torstai 27. helmikuuta 2014

Charlaine Harris: Samaa verta



Charlaine Harris: Samaa verta (#10)
Gummerus, 2013
353 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Dead in the Family, 2010)
Luettu: 25.2.2014
Mistä: kirjastosta


Hyppy Iijoen kuohuista ja Taivalkosken selkosilta Bon Tempsiin oli valtava, mutta se sujui oikein mukavasti. Pysyy tasapaino lukemisissa ja mieli virkeänä kun tyylit ja genret vaihtuvat!

Vampyyrien vallankaappaus ja keijusota ovat ohi ja tilanne Bon Tempsissa on rauhoittumaan päin, tai niinhän sitä luulisi. Muodonmuuttajien tulo julkisuuteen ja sen jälkimainingeissa suunnitteilla olevat lakimuutokset aiheuttavat närää niin muodonmuuttajien kuin valtaväestön keskuudessa. Sookie on toipumassa taisteluvammoistaan ja totuttelee vampyyrirituaalein solmittuun avioliittoon Ericin kanssa, mutta yhteinen aika viikinkivampyyrin kanssa on vähissä sillä miehellä on omat ongelmansa häilyvän valtatilanteen ja yllätysvieraiden kanssa. Kämppiksensä Amelien lähdettyä takaisin New Orleansiin Sookie saa kotiinsa seuraa paitsi edemenneen serkkunsa telapaattipojasta Hunterista myös serkustaan Claudesta, joka on jäänyt yksin sisarensa Claudinen kuoleman jälkeen, Claude nimittäin haluaa muuttaa väliaikaisesti Sookien luo. Sookien mailla on pian ruuhkaa, Alciden johtama ihmissusilauma pyytää lupaa täydenkuunjuoksuihin Sookien metsässä ja metsästä löytyy yllättäen myös muita jälkiä.

Minäpä kerron, missä mentiin. Olin ollut siinä uskossa, että kaikki muut keijut paitsi serkkuni Claude oli eristetty omaan maailmaansa. Ainakin kaikki amerikkalaiset keijut. En ollut koskaan uhrannut ajatusta muiden maiden keijuille, ja nyt minä puristin silmäni kiinni ja hätkähdin typeryyttäni. Isoisoisäni Niall oli sulkenut kaikki keijujen ja ihmisten maailman väliset portit. Niin hän oli ainakin väittänyt. Olin olettanut, etten kuulisi enää muista kuin Claudesta, joka oli elänyt ihmisten keskuudessa niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Miten siis oli mahdollista, että metsässäni oli talsinut keiju?

Tarinan alussa mietin jääköhän Samaa verta vain välityömäiseksi lämmittelyksi, mutta onneksi Harris pääsee tarinankerronnassaan vauhtiin ja tapahtumia ja toimintaa puskee vähän joka suunnalta. Uusia henkilöitä tulee (ja menee) ja vanhoihin tuttuihin, varsinkin Claudeen, pääsee tutustumaan vähän paremmin. Sookien ja Ericin suhteesta ei hirveästi uutta irtoa, tilanne vähän junnaa paikallaan.

Yksi asia mikä kiinnitti huomioni oli Sookien pohdinta minkälaista olisi elää (olla elävänä kuolleena? miten tämän nyt sanoisi?) vampyyrina. En ainakaan muista, että tätä näkökulmaa olisi käsitelty aiemmissa osissa, ei vaikka Sookien lyhyestä mieshistoriasta löytyy kaksi vampyyripoikaystävää ja lukemattomia verisiä ja väkivaltaisia yhteenottoja muiden vampyyrien kanssa. Nythän tässä alkoi väkisin miettiä mihin suuntaan tarina tästä etenee, sarjaahan ei montaa osaa ole jäljellä mikäli Harris ei innostu tätä jatkamaan ja jatkamaan ja... Kieltämättä kutkuttaisi hakea heti seuraava osa, mutta vietän ainakin ensin hiihtoloman ilman Sookieta ja kumppaneita.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Päiväkoti-ikäinen telepaatti on haastavaa seuraa.

Huh, mikä ajatus ;)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti