Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina
Like, 2014
262 sivua
Luettu: 21.1.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale
Sami Lopakka vihjaisi viime keväänä Pohjoista kirjallisuutta -illassa tulevasta Sentenced-kirjasta. Siitä alkoi kirjan odotukseni ja tunnetusti odottavan aika on pitkä. Vihdoin ja viimein Like julkaisi Matti Riekin kirjoittaman kirjan ja fanityttö pääsi nauttimaan historian tuulahduksesta Sentencedin tarinan myötä.
Aluksi on pakko hieman avata taustaani Sentencedin osalta. Faniuteni alkoi suhteellisen myöhään, joskus 90-luvun loppupuolella, jolloin bändin laulajana ei enää ollut Taneli Jarva vaan Ville Laihiala. Poikaystäväni (nykyinen aviomieheni) tutustutti minut Sentencedin melankoliseen, tummasävyiseen ja selkärankaan iskevään musiikkiin. En menettänyt sydäntäni bändille ensikuulemalta, mutta nopeasti kuitenkin. Kävimme katsomassa bändiä livenä Oulussa ja olihan se huikea! (Eräs nimeltä mainitsematon henkilö saattoi puolileikillään heittää ääneen kommentin, että bändi alkoi kiinnostaa minua siinä vaiheessa kun NÄIN sen livenä, mutta ei sentään. Ei.) Siitä se sitten alkoi, fanitus. Bändiä on tullut paitsi kuunneltua levyiltä myös käytyä katsomassa mm. Oulun öissä sekä Qstockissa useamman kerran. Uutinen bändin lopettamisesta tuntui surulliselta ja turhalta, kirjan luettuani ymmärrän miksi niin kävi.
Sitten kirjaan. Itsekin bändin faniksi tunnustautuva Matti Riekki on haastatellut bändin eläviä jäseniä -lepää rauhassa bändin perustajajäsen, säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula- ja kirjoittanut Sentencedin tarinan ilman turhia krumeluureja tai millintarkkaa arkistonäpräystä kuten Riekki itse asian esittää. Sentencedin tarina etenee kronologisesti bändin syntyvaiheista jäsenvaihdoksien ja kostean, omaleimaisen sekä menestyksekkään elämän kautta bändin kuolemaan, sen näyttäviin hautajaisiin asti, hyviä hetkiä unohtamatta. Mukana on mustavalko- ja värivalokuvia matkan varrelta, lyhyt katsaus edesmenneen bändin jäsenten nykykuulumisiin ja diskografia. Siinä lyhykäisyydessään kuvaus tästä kultakimpaleesta, katso vaikka kantta, kultaa mustan pinnan alla!
Riekki tekee sen minkä esipuheessaan lupaa, Sentencedin tarina piirtyy lukijan silmiin todentuntuisena, kaunistelematta ja muistoja kultaamatta. Bändin nokkamiehiksi nousseet puhemies Lopakka ja upeaääninen laulumies Laihiala saavat tapahtumien kerronnassa isoimmat puheenvuorot ja asia on painavaa. Alati lisääntyvä ahdistus kiertue-elämää kohtaan, käsistä karkaava juominen, itseinho krapula-aamuina, koti-ikävä, kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuvat kuviot treeneistä levyn tekoon ja keikkakiertueeseen esitetään niin, että lukijan, fanin, on pakko ymmärtää miksi ujouteen ja jurouteen taipuvaiset pohjoisen miehet päättivät bändinsä päivät huipulle.
Kirja on hyvin kirjoitettu, arvostan kovasti Riekin tekemää työtä ja tietysti sitä, että jäljellä olevat bändin jäsenet ovat lähteneet projektiin mukaan. Erityiskiitos myös siitä, että murre näkyy, olisi tuntunut oudolta lukea Lopakan ja kumppaneiden sitaatteja kirjakielellä. Oulun murre kuulosti ommaan korvaan kotosalta ja toi lissää lämpyä lukemisseen. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta paria juttua jäin kaipaamaan.
Vaikka Riekki esipuheessaan sanookin välttäneensä tarkoituksella arkistotietoa olisi ollut mukava nähdä listattuna bändin jäsenet, heidän instrumenttinsa ja ajankohta, jolloin he ovat bändissä vaikuttaneet. Biisien nimet olisivat myös olleet toivottava lisä. Esimerkiksi itselleni bändin vanhempi tuotanto on oudompaa ja albumien biisit olisi ollut kiva tarkistaa suoraan diskografiasta. Nyt tarkistus täytyi tehdä lähimmästä lähteestä, tässä tapauksessa internetistä tai levyhyllystä. Kiiltäväpintainen paperi ja kaikki kuvat värillisinä olisi toki tuntunut ja näyttänyt hienolta, mutta valittu vähemmän pröystäilevä ulkoasu on ehdottomasti sentencedmäisempi. Jos bändi ei ole tehnyt ulkoisesta ilmeestään numeroa bändin olemassaolon aikana, miksi sitä pitäisi tehdä jälkeenpäinkään?
Aluksi on pakko hieman avata taustaani Sentencedin osalta. Faniuteni alkoi suhteellisen myöhään, joskus 90-luvun loppupuolella, jolloin bändin laulajana ei enää ollut Taneli Jarva vaan Ville Laihiala. Poikaystäväni (nykyinen aviomieheni) tutustutti minut Sentencedin melankoliseen, tummasävyiseen ja selkärankaan iskevään musiikkiin. En menettänyt sydäntäni bändille ensikuulemalta, mutta nopeasti kuitenkin. Kävimme katsomassa bändiä livenä Oulussa ja olihan se huikea! (Eräs nimeltä mainitsematon henkilö saattoi puolileikillään heittää ääneen kommentin, että bändi alkoi kiinnostaa minua siinä vaiheessa kun NÄIN sen livenä, mutta ei sentään. Ei.) Siitä se sitten alkoi, fanitus. Bändiä on tullut paitsi kuunneltua levyiltä myös käytyä katsomassa mm. Oulun öissä sekä Qstockissa useamman kerran. Uutinen bändin lopettamisesta tuntui surulliselta ja turhalta, kirjan luettuani ymmärrän miksi niin kävi.
Sitten kirjaan. Itsekin bändin faniksi tunnustautuva Matti Riekki on haastatellut bändin eläviä jäseniä -lepää rauhassa bändin perustajajäsen, säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula- ja kirjoittanut Sentencedin tarinan ilman turhia krumeluureja tai millintarkkaa arkistonäpräystä kuten Riekki itse asian esittää. Sentencedin tarina etenee kronologisesti bändin syntyvaiheista jäsenvaihdoksien ja kostean, omaleimaisen sekä menestyksekkään elämän kautta bändin kuolemaan, sen näyttäviin hautajaisiin asti, hyviä hetkiä unohtamatta. Mukana on mustavalko- ja värivalokuvia matkan varrelta, lyhyt katsaus edesmenneen bändin jäsenten nykykuulumisiin ja diskografia. Siinä lyhykäisyydessään kuvaus tästä kultakimpaleesta, katso vaikka kantta, kultaa mustan pinnan alla!
Riekki tekee sen minkä esipuheessaan lupaa, Sentencedin tarina piirtyy lukijan silmiin todentuntuisena, kaunistelematta ja muistoja kultaamatta. Bändin nokkamiehiksi nousseet puhemies Lopakka ja upeaääninen laulumies Laihiala saavat tapahtumien kerronnassa isoimmat puheenvuorot ja asia on painavaa. Alati lisääntyvä ahdistus kiertue-elämää kohtaan, käsistä karkaava juominen, itseinho krapula-aamuina, koti-ikävä, kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuvat kuviot treeneistä levyn tekoon ja keikkakiertueeseen esitetään niin, että lukijan, fanin, on pakko ymmärtää miksi ujouteen ja jurouteen taipuvaiset pohjoisen miehet päättivät bändinsä päivät huipulle.
Tukholman satamasta avautui puolitoista kuukautta kestänyt keikkarupeama, jonka neljää ensimmäistä viikkoa voi kuvailla etenkin Jarvan kohdalla "saumattomaksi ryyppyputkeksi". Lopakan mukaan moinen kierros oli ensikertalaisbändille aivan liian pitkä. Vaikka mies kertoo kiertueella olleen "kaikin puolin hyvä meininki", hirvitys alkoi nostaa päätään jo parin viikon reissaamisen jälkeen.
"Tuli mieleen, että jos tämä tullee olemaan tämmöstä, se ei pääty hyvin kenenkään kohalla", Lopakka sanoo. "Ihan alakupää oli semmosta, että tätä ei rahalla saa, mutta sitten se jo käänty niin, että siitä ei pääse ees rahalla erroon."
Kirja on hyvin kirjoitettu, arvostan kovasti Riekin tekemää työtä ja tietysti sitä, että jäljellä olevat bändin jäsenet ovat lähteneet projektiin mukaan. Erityiskiitos myös siitä, että murre näkyy, olisi tuntunut oudolta lukea Lopakan ja kumppaneiden sitaatteja kirjakielellä. Oulun murre kuulosti ommaan korvaan kotosalta ja toi lissää lämpyä lukemisseen. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta paria juttua jäin kaipaamaan.
Vaikka Riekki esipuheessaan sanookin välttäneensä tarkoituksella arkistotietoa olisi ollut mukava nähdä listattuna bändin jäsenet, heidän instrumenttinsa ja ajankohta, jolloin he ovat bändissä vaikuttaneet. Biisien nimet olisivat myös olleet toivottava lisä. Esimerkiksi itselleni bändin vanhempi tuotanto on oudompaa ja albumien biisit olisi ollut kiva tarkistaa suoraan diskografiasta. Nyt tarkistus täytyi tehdä lähimmästä lähteestä, tässä tapauksessa internetistä tai levyhyllystä. Kiiltäväpintainen paperi ja kaikki kuvat värillisinä olisi toki tuntunut ja näyttänyt hienolta, mutta valittu vähemmän pröystäilevä ulkoasu on ehdottomasti sentencedmäisempi. Jos bändi ei ole tehnyt ulkoisesta ilmeestään numeroa bändin olemassaolon aikana, miksi sitä pitäisi tehdä jälkeenpäinkään?
Niin sanotuista imagoasioista ei puhuttu Sentencedin sisällä koskaan, jos nyt puhuttiin paljon muustakaan. Se, että bändille kehittyi maine paljon ryyppäävinä, mustiin pukeutuvina tuppisuina perustui siihen, että bändi ryyppäsi paljon, tykkäsi pukeutua mustiin eikä lätissyt turhia. Ei mihinkään muuhun.
Kirja pääsee jopa ehkä yllättäen bändin mustanpuhuvan kuoren alle. Puhutaan puhumattomuudesta, esimerkiksi siitä miten Lopakan sanoituksia ei juurikaan kommentoitu tai kuinka toimimattomat biisit vaiettiin kuoliaaksi. Sentencedin biisit kertovat usein kuolemasta ja itsemurhasta, joten ei ole yllätys, että samat aiheet nousevat esiin myös haastatteluissa. Lopakan ja Laihialan pohdinnat kuolemasta ja sen merkityksestä heille itselleen on mielenkiintoista luettavaa. Kirja menee paikoitellen kovin herkäksi enkä onnistunut lukemaan kirjaa kuivin silmin.
Kirjan luettuani kunnioitus Sentencediä ja sen jäseniä kohtaan nousi entisestään. He tekivät musiikkia omalla tavallaan, eivät välittäneet siitä mitä muut heistä ajattelivat ja osasivat viedä työnsä kunnialla päätökseen. Kiitos Sentenced! Kiitos Matti Riekki! Tämä kirja on kansallinen (ja toivottavasti tulevaisuudessa myös kansainvälinen) urotyö musiikkimaailmalle! Sentencedin musiikki elää edelleen, vaikka bändi ei.
"Kyllähän se parhaimmillaan tuntu niinku olis syttyny tulleen", Lopakka tokaisee. Laihiala summaa aiheen koruttomaan tyyliinsä.
"Sen hyvän illan jakso aina olla elävien kirjoissa."
Sitaattikunniamaininnan saa ("jäähyväis-dvd:stä" tuttuakin tutummaksi muodostunut Laihialan lausuma):
Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio!
Kirja on onneksi huomioitu muissakin blogeissa kuten seuraavissa: Hannan kirjokansi, Hemulin kirjahylly, Luen, mutta en kirjoita, Notko, se lukeva peikko. Lähdenkin tästä lukukierrokselle fiilistelemään kirjan jälkihöyryissä!
Kiitos vierailusta blogissani! Blogillesi on muuten mitä mainioin nimi. Todellakin hienoa, että tämä kirja on kirjoitettu. Itse vain mielelläni olisin lukenut vaikka sata sivua enemmän, mutta paljon hyvää kirjassa tietysti on.
VastaaPoistaOli kiva käydä vierailulla, Kirjakansi :) Kiitos nimikehuista! Ei minuakaan olisi haitannut vaikka kirja olisi ollut pitempi, mutta toisaalta jos tarvittavan asian saa kerrottua napakasti niin mitäpä sitä turhia lavertelemaan.
PoistaMinunkin faniuteni alkoi vasta Laihialan Villen laulamisen myötä, ja Cold White Light on ollu sellainen aarre minulle että aihän sitä voi kuvaillakaan...Hyvän arvion olet kirjoittanut, sain itse tämän kirjan synttärilahjaksi (toivomuksestani) ja olisin myös lukenut vaikka kaksinkertaisen määrän sivuja, sitähän ei meinannut malttaa laskea käsistään. Toivottavasti tämä kirja käännetään vähintäänkin englanniksi, että muunkin maailman fanit saavat lukea tämän parhaista parhaimman bändin tarinan. Sentencedin musiikki elää aina - kiitos Sentencedin jätkät, kiitos Matti Riekki kirjan kirjoittamisesta. RIP Miika ja Sentenced.
VastaaPoistaKiitos Annukka! Kiva kuulla Sentenced-taustastasi. Ja meillä siis on sama suosikkialbumi :) Kirja aiheutti sikäli ristiriitaisen reaktion, että toisaalta kirjan halusi ahmia heti ja toisaalta sitä olisi mielellään lukenut hitaasti säästellen. Luin jostain, että japanilaiset Sentenced-fanit olisivat kääntäneet tätä kirjaa japaniksi Google-kääntäjän avulla! Tuloksena saattaa olla melkoinen sillisalaatti, jos jo pelkkä kirjakielen kääntäminen tuottaa ohjelmalle vaikeuksia taitaa Oulun murre olla sille mahdottomuus ;) Toivottavasti tosiaan kirja käännettäisiin ainakin englanniksi. Niinpä, Sentencedin musiikki elää aina <3
PoistaSama tunne tuli muuten minulle, niinkuin sanoit, toisaalta ei ois halunnut, että kirja loppuu ja toisaalta se piti lukea heti! Mulle kävi niin, että kun olin kirjan lukenut, laitoin sen hyllyyn, ja meni varmaan pari minuuttia, kun hain takasin, ja luin sitä jostain kohti uudelleen! Luin myös tuon saman että joku olisi Google-kääntäjän avulla lukenut (=yrittänyt lukea) kirjaa, mutta todellakin, varmasti sula mahdottomuus kääntää tätä ihanaa Oulun murretta millekään kielelle! Minusta tämä just murteella kirjottaminen oli hyvä asia, kerta se antoi sen varsinaisen todellisuuspohjan tälle tarinalle. Ja teki henkilöistä todellisia. Tulipa itellä mieleen, että täytyy kesällä ajella Muhokselle Kirkkosaareen kattomaan se Miikan hautapaikka...Mullahan on soittoäänenä ollut jo vuosia vuosia Mourn...eikä sitä VOI vaihtaa. Muuten sanoit kans hyvin tuon kirjan ulkoasusta, että jos se olisi ollut "prameampi", ei se olis kertonu todellisuutta tästä porukasta. Ja kirjan kansi on niin mahtava, että itte piti sitä vain tovi katsella ennenkun raaski ees avata....Tulee luultavasti selattua vielä uudelleen ja usein...
PoistaKyllä tähän kirjaan tulee varmasti palattua useamman kerran <3 Kirjakielellä kirjoitettuna tarina olisi takuulla tuntunut erilaiselta ja etäisemmältä. Itse asiassa ajattelin kirjoittaa tämän postauksen ensin omalla Oulun lähialueen murteellani, mutta pidättäydyin lopulta "virallisemmassa" kielessä. Olemme käyneet Muhoksella usein, mutta ei ole koskaan tullut käytyä tuolla hautausmaalla, pitäisi korjata tilanne! Jäin miettimään kirjan yhdessä kuvassa ollutta Sentencedin "hautakiveä", missäköhän se mahtaa olla...? Mourn on hieno biisi.
Poista