Kalle Päätalo: Huonemiehen poika
(Iijoki #1)
(Iijoki #1)
Gummerus, 1995 (1971)
543 sivua
Luettu: 19.2.2014
Mistä: kirjastosta
Kalle Päätalon Iijoki-sarjan lukeminen on ollut usein mielessäni. Olen tiennyt sarjan olemassaolon suurin piirtein koko ikäni. Muistan, että mummulassa oli näitä kirjoja sillä pappani luki sarjaa ja taisi myös joskus puhua Kalle Päätalosta. Koen Iijoki-sarjan lukemisen lähes velvollisuudekseni, pääsen ehkä jollain tavalla kirjalliseen (henkiseen? en tiedä) yhteyteen jo edesmenneen pappani kanssa. Yksi painava syy tutustua sarjaan on myös se, että olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina Iijoen läheisyydessä. Kun Kirjavan kammarin Karoliina laati Iijoki-sarjan kimppaluvun ilmoittauduin mukaan, nyt on viimein sopiva aika tutustua Kalle Päätalon massiiviseen sarjaan. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa kuin ottaa silmäys sarjan nimivesistöön, minunkin kotijokeeni:
Jos pysäyttää katseensa Suomi-äidin ohuimmalle kohdalle, uuman paikkeille, löytää silmä viivan, joka alkaa perukaksi kääntyvän Pohjanlahden rannasta ja jatkuu mutkia loirien ja vähitellen oheten itään. Tämän viivan selkään on kirjoitettu useampaan kohtaan sana Iijoki. Loppupäässä luikerteleva viiva rupeaa kääntymään koilliseen, ja maisemilta, joilla se häipyy olemattomiin, on matkaa Neuvostoliiton rajalle vain vajaat pari peninkulmaa.
Huonemiehen poika on siis Kalle Päätalon (11.11.1919-20.11.2000) omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan aloitusosa. Ennen yhdenkään henkilön esittelyä Päätalo tuo lukijan silmiin kuvauksen Iijoesta, ensin pääpiirteittäin lyhyesti joen virtaussuunnassa ylhäältä alas esiteltynä ja sitten merilohen matkassa toiseen suuntaan, Pohjanlahdesta ylävirtaan päin. Kun virtaavat raamit kirjalle on piirretty siirtyy Päätalo kirjan pääpaikalle, Taivalkosken Jokijärvelle ja päästää tarinaansa mukaan myös ihmiset. Päätalo kertoo vanhempiensa Herkon ja Riitun yhteiselämän alkutaipaleesta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, isoveljensä Toivon varhaisesta kuolemasta, omasta sekä nuorempien sisarustensa Martan, Mannen ja Eetin syntymästä ja elämänsä varhaisvuosista oman kodin rakentamisesta Kallioniemeen, kansakoulun aloitukseen ja ensimmäiseen talvisavottareissuun. Noin kymmeneen vuoteen mahtuu paljon tarkasti kuvattuja tapahtumia ja useita henkilöitä.
En yhtään ihmettele miksi Päätalo on suosionsa saavuttanut. Hienoa luontokuvausta, realistisen kuuloista ajankuvaa, perhesuhteita ja arjen askareita huumorilla ja murteella väritettynä. Päätalon huumori pääsi yllättämään, en odottanut kirjan olevan hauska, mutta niin vain huomasin naurahtelevani ääneen useaan kertaan. Murre antaa tarinaan oman lisänsä, se tuo lisää uskottavuutta ja luo ajan patinaa. Osa Päätalon murteesta on hyvinkin tuttua, mutta ihan kaikkea en ymmärtänyt ja se hieman häiritsi lukemista. Tosin kaikkea ymmärtämättömyyttäni en voi laittaa murteen piikkiin vaan esimerkiksi osa tukkilaissanastosta oli minulle outoa. Osaa Päätalon käyttämistä sanoista piti makustella pidempään, esimerkiksi höpöstelytouhut ja selkäkeikkanaurut kuulostivat mukavilta.
Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka ainakaan ensimmäisen osan perusteella sarja ei suosikkieni joukkoon nouse. Minulle tärkeimmiksi henkilöiksi nousivat kirjan päähenkilö Kalle sekä hänen äitinsä Riitu. Päätalo kuvaa hienosti Riitun sisua ja lämpöä. Vaikka arki on raskasta Herkko-isän ollessa pitkiäkin aikoja savotoissa pitää Riitu huolta perheestään, kotitilastaan ja myös kylänväestä erityisesti kuuluisan kuppaustaitonsa avulla. Välillä viuhahtaa remmi Riitun kurittaessa Kallea, mutta heidän välinsä ovat kuitenkin erityisen lämpimät. Mieleeni jäi erityisesti Riitun huoli Kallen uintiretkistä sekä heidän yhteiset hetkensä kummituksen joenlaskua seuratessa ja koiran itkua kuunnellessa.
Ainoa heikkous kirjassa oli mielestäni suuri henkilöiden ja paikkojen määrä. Kuten Päätalo kirjassaan mainitsee annettiin noina aikoina lapsille usein samoja nimiä ja monet Kallet ja Väinöt menivät minulla välissä sekaisin, varsinkin kun heitä vielä usein kutsuttiin joko lempinimillä tai muilla kutsumanimillä. Henkilöistä tai perheistä puhuttaessa käytettiin usein myös talonnimiä, eivätkä kaikki mitenkään pysyneet mielessäni. Ehkä tässä olisi ollut lukijamukavuuden kannalta pientä karsimisen tai tiivistämisen varaa. Toisaalta suuren henkilömäärän ja useat paikan- ja talonnimet ymmärtää, onhan kyseessä kuitenkin omaelämäkerrallinen tarina. Haluan ehdottomasti jatkaa kirjasarjan lukemista, Tammettu virta on jo lainattu ja se täytynee ottaa pian käsittelyyn.
En yhtään ihmettele miksi Päätalo on suosionsa saavuttanut. Hienoa luontokuvausta, realistisen kuuloista ajankuvaa, perhesuhteita ja arjen askareita huumorilla ja murteella väritettynä. Päätalon huumori pääsi yllättämään, en odottanut kirjan olevan hauska, mutta niin vain huomasin naurahtelevani ääneen useaan kertaan. Murre antaa tarinaan oman lisänsä, se tuo lisää uskottavuutta ja luo ajan patinaa. Osa Päätalon murteesta on hyvinkin tuttua, mutta ihan kaikkea en ymmärtänyt ja se hieman häiritsi lukemista. Tosin kaikkea ymmärtämättömyyttäni en voi laittaa murteen piikkiin vaan esimerkiksi osa tukkilaissanastosta oli minulle outoa. Osaa Päätalon käyttämistä sanoista piti makustella pidempään, esimerkiksi höpöstelytouhut ja selkäkeikkanaurut kuulostivat mukavilta.
Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka ainakaan ensimmäisen osan perusteella sarja ei suosikkieni joukkoon nouse. Minulle tärkeimmiksi henkilöiksi nousivat kirjan päähenkilö Kalle sekä hänen äitinsä Riitu. Päätalo kuvaa hienosti Riitun sisua ja lämpöä. Vaikka arki on raskasta Herkko-isän ollessa pitkiäkin aikoja savotoissa pitää Riitu huolta perheestään, kotitilastaan ja myös kylänväestä erityisesti kuuluisan kuppaustaitonsa avulla. Välillä viuhahtaa remmi Riitun kurittaessa Kallea, mutta heidän välinsä ovat kuitenkin erityisen lämpimät. Mieleeni jäi erityisesti Riitun huoli Kallen uintiretkistä sekä heidän yhteiset hetkensä kummituksen joenlaskua seuratessa ja koiran itkua kuunnellessa.
Ainoa heikkous kirjassa oli mielestäni suuri henkilöiden ja paikkojen määrä. Kuten Päätalo kirjassaan mainitsee annettiin noina aikoina lapsille usein samoja nimiä ja monet Kallet ja Väinöt menivät minulla välissä sekaisin, varsinkin kun heitä vielä usein kutsuttiin joko lempinimillä tai muilla kutsumanimillä. Henkilöistä tai perheistä puhuttaessa käytettiin usein myös talonnimiä, eivätkä kaikki mitenkään pysyneet mielessäni. Ehkä tässä olisi ollut lukijamukavuuden kannalta pientä karsimisen tai tiivistämisen varaa. Toisaalta suuren henkilömäärän ja useat paikan- ja talonnimet ymmärtää, onhan kyseessä kuitenkin omaelämäkerrallinen tarina. Haluan ehdottomasti jatkaa kirjasarjan lukemista, Tammettu virta on jo lainattu ja se täytynee ottaa pian käsittelyyn.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Särehän nyt ihtesi hepulitautisi kansa! sanoo ämmi.
Kävin tätä juttuasi muka kommentoimassa tuoreeltaan, mutta näköjään viesti katosi jonnekin matkalla.
VastaaPoistaOlen ihan hurjan iloinen tästä kimppaluvusta, sillä en usko, että muuten olisin Iijoelle lähtenyt. :) Minua ei kirjassa häirinnyt niinkään henkilöiden suuri määrä, vaan se, että saman nimisiä tuntui olevan hirveän paljon. Ja kun monilla oli oikea nimi, puhuttelunimi ja haukkumanimi, niin ihan varmasti sekoilin niissä.
Ihan ei Päätalo vielä minunkaan kaikkien aikojen suosikkikirjailijoiden listalle päässyt, mutta kuka tietää, mitä sarja vielä eteen tuo. Ainakin kielen rehevyys ja kertojan pilke silmäkulmassa antavat odottaa paljon jatkoltakin.
Harmi Maija, että kommenttisi on jäänyt välille, kiva kun tulit uudelleen kommentoimaan :)
PoistaEn tiedä olisinko minäkään vielä innostunut Iijoki-sarjaa lukemaan ilman kimppalukua, vaikka sarja onkin kiinnostanut pitkään. Porukalla lukeminen kannustaa kovasti :)
Tuskin minäkään olisin tuskastunut "vain" suureen henkilömäärään, mutta tosiaan nuo lukuisat Kallet, Väinöt ja monet muut lempi-kutsuma-haukkuma-talonnimineen sekoittivat.
Tammettu virta vaikuttaa alun perusteella erittäin mielenkiintoiselta :)
Oikeastaan ainoa paha vika tässä Iijoki-sarjassa on mielestäni se, että siihen jää koukkuun ;))
VastaaPoistaJussi, tämän vian olen minäkin ollut havaitsevinani ;)
PoistaSain eilen loppuun Iijoki-sarjan viimeisen osan (Pölhökanto). Reilussa vuodessa luin kaikki 26 osaa, en kuitenkaan kronologisessa järjestyksessä. Se ei ole mielestäni edes tarpeen, sillä sarjassa limittyy jatkuvasti useita aikatasoja. Noin 2 kirjaa/kk osoittaa hyvin sarjan riippuvuutta aiheuttavan luonteen. Kokonaisuutena lukukokemus hakee vertaistaan. Uskoin aiemmin pitkään, että Päätalon kirjat ovat pitkäveteisyyden huippu, mutta onneksi tulin sarjan aloittaneeksi. Uskon että sarjan käsittelemistä teemoista ja henkilökuvista jokainen löytää useita samaistumiskohteita. Sarjan lukeminen on eräässä mielessä jopa terapeuttinen kokemus.
VastaaPoistaAnonyymi, sinullahan on ollut hurja lukuvauhti! Minulle 1 kirja/2kk tuntuu aika sopivalta. Kieltämättä minullakin oli mielikuva pitkäveteisestä sarjasta, mutta ne ennakkoluulot ovat ainakin alun perusteella ropisseet pois. Eihän nämä kirjat vauhdikkaasti etene, mutta eivät ole pitkäveteistä nähneetkään :)
Poista