Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Like, 2013

443 sivua

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

(The Silver Dark Sea, 2012)

Luettu: 12.7.2020

Mistä: oma ostos

 

Pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Susan Fletcherin teoksesta Noidan rippi ja hänen kirjojaan on tullut sen jälkeen hankittua omaan hyllyyn odottamaan lukemista. Yllättäen meni kuitenkin kahdeksan vuotta ennen kuin tartuin seuraavaan Fletcherin romaaniin. Nyt luettavakseni valikoitui Tummanhopeinen meri, joka tuntui sopivalta kesäkirjalta.

 

Karun ja tuulisen Parlan saaren asukkaat ovat tottuneet heitä ympäröivän meren oikkuihin, vaihtelevaan säähän, merivirtoihin ja pyörteisiin. Eräänä iltana meri kuitenkin yllättää kun Syen poukaman rantavedestä löytyy aaltojen mukanaan tuoma mustapartainen mies. Mies on hengissä, mutta menettänyt muistinsa. Sana muukalaisen saapumisesta kiertää ja pian hänestä puhutaan Kalamiehenä, vanhojen tarujen hahmona, joka nousee merestä maalle, muuttuu kuunkierron ajaksi kalasta mieheksi tuodakseen toivoa sitä tarvitseville. Kalamiehestä puhuvat kaikki, tai ainakin hän on kaikkien ajatuksissa. Kuka mies on, mistä ja miksi hän on tullut Parlalle?

 

Alussa oli epäselvää kuka tarinoita keräävä "minä" on, kenen äänellä tarinaa kerrotaan. Myös muun tekstin joukkoon kursiivilla kirjoitettu dialogi vaati totuttelua. Minäkertojan henkilöllisyys sekä muut saarelaiset ja heidän välisensä yhteydet avautuvat vähitellen, viipyillen. Samalla tavalla tarina kietoo lukijan pauloihinsa, vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä, haluaisi lukea vielä yhden luvun, mutta samaan aikaan haluaisi säästellä sivuja. Fletcher kuvaa saarta ja sen luontoa aisteja hivelevästi. Ja Parlan asukkaat, heidän tarinansa, salaisuutensa, suhteensa toisiin saarelaisiin, jokaiseen haluaisi tutustua vielä paremmin. Maggieen, surun ympäröimään leskeen. Vanhoja taruja rakastavaan Abigailiin ja hänen sokeaan mieheensä Jimiin. Toisistaan erkaantuneisiin sisaruksiin Emmelineen ja Tabithaan. Syyllisyyden taakkaa kantavaa Samiin. Ihan jokaiseen heistä.

     Minä halusin vain elää elämääni yksi pieni askel kerrallaan ja kerätä rannalta sulkia, ohikiitävän elämän jäänteitä. Suolaisia sirpaleita jostain suuremmasta.

     Tuli aika, jolloin sanoin hänelle En toivonut sinua tänne. En pyytänyt.

     Mitä hän vastasi? Hän kosketti minua ja sanoi Enkä minä pyytänyt sinua. Mutta katso...

Tummanhopeinen meri on upea kirja, jonka tunnelmaan haluan palata joskus uudelleen. Kirjan luettuani huomaan alkaneeni haaveilla matkasta saarelle, tuuleen ja suolan tuoksuun. Saarelle, jonka asukkaita majakka valaisee säännöllisin väliajoin, hetken kerrallaan. Saarelle, jota ympäröi aaltoileva ja arvaamaton meri. 

 

Kun elämä koettelee, uskoo sellaiseen, mikä tekee siitä paremman. Näkee elämän valopilkut, toisin kuin useimmat ihmiset - iltatähden, fosforinhohtoisen meren. Abigail aprikoi, että ihmiset eivät töiltään ja askareiltaan ja jättitelevisioiltaan ehdi katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä siellä on. Kuunnella. Hengittää meri-ilmaa.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 5: Kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään (olen näemmä ostanut kirjan vuonna 2015)

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Gummerus, 2019

445 sivua

Suomentanut: Arto Schroderus

(My Absolute Darling, 2017)

Luettu: 21.6.2020

Mistä: kirjastosta

Hän kääntää Turtlen päätä puolelta toiselle ja katsoo tiiviisti silmiin. Ja sanoo lopulta: "Tiedätkö mitä, nappula? Tiedätkö mitä sinä merkitset minulle? Annat minulle syyn jatkaa joka aamu, kun heräät ja nouset vuoteesta. Kun kuulen paljaat pikku jalkasi portaissa, ajattelen, tuo on minun tyttöni, tuon tähden minä elän."

14-vuotiaan Julia "Turtle" Alvestonin äiti on kuollut ja hän asuu hallitsevan isänsä Martinin kanssa syrjäisessä ränsistyvässä talossa, jota kasvit hiljalleen valtaavat. Koulu sujuu heikosti ja mieluiten Turtle viettäisi aikaansa luonnossa tai ukin asuntovaunulla. Eräänä aamuna Turtle varustautuu ukin antamalla puukolla ja omalla aseellaan ja lähtee samoilemaan metsään, siitäkin huolimatta, että tietää isän huolestuvan. Metsässä Turtle tapaa Jacobin ja Brettin, joiden seurassa Turtle ei tunne itseään samanlaiseksi kummajaiseksi kuin koulussa. Irtiottonsa ja uusien ystäviensä myötä Turtlen silmät avautuvat ja hän alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa, eikä se valo ole suinkaan kirkas ja hohtava vaan ristiriitainen, samea ja synkkä.

     Turtle ajattelee: ikinä ei ole mennyt hyvin, eikä ikinä tule menemäänkään. Hän ajattelee: en edes tiedä, miltä ihan hyvä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaisi. Kun sillä on hyvä hetki, meillä menee paremmin kuin hyvin. Kun sillä on hyvä hetki, se nousee kaiken yläpuolelle ja on enemmän kuin kukaan muu. Mutta sen sisällä on jotain. Vika joka myrkyttää kaiken muun. Miten meille käy.

Minun ikioma kultani on romaani, josta on vaikea kirjoittaa. Juonesta ja teemoista en halua kertoa liikaa ja toisaalta se vähä mitä haluan kertoa on kamalan (!) vaikea pukea sanoiksi. Kirjassa yhdistyy häkellyttävällä tavalla kauneus ja rumuus. Kauneudesta vastaa rönsyävä ja huumaava luonto, joka tuntuu aluksi vievän runsaudellaan huomion kaikelta muulta, peittävän pimeyden oksien, rönsyjen ja heinikon alle, mutta sieltä se nousee, rumuus, se nostaa vastenmielistä päätään ja lyö kerralla lukijalta jalat alta.

Jos olisin tiennyt mitä on luvassa en todennäköisesti olisi tarttunut tähän ja nytkin oli hyvin lähellä, että jätän kirjan kesken (keskeyttäminen on minulle äärimmäisen vaikeaa!). Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka kylmäsi, ahdisti, inhotti ja vähän itkettikin. Lukemista helpotti Tallentin tarjoamat hetket luonnossa, ne toimivat hienoina suvantopaikkoina ja hengähdystaukoina. Ehkä suurin syy jatkamiselle oli se, että minulla oli alusta asti aavistus kuinka tarina päättyy ja halusin selvittää olenko oikeassa ja jos olen niin kuinka lopputulokseen päädytään. Menemättä sen tarkemmin lopputulokseen mainitsen vain, että matka Turtlen seurassa oli rankka.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia lukiessa oli se, että tarina on niin uskottava, Turtlen kokemukset voisivat tapahtua oikeassa elämässä, Turtlen lapsuus olla jonkun lapsen tai nuoren arkea. Turtlen isä Martin elää omassa kuplassaan, jonne ei mahdu juuri muuta kuin aseet, olut ja Turtle, ja tähän kuplaan hän vetää myös tyttärensä. Martin syöttää Turtlelle omaa rajoittunutta ja jyrkkää maailmankatsomustaan eikä hyväksy tyttärensä kasvua, sitä, että teini-ikäinen Turtle on oma yksilö ja persoona omine tunteineen ja ajatuksineen. Se, että molemmat pitävät aseista ei riitä luomaan tervettä ja toimivaa isä-tytär-suhdetta vaan se vaatisi paljon muuta. Martin käyttää vanhemman valtaansa väärin, hänen ja Turtlen suhde onkin monella tapaa vääristynyt ja syöksykierteessä. Siitä tässä tarinassa on kyse, syöksykierteen katkaisusta, mutta millä tavalla ja millä hinnalla?

Minun ikioma kultani tuo mieleen toisen vimmaisen selviytymistarinan Beth Lewisin Suden tien sekä niin ikään amerikkalaista asekulttuuria sivuavan Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin. Vahva suositus koko kolmikolle, jos rankat aiheet eivät pelota.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Aamu vaihtuu päiväksi, ja litteäpohjaiset sinertävät pumpulipilvet hinaavat varjojaan metsärinteillä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Hallie Rubenhold: Viisi -
Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Atena, 2020

390 sivua

Suomentanut: Mari Janatuinen

(Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019)

Luettu: 6.6.2020

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Kukapa ei olisi kuullut Viiltäjä-Jackista, Lontoon Whitechapelia vuoden 1888 loppupuolella pelossa pitäneestä sarjamurhaajasta? Mutta entä uhrit, jotka menettivät henkensä murhaajan käsissä, kuka tietää heistä muuta kuin heidän nimensä, kuka tuntee heidän elämäntarinansa ennen sitä hetkeä kun he kohtasivat murhaajansa? Hallie Rubenhold haluaa kirjallaan kertoa keitä nämä viisi naista, Mary Ann "Polly" Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly olivat, mistä he tulivat ja miten he elivät, herättää eloon heidän historiansa sekä korjata heihin liittyviä pinttyneitä oletuksia.

Mitä suuremmaksi tekijän henkilökuva kasvaa, sitä enemmän hänen uhriensa henkilökuvat tuntuvat hiipuvan.

Edellinen lause kiteyttää hyvin Rubenholdin teoksen idean. Viiltäjä-Jackin myytti on tähän asti kiteytynyt tiiviisti murhaajan itsensä ympärille ja hänen uhreistaan on mainittu lähinnä nimet, kuolintapa ja se, että he olivat prostituoituja. Paitsi että tässä viimeisessä väitteessä ei Rubenholdin mukaan edes ole perää. Vaikka uhrit olivat köyhiä, huono-osaisia ja viettivät osan öistään kadulla vain kahden heistä tiedetään myyneen itseään rahasta. Viktoriaanisella aikakaudella miehet hallitsivat ja jos nainen ei ollut naimisissa ja kulki öisin kadulla oli helpompaa olettaa että hän myi itseään kuin tunnustaa tosiasia, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut vakituista asuinpaikkaa eikä rahaa yösijaan. Tämä on yksi niistä vääryyksistä, jotka Rubenhold on halunnut kirjassaan oikaista.

Viisi on todella mielenkiintoinen katsaus näiden viiden naisen elämään, naisten, jotka ovat tähän asti olleet kuuluisia vain kuolemastaan. Rubenhold kytkee heidät elävästi viktoriaaniseen aikaan, sen ilmiöihin ja tapoihin. Näin naisten asema ajassa ja yhteisössä avautuu paremmin kuin pelkästään kerrottaessa heidän tarinansa. Vaikka aika on kulunut löytyy viktoriaanisesta ajasta ja nykyajasta yhtäläisyyksiä ainakin mitä tulee uhrien syyllistämiseen. Niin kuin aikanaan Pollyn kuolemansyyntutkinnan kohdalla myös nykyään esimerkiksi raiskaustapausten selvittelyn yhteydessä näkee kommentointia siitä kuinka esimerkiksi uhrin vaatetus, käytös tai humalatila on vaikuttanut tekoon. Ihan kuin uhri olisi itse oikeuttanut häneen kohdistuvan rikoksen.

Kerronta etenee sujuvasti, mutta hetkittäin Rubenhold sortuu turhaan asioiden romantisointiin ja maalailuun, kuten puhuessaan murhanhimoisesta [Thames] joesta. Teoksessa oli myös pientä epätasaisuutta kuvaustarkkuudessa. Osa asioista selvitetään perinpohjaisesti, mutta jotkut useammankin kerran mainitut asiat kuten high rip -jengi jätetään ilman selvitystä ja jouduin hakemaan tästä itse tarkempaa tietoa. Paikoitellen ehdin miettiä mihin joku asia liittyy ennen kuin Rubenhold pääsi varsinaiseen asiayhteyteen.

Rubenhold on rajannut teoksensa todella hyvin ja uhreja kunnioittaen. Jokaisen naisen osuus kirjassa päättyy niin, että heidän kuolemaansa ja kuolintapaansa ei käsitellä. Murhaajalle ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa, tämä on hänen uhriensa kirja. Mielestäni Rubenhold onnistuu kertomaan naisten tarinat heidän ansaitsemallaan arvokkuudella.

Sitaattikunniamaininnan saa (tällä kertaa hieman pidempi pätkä):

Nämä naiset ovat meille paljon enemmän arvoisia kuin ne tyhjät ihmiskuoret, joina olemme heitä pitäneet: hekin olivat lapsia, jotka itkivät äitejään; hekin olivat nuoria naisia, jotka rakastuivat; hekin kokivat synnytyksen tuskat ja vanhempiensa kuoleman; hekin nauroivat, hekin viettivät joulua. He kinastelivat sisarustensa kanssa, he itkivät ja unelmoivat, heihin sattui ja he nauttivat pienistä voitoista.

Helmet-lukuhaaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

(Harry Potter #2)

Tammi, 2012

365 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Bloggaaminen tuntuu olleen viime aikoina hieman tuuliajolla, postausjonoa on kertynyt useamman kirjan verran ja lukeminen etenee edelleen hieman tahmeasti.  Ehkä tilanne korjaantuu nyt kesälomalla.

Harryn ensimmäisen Tylypahkan lukuvuoden jälkeinen kesäloma päättyy erikoisella tavalla. Ensin Harryn luokse ilmestyy kotitonttu Dobby varoittamaan häntä palaamasta Tylypahkaan, sitten Harryn ikkunan taakse ilmestyy lentävällä autolla Weasleyn veljekset hakemaan Harryn luokseen heidän kotiinsa. Koulutarvikeostoksilla Harry ystävineen törmää paitsi isä ja poika Malfoyhin myös uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaan Gilderoy Lockhartiin. Koulumatkakaan ei suju suunnitellusti ja kun lukuvuosi viimein alkaa on edessä uusi ongelma. Koululla tapahtuu hyökkäyksiä ja pian huhut salaisuuksien kammion avautumisesta yltyvät. Mutta mikä on salaisuuksien kammio ja kuka sen on avannut nyt, entä aikaisemmin, vuosia sitten?

Jo ensimmäisenä lukuvuotenaan Harry sai tottua siihen, että jos muut eivät tunnistaneet häntä kasvojen tai otsan arven perusteella niin viimeistään hänen nimensä kuultuaan he tiesivät hänet ja hänen tarinansa, mutta nyt Harry saa osakseen myös negatiivista huomiota ja särön imagoonsa hallitessaan kärmeskieltä. Onneksi Harry ei jää hämmennyksessään ja erilaisuuden tunnossaan yksin vaan hänen parhaat ystävänsä sekä myös rehtori Dumbledore ovat hänen tukenaan. Ron osoittaa myötätuntonsa omaan hassuun, pikkuisen kömpelöön ja suorasanaiseen tapaansa:

"Ei" Ron sanoi epäröimättä. "Ei ole hyvä kuulla ääniä, joita muut ei kuule, ei edes velhomaailmassa."

Dumbledoren tuki puolestaan on hienovaraisempaa ja syvällisempää:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Harry ei ole ainoa erilaisuudesta kärsivä. Draco ottaa Hermionen silmätikukseen sillä Hermionen molemmat vanhemmat ovat jästejä, taikomattomia ja tällaisista taustoista tuleva on Malfoyn arvoasteikolla pohjasakkaa eikä kyseinen henkilö heidän mielestään ole oikeutettu opiskelemaan Tylypahkassa. Onneksi myös Hermionella on puolustajansa.

Luin kirjan toista kertaa, tarinan imu ja jännitys oli ennallaan, mutta ehkä nyt tuli kiinnitettyä huomiota eri asioihin kuin ensimmäisellä kerralla. Mietin esimerkiksi kangistettuja, miten he pysyivät hengissä jopa useita viikkoja, saivatko he ravinnon suonensisäisesti? Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi... Sivuseikkoihin harhautuneista ajatuksista huolimatta pidin kirjasta kovasti. Suosikikseni nousi hyväsydäminen, mutta hieman yksinkertainen Dobby.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tiedätkö mitä, Harry? Jollei se kohta lakkaa pelastamasta henkeäsi, se vielä tappaa sinut joku kerta."

Helmet-lukuhaaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

 

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

Like, 2019

280 sivua

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lilja ja Seamus ovat jättäneet vanhat kulmat taakseen ja matkanneet uuteen kaupunkiin, jossa Liljan unelma varkaiden killan jäsenyydestä vihdoin toteutuu. Seuraava keikka vie Liljan kirjavarkaisiin, tehtävä ei kuulosta järin jännittävältä, mutta Lilja ei tiedä mihin tulee päänsä pistäneeksi. Tulikiven armeija on nousemassa, mutta kenen johdolla, kuka vie Talismaanin, jolla armeijaa hallitaan?

"Sirruun pieneen on isot miehet siottu,
tahtoon yhen ainoon pakotettu.
Talismaani joskus muinoin hakattu,
siihen miehen vappaus upotettu."

Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta ehti kulua jo 1,5 vuotta ja pikkuvarkaan seikkailusta oli mielessä oikeastaan vain tunnelma, mutta silti solahdin sujuvasti Liljan maailmaan ensi sivuilta alkaen ja pidin tarinasta. Kuvitus jatkaa ensimmäisestä osasta tuttua musta-valko-harmaata värimaailmaa ja erikokoisten ruutujen hyödyntämistä. Myös tällä kertaa Lilja joutuu hyvin nopeasti ongelmiin. Tavoitellesssaan vanhan talismaanin palasia Lilja törmää niin kuninkaalliseen armeijaan, kruununperilliseen, vanhoihin vihollisiin, jätteihin, eläviin kuolleisiin kuin ikiaikaiseen jumalolentoon, tuli-isä Ithieliin. Tällaisesta vaarojen ristitulesta on vaikea selvitä vahingoitta.

Räiskyvä Lilja ei jää hiljaiseksi suurenkaan vihollisen edessä ja pienen tytön suuri suu saakin hänet usein ongelmiin, toisaalta hänen sanavalmiudestaan on myös apua. Liljan tokaisut tuovat muuten niin vauhdikkaaseen ja synkkään varkauksia, kostoa, verta, petoksia ja kuolemaa tihkuvaan tarinaan sopivaa vastapainoa ja huumoria. Tulikiven armeija on hieman sekava kaikkine johtajineen ja armeijoineen, mutta yhteen putkeen (lukumaratonilla) lukeminen sopi tälle sarjakuvalle hyvin. Kukkonen on jättänyt vielä viimeisille sivuille sellaisen koukun, että tarinan on pakko saada jatkoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:
 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 22. Suomalainen kirja, joka on käännetty useammalle kielelle
Helmet-lukuhaaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia

Stephanie Garber: Finale

Stephanie Garber: Finale

(Caraval #3)

WSOY, 2019

403 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Finale, 2019)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Caravalin päättymisestä ja siitä kun Donatellalle selvisi Legendin henkilöllisyys on kulunut kaksi kuukautta. Donatella on tavannut Legendiä vain unissaan ja noissa elävissä, todentuntuisissa unissa Legend muistuttaa, että edellisen pelin palkinto, toivomus, on Donatellalla lunastamatta. Yhtäkkiä unet loppuvat, mutta pelaaminen ei näytä päättyvän vieläkään. Kohtalot ovat vapaana ja saamassa voimansa takaisin, he leikittelevät ihmisillä ja kulkevat tekemässä julmia temppujaan. Myös Donatella ja Scarlett ovat vaarassa. Sisarusten on pysäytettävä Kohtalot, mutta onnistuakseen heidän on keksittävä muut Kohtalot luoneen Langenneen tähden heikkous.

Garber muuttaa jälleen tarinan rakennetta, Finalessa kerronta vuorottelee molempien sisarusten, Scarlettin ja Donatellan välillä. Ehkä tästä syystä tarinan imuun oli vaikeampi päästä, mutta kertojavalinta oli juuri oikea, näin se täytyi kertoa. Kumpikaan sisaruksista ei jää enää toisen taustalle, nyt sekä Donatellalla että Scarlettilla on oma aktiivinen roolinsa tapahtumien kulussa, he molemmat vievät tarinaa eteen päin, tekevät omia ratkaisujaan, hyviä ja huonoja. Vaikka Donatella ja Scarlett ovat kiinnostavia ja toimivia hahmoja nousi sarjan henkilöistä suosikeiksini etenkin Legend sekä Jacks. Molemmat ovat hahmoina loistavia, heissä on särmää ja salaperäisyyttä, he ovat moniulotteisia eivätkä liian ennalta-arvattavia.

Aiemmat osat nojasivat vahvasti Legendin henkilöllisyyden ympärillä leijuvaan salaperäisyyden verhoon ja pelkäsin hieman, että tuon verhon alas repiminen, Legendin henkilöllisyyden selviäminen saisi tarinan maagisen tunnelman katoamaan. Mutta ei! Vielä sarjan päätösosassakin riittää salaisuuksia, juonittelua, vaaroja sekä romantiikkaa. Myös taikuutta on mukana, mutta Kohtaloiden astuttua peliin se ei ole enää kepeää taikuutta, näytelmää ja silmänkääntötemppuja vaan synkempää ja vaarallisempaa, se sykkii kostoa, valtapeliä ja kuolemaa. Myös aiemmista osista tuttu värikylläinen ja runsas kuvailu tuntuu saavan synkempiä sävyjä, tosin paikoitellen kuvailu rönsyää yli, muuttuu oudoksi ja tahattoman koomiseksi: Scarlettin varpaidenväleissä helmeili hiki, kun palvelija johdatti heidät halliin, jossa oli koristeellinen seinäpanelointi ja uhkeat kattolistat. Siis ihan oikeasti nyt...

Suurimmaksi osaksi tarina, koko sarja, on sujuvasti ja omaleimaisella tyylillä kirjoitettu sekä erittäin ahmittava. Sarja sai arvoisensa päätöksen, mutta palaisin mielelläni tarinan pariin vaikka elokuvan muodossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat unessa, jossa tuikkiva taivas sumeni reunoilta violetiksi kuin painajaisia aavistellen, mutta täälläkin Legend oli terävä kuin tarkin kynänpiirto ja sykki elämää kuin vasta viilletty haava.

Sekä lause, jonka allekirjoitan täysin:

"Itse asiassa sanon, että kallein aarteesi istuu sinua vastapäätä. Ei ole olemassa mitään niin arvokasta kuin sisaren rakkaus." Äiti tarttui lujasti tyttöjensä käsiin.

♥

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 12. Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Helmet-lukuhaaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja

Lukumaraton #8

Eilen illalla alkoi tuntua, että olisi sopiva aika pitää lukumaraton. En halunnut aloittaa heti vuorokauden vaihtuessa vaan ajattelin katsoa josko lauantaiaamuna tuntuisi siltä, että päivän voisi pyhittää lukemiselle ja tuntuuhan se. Kasasin kirjapinon, nappasin vappuherkkuja viereen ja aloitan lukemisen aamuyhdeksän aikaan. Ensimmäiseksi tartun Stephanie Garberin Finaleen, joka minulla on kesken. Tavoitteenani on käydä päivittämässä etenemistäni.

klo 13.00 / 121 luettua sivua

Stephanie Garberin Finale luettuna. Aamupäivä sujui todella mukavasti maagisessa Valendassa. Trilogia sai ehdottomasti arvoisensa lopun (vai onkohan tähän sittenkin luvassa jatkoa?). Seuraavaksi vuorossa on kotimaista fantasiaa sarjakuvan muodossa eli Janne Kukkosen Voro 2.

klo 18.05 / 460 luettua sivua

Voro on nopealukuinen, mutta silti vain vilahti useampi tunti ennen kuin sain luettua sarjakuvan loppuun. Välillä piti tehdä vähän muutakin kuten pelata biljardia, laittaa ruokaa ja syödä. Seuraavaa kirjavalintaa piti miettiä yllättävän pitkään, päätin palata Tylypahkaan Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan myötä.

klo 9.00, sunnuntai / 657 luettua sivua
Aloitin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan edellisellä lukumaratonilla, mutta koska kirja oli jäänyt pitkäksi ajaksi kesken aloitin sen eilen alusta. Kävin illalla lenkillä, mutta ilmeisesti raitis ilmakaan ei auttanut ja lukuväsymys taisi alkaa jo painaa sillä loppuillan lukemisesta ei tuntunut jäävän mitään mieleen ja paikkailinkin aamulla illan viimeisiä sivuja lukemalla ne uudelleen. Lukumaratonini loppui yhdeksältä, mutta taidan silti lukea kirjan tänään loppuun.

Lukeminen on tuntunut varsinkin nyt korona-aikana sujuvan jotenkin hitaasti, saman huomasi nyt lukumaratonillakin. Ei kokonaissivumäärä silti ihan onnettomaksi jäänyt ja mikä tärkeintä oli jälleen mukava pyhittää vuorokausi lukemiselle, vaikka tein välillä vähän muutakin.

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

 

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Like, 2010

445 sivua

Luettu: 14.4.2020

Mistä: kirjastosta

Myrskyssä - Kolmas lokikirja jatkaa Kyllikki Villan matkakertomusten sarjaa. 75-vuotias Villa ja hänen tyttärensä Saara ovat viettäneet yhdessä aikaa Rotterdamissa tehden matkavalmisteluja. Rotterdamin satamassa tytär saattaa äitinsä rahtilaiva M/S Lutaan, josta alkaa Villan yksinmatka Etelä-Amerikkaan ja hänelle tärkeään Chileen. Matkallaan Villa on jälleen kasvokkain yksinäisyyden kanssa, kolhii itseään, kohtaa matkaenkeleitä eli avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, käy vanhoissa tutuissa paikoissa, tapaa aiemmilta matkoilta tuttuja ihmisiä, koluaa uusia seutuja, opettelee tuntemaan kaupunkia kävelemällä pitkin poikin katuja, eksyy välillä, kaipaa yhteyksiä, lukee, kirjoittaa ja kääntää, nauttii merestä, maisemista ja ilmastosta.

Villan lokikirjoissa ei ole pääosassa matkakohteet ja nähtävyydet vaan itse matka, tunnelma, tunteet. Toki matkakohteista ja nähtävyyksistä on mukava lukea ja mukana olevia valokuvia on kiva tutkia, mutta matkaoppaaksi en tätä valitsisi. Fyysisen matkan lisäksi Villa tekee myös henkistä matkaa, opettelee tuntemaan itseään vielä 75-vuotiaana.

Jo joulukuun (1998) puolivälistä alkavan matkan alussa Villa miettii, että tämä taitaa olla hänen viimeinen pitkä laivamatkansa ja kun huhtikuun (1999) loppupuolella Villa palaa kotiin on ajatus vain vahvistunut. Ikä ja vanhuus tulevatkin yhä useammin esille Villan päiväkirjamerkinnöissä. Pärjäänkö enää? Onko tämä viimeinen tällainen iso lähtö? Olenko enää valtamerikelpoinen?

Vaikka vanheneminen ja voimien väheneminen on yhä selvempää löytää Villa matkaltaan iloa, nauttimista pienistä asioista, hetkittäin jopa tyttömäistä riemua. Tätä asennetta, elämäniloa ja rohkeutta arvostan kovasti. Pidän myös kovasti Villan kielestä, tekstissä tulee vastaan hauskoja ja sympaattisia, villamaisia sanoja. Sen sijaan, että sanoisi olleensa nukahtamassa Villa sanoo olleensa jo ihan unettumassa, kääntämistyöhön liittyvä oivallus ja virkistävä ilo tuntuu Villan mukaan aivoilolta, yksin matkustamisesta Villa sanoo, että remputtelen yksin.

Kustannustoimittaja Stella Vuoman kirjoittamissa alkusanoissa kerrotaan, että Kyllikki Villa menehtyi helmikuussa 2010 kesken Myrskyssä-kirjan viimeistelyn. Tieto vaikutti lukukokemukseen, vahvisti Villan kuvauksesta välittyvää luopumisen, haikeuden ja levottomuuden tunnetta, toi rinnalle surun sävyn, vaikka kirjan matkan ja Villan kuoleman välillä oli aikaa, tapahtumia ja lyhyempiä matkoja.

     Pohjoiseen, pohjoiseen. On niin vaikea ajatella Euroopan karttaa, kun Englanti on niin kuin kallellaan sinne länteen päin, mutta Skotlanti on todellisuudessa pohjoiseen. Tasokartat ovat niin harhaanjohtavia. Yksi vanhuudentoiveeni on, että saan sinne uuteen kotiini kunnollisen maapallon. Minä haluan ajatella maapalloa loppuun asti ja etsiä paikkoja ja positioita.

Toivottavasti Villa sai toivomansa karttapallon. Oli ilo päästä vielä kolmannelle matkalle Villan sanojen ja kuvien välityksellä.

 

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta. Appelsiinin ja sydänkonjakin jälkeen, seitsemän maissa uutta ajanlaskua.

 

Sekä:

Aina kannattaa katsoa merelle.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 2. Filosofinen kirja (ainakin minä koin tämän sellaisena)

Helmet-lukuhaaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Gummerus, 2016

326 sivua

Suomentanut: Outi Järvinen

(The Quality of Silence, 2015)

Luettu: 23.3.2020

Mistä: kirjastosta

Olen lainannut tämän kirjan, palauttanut ja lainannut uudelleen ties kuinka monta kertaa. Hiljaisuuteen hävinneet on kiinnostanut kovasti, mutta muut kirjat kiilasivat jatkuvasti edelle. Viimein hiihtolomalla oli tämän vuoro.

Yasmin matkustaa Iso-Britanniasta Alaskaan tapaamaan luontokuvausmatkalla olevaa miestään Mattia. Matkaseurana Yasminilla on heidän 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby. Lentokentällä kaksikkoa vastassa on poliisi, joka kertoo Mattin kuolleen raivoisassa tulipalossa, joka on tuhonnut koko pienen inuiittikylän. Yasmin ei usko uutista vaan hyppää tyttärensä kanssa ystävällisen rekkakuskin kyytiin kohti Anaktueta, paikkaa jossa Matt on oleskellut. Karu luonto, kapea tie ja hyytävä sää eivät ole ainoa uhka, josta Yasminin ja Rubyn on oltava huolissaan.

Jos Hiljaisuuteen hävinneet tiivistettäisiin yhteen sanaan se olisi kommunikointi. Mattin ja Yasminin välille ei ole muodostunut ainoastaan fyysinen etäisyys pitkän välimatkan muodossa vaan he ovat ajautuneet myös henkisesti kauas toisistaan, puhuminen on jäänyt, unohtunut. Yasminin ja Rubyn välille puolestaan kasvaa kuilu aina kun äiti yrittää pakottaa tyttärensä puhumaan viittomakielen sijasta suulla, ääneen. Kuuron Rubyn oma ääni ei nimittäin tule suusta vaan viittomalla ja sitä äiti ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Mattin ja Rubyn kommunikointi kyllä toimii, isä osaa kuunnella tytärtään ja puhua hänen kanssaan, mutta tämä yhteys on katkeamassa kun isä on työmatkalla ja nyt vielä kadoksissa. Miten puhua kun toista ei näe eikä yhteyttä saa edes tekniikan avulla? Yksi Rubyn tärkeistä kommunikointikanavista on Twitter, jossa hän kuvaa miten hän aistii eri asioita, sanottaa tunteitaan.

Odotin kirjalta paljon, mutta jouduin pettymään. Minua vaivasi tarinan alusta loppuun asti epäuskottavuus. Ruby on erityisen lahjakas lapsi, mutta silti häntä on tarinan perusteella kovin vaikea uskoa 10-vuotiaaksi. Yasminin päätös lähteä lapsen kanssa tuntemattoman rekkakuskin kyytiin vaaralliselle matkalle hyisen Alaskan halki tuntuu käsittämättömältä. Kun yhdestä epäuskottavasta käänteestä pääsee tulee jo seuraava uskomaton valinta tai teko vastaan. Jännitys ja tunnelman tihentyminen olisi saattanut pelastaa lukukokemuksen, mutta tarina ei tuntunut pääsevän lentoon vaan eteni tasaisesti kuin rekka piiiiiitkällä suoralla. Salaperäinen valo taustapeilissä ei jaksanut pitää minua otteessaan. Ruby tviitteineen samoin kuin Alaskan karu luonto pelasti osan lukukokemuksesta.

Tarinassa oli muun luontokuvauksen ohessa kuvailtu tähtitaivasta. Niistä minä tykkään, tähdistä ja tähtitaivaasta, niiden kuvauksesta. Näin tähtitaivaan näkee rakastunut nuori mies:

Matt katsoi Norfolkin rannikon yllä kaartuvaa valtavaa taivasta, jolle suuri kosminen hilepurkki oli kaadettu kömpelösti.

Ja tässä tähtitaivashehkutusta 10-vuotiaan tytön ajatuksissa:

     Ihan EEPPISEN SUPERHYPERKAUNISTA!!! Yläpuolella on sentiljoona tähteä, ja minne tahansa katsonkin, taivaan katto ja seinät loistavat kimmeltävinä. Eikä se ole ollenkaan sama kuin kotona kun katsoo tähtiä, koska täällä on nimittäin oikeasti pimeää. Vain pimeää joka paikassa. Mustaa mustaa mustaa. Mutta järjettömän suuri taivas tuolla yläpuolella on pelkkää timanttia ja laserkirkkaita säteitä ja tuhansia murusia auringonvaloa joka on osunut taivaalle ja jäänyt sinne. Niin kuin kimalletta mustalla sametilla tai lasinsiruja joista valo taittuu, ne ovat kuin taikuutta mutta todellisia!

Tästä kirjasta tallennan mieleeni tähtien lisäksi kylmyyden, rekan hytin, hiljaisuuden ja kommunikoinnin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän sanoi että minä en ole niinkään kuuro vaan hiljaisuuden kuuntelija.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 4. Kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi

Helmet-lukuhaaste 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Kalle Päätalo: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Reissutyössä

(Iijoki #18)

Gummerus, 1988

666 sivua

Luettu: 8.3.2020

Mistä: oma ostos

Kalle on uuden edessä, opiskelu on ohi ja vastavalmistuneen rakennusmestarin on aika etsiä koulutusta vastaavaa työtä esimerkiksi nuorempana rakennusmestarina. Varasuunnitelmana Kallella on työskennellä pitkäaikaisen työkaverinsa Janne Mäkitörmän ottamalla omakotityömaalla ja tähän työhön hän aluksi ryhtyykin. Juhannukseksi Kalle, Laina sekä Janne lähtevät Taivalkoskelle, jossa Kalle ja Janne laskevat tarjouksen Hutun koulun rakennusurakasta. Lopulta työ vetää Kallen Taivalkosken sijasta Tampereen lähipitäjään, osuuskaupan myymälän rakennustyömaalle. Kalle joutuu heti tosipaikan eteen sillä työmaalle palkataan vain yksi mestari ja Kalle on siten yksin vastuussa rakennusurakasta. Etenkin Lainan harmiksi kyseessä on reissutyö eli Kalle on viikot töissä ja pääsee käymään kotona vain viikonloppuisin.

Kallen ja Lainan ensimmäinen ja ainoa Taivalkosken reissu sujui erittäin riitaisissa tunnelmissa ja Kallen viimeisin käynti kotimaisemissa oli Mannen hautajaisten takia kovin surun täyttämä, nyt olikin mukava päästä Taivalkoskelle hilpeämmissä tunnelmissa. Kallioniemessä vietetään juhannusta perisuomalaiseen tapaan, saunotaan, osa käy tansseissa ja osalla juhlijoista kupit (tai lompit kuten Kallioniemessä sanotaan) tyhjenevät siihen tahtiin, että juhlien kunniavieras, verokarhu K. A. Nevala pyöräyttä itsensä polkan päätteeksi lattialle mattotorven sisään! Ei Kallen kotona käynti silti ole pelkkää iloa ja onnea vaan luvassa on lisää suru-uutisia, lentävä keuhkotauti on kiertänyt myös Taivalkoskella ja eräs Kallelle tärkeimmistä tytöistä sekä iso osa tytön perheestä on menehtynyt tautiin. Kotiväki on halunnut säästää Kallen tunteita eivätkä ole toimittaneet hänelle suruviestiä Tampereelle.

Päätalo perehdyttää jälleen lukijaa rakentamiseen, tällä kertaa rakennusmestarin näkökulmasta. Vastaan tulee uudenlaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisua, on vastuuta muistakin kuin vain itsestä ja on paineita työn etenemisestä. Kalle on tottunut kovaan työhön eikä ainakaan näin ensimmäisellä johtamallaan työmaalla malta olla tarttumatta itse "lapion varteen". Rakennuskuvauksista tulee mieleen Antti Hyryn Uuni, sen verran perusteellisesti työvaiheita kuvataan. Kirja ei silti ole pelkkää (rakennus)tekniikkaa vaan kerronnassa mennään myös rakennusmestarin pään sisälle, Päätalo kuvaa rehellisesti uuden elämäntilanteen mukanaan tuomaa jännitystä ja pelkoa. Tilaa on myös haaveille.

Sitkeästi ponnistaen ja vaimoni korvaamattoman avun ja kannustuksen turvin olen tämän vuosikymmenen aikana päässyt sekatyömiehestä rakennusmestariksi. Se ei ole suuri arvonnousu sinänsä, mutta minulle se on aivan tarpeeksi, sillä on otettava huomioon, että en ole ollenkaan nero ja toiseksi olen omilla – tai oikein sanottuna – omillamme saavuttaneet tämän, sitkeällä työllä ja kieltäytymyksillä. Vaikka taloudellinen asemani onkin nyt näinkin hyvä, niin kuitenkaan en ole täysin tyytyväinen, koska luulen yhä vieläkin että varsinainen elämäntyöni on kirjailijan ammatti, työläisten maailman kuvaaminen.
      Jokohan tuleva vuosikymmen antaa tämän toiveeni ja unelmani toteutua?

Vaikka kirjassa keskitytään paljon Kallen valmistumisen jälkeiseen työnhakuun ja ensimmäiseen rakennusmestariurakkaan jäi tarinasta päällimmäisenä mieleen kaksi aiemmin mainittua Taivalkosken reissun tapausta, K. A. Nevalan mattopolkka ja Annin kohtalo. Tunteiden ääripäät. Ilo, suru ja niiden häilyvä tasapaino. Alut ja loput.

Juhannusjuhlien lomassa K. A. Nevala mainitsee, että (...) tästä Riitun ja Hermannin poijasta tuli ensimäinen taivalkoskelaissyntynen rakennusmestari. Mahtaako olla faktaa vai Päätalon keksimää?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Janne alkaa kaivella tupakka-askiaan ja minä muistikuviani.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 3. Kalle Päätalon kirjoittama kirja

Helmet-lukuhaaste 2020: 46. Kirjassa on sauna