima, hän kieri maata pitkin puutarhan aidan luo, johon hän kolhaisi itsensä. Siihen hän kyyristyi ja painoi päänsä polvien väliin. Henki ei kulkenut.
     Hän keräsi voimia. Tuntui, ettei hän selviytyisi ikinä kotiovelle.

Rankasta aiheestaan huolimatta Silmukka ei mässäile väkivallalla vaan Lemaitre luottaa tunnelman luomiseen muilla keinoilla, hiipimällä murhaajan ja lukijan pään sisälle. Bäckmanin rauhallinen luenta vielä vahvistaa lukukokemusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.
Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.