Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Gummerus, 2008

104 sivua

Luettu: 18.8.2014

Mistä: lainattu työkaverilta

Kesän vaihtuessa syksyksi olen tehnyt itsestäni kaksi lukemiseen liittyvää huomiota. Ensinnäkin minua "vaivaa" ihan hillitön lukuhimo, koko ajan pitäisi olla kirja käsissä ja olen levoton jos en voi lukea. Toiseksi kaipaan lukemistooni jännitystä. Huomasin Kannon kirjan työpaikalta ja pyysin sen työkaveriltani lainaan. Kummitusjuttuja, kyllä kiitos!

Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta on eräänlainen kummitusopas. Anneli Kanto esittelee kirjassaan 13 erilaista kummituslajia: Pahantekijä, Sijaton sielu, Luuranko, Kuollut kulkee, Sotilas, Talon ja tavaran vahdit, Laitoskummitus, Maara, Paholainen, Eläinkummitus, Autoileva kummitus, Ennustajat ja Räyhähenki. Jokaisen kummituslajin kohdalla kerrotaan yksi tai useampi tarina, jotka ovat Kannon mukaan tosia, sekä valotetaan kummituslajin erityispiirteitä, tuntomerkkejä, esiintymislaajuutta ja vaarallisuutta. Kanto on valinnut tarinat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Svenska Litteratursällskapin kokoelmista. Tarinat eivät kuitenkaan ole täysin alkuperäisasussaan vaan Kanto on mm. yhdistellyt niitä. Tarinoiden kuvituksena on Mapi Heikura-Salajan kummituksista ottamat valokuvat.

     Tiina koputti seinään. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Silloin seinän takaa vastattiin. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Kaikki kolme lasta katsoivat toisiinsa. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki säntäsivät yhdessä ulos huutaen suureen ääneen. He juoksivat minkä kintuista lähti rantaan asti[.]

     Lapset eivät uskaltaneet mennä takaisin taloon, vaan päättivät odottaa rannassa vanhempiaan, jotka olivat järvellä nostamassa verkkoja.

     - Joko uskotte? kysyi Tiina huohottaen.

     - Katso, Timo kuiskasi ja osoitti taloa: - Ikkunassa on joku.

     Lapset katsoivat. Yhdessä ikkunassa näkyi ihmisen hahmo. Se katseli heitä.

Kirja on esineenä tyylikäs. Tumma sinertävä kansi, vanhahtava fontti, repaleisesta aukosta näkyvä koivumaisema ja naisen epäselvä hahmo luovat jännitystä ja houkuttavat lukemaan. Sivujen ilmava taitto, mustavalkoiset kuvat ja sivuilla kulkeva musta oksakoristus jatkavat kannen linjaa. Ulkoasu kulkee käsi kädessä kirjan aavemaisen aiheen kanssa.

Siinäpä ne suurimmat kehut minun osaltani olivat, valitettavasti. Kun ehdin ulkoasun ihastelultani lukemaan kirjaa oli ensivaikutelma kovin vaisu. Kerronta muistuttaa juuri niitä lapsena kavereiden kanssa hämärässä kerrottuja kummitusjuttuja (toki myös kuulimme koputuksia, kävimme kummitustalolla ja kokeilimme spiritismiä). Silloin pelotti, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani koin lähinnä huvittuneisuutta. Monessa tarinassa on jopa (tahattoman?) koomisia piirteitä. Luuranko sai minut tosissani miettimään kenelle tämä kirja on suunnattu, lapsille ja nuorille vai aikuisille? Lähes jokaisessa tarinassa on lapsi tai nuori päähenkilö(i)nä, mutta toisaalta osa tarinoista tuntuu sopivan enemmän aikuisille. Kirjastoissa kirjaa on luokiteltu niin aikuisten kuin lasten ja nuorten osastolle, joten sieltäkään ei löytynyt apua.

Olisin kaivannut kirjaan hieman tieteellisempää tai faktapitoisempaa näkökulmaa, mikäli se aihe huomioon ottaen on mahdollista. Kummituslajien jaottelu tuntui liukuvalta ja niissä oli päällekkäisyyksiä, esimerkiksi sijattomalla sielulla ja kulkevalla kuolleella on molemmilla tehtävä, jonka suoritettuaan he yleensä katoavat. Parin tarinan (Luuranko, Lentävä aave) mukaan ottaminen ihmetytti kovasti eivätkä ne ainakaan nostaneet arvostustani kirjaa kohtaan, päinvastoin. Lyhyitä tarinoita oli hankala sijoittaa ajallisesti mihinkään, tuntui kuin osa tarinoista olisi sijoittunut käytetyn kielen perusteella kauemmas menneisyyteen, mutta yksityiskohdat viittasivat kuitenkin nykyaikaan. Koska kerrontatyyli oli sen verran suoraviivaista ja yksinkertaista aloin kiinnittää huomioni epäolennaisiin asioihin. Huomasin tyynyn kylmän puolen kääntämisen toistuvan kahdessa tarinassa ja kuulostelin mielessäni useita erikoisia sanoja: oven kaaputusta, Timppa inui päästä mukaan jne.

Ehkä aloitin kirjan lukemisen täysin vääristä lähtökohdista kuvitellessani ulkoasun ja Kannon esipuheen perusteella, että tämä olisi ennemmin aikuisille suunnattu teos. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut eikä kirja saanut minua missään vaiheessa vakuuttuneeksi tai jännittämään - saati pelkäämään, niin kuin olin hieman toivonut. Haluan kummitusjuttuni pelottavina, en naurattavina. Heikura-Salajan valokuvatkaan eivät juuri aiheuttanet kylmiä väreitä vaikka osa niistä vaikuttavia olikin, paitsi paholaisen kuva, mikä vaikutti jopa ennemmin vitsiltä. Haukkasin tämän nopeana (ja todennäköisesti nopeasti unohtuvana) välipalana, mutta luulen, että koululaiset saattaisivat pitää tätä kutkuttavan jännittävänä.

Ei kirja silti täysin huono lukukokemus ollut. Kirja oli tasalaatuinen ja nopealukuinen, oli mukava lukea kirja samana päivänä alusta loppuun (muutenkin kuin lukumaratonilla). Osa kummituslajeista kuten maara ja autoileva kummitus olivat kiinnostavia ja vaikka en päivänvalossa kirjaa lukiessani pelännyt jäi jotain murusia kirjasta kuitenkin kummittelemaan mieleeni hämärän tultua...

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Itse asiassa August on hieman kuollut, hän sanoi.

Ps. Se, että en vaikuttunut kirjasta ei johdu siitä, ettenkö uskoisi kummituksiin. Olen kokenut useampia selittämättömiä tapauksia ja mm. etiäiset ovat minulle tuttuja (tosin kirjassa mainitaan, että kyseinen aave on hauska ja mukava, ehkä kokemani vähemmän mukavat etiäiset eivät sitten ole olleetkaan etiäisiä vaan jotain muita.) Olin siis vain väärä lukija tai väärää kohderyhmää kirjalle. Mutta miksi esimerkiksi Noidan käsikirja toimii ja tämä ei?  En osaa sanoa.