Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

(Metsän ja meren suku #2)

Otava, 2017

  363 sivua

Luettu: 19.7.2018

Mistä: kirjastosta

Halusin lukea lukumaratonin jälkeen jotain takuulla mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Ainakin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan ensimmäisen osa täytti kyseiset kriteerit, joten eiköhän toiselta osalta voisi odottaa samaa.

Aurin ja Haakonin keskimmäisen lapsen Tuulin polku on suunniteltu valmiiksi vanhempien asettamien suuntaviittojen mukaan, mutta Tuuli kapinoi vastaan. Hän ei halua seurata äitinsä jalanjäljissä tietäjän tielle ja jäädä pitkiksi talviksi sisään kotitöitä tekemään vaan hänen verensä vetää enemmän isänsä ja tämän suvun suuntaan, Tuuli haluaa mieluummin kulkea metsässä, metsästää, puolustaa omiaan ja tulla kilpineidoksi. Kun Tuulin veli Unti lähtee tietäjä Arijoutsen kanssa värväämään sotajoukkoja avuksi idästä tulevaa uhkaa vastaan hyppää Tuuli vanhemmiltaan salaa hevosensa selkään ja jättää Linnavuoren lähteäkseen muiden seuraan vaaralliselle matkalle, jolle liittyy myös Hakoisten Linnavuoren kuninkaan poika Tommo.

Tuuli puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei tiennyt vielä itsekään kykyjensä rajoja, mutta Hämeenkorven talvi selvittäisi ne pian.
      Kylmä viima puhalsi pohjoisesta. Se haisi talvelta. Tuuli painoi leukansa turkisliivin kaulukseen ja katseli veljeään, joka souti mietteisiinsä vajonneena.

Mainittakoon aluksi, että kirjan takakannen mukaan Linnavuoren Tuuli on sarjan itsenäinen jatko-osa, mutta suosittelen lukemaan ensin aloitusosan Itämeren Auri, jotta jatko-osasta saa enemmän irti. Varsinkin yksi tarinalinja kaipaa mielestäni ensimmäisen osan lukemisen avautuakseen paremmin. Ilman Aurin lukemistakin pärjää, mutta minusta oli mukava tuntea Tuulin perheen taustat.

Linnavuoren Tuuli alkaa takautumana Tuulin lapsuudesta, tapahtumasta, joka laskee syyllisyyden taakan Tuulin harteille. Prologin jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jolloin Tuuli aikuisuuden kynnyksellä yhä edelleen yrittää korjata lapsuuden tapahtumien jälkiä. Tarina seuraa Tuulin lisäksi Auria, joka tasapainoilee tietäjän ja äidin roolien välillä sekä Alvaa, Pohjanmiesten mukana kulkevaa vahvaa ja pelättyä naissoturia. Aluksi oli vaikea päästä tarinaan kiinni, juuri kun pääsi tarinan imuun näkökulma vaihtui toiseen naiseen. Aurin ja Alvan osuudet tuntuivatkin aluksi hieman irrallisilta, mutta vain hetken.

Vaikka tarinan pääosassa on nuori nainen on yksi kirjassa vahvana erottuva teema vanhemmuus. Valkama kuvaa hyvin sitä kuinka lasten odotetaan toimivan tietyllä tavalla, osin vanhempien asettamien odotusten, mutta myös suvun ja sukupuolen asettamien perinteiden mukaan. Tyttöjen odotetaan seuraavan äitejään, huolehtivan kodista ja perheestä, poikien tehtävänä on jatkaa miehistä isien perinnettä, kasvaa perheen elättäjäksi ja suojelijaksi. Vastaan pyristely voi olla vaikeaa ja ennakkoluuloja voi joutua torjumaan urakalla. Tuuli (sekä myös veljensä Unti) voikin toimia rohkaisevana esikuvana, aina voi valita oman tiensä. Valkama valottaa myös äidin näkökulmaa siitä kuinka vaikeaa on tehdä valintoja, kuinka päästää irti kasvavista lapsista ja antaa heidän seisoa omilla jaloillaan.

     – Mitä minun tulisi tehdä? Jättää vanhemmat lapseni oman onnensa nojaan, antaa kohtalon määrätä heidän kulkunsa, vai jättää pienokaiseni tänne ja kiirehtiä toisten perään?
     Auri puristi Iki-Kuuraa hellästi sylissään ja liekutti tuhisevaa, herttaisen pehmoista poikaa syvempään uneen.
     – Miten voisin jättää pienen sydänkäpyseni?
     Väsynein ja anovin silmin hän katsoi noitaa, jolla oli vastaus kaikkeen – jopa mahdottomaan, kuten hänen viimeisimpään kysymykseensä.
     – Puhuuko Ylinen tai Alinen mitään? Kuiskiiko luonto, suvun henki mullan alta?
     Utujoutsi katsoi Auria ja sääli välkähti silmissä. Ne olivat vuosienkin jälkeen yhä kuin kaksi kaiken näkevää lähdettä. Noita räpäytti silmiään ja lähteen pinta oli tyyni.
     – Ei ole vastausta äidille, jonka pitää valita lastensa välillä. Ei tässä elämässä, ei menneessä, eikä tulevassa.

Hitaahkon alun jälkeen lukeminen etenikin vauhdilla ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Kun kokonaisuus alkoi hahmottua oli loppu suorastaan ahmittava. Olihan tässä pientä ennalta arvattavuutta tietyiltä osin, mutta kun vauhtia ja käänteitä riitti monella suunnalla ja tarina eteni sujuvasti ei niistä tarvinnut välittää. Metsien havinaa, koskien kohinaa ja seikkailuja, oiva resepti hellepäivinä nautittavalle kirjalle.

Niin ja vielä se Tuulin mukana kulkeva suomenpystykorvapentu, siinä vasta ihana, tomera ja uskollinen matkakaveri! Valkama osoittaakin kiitoksensa paitsi tälle Suomen kansalliskoiralle myös yleisesti pystykorvakoiraharrastukselle sekä metsän ja vanhan perimätiedon kunnioitukselle. Pikinokkien kunniaksi vielä kuva omasta rakkaasta ja uteliaasta lukukaveristani, jonka piti helteeltä vilvoittelun lomassa ängetä minun ja kirjan väliin, kerjätä rapsutuksia, pitää kirjaa hetken tyynynään sekä myös vähän nuolaista kirjan kulmaakin (kirjaan ei kuitenkaan jäänyt kosteusvaurioita).

 ♥

Sitaattikunniamaininnan saa:

Totuus oli aina kirkas kuin tähtitaivas. Sen näki selvästi, mutta vain jos nosti katseensa rohkeasti ylös.

Sekä:

 – Mietitkö koskaan rakentaessasi, kenelle rakennat? Entä jos meille on annettu vain tämä hetki aikaa?

Helmet lukuhaaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kirjankansibingo kesä 2018: Seikkailu. Bingo! Ensimmäinen (pysty)rivi täynnä. Tässä rivin osumat:

Kaupunki: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Hieno fontti: Marko Hautala: Kuokkamummo 

Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

Seikkailu: Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Keltainen ja oranssi: Marko Annala: Värityskirja