Lukumaraton #6

Olen useana päivänä katsellut levottomasti kirjahyllyjä tietyllä silmällä ja senhän tietää mitä se merkitsee. On perinteisen kesälomaohjelman eli vuorokauden lukumaratonin aika. Starttaan nyt keskiyöllä ja koko maanantai on pyhitetty lukemiselle. Tässä kirjoja, jotka keräsin lukupinoon, toki saatan lukea myös pinon ulkopuolelta. Näistä kesken on Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, taidan aloittaa sillä. Yritän päivittää väliaikatietoja vuorokauden mittaan.

klo 1.00 / 34 luettua sivua
Päätin, että aloitan sittenkin Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin -romaanin alusta enkä jatka siitä mihin jäin kirjassa ennen lomamatkaa. Maratonin aloittaminen viivästyi hieman, luin hetken ja laitan nukkumaan niin jaksan aamulla herätä lukemaan.

klo 13.15 / 278 luettua sivua
Huh mikä aamupäivä! Rakkaudesta aseisiin oli samaan aikaan riipaisevan kaunis ja rankka. Nyt on pakko paeta taikamaailmaan, otan vihdoin ja viimein Harry Potter -sarjan uusintalukukierrokselle. Vuorossa on siis Harry Potter ja Viisasten kivi.

klo 20.50 / 613 luettua sivua
Paluu Tylypahkaan oli riemuisa! Aika ei onneksi ole kullannut Potter-muistoja vaan viihdyin loistavasti Harryn ja kumppaneiden kanssa. Viisasten kivi myös tasoitti mukavasti Clementin hurjan kirjan tunnekuohun. Mietin jo jatkaisinko seuraavaan osaan, mutta taidan tarttua seuraavaksi kotimaiseen vampyyriromaaniin eli lukuvuoron saa Terhi Tarkiaisen Pure mua.

klo 00.00 / 760 luettua sivua
Ilta vierähti nopeasti Tarkiaisen vampyyriromaaniin upotessa, olisin voinut jäädä pitempäänkin Annan ja Vladin seuraan, mutta nyt täytyy luovuttaa ja lähteä nukkumaan. 

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
(aiempi suomennos nimellä Kirottu suku)

Bazar, 2012

267 sivua

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

(Le soleil des Scorta, 2004)

Luettu: 12.6.2019

Mistä: oma ostos

Lomamatkalukemisen suunnittelu on tarkkaa puuhaa. On mietittävä lukuolosuhteet, ennakoitava minkälaista kirjaa tekee mieli lukea ja on myös valittava varakirjat siltä varalta, että ykköskirjavalinta ei imaise mukaansa tai lukeminen sujuu niin hyvin, että tarvitsee monta kirjaa. Selailin pokkarivalikoimaani (joita on kätevin kuljettaa laukussa) ja nappasin mukaani Montepuccion auringon, vaikka sen kuvaus ei ehkä ollut niin lupaava kuin Hurrikaanissa tai Eldoradossa, jotka molemmat olivat hienoja lukuelämyksiä.

Karjavarkauksilla, maantierosvouksella ja muulla rötöstelyllä itsensä elättävä Luciano Mascalzone iskee silmänsä montepucciolaiseen Filomena Biscottiin vaikka tietää, että hänellä ei huonon maineensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta saada häntä. Luciano joutuu vankilaan ja 15 vuoden tuomionsa aikana naisesta tulee hänelle pakkomielle. Päästyään vapauteen Luciano lähtee aasilla Montepuccioon, jossa hänen kohtalonsa odottaa.

Omistaa Filomena Biscotti ja kuolla. Muulla, millään muulla ei ollut arvoa.

Yhden erehdyksen seurauksena saa alkunsa Scortan suku. Sukupolvi toisensa jälkeen Scortat raatavat, pyristelevät ja pettyvät, mutta kokevat myös onnen hetkiä, kuin varkain, kunnianosoituksena Lucianolle, hänen elämäntavalleen ja vuosikymmeniä sitten varastamalleen onnen hetkelle. Scortat ovat samaan aikaan hyljeksittyjä ja arvostettuja, pelättyjä ja kunnioitettuja, he ovat sitkeitä kuin vanhimmat oliivipuut, jotka kärventyvät Italian kuuman auringon alla ja silti jatkavat elämäänsä.

Maa tuntui halkeavan auringon hehkusta. Oliivipuissa ei tuulen värähdystäkään. Oli liikkumatonta. Kukkulat olivat kadottaneet tuoksunsa. Kivet vaikersivat kuumuudessa. Elokuu lepäsi Garganon ylängön yllä painavana, korskeana kuin valtias. Oli mahdoton uskoa, että näilläkin seuduilla saattoi sataa. Että vesi kasteli peltoja ja juotti oliivipuita. Mahdoton uskoa, että eläimet tai kasvit saattoivat elää ja löytää ravintoa tämän kuivan taivaan alta. Keskipäivästä oli kaksi tuntia ja maa oli tuomittu kärventymään.

Heti ensi sivuilta lähtien Italian paahtava kuumuus, auringon kirkkaus ja kuumuuden tuoksu hyökyivät iholle, silmiin ja nenään. Elin Lucianon, Roccon, Domenicon, Giuseppen, Carmelan, Raffaelen, Elian ja Donaton mukana, tunsin heidän sisunsa, kuohuvan verensä, jossa on ripaus kostoa, hetkittäin kipunoivaa vihaa ja katkeruutta, heidän menetyksensä ja ilonsa. Oli vielä muitakin, Mykkä sekä muut puolisot ja lapset, Anna viimeisimpänä, sekä kirkon isät, jotka vaihtuvat siinä missä Scortat pysyvät. Kirja tuntui sivumääräänsä suuremmalta, täyteläiseltä ja runsaalta.

Gaudé kertoo monen sukupolven tarinan tiiviisti, ilman rönsyilyjä ja kuitenkin niin, että jokaisesta henkilöstä saa otteen, jokainen suvun jäsen nousee omaan arvoonsa, jättää jäljen. Jos kirjan tunnelma pitäisi tiivistää yhteen tai kahteen sanaan niin se olisi haikea ja katkeransuloinen. Elämä toisensa jälkeen alkaa ja päättyy, jokainen luopuminen sattuu, en haluaisi päästää irti vaan kuulla lisää.

Kolmen kirjan perusteella Gaudésta on tullut yksi suosikkikirjailijoitani. Kerronta on kaunista ja tiivistä, se jättää samaan aikaan nälän ja kylläisyyden tunteen. Toisaalta haluaisin lukea lisää, toisaalta kaikki on jo sanottu. Montepuccion aurinko on upea kirja, joka tuli luettua juuri oikessa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka luin kirjan Italian sijaan Kreikassa tuntui kuin olisin ollut Montepucciossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Scortilla on kyltymätön nälkä. Sammumaton halu syödä taivas ja juoda tähdet.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka olet halunnut lukea lomallasi tai kun sinulla on aikaa

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingo kesälle 2019: Nainen

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin

- Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Ylen äänikirja, 2018

Kesto: 12 h 38 min

Lukija: Matti Rämö

Kuunneltu: 6.6.2019

Mistä: ilmaiskappale (Yle Areenasta)

Päätin antaa Yle Areenan äänikirjoille uuden mahdollisuuden. Edellisestä kerrasta viisastuneena kokeilin ladata kunkin jakson puhelimelleni ja kas, kuuntelu sujui ihan mallikkaasti ilman ylimääräisiä pätkimisiä.

Tällä kertaa Rämö pakkaa polkupyöränsä sekä varusteensa ja lentää Bangkokiin. Thaimaasta Rämö polkee Kamputseaan, Vietnamiin ja Laosin kautta takaisin Thaimaahan. Parin kuukauden ja 4 510 kilometrin pituisen polkaisunsa aikana Rämö ehtii näkeä ja kokea paljon. Keppostelijat säikäyttelevät matkalaista, välillä menoa kirittävät paikalliset lapset, poliisit sekä ärhäkät koirat. Taukopaikaksi saattaa vahingossa valikoitua kioskin tai majatalon sijaan maaseutubordelli. Vastaan tulee upeita maisemia ja myrskytuhoja. Paikoitellen kieli aiheuttaa ongelmia ja käteen saattaa jäädä ajo-ohjeen sijasta tupakka-aski, myös perusmuonan eli nuudelikeiton pyytämisessä on omat vaikeutensa.

Toriruokalassa tapailen pho'-nuudelikeiton vietnaminkielistä lausumista: föö-ö'. Onnistun vihdoin tavoittamaan yksinkertaisen sanan sävelkulun tarpeeksi oikein, eikä muonakojun nainen kysy mitään vaan viittaa istumaan muovituolille.

Fyysisen voimankoitoksen lisäksi matka käy myös henkisesti raskaaksi, sillä Rämö käy katsomassa sotien muistomerkkejä kuten punakhmerien Tuol Slengin vankilamuseota sekä muita historiallisia paikkoja, joissa sodan kauhut tulevat järkyttävällä tavalla iholle. Tämän vastapainoksi Rämö käy myös monissa temppeleissä, joissa voi rauhoittua ja ladata henkisiä akkujaan. Matkallaan Rämö tapaa uusia tuttavia, joilta kuulee kiinnostavia tarinoita, välillä Rämö pitää tapaamilleen ihmisille englannin kielikylpyjä. Yksinäisen puurtamisen väliin on hyvä saada sosiaalisia kontakteja, olivat ne sitten juttutuokioita tai hymyjä.

     Matka jatkuu tienvarsitalojen kujassa. Leveät lautaterassit kurottuvat pientareelta koteihin, jotka hivuttautuvat paalujen päällä pellonreunan ylle. Rakennusten alla kulkee notkea vesiputki talosta toiseen. Kapealle penkereelle on levitetty kuivumaan riisiä, kookospalmun lehtiä, kookospähkinän kuoria, risuja ja puuklapeja. Ihmisiä istuskelee kahviloissa ja kotien edessä, ja saan jatkuvaa kannustusta, kun kaikenikäiset nauravat ja huutelevat ja hymyilevät ja vilkuttavat. Soitan kilikelloa yhtenään. Vaikka jo Kamputseassa päivittäinen innostus on ollut ylitsevuotavaa, niin vietnamilaisten reaktio on vielä vahvempi.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä matkailua, sotahistoriaa, kuntoilua ja lähes meditatiivista asioiden pohdiskelua. Rämön itsensä lukema kirjaa on todella helppoa ja mukavaa kuunnella. Elävä luenta toi tarinaan lisäväriä ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani nuudelikeiton tilaus kirvoitti useammat naurut, sen verran hauskalta ääntäminen kuulosti. Hain äänikirjan tueksi kirjastosta myös painetun kirjan, sillä Rämön matkaltaan ottamat valokuvat sekä Cira Almentin piirrokset rikastavat tarinaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdön hetkellä vapauden hurmoksellinen illuusio häivyttää väsymyksen ja huolet ja epäilyt.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 10. Kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja kesäpuuhista kuten grillauksesta, maalauksesta, puutarhanhoidosta tai uimisesta (pyöräily)

Helmet-lukuhaaste 2019: 23. Kirjan nimessä on jokin maa

Kirjallinen maailmanvalloitus: Vietnam
Lähden mukaan myös Oksan hyllyltä -blogin kirjankansibingoon kesälle 2019 ja rastitan ensimmäiseksi ruudun Matkalla.

Kalle Päätalo: Nouseva maa

Kalle Päätalo: Nouseva maa

(Iijoki #15)

Gummerus, 1985

639 sivua

Luettu: 28.5.2019

Mistä: lahja

Tänä vuonna tulee 100 vuotta Kalle Päätalon syntymästä ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa juhlavuotta kuin lukea Pätaloa. Iijoki-sarjan lukuprojektini on edennyt jo yli puolivälin, mutta vielä on luettavaa jäljellä.

Messukylässä Kallen ja Lainan taloudessa eletään jälleen uudenlaista arkea kun Kallen Edith-sisar, "Eeti", asuu heidän luonaan ja kokeilee siipiään tehdastyöläisenä. Maailmalla on edelleen levotonta, eletään toisen maailmansodan loppua ja Yhdysvaltojen hirmuaseet, atomipommit, puhuttavat myös Messukylän asukkaita. Työrintamalla Kalle pääsee toden teolla mukaan Pilvinen & Kurun työporukoihin opettelemaan kirvesmiehen ammattia, mutta työtilanne vaihtelee ja Kalle täyttää tilipussia tekemällä edelleen polttopuita osuusliikkeessä. Myös Messukylän kunnan ja Tampereen kaupungin metsäpalstoilta löytyy työtä tekevälle miehelle. Kirjoittamisellekin pitäisi löytää aikaa, vaikka siitä saatavat palkkiot jäävätkin harmittavan pieniksi. Yllättäen Eetistä on apua myös kirjoittamisessa kun Kalle sanelee ja Eeti kirjoittaa tarinaa ylös, tosin yhteinen kirjoitus on yltyä sisarelliseksi inttämiseksi...

     Havahdun kysymään kertumukseni sanelun välissä: – Kait kirjotat Simon isolla alakukirjaimella?
– Totta kait! Erisnimi... Pölöjänäkö minnua pijät?
– Entä minkälaisella puustamella olet kirjottanu hirven ensimäisen kirjaimen?
– Isolla... Mutta jaa! Hirvihän ei maha ollakkaa erisnimi! Noh, minä korjaan.
– Tässä sitä ollaan, kun hosut! Kirjotat justiin niin kun minä sanon. Välimerkit ja isot puustaimet...
– Oletko ite niistä niin halleluja? Tarkotan pisteitä ja pilikkuja ja tupla- ja puolipisteitä. Ja mihin tullee kysymys- ja karjasumerkki.
– En läheskää halleluja. Mutta tiijän niistä enempi mitä sinä.
– No selevitähän etteenpäin. Että mitä ne Simo ja hirvi sitte touhusivat. Anna kielesi lakratella! Minä tyttö huitelen sanoja paperille.

Kalle juurtuu Tampereelle yhä tiiviimmin, kiitos työpaikan ja ystävien, mutta myös rintamamiestontin, jonka Kalle ja Laina saavat Viialan ja Vilusen mailta. Vielä ei tontille nouse huussia suurempaa rakennusta, mutta saapahan istuttaa perunaa omaan maahan! Vaikka tuleva kotitalo on vasta tulevien vuosien haave on Kallella kirkkaana mielessä yksi asia: Ja minun mökkini vesipumpussa ovat jatkuvasti tiivisteet kunnossa! Niin monet kerrat on Kalle omalla vedenpumppausvuorollaan taistellut viallisen vesipumpun kanssa kiroten saamatonta Kuusisen Ukkia, joka ei viitsi hoitaa pumppua kuntoon...

Tässä osassa sukelletaan syvemmälle rakennustyöhön, tekniikkakuvaus ja ammattitermit tuovat tarkkuudessaan hetkittäin mieleen Antti Hyryn Uunin. Osa rakennussanastosta on tuttua, mutta välissä oli pakko kääntyä Googlen puoleen selvittääkseni bulldoglevyjä ja kattoansaita. Työllä on suuri merkitys kirjassa, mutta minua kiinnostaa enemmän Kallen ihmissuhteiden kuin yksityiskohtaisten rakennustöiden kuvaus. Ihmissuhteissa onkin taas kertomista ja selvittelemistä, varsinkin eräiden harjannostajaisten jälkimainingeissa. Kalle tuntuu taas yrittävän keksiä oikeutuksen touhuilleen vaikka kiven kolosta tai kuun väärästä asennosta, ainakin syy voisi olla Lisäkkään Sallin. Ei käy tylsäksi tämän sarjan lukeminen!

Sitaattikunniamaininnan saa (Lainan tokaisu koskien Kuusisella asumista, mutta kuvaa hyvin koko kirjaa):

Tämä on yllätysten talo. Joutuu elämään jatkuvasti epävarmuudessa, mitä milloinkin tapahtuu ja kuinka kukin asia kääntyy.

Pohjoisen lukuhaaste, kesälukuhaastebingo: Lue kotona sateisena iltapäivänä
Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille

(Mma Ramotswe tutkii #3)

Otava, 2010

285 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Morality for Beautiful Girls, 2001)

Luettu: 11.5.2019

Mistä: kirjastosta

Tässä taannoin kirjastossa käydessäni iski halu tehdä kirjamatka Afrikkaan Mma Ramotswen seurassa, onneksi sarjan kolmas osa oli sopivasti lainattavissa. Sain myös pitkästä aikaa rastittua kohdan lähes unohtuneesta TBR100-listastani, tällä menolla sen läpikäymiseen menee ikuisuus...

Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä puhaltavat muutoksen tuulet. Yrityksen menoja on karsittava ja edessä on muutto samoihin tiloihin Tlokweng Road Speedy Motors -autokorjaamon kanssa. Kun Mma Ramotswen sulhanen J.L.B. Matekoni sairastuu joutuu Mma Ramotswe ja hänen sihteeri-apulaisetsivänsä Mma Makutsi pyörittämään sekä etsivätoimistoa että herra Matekonin autokorjaamoa. Kahden laiskan autokorjaajan paimentamisen lisäksi naisten työlistalla on myrkytysepäily, kauneuskilpailuun osallistuvien tyttöjen kunnollisuuden selvittely ja metsästä ilmestyneen pikkulapsen tapaus.

Afrikan auringon lämpö ja päivien kuumuus hiipivät kirjan sivuilta lukijan iholle. Tunnelma on leppoisa, kenelläkään ei ole kiire mihinkään eikä haittaa vaikka etsivätoimiston toimeksiannot antavat odottaa itseään, iso osa kerronnasta keskittyy ihan muuhun kuin varsinaisiin tutkimuksiin. Naiset juttelevat keskenään, juovat teetä ja ihmettelevät maailman menoa ja kehitystä. Sitten kun naiset pääsevät varsinaisiin töihin ei toimeksiannot ole hirveän jännittäviä vaikka yksi tapauksista koskeekin mahdollista murhayritystä.

Yksi asia muuten mukavassa kirjassa alkaa ärsyttää. Mma Ramotswella on auto ja aina kun se mainitaan muistetaan erikseen kertoa, että kyseessä on pieni valkoinen pakettiauto. Ei vain ensimmäisellä kerralla kun autosta puhutaan vaan joka kerta. Hyvä ettei pieni valkoinen pakettiauto ujuttaudu uniin... Toisto on osasyy siihen, että kerronta kuulostaa hetkittäin hieman lapsekkaalta. Naiiviuden vastapainoksi kerronnassa on hienoja kuvauksia esimerkiksi Afrikan luonnosta.

Mma Ramotswe katseli ympärilleen. Aurinko ei nousisi vielä puoleen tuntiin, mutta sarastuksen kajossa näki jo jotain, ja maailma valkeni hetki hetkeltä. Puut olivat yhä pelkkiä tummia möhkäleitä, mutta pian yksittäiset oksat ja lehdet tulisivat esiin kuin näkymättömän käden maalaamina. Juuri sitä aikaa päivästä hän rakasti, ja siellä, syrjäisellä maatilalla, kaukana teistä, ihmisistä ja ihmisten äänistä, hänen kotimaansa ihanuus tuntui olevan täydellisimmillään. Pian nouseva aurinko tekisi maailmasta karkeamman, mutta vielä hetken pensaat, taivas ja maa näyttäisivät vaatimattomilta ilman turhaa mahtailua.

Leppoisan kerronnan lomassa sivutaan Afrikan synkempiä puolia kuten sotilaiden tekemiä julmuuksia, palvelusväen riistoa tai basarwojen huonoa kohtelua ja orjuuttamista. Myös moraalia pohditaan. Tarina ei ole pelkkää huoletonta eloa ja auringonpaistetta, mutta tunnelma pysyy silti positiivisena, etenkin kiitos kiltin ja lempeän Mma Ramotswen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

»Nyt en enää koskaan aja kenenkään perään», Mma Ramotswe sanoi kiitollisena kokeiltuaan uusia jarruja ensimmäistä kertaa. »Voin pysähtyä juuri silloin kun tahdon.»

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja (botswanalainen kulttuuri, basarwat, busmannit jne)
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia (kirjassa käsitellään jonkin verran masennusta)

TBR 24/100
Osallistun myös Pohjoisen lukuhaasteen kesälukuhaastebingoon, josta rastitan ensimmäiseksi kohdan kirja kaukaisesta maasta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

(Napoli #1)

WSOY:n äänikirja, 2016

Kesto: 12 h 4 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(L'amica geniale, 2011)

Kuunneltu: 18.4.2019

Mistä: kirjastosta

Elena Ferranten (pseudonyymi) Napoli-sarjaan ei ole voinut olla törmäämättä, niin paljon julkisuutta se on saanut. Jostain syystä en ole aiemmin innostunut sarjasta, mutta kun aloitusosa oli kirjastossa äänikirjana päätin tutustua ilmiöön. Kannatti.

Eräänä aamuna Elena "Lenù" Greco saa puhelun, hänen lapsuudenystävänsä Raffaella "Lila" Cerullon poika Rino ilmoittaa, että hänen äitinsä on kadonnut. Lila on puhunut Lenùlle jo kolmisenkymmentä vuotta halustaan kadota ja nyt 66-vuotiaana hän on ilmeisesti toteuttanut haaveensa. Kun Lilasta ei löydy jälkeäkään eikä hänestä kuulu mitään alkaa Lenù muistella heidän lapsuuttaan, tutustumistaan ja ystävyyttään, kirjoittaa muistiin heidän tarinaansa, ihan sen alusta, don Achillesta asti.

     Pysyttelimme lähellä seinää, Lila edellä, minä pari askelmaa hänen takanaan miettien, kuroako välimatka umpeen vai antaako sen kasvaa. Muistan yhä, kuinka olkapääni hipoi lohkeilevaa seinää ja kuinka korkeilta raput tuntuivat, korkeammilta kuin meidän talossamme. Tärisin. Jokainen kuulemani askel, ääni, oli don Achille joka hiipi takanamme tai tuli meitä vastaan kädessään pitkä veitsi, jollaisilla kanojen rintoja viillettiin auki. Ilmassa leijui paistetun valkosipulin haju. Maria, don Achille vaimo, heittäisi minut kiehuvaan öljykattilaan, hänen lapsensa söisivät minut, ja don Achille imisi päästäni mehua niin kuin isäni mulloista.

Toisistaan rohkeutta imien Lila ja Lenù kiipeävät asker kerrallaan ylemmäs, kohti don Achillen asuntoa ja samalla kohti ystävyytensä sinetöintiä.

    Hän oli mielestään oikealla ja tarpeellisella asialla, mutta minä olin jo unohtanut kaikki järkisyyt ja pysyin mukana vain hänen takiaan. Kiipesimme hitaasti kohti lapsuusaikamme kauhuista suurinta, menimme altistamaan itsemme pelolle, ottamaan siitä selvää.
     Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi.

Lenù ja Lila ovat melkoinen parivaljakko. He ovat erilaisia niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, Lenù on kiltti ja rauhallinen, Lila on villi ja pahanilkinen ja heidän ystävyytensä perustuu ennemmin keskinäiselle kilpailulle kuin tasaväkiselle toveruudelle. Kun Lenúlle selviää, että Lila osaa lukea ja kirjoittaa alkaa Lenú panostaa opiskeluun udella tavalla, yrittäen peitota Lilan etevyyden omilla taidoillaan tai ainakin päästä samalle tasolle ystävänsä kanssa. Sama kilvoittelu jatkuu läpi lapsuuden ja nuoruuden, Lenù peilaa alati omaa elämäännsä Lilan elämän kautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Italiaan. Lenùn ja Lilan kotikulmat jossain Napolin laitakaupungilla ovat hieman rähjäiset ja väkivalta sekä köyhyys ovat arkipäivää. Lapset leikkivät yhdessä, milloin pienessä ja milloin isommassa porukassa, laajentavat elinpiiriään, tunteet räiskyvät, lapset tappelevat välillä, mutta ovat toistensa tukena. Sama porukka muuntuu vuosien aikana lapsista nuoriksi, jotka alkavat katsoa toisiaan ja elämäänsä uudella tavalla, mukaan tulee ihastuksia, tulevaisuudensuunnitelmia ja uudenlaisia pettymyksiä sekä onnea.

Tämä kirja on taidokkaasti kerrottu ystävyyden ylistys. Pidin kovasti Ferranten kerronnasta niin henkilöiden kuin ympäristön kuvauksen osalta. Ferrante tuo Lilan ja etenkin kirjan minäkertoja Lenùn lukijan lähelle, elin tyttöjen kokeman jännityksen, ilon, epävarmuuden ja pelon tunteet, kädet hikosivat kun kuljin heidän kanssaan pimeässä portaikossa alas kohti kellaria tai ylös kohti don Achillen kotia. Samalla tavalla Ferrante osaa kuvata elävästi nuoriksi naisiksi kasvavien Lenùn ja Lilan elämää ja tunteita. Kirja sytytti paitsi odotukset seuraavaa osaa kohtaan myös matkakuumeen Italiaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka kuvaa täydellisesti Lenùn ja Lilan suhdetta):

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Ja jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä (useampiakin, mainittakoon Cerullon suutarinliike)
Kirjallinen maailmanvalloitus: Italia

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Johnny Kniga, 2018

282 sivua

Luettu: 17.4.2019

Mistä: kirjastosta

Noidat ja noituus ovat kiinnostavia aiheita kirjoissa ja elokuvissa, niin faktassa kuin fiktiossa. Vaikka aiheesta on ilmestynyt monta kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa on niiden lukeminen jäänyt vähiin. Susan Fletcherin Noidan ripin luin muutama vuosia sitten, elokuvapuolelta täytyy mainita viime talvena IIK!! -kauhuelokuvafestareilla katsomani vuonna 1922 ilmestynyt elokuva Häxan, Veli-Matti O Äijälän säestämänä. Nyt lukuvuoroon pääsi Tapio Koivukarin kirjoittama historiallinen noitaromaani.

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Árnesin pitäjässä, Rantojen kihlakunnassa Hyväniemessä asuvan Mangan isä turvautuu rukousten lisäksi vanhoihin taikoihin ja riimuihin turvatakseen kalaretket ja kalansaaliin, Mangan äiti puolestaan on kyläläisten luottonainen sairauksissa ja synnytyksissä. Äidin opit ovat tarttuneet myös tyttäreen, varsinkin äidin sairastaessa Manga yrittää jos ei parantaa niin ainakin helpottaa äidin oloa äidiltä oppimillaan rohdoilla. Ajat kovenevat niin Hyväniemessä kuin Àrnesissa ja lopulta Mangan isää syytetään noituudesta, jonka rangaistuksena on kuolema. Noituuden syytös tarttuu ja leviää eikä Manga koe enää olevansa turvassa vaan pakenee kylästä.

     Ymmärsin, että minun oli päästävä täältä, pois koko pitäjästä, sillä täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, sylkäisty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär, ja se ajatus poltti minun sieluani ja sydäntäni kuin hehkuva rauta tai polttava liekki. Tai se liekki oli jo sisimmässäni, korvensi minua, vei minulta päivän rauhan ja yön unen, sai minut varjoa säikkymään ja jokaista risahdusta kavahtamaan.

Toisessa osassa kerronta siirtyy Syvännölle, Ísavuonon kihlakuntaan pappi Tómasin talouteen, jota koettelee suru. Olin hetken vähän hukassa, ehkä Koivukarin tähän toisen osan alkuun tekemä henkilöhahmon nimivalinta hämäsi ja johti tarkoituksella harhapolulle, mutta sitten löysin taas oikean suunnan, kokonaisuus alkoi hahmottua ja tarina imaisi uudestaan mukaansa.

Aihe, noitasyytökset ja etenkin niihin liittyvät oikeudenkäynnit ja rangaistukset ovat julmia, mutta niistä kerrotaan hienovaraisesti. Vaikka polttoroviot syttyvät ei niiden äärelle jäädä tuijottamaan liekeissä palavia hahmoja vaan katse ja kerronta siirtyy vaivihkaa kauemmas, eteenpäin. Manga on päähenkilö, mutta tarinaa kuljetetaan myös muiden henkilöiden näkökulmasta. Mangan kertojaääni erottuu, se kuulostaa vanhahtavalta, se on välillä kuin laulu ja se soi hienosti.

Kaaduin ja uuvuin montakin kertaa, mutten rohjennut itkua päästää, nyt oli vain taivalta tehtävä, matkaa mentävä jos elää mieli, puroa seurattava solinaa myöten.

Pidin Islannin jylhistä maisemista ja tarinan verkkaisesta tunnelmasta. Noituus on solutettu kyläläisten elämään ja arjen askareihin. Koivukari kuvaa hienosti sitä miten kovina aikoina on helppo etsiä syitä ja syyllisiä muista, nähdä kaikki vastoinkäymiset paholaisen työnä. Henkilöiden väliset kiistat ja kaunat on helppo pukea noidan merkeiksi ja näitä syytöksiä vastaan on vaikea järjellä taistella. Kirjaa lukiessa mielessä pyörii ajatus, jonka Tómas pukee sanoiksi:

(...) ajattelin, että jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Mielenkiintoinen kirja.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy koko tarina):

Noidan maine on semmoinen, ettei sen saanut siitä niin vain vapaudu.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin

(Mustan tikarin veljeskunta #11)

Basam Books, 2013

640 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(Lover at Last, 2013)

Luettu: 2.4.2019

Mistä: kirjastosta

Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.

Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

S&S, 2018

303 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Fierce Kingdom, 2017)

Luettu: 31.3.2019

Mistä: kirjastosta

Viikonloppuna tarkeni juoda kuistilla kahvit ja istua auringonpaisteessa lukemassa. Kevät on siis täällä!

Eläintarhan laitamilla sijaitsevalla lasten alueella on dinosauruskuoppa, jossa neljävuotias Lincoln leikkii muovisilla sankariukoillaan äitinsä Joanin tarkkaillessa vieressä ja miettiessä omiaan. Kauempaa kuuluu muiden kävijöiden ääniä, huutoja ja ilotulitusta muistuttavaa rätinää. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy kaksikko lähtee kohti uloskäyntiä. Mukava iltapäivä eläintarhassa muuttuu kauhujen illaksi kun porttia lähestyvälle Joanille valkenee mitä eläintarhassa on tapahtunut. Joanin ja Lincolnin on paettava samaa tietä takaisin, syvemmälle puistoon ja yritettävä selvitä hengissä.

Jos heidät huomataan, juokseminen ei auta mitään.
     Se tuntuu hänestä tärkeältä ajatukselta. Se todistaa, että hänen aivonsa toimivat paniikista huolimatta.
     Juuri niin. Juokseminen ei auta mitään. Heidän pitää piiloutua niin hyvin, että kukaan ei näe heitä, ei vaikka kulkisi kuinka läheltä. Nyt tarvitaan kaninkolo. Bunkkeri. Salakäytävä.
     Lincoln on lakannut hokemasta hänen nimeään. Jotenkin hänen pelkonsa on tarttunut Lincolniin, ja se on hänestä hyvä, kunhan sitä vain ei tartu liikaa – Lincoln saa pelätä niin paljon, että tottelee, mutta ei niin paljon, että hätääntyy. 

Kirjaa mainostetaan kannessa taitavasti punotuksi trilleriksi, mutta yllättäen selviytymistaistelu tuntuu jäävän vanhemmuus- ja kasvatuspohdintojen taustalle. Joan miettii Lincolnin etevyyttä ja reippautta, heidän äiti-poika-suhdettaan ja siinä sivussa omaa lapsuuttaan sekä avioliittoaan. Joanin pohdinnat ja huomiot äitiydestä ovat monessa kohtaa tarkkoja, ne ovat täynnä lämpöä, mutta niissä on myös katkeransuloista luopumista lapsen kasvaessa ja muuttuessa. Vaikka pahat miehet riehuvat ympäri eläintarhaa metsästämässä ei tunnelma tiivisty kuin vasta tarinan loppupuolella, paikoitellen vain, no, istua kökötetään pissahädässä puskassa ja yritetään ajatella mukavia.

Pidin kovasti Lincolnin ja Joanin lämpimästä suhteesta, mutta sisäinen kukkahattutätini heristi sormeaan Joanin ajatellessa heidän elokuvatuokioitaan. Arnold Schwarzenegger, Predator, ihmisten nylkeminen ja raajojen irtirepiminen ei todellakaan ole sopivaa katsottavaa neljävuotiaalle, oli hän kuinka fiksu ja kypsä tahansa. Välillä päälle neljäkymppinen Joan tuntui hyvin järkevältä, mutta sitten taas tuli vastaan tuollaisia kasvatussammakoita.

Kokonaisuudessaan Niin kuin me olisimme kauniita on sujuvasti etenevä ja nopealukuinen ja se tarjoaa hetkittäin jännitystä. Tarinalla on kiinnostavat puitteet, tavallisesti mukava, turvallinen ja viihdyttävä paikka näyttää pimeän puolensa. Tarinan idea voisi periaatteessa olla täyttä totta ja siksi tarinassa on oma hyytävä tunnelmansa.

Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen kuvaus touhukkaasta ja papupatamaisesti juttelevasta lapsesta):

Hän on ääriään myöten täynnä ääntä ja liikettä, ja jotain läikkyy aina reunan yli, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa, mutta nyt se saa Joanin kauhun kuplimaan pintaan.

Helmet-lukuhaaste 2019: 19. Et pidä kirjan nimestä. Nimi ja tarina tuntuvat riitelevän keskenään, vaikka nimen merkitystä tarinassa sivutaankin.

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY:n äänikirja, 2007

9 cd-levyä

Lukija: Ville Tiihonen,

laulu: Olli Lindholm

piano: Mikko Kangasjärvi

Kuunneltu: 14.3.2019

Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY, 2003  

255 sivua

Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.

Olli Lindholmin muistolle.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot