Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
S&S, 2018
303 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Fierce Kingdom, 2017)
Luettu: 31.3.2019
Mistä: kirjastosta
Eläintarhan laitamilla sijaitsevalla lasten alueella on dinosauruskuoppa, jossa neljävuotias Lincoln leikkii muovisilla sankariukoillaan äitinsä Joanin tarkkaillessa vieressä ja miettiessä omiaan. Kauempaa kuuluu muiden kävijöiden ääniä, huutoja ja ilotulitusta muistuttavaa rätinää. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy kaksikko lähtee kohti uloskäyntiä. Mukava iltapäivä eläintarhassa muuttuu kauhujen illaksi kun porttia lähestyvälle Joanille valkenee mitä eläintarhassa on tapahtunut. Joanin ja Lincolnin on paettava samaa tietä takaisin, syvemmälle puistoon ja yritettävä selvitä hengissä.
Jos heidät huomataan, juokseminen ei auta mitään.
Se tuntuu hänestä tärkeältä ajatukselta. Se todistaa, että hänen aivonsa toimivat paniikista huolimatta.
Juuri niin. Juokseminen ei auta mitään. Heidän pitää piiloutua niin hyvin, että kukaan ei näe heitä, ei vaikka kulkisi kuinka läheltä. Nyt tarvitaan kaninkolo. Bunkkeri. Salakäytävä.
Lincoln on lakannut hokemasta hänen nimeään. Jotenkin hänen pelkonsa on tarttunut Lincolniin, ja se on hänestä hyvä, kunhan sitä vain ei tartu liikaa – Lincoln saa pelätä niin paljon, että tottelee, mutta ei niin paljon, että hätääntyy.
Kirjaa mainostetaan kannessa taitavasti punotuksi trilleriksi, mutta yllättäen selviytymistaistelu tuntuu jäävän vanhemmuus- ja kasvatuspohdintojen taustalle. Joan miettii Lincolnin etevyyttä ja reippautta, heidän äiti-poika-suhdettaan ja siinä sivussa omaa lapsuuttaan sekä avioliittoaan. Joanin pohdinnat ja huomiot äitiydestä ovat monessa kohtaa tarkkoja, ne ovat täynnä lämpöä, mutta niissä on myös katkeransuloista luopumista lapsen kasvaessa ja muuttuessa. Vaikka pahat miehet riehuvat ympäri eläintarhaa metsästämässä ei tunnelma tiivisty kuin vasta tarinan loppupuolella, paikoitellen vain, no, istua kökötetään pissahädässä puskassa ja yritetään ajatella mukavia.
Pidin kovasti Lincolnin ja Joanin lämpimästä suhteesta, mutta sisäinen kukkahattutätini heristi sormeaan Joanin ajatellessa heidän elokuvatuokioitaan. Arnold Schwarzenegger, Predator, ihmisten nylkeminen ja raajojen irtirepiminen ei todellakaan ole sopivaa katsottavaa neljävuotiaalle, oli hän kuinka fiksu ja kypsä tahansa. Välillä päälle neljäkymppinen Joan tuntui hyvin järkevältä, mutta sitten taas tuli vastaan tuollaisia kasvatussammakoita.
Kokonaisuudessaan Niin kuin me olisimme kauniita on sujuvasti etenevä ja nopealukuinen ja se tarjoaa hetkittäin jännitystä. Tarinalla on kiinnostavat puitteet, tavallisesti mukava, turvallinen ja viihdyttävä paikka näyttää pimeän puolensa. Tarinan idea voisi periaatteessa olla täyttä totta ja siksi tarinassa on oma hyytävä tunnelmansa.
Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen kuvaus touhukkaasta ja papupatamaisesti juttelevasta lapsesta):
Hän on ääriään myöten täynnä ääntä ja liikettä, ja jotain läikkyy aina reunan yli, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa, mutta nyt se saa Joanin kauhun kuplimaan pintaan.
Minäkin ihmettelin tuota nimen valintaa.
VastaaPoistaMai, lukupiirissäkin moni sanoi samaa.
PoistaSen sijaan kirjailijan nimessä on jotain juovuttavan sähköistä.
VastaaPoistaKetjukolaaja, jo vain! 😁
Poista