Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

 Paula Noronen:

Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

Tammi, 2020

166 sivua

Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 

Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

 

Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

Lukumaraton #10

 

Kesälomapäivät alkavat käydä vähiin, mutta ehdinpä sittenkin vielä lukumaratonille. Starttaan nyt keskiyöllä ja luen vuorokauden (perjantain) aikana niin paljon kuin jaksan nukkumisesta, syömisestä ja tauoista tinkimättä. Kasasin lukumaratonia varten sekalaisen pinon kirjoja, näistä kesken on ainoastaan Kalle Päätalon Muuttunut selkonen, jota olen lukenut 49 sivua ennen lukumaratonia. Taidan kuitenkin aloittaa joko Harry Potterilla tai Tarja Kulholla. Onneksi kirjoja löytyy myös pinon ulkopuolelta, jos nämä eivät jostain syystä sytytäkään. Tarkoitus olisi päivittää lukemisen etenemistä alle.

Klo 1.30 / 91 luettua sivua

Terse! Puolitoista tuntia Tarja Kulhoa saa riittää tälle illalle. Väsymys alkaa painaa, joten jatkan lukemista aamulla. 

Klo 9.00 / 166 luettua sivua

Heräsin kahdeksalta lukemaan ja nyt on Paula Norosen Tarja Kulho -  Räkkärimarketin kassa luettu aamupalan ja aamukahvin lomassa. Ihan hauska, mutta ei sellainen kahvit lentää nenästä -hauska. Toimi paremmin Radiomafiassa pienempinä annoksina. Seuraavaksi Tylypahkaan, kahviakin on vielä jäljellä (jos ei ole mihinkään kiire juon kahvini hitaasti.)

Klo 19.40 / 622 luettua sivua

Huh! J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki oli yhtä huikea kuin ensimmäisellä lukukerralla aeb (aikaan ennen blogia). Nyt täytyy käydä kävelyllä tuulettamassa päätä ennen seuraavaa kirjaa.

Klo 00.00 / 726 luettua sivua

Lukumaraton päättyi. Luin viimeiseksi Charlaine Harrisin Yllätyksiä haudan takaa -kirjaa, jossa pääsin sivulle 104. Vaikuttaa ihan koukuttavalta. Lukuvuorokausi sujui mukavasti.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

 Fannie Flagg:

Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

Vintage, 1992 (1987)

403 sivua

Luettu: 14.7.2021

Mistä: kirjastosta

Olen katsonut ajat sitten tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan pitäneeni siitä kovasti. Joku ajatusten aasinsilta sai minut etsimään käsiini Flaggin romaanin sekä myös elokuvan, jonka aion katsoa lähipäivinä kirjan "jälkiruoaksi".

Vieraillessaan anoppinsa luona Rose Terracen hoitokodissa 48-vuotias Evelyn Coach ajautuu juttusille 86-vuotiaan Virginia "Ninny" Threadgooden kanssa. Viikottaisten tapaamisten aikana naiset ystävystyvät ja Evelyn saa kuulla rouva Threadgoodelta polveilevan tarinan Threadgooden perheestä, kälynsä Imogene "Idgie" Threadgooden ja Ruth Jamisonin omistamasta Whistle Stopin kahvilasta, sen ruoista, henkilökunnasta ja asiakkaista sekä eräästä kuolemantapauksesta.

Rouva Threadgooden muistojen rinnalla menneitä tapahtumia seurataan laajemminkin ja esimerkiksi Whistle Stopin paikallislehden The Weems Weeklyn päätoimittajan Dot Weemlyn herttaiset ja hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitetut uutiset päästävät kurkistamaan pikkukaupungin arkeen hieman eristä näkökulmasta. Avainhenkilöiden ja heidän jälkeläistensä mukana liikutaan myös Whistle Stopin ulkopuolelle ja pitkien aikojen päähän, tarina ajoittuu 1920-luvun lopusta aina nykyaikaan 1980-luvun puoliväliin, jossa keski-iän kriisin kanssa kamppaileva Evelyn ja iäkäs rouva Threadgoode tutustuvat ja saavat molemmat elämiinsä uutta puhtia. Tarinassa on monta kerrontanäkökulmaa ja näistä palasista muodostuu hieno, lämmin, kantaaottava ja rikas kokonaisuus, jossa jokaisella henkilöllä ja tapahtumalla tuntuu olevan oma tärkeä roolinsa. 

 

Vaikka romaani pitää sisällään yhden murhan se on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rohkeudesta. Erityisesti esiin nousevat kahdet ystävykset, 1920-luvulla Idgie ja Ruth sekä 1980-luvulla rouva Threadgoode ja Evelyn. Idgiessä ja Evelynissä on samanlaista rohkeutta, Idgiessä se on esillä jo nuoresta lähtien, mutta Evelynin rohkeus puhkeaa kukkaan vasta rouva Threadgooden rohkaisemana. Idgien rohkeus suuntautuu ulospäin, hän puolustaa läheisiään ja tarjoaa ruokaa sekä apua myös mustille aikana jolloin rotuviha ja Ku Klux Klan ovat arkipäivää myös Alabamassa pienessä Whistle Stopissa. Evelynin rohkeus puolestaan kohdistuu enemmän häneen itseensä, hän oppii viimein, 48-vuotiaana, arvostamaan itseään ja puolustautumaan öykkäreitä vastaan, tavoittelemaan unelmiaan ja nauttimaan elämästä.

     

(...) "Let´s face it, honey, I´m older than than you are and have more insurance than you do" (...)

Pidin valtavasti Flaggin polveilevasta tarinasta, siitä miten se kuljettaa elävästi menneiden vuosikymmenten amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, sen elämänmenoon ja ihmisten pariin. Idgie, Ruth, Sipsey, Onzell, Big George, Buddy, Smokey, Stump, Ninny, Evelyn ja kumppanit jäävät ajatuksiin pitkäksi aikaa. Hieno kirja! 

Sitaattikunniamaininnan saa:

There are magnificent beings on this earth, son, that are walking around posing as humans.

Sekä:

The ones that hurt the most always say the least.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 21. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

Helmet-lukuhaaste 2021: 44. Kirjassa on reseptejä (jos mieli tekee paistettuja vihreitä tomaatteja niin ei hätää, resepti löytyy kirjan lopusta)

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

 

 

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

(Väki #3)

Tammi, 2020

412 sivua

Luettu: 10.6.2021

Mistä: kirjastosta

Kiuru, Dai, Bollywood ja Nelu ovat palanneet Suomeen ja heidän mukanaan on myös Sugar, joka linkittyy joukkoon edesmenneen sisarensa kautta. Rinki on yhdistänyt voimansa ja väki virtaa heidän välillään vahvempana kuin koskaan aiemmin, myös heitä jahtaava järjestö sekä sen johtaja Punainen ovat huomanneet saman. Ystävykset eivät voi enää jatkaa pakenemista vaan heidän on ryhdyttävä taistelemaan tosissaan olemassaolonsa puolesta. Heidän on tuhottava Väki ja se on tehtävä sisältä päin. Nelu ryhtyy uhkarohkeaan yritykseen ja soluttautuu vihollisen joukkoihin Unkarista komennukselle tulleena Imre Tóthina.

Sarjan aloitusosa Muistojenlukija oli todella koukuttava ja vauhdikas jatko-osa Aistienvartija päättyi erittäin jännittäviin tunnelmiin Tallinnan lautalle, joten odotukset sarjan päätösosaa kohtaan olivat aika korkealla. Valitettavasti Unienpunoja jäi odotuksiin nähden vaisuksi lukukokemukseksi.

 

Ystävien päätyminen Helsinkiin ja asettuminen metsässä sijaitsevaan luolaan ohitetaan nopeasti, he alkavat toteuttaa suunnitelmaa Väen tuhoamiseksi, mutta suunnitelmaankaan ei hirveästi paneuduta. Vain Nelu tuntuu tietävän mitä tehdä, mutta sitä ei haluta kertoa edes lukijalle. Nelun soluttautuminen Väkeen ja tutustuminen sen jäseniin kuten Petriin ja Tuomoon vaikuttaa ennemmin arkiselta tutustelulta kuin suunnitelmalliselta järjestelmän romuttamiselta. Aiemmista osista tuttu yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien maininta jatkuu myös kolmannessa osassa. Eniten minua häiritsi tulevaisuuteen viittaaminen, "eipä hän tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan..." -tyyliset maininnat, jotka tuntuivat toistuvan yhä useammin mitä pidemmälle kirjaa luki. Yksittäisenä tehokeinona tämä toimii, mutta liikaa käytettynä se menettää merkityksensä ja alkaa tuntua lukijan epätoivoiselta houkuttelulta.

Lukeminen eteni kuitenkin sujuvasti ja kiinnostus siitä miten kaikki päättyy pysyi yllä lähes koko matkan, lopussa tosin havaitsin pientä herpaantumista. Erityiskiitokset siitä, että Rouhiainen on uskaltanut tehdä juoneen rohkean ratkaisun, jonka ansiosta loppumaku ei ole liian makea.

Rouhiaisen Susiraja-sarjan aloitusosa on jo lainattuna kirjastosta, mutta taidan silti antaa sen odottaa hetken, jotta en vertaa sitä liikaa Väki-sarjaan

Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas näytti Daista aivan siltä kuin se olisi saanut turpaan - mustelmat kukkivat sen kannella.

Helmet-lukuhaaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä (rinki majoittuu metsässä sijaitsevassa luolassa)

Stephen King: Laitos

Stephen King: Laitos

Tammi, 2020

574 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Institute, 2019)

Luettu: 14.5.2021

Mistä: lahja

Huippuälykäs Luke Ellis on vasta 12-vuotias, mutta hän valmistautuu jo täyttä päätä opiskeluihin ei vain yhdessä vaan kahdessa yliopistossa. Kaikki muuttuu yhdessä yössä kun Ellisien kotiin tunkeudutaan. Luke kaapataan omasta sängystään ja viedään syrjäiseen paikkaan, jossa lapsille tehdään kokeita ja pistetään piikkejä. Kiltteydestä palkitaan rahakkeilla, tottelemattomuudesta saattaa selvitä läpsäisyllä tai sitten seuraa jotain pahempaa. Se on kuitenkin selvää, että kun Laitokseen on kerran joutunut ei takaisin ole paluuta, seuraava etappi on Takaosa uusine kauhuineen. Sitten tulee Takaosan takaosa ja hyrinä...

Hänestä tuntui nyt, että ihminen tottui mihin tahansa. Ajatus oli kamala.

Niinpä niin. Tuntuu kuin sitaattiin tiivistyisi koko Laitoksen kantava teema. King esittelee joukon eri-ikäisiä lapsia kuten Luken, Kalishan, Nickin, Iriksen, Georgen, Helenin ja Averyn. Lapsia, joita yhdistää parapsykologiset kyvyt ja Laitos. Lapsia, jotka on väkivalloin repäisty perheistään ja kodeistaan vieraaseen paikkaan, jossa tapahtuu kamalia asioita. Mutta lapset tottuvat, lapset sietävät, lapset venyvät. Lapset eivät menetä toivoaan pelon ja lohduttomuuden keskellä vaan näkevät synkimmässäkin hetkessä valon pilkahduksen. Ystävyys kantaa.

King onnistuu jälleen lapsikuvauksessaan. Laitoksen lapsissa ja etenkin siinä tietyssä ydinryhmässä on erilaisia, omaäänisiä persoonia, joiden kemiat pelaavat ja joiden kohtalot kiinnostavat. Ryhmä muistuttaa toisista Kingin luomista mieleenpainuvista ystävyksistä kuten Se-romaanin Häviäjien kerhosta tai Ruumis-novellin nelikosta. Nämä lapset, etenkin Luke ja Avery, jäävät mieleen sillä heissä ja heidän tavassaan katsoa maailmaa ja kohdella toisiaan on jotain kypsää, jotain hyvää. Tarinan aikuisista mainittakoon rouva Sigsby, joka näkee lapset yhtä aikaa hyödykkeinä ja rasitteina sekä Tim Jamieson, joka sattuman tai kohtalon oikusta tulee lunastaneeksi itselleen mahdollisuuden auttaa muuttamaan maailmaa ja joka näkee lapsissa muutakin kuin pienen koon, nimittäin rohkeuden ja toiveikkuuden. 

Tarina eteneen melko verkkaisesti, mutta kuten yleensä Kingin kirjoja lukiessa sivut kääntyvät kuin itsekseen, on pakko lukea vielä vähän... Laitos ei ole erityisen jännittävä, se on pohjavireeltään ennemmin ahdistava. Lapsiin kohdistuvaa pahuutta on vaikea selittää. Pahuus ei kuitenkaan ole tässä mustavalkoista, sen taustalla on ihan järkeen käyvä ajatus. Ehkä se onkin tässä ahdistavinta. Hyvän ja pahan välinen keinulauta on joskus hyvin kiikkerä, pahuudessa voi olla jotain hyvää, hyvässä puolestaan jotain pahaa. Kumpi vain voi viedä voiton.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Isot tapahtumat kääntyvät pienillä saranoilla.

 

Sekä kesää kuvaava:

Hän istui siinä jalat ojossa, huitoi hyttysiä ja katseli, kun aurinko poltti oranssia pätsiään metsän takana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 31. Jännityskirja tai dekkari

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu
(Iijoki #20)
Gummerus, 1990
648 sivua
Luettu: 26.4.2021
Mistä: lahja

 

Uusbetoni Oy:n korotustyömaa valmistuu ja Kallea kysellään useampaan työpaikkaan. Vaikka Kalle vie palkkatyössä rakennuksia eteenpäin melko lailla entiseen malliin eivät työt oman kodin valmistumiseksi etene. Aiemmin jopa repimällä ja iltakaudet työskennellyttä Kallea vaivaa outo saamattomuus ja alakulo eikä saunan tai yläkerran huoneiden rakentamiseen tunnu löytyvän työhaluja. Kalle käy Taivalkoskella pääsiäisreissulla ja sieltä tarttuu matkaan idea, joka muuttaa Päätalojen tulevaisuuden yllättävään suuntaan.

Nuoruuden haaveet ja aikuiselämän todellisuus tuntuvat repivän Kallea pahasti eri suuntiin. Hän on opiskellut hyvän ammatin ja päässyt näyttämään osaamisensa työmailla, rinnalla on vaimo ja yhteinen kotikin on jo asumiskunnossa. Eläminen on vakiintumassa, mutta vieläkään kirjoittamiselle ei löydy aikaa ja Kallea tuskastuttaa kun hänelle rakkaista ja tutuista aiheista ilmestyy useampia kirjoja muiden kuin hänen itsensä kirjoittamina. Myös lasten hankkiminen tuntuu pyörivän Kallen mielessä, ainakin aihetta sivutaan toistuvasti Kallen ja Lainan sanasodissa.

Ehkä paikatakseen jonkin asteista lapsenkaipuuta, ehkä vain saadakseen iloa arkeen Kalle hankkii päähänpistosta koiranpennun kahden holkkitupakka-askin hinnalla kenkätehtaan työmaan sekatyömieheltä Aulis Lommalta. Tessuksi nimetty pentu tuo paitsi iloa, myös monia riitoja Kallen ja Lainan välille. Tessusta on iloa myös lukijalle, niin lämpimästi ja innolla Päätalo kuvaa pennun touhuja. Tessun lisäksi koin iloa Kallen puolesta hänen onnistumisestaan työssään sekä Taivalkosken maisemista, jotka tuovat mukavaa vaihtelua tarinaan. Toisaalta tunsin myös sääliä sillä Kallen Taivalkosken suunnitelmat tuntuvat lähtevän jo suunnittelutasolla lapasesta eikä totuus ole ainakaan ensivaikutelman perusteella ihan niin ruusuinen kuin kuvitelmat antoivat odottaa.

 

Käsitän nyt – lopullisesti – että olen itse jättänyt unelmieni kaupungin. Niin kaukana kuin elämäni Tampereella on ollutkin laulusta ja soitosta! Puhumattakaan tanssista, yleensä juhlimisesta. Käsitän jälleen tehneeni yhden elämäni suurista ajattelemattomuuksista. Olen antanut tunteitteni voittaa järjen ja monien ystävieni varoittelut. Myönnän sen nyt myös itselleni.

 

Kallen toimi Taivalkosken kunnan rakennusmestarina on uusi alku, mutta onko se hyvä vai huono alku? Mielenkiintoista nähdä mitä Päätaloille seuraavaksi tapahtuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinun pitää oppia nostamaan esille raikulimieliala, kun alkaa tuntua kovin tukalalta.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 19. Kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen (kirjan loppupuolella eletään kevättä) 

Helmet-lukuhaaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 

 

Elena Ferrante:

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

(Napoli #3)

WSOY:n äänikirja, 2018

Kesto: 16 h 39 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)

Kuunneltu: 8.4.2021

Mistä: kirjastosta

Lila on edelleen kadoksissa ja Elena jatkaa heidän muistojensa ylös kirjaamista. Elena palaa muistoissaan heidän aikuisvuosiinsa, aikaan, jolloin hän itse on kihlautunut Pietro Airotan kanssa, suunnittelee häitään ja markkinoi ahkerasti esikoiskirjaansa. Aikaan, jolloin Lila, jätettyään miehensä Stefano Carraccin, asuu poikansa Rinon ja vanhan ystävänsä Enzo Scannon kanssa ja käy töissä makkaratehtaassa. Näinä vuosina sekä Elena että Lila ajautuvat Italian ajan pyörän hampaisiin ja saavat osansa mielenilmauksista, mellakoista, huonoista työoloista ja taistelusta niiden parantamiseksi, vallankumouksesta, naisen asemasta ja sen puolustamisesta, miesten vallasta niin perheessä kuin yhteiskunnassa.

Vähäeleistä, mutta samaan aikaan pinnan alaisia ystävyyden ja yhteiskunnan kuohuja osuvasti välittävää tarinaa oli ilo kuunnella. Italian yhteiskunnan olot ovat toki kiinnostavaa ajankuvaa, mutta minä sain edelleen eniten irti Elenan ja Lilan ystävyydestä. Kuinka ystävyys kestää aikuisuuden, muuttuvat elämäntilanteet ja ajan tapahtumat? Mikä saa ystävät pysymään toistensa rinnalla vaikka ulkopuolisesta ystävyys näyttää hyvinkin epäsuhtaiselta, toisen (Lilan) vaikuttaessa selvästi dominoivalta, komentelevalta sekä ilkeältä ja toisen (Elenan) altavastaajalta, sanalliset iskut mukisematta hyväksyvältä? Onneksi Elenasta näytetään kovempi puoli hänen puolustaessaan ystäväänsä ja Lilasta puolestaan esitetään myös herkempi puoli hänen ollessaan kipeänä ja tukeutuessaan ystäväänsä.

 

     Kun lähdin huoneesta, Lila säpsähti ja sanoi puoliunessa:

     "Vartioi minua , kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen." 

Ystävyyden lisäksi kirjan kiinnostavinta antia ovat parisuhteet ja rakkaus. Kuinka yksi rakkaus pysyy vuodesta toiseen ja kasvaa kun taas toinen rakkaus ei koskaan tunnu pääsevän kukoistukseensa ja jää jonnekin järjen ja tapojen jalkoihin? Minä ilahduin suuresti Elenan lapsuudenrakkauteen liittyvästä juonenkäänteestä, tosin pahoin pelkään, että se ei tule päättymään hyvin.

 

Elenan ja Lilan tarinan kolmas osa oli minulla kesken todella pitkään. Äänikirjan kuuntelulle ei vain tuntunut löytyvän tarpeeksi aikaa ja kuuntelin kirjaa lähinnä pieninä pätkinä. Tämä ei tehnyt oikeutta tarinalle sillä henkilöt ja tapahtumat eivät pysyneet niin selkeänä mielessä, mutta pienikin hetki Elenan ja Lilan seurassa tuntui nautinnolliselta aikamatkalta Italian lähimenneisyyteen. Niinä muutamina kertoina kun pystyin keskittymään kuunteluun pidemmäksi aikaa tarina imaisi mukaansa tehokkaasti.

Halusin tarkistaa muutaman sitaatin (ja ottaa kuvan kirjan kannesta), joten lainasin vielä kirjastosta painetun kirjan. Huomasin ilokseni, että painetun kirjan alussa on henkilöluettelo ja kirjan aikaisempien osien tapahtumia. Tämä on todella hyvä ja tarpeellinen lisä tarinaan, jossa on useita osia ja paljon henkilöitä. Äänikirjassa tällaista listaa on vaikea toteuttaa ja pelkästään jo tuon listan vuoksi haluttaisi lukea neljäs osa painettuna kirjana äänikirjan kuuntelun sijasta, mutta tuntuisi vähän oudolta vaihtaa tapaa tässä vaiheessa. Seuraava osa onkin jo lainattu äänikirjana.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

(...) kuinka monta minää minussa oikein oli? (...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 1. Kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa

Helmet-lukuhaaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

J. R. Ward: Verisuudelma

J. R. Ward: Verisuudelma

(Mustan tikarin perintö #1)

Viisas Elämä, 2016

400 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(Blood Kiss, 2015)

Luettu: 6.4.2021

Mistä: kirjastosta

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise kammoaa tulevaisuutta, joka häntä odottaa hänen sukupuunsa perusteella. Glymeran (eli vampyyrien aateliston) ikiaikaisten perinteiden mukaan hänen tulisi opetella kirjontaa, noudattaa tarkkaan laadittua etikettiä, näyttää kauniilta juhlassa toisensa jälkeen ja synnyttää puhdasverisiä perillisiä jatkamaan hyvää sukulinjaa. Sen sijaan Paradise haluaa luoda itse oman tulevaisuutensa. Paradise saa tilaisuuden ravistella kultaisen vankilansa kaltereita kun hänet hyväksytään Mustan tikarin veljeskunnan sotilaiden koulutusohjelmaan, mutta onko kantaperheen hyvinkasvatetusta tyttärestä sotilaaksi?

Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö -sarjan, joka on Mustan tikarin veljeskunta -sarjan, öh, pikkusisko? Sivupolku? Oli mikä oli en ymmärrä miksi tämä on irrotettu omaksi sarjakseen. Päähenkilö Paradise ei kuulu veljeskuntaan, mutta hän on hän esiintynyt sarjassa aiemmin ja suuri osa tarinan henkilöistä on samoja kuin ns. pääsarjassa. Miksi Varjot on osa pääsarjaa, mutta Verisuudelma ei? Logiikka vähän ontuu.

 

Verisuudelma muistuttaa pääsarjaa myös juoneltaan. Oman kohtalon muuttaminen, rakkaushuolet, seksi ja sanailu ovat tässäkin pääosassa. Varsinaiset vampyyrien ja lessereiden väliset taistelut jäävät tässä vähemmälle tai ainakin lähinnä teorian tasolle, ovathan Paradise ja kumppanit opiskelemassa sotilaiksi. Tarinaan on mahdutettu myös erään vampyyrinaaraan väkivaltainen kuolema ja oletin, että sen selvittely saisi enemmän tilaa tarinassa, mutta tapaus tuntuu unohtuvan pitkiksi ajoiksi taustalle opiskelujen ja parisuhdeselvittelyjen taakse kunnes siihen palataan ihan lopussa. 

Tarina viihdytti, mutta alkaa olla siinä ja siinä toistaako sarja(t) jo liikaa itseään. Pääpaino ainakin on jo vähän liikaa romantiikassa ja seksissä, jos varsinainen juoni jää jatkossa yhtä ohueksi niin voi voi... Todennäköisesti jatkan sarjan parissa mikäli suomennoksia vielä tulee, mutta jos ei niin sitten sarjan lukeminen saa jäädä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Älä aseta minua millekään jalustalle. Joudun vain putoamaan korkeammalta."

Helmet lukuhaaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito (Paradise ja hänen opiskelukaverinsa istuvat luennoilla ja opiskelevat  mm. räjähteiden käyttöä, taistelutaitoja jne, joten menköön tähän haastekohtaan!)

Jennifer McMahon: Talven lapset

 

Jennifer McMahon: Talven lapset

Bazar, 2020

378 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(The Winter People, 2014)

Luettu: 26.3.2021

Mistä: kirjastosta

Nähdessäni ensi kerran nukkujan olin yhdeksän vanha.

(...)

Olin juuri löytänyt yhden kärsäkallan kukan ja vedin sen suojuslehteä taaksepäin, jotta näkisin pikkuruisen hengenmiehen, kun kuulin, että joku asteli hitaasti mutta vääjäämättä lähemmäksi. Laahasi raskaita jalkojaan kuivien lehtien seassa ja kompasteli juuriin. Mieleni teki pinkoa pakoon mutta hätäännyin niin etten kyennyt juoksemaan vaan kyyristyin sen sijaan kiven taakse juuri kun tulija astui aukiolle, jolla olin.
     Tunnistin hänet heti: hän oli Hester Jameson.
     Hester oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin lavantautiin.

 

Talven lapset -romaanin upea kansi (kannen suunnittelu: Satu Kontinen) ja takakansi houkuttivat minut lainaamaan kirjan ja tuo yllä oleva pätkä vihjasi, että nyt ollaan hyvän kirjan äärellä.

Vermontissa sijaitsevan West Hallin ympärillä leijuu synkkä varjo. Vuosikymmenten aikana pikkukaupungissa on sattunut useita onnettomuuksia, katoamisia ja väkivaltaisuuksia. Kun 19-vuotiaan Ruthien ja 6-vuotiaan Fawnin äiti Alice ei olekaan tavalliseen tapaansa aamulla kotona alkavat tytöt etsiä johtolankoja selvittääkseen mihin heidän äitinsä on mennyt. He löytävät lattian alta kätkön, jossa on muutaman muun esineen lisäksi Sara Harrison Shean salainen päiväkirja. Päiväkirjassa kerrotaan niin kuolleista nousseista "nukkujista" kuin Saran perhettä kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta. Voiko päiväkirja tai muut kätkön tavarat auttaa Alicen jäljille? Entä mitä tapahtui Saralle vuonna 1908?

Tarina kulkee useassa aikatasossa, nykyhetkessä Ruthien ja kaupunkiin muuttaneen Katherinen sekä vuodessa 1908 Saran, hänen miehensä Martinin ja heidän tyttärensä Gertien silmin. Lisäksi Saran päiväkirjassa palataan hänen lapsuuteensa. Alussa näkökulmien ja aikojen vaihtelu tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa. Jokainen kertoja tuo tarinaan omat kiinnostavat yksityiskohtansa, joista alkaa muodostua yhtä aikaa surullinen ja hirveä kokonaisuus. Idea kuolleista palanneista on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini -romaanista ja salaisen päiväkirjan kadonneet sivut tuovat mieleen tv-sarja Twin Peaksin ja siihen liittyvän Jennifer Lynchin Laura Palmerin salaisen päiväkirjan, mutta McMahon tuo näihin aiheisiin oman tvistinsä, luo oman tarinansa.

 

Juonessa on muutamia epäuskottavuuksia (Ruthie esimerkiksi ei ole aiemmin kuullut Sara Harrison Sheasta, vaikka Sara on paikallinen legenda ja Ruthien perhe asuu talossa, joka aikoinaan kuului Saran perheelle), niistä huolimatta Talven lapset on jännittävä ja hyvin kerrottu tarina, joka yhdistelee vanhoja tarinoita, kummituksia, zombeja ja salaisuuksia. Loppuun on vielä jätetty pikkuinen (mutta kammottava) koukku, joka saa ajatukset palaamaan tarinaan vielä lukemisen jälkeen, miettimään mitä sitten tapahtuikaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Voi millainen valta meillä kuolleilla onkaan eläviin!

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 20. Kirja, jossa kertojana on lapsi (useita kertojia, myös pari lasta)

Helmet-lukuhaaste 2021: 19. Kirjassa leikitään (piilosta)