Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

WSOY, 2013

164 sivua (ennakkokappale)

Suomentanut: Leena Leinonen

(La liste de mes envies, 2012)

Luettu: 14.9.2014

Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale

Delacourtin Onnen koukkuja on keikkunut lukupinossani todella pitkään. Olin hieman kahden vaiheilla luenko sitä lainkaan, lottoteema ei herättänyt pakko lukea! -tunnetta, mutta toisaalta ranskalaisuus ja kaunis pitsikuvioitu kansi houkuttelivat lukemaan. Lopulta lukupäätöksen sinetöi -jälleen- Annamin Vivé la France! -lukuhaaste. Haasteen kanssa tuleekin näemmä kiire, muistelin sen jatkuvan vuoden loppuun, mutta sehän päättyykin jo 1.10.2014!

47-vuotiaalla Jocelyne Guerbettella on päällisin puolin kaikki oikein hyvin. Hänellä on Venantino Venantinin näköinen aviomies Jocelyn eli Jo, sama lempinimi ja etunimeltäänkin lähes täyskaima, naimisissa yli kaksikymmentäyksi vuotta, kaksi aikuista lasta Romain ja Nadine, pieni käsityöliike ja sitä suositumpi käsityöblogi sekä viereisen salongin ystäväkaksoset Danièle ja Françoise. Menneiden vuosien taakat kuten äidin äkillinen menehtyminen ja lapsen kuolema ovat toki jättäneet jälkensä Jocelyneen, mutta niitä ei päälle päin näe. Jocelyne on pehmeä ja mukautuva, hän on selviytyjä. Entä sitten kun Jocelynen kohdalle osuu reilun 18 miljoonan euron kokoinen onnenpotku, lottovoitto. Miten perhe, varsinkin aviomies, suhtautuu äkkirikastumiseen kun Jocelyne itsekään ei tiedä mitä voitolla tehdä? Lyhentääkö raha välimatkoja, lähentääkö se ihmisiä?

     Teidän sekkinne, hän sanoo. Tässä. Kahdeksantoista miljoonaa viisisataaneljäkymmentäseitsemäntuhatta kolmesataayksi euroa ja kaksikymmentäkahdeksan senttiä, hän ääntää hitaasti kuin tuomion. Oletteko varma, ettette halua rahoja mieluummin tilisiirtona?

     Olen varma.

     Itse asiassa en ole varma enää mistään.

Tarina tuntui idealtaan ennalta-arvattavalta, mutta toisaalta Jocelynen olemuksessa ja kertojaäänessä oli heti ensi sivuilta lähtien jotain kiinnostavaa. Hän vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta keski-ikäiseltä naiselta, mutta samalla kovin epävarmalta ja onnettomalta. Jocelynen pehmeän, kaikessa joustavan kuoren alta pilkistääkin välillä kova ja kyyninen kerros. Delacourt tuo Jocelynen toisen puolen esiin yllättävissä kohdissa, terävissä sivulauseissa. Pidän hahmoista, joiden ensivaikutelma hämää.

     Näettehän, me valehtelemme itsellemme aina.

     Sillä rakkaus ei kestäisi totuutta.

Jocelynen lisäksi myös aviomies Jo ja koko juoni onnistuvat yllättämään. Onnen koukkuja ei tarjoa mitään järisyttäviä juonenkäänteitä, mutta se ei ole missään nimessä niin ennalta-arvattava kuin etukäteen luulin. Kirja ei ole myöskään kovin kepeä vaan siinä on hyvinkin tummia sävyjä. Tarinassa on paikoitellen hieman ärsyttävä alleviivaamisen ja opettamisen maku, mikä häiritsee, mutta silti sen parissa viihtyi lukemisen vievän lyhyen hetken ajan (parempien kirjojen välissä) ihan hyvin. Peruskiva välipala, mutta ei mikään suurten tunteiden tai vahvojen muistijälkien kirja. Ranskalainen tunnelma pelasti paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me taivutimme hiljaisuutta, hän ja minä: katseita, eleitä ja huokauksia subjektien, verbien ja objektien sijasta.

Katjalle kirjassa ei ollut tarpeeksi koukkua, Laura piti kirjan ranskalaisuudesta ja Anni antoi kirjalle lähes täydet pusut.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

Vivé la France! -haaste, sininen ja valkoinen raita suoritettu

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta

Like, 2014

432 sivua

Luettu: 11.9.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Hihkaisin riemusta kun huomasin Liken julkaisevan Apulannasta kertovan kirjan. Apulannalla on ollut paikka sydämessäni Attack of the A.L. People -levystä eli vuodesta 1995 asti. Roihuavinta Apis-rakkauteni oli bändin kolmen ensimmäisen levyn aikana, sittemmin se on tasaantunut sellaiseksi tasaisesti sykkiväksi tunteeksi. Kun Apulantaa soitetaan radiossa kulkevat kylmät väreet (hyvät sellaiset) selkärankaani pitkin. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä luenko Väntäsen kirjaa. Näistä taustoista johtuen arvioni ei siis voi olla täysin objektiivinen vaan vahvasti tunteiden värittämä.

Minuun on vedonnut syvästi myös se, että Apulanta on suuresta suosiostaan huolimatta aina ollut monin tavoin ulkopuolinen, eräänlainen suomalaisen rockin outolintu. Se ei ole halunnut eikä osannut sulautua massaan tai mukautua trendeihin, ja sillä tavalla se on pysynyt jäljittelemättömänä ja persoonallisena. (Alkusanat, Ari Väntänen)

Yli kahteen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Keväällä 1991 Toni Wirtanen ja Antti Lautala kohtaavat koulun diskossa (Obbe! Pokopoko! Obbe! Pokopoko!) ja päättävät perustaa yhdessä bändin. Kokoonpano hakee muotoaan kunnes heinäkuussa 1991 Antin takapihalla teltassa käydyn juttutuokion myötä mukaan astuu rumpaliksi Antin ystävä Simo "Sipe" Santapukki. Vielä nimeämätön bändi on valmis aloittamaan pitkän ja vaiherikkaan voittokulkunsa. Väntänen kuvaa bändin taipaleen alusta nykyhetkeen saakka antaen puheenvuoron niin nykyisille kuin myös entisille bändin jäsenille ja muille bändiin läheisesti liittyville henkilöille. Kirjasta selviää bändin historian päälinjojen lisäksi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia: mikä on levyjen kansissa oleva mystinen Mikhon hyväksymä -leima, mitä erikoista "instrumenttia" Tuukka Temonen soittaa Mikä ihmeen Apulanta? -levyllä Amanda "Mandy" Gaynorin ollessa vielä basistina, miten Apulannan PR-asioita hoitaneen Katja Ståhlin tuli otsikoida sähköpostiviestinsä saadakseen bändin jäsenten huomion, mitä tehtiin Terminointialueella, mitä tarkoittaa demambaloida tai mikä on Apulannan historian laajimmalle levinnyt uutinen. Kirjassa on myös paljon valokuvia, otteita erilaisista artikkeleista, piirustuksia, pieniä muistiinpanoja ja suttauksia sekä kirjan lopussa bändin diskografia.
  
Kirjan nimi on hyvin apulantamainen, mutta se voisi helposti taipua (ja mielessäni usein taipuikin) myös muotoon Apulanta - Kaikki yhdestä parhaasta. Sillä sellainen se on. Kirjan perusteella Apulannasta jäsenineen saa tietyllä tavalla nöyrän, mutta myös muita kumartelemattoman ja erittäin tunnollisen ja työteliään vaikutelman. Menestyksen eteen on tehty paljon työtä eikä sen saavuttamisen jälkeenkään olla jääty tuleen makaamaan vaan bändiä on viety määrätietoisesti eteenpäin. Virheistä on opittu ja bändin eteen on oltu valmiita tekemään kipeitäkin ratkaisuja, joista ulospäin näkyvimpiä ovat olleet jäsenmuutokset. Pakko myöntää, että minulle Tuukka Temosen lähtö bändistä tuntui isolta iskulta, niin vahvaksi trioksi Toni, Sipe ja Tuukka oli muodostunut. Jäsenmuutokset ovat kuitenkin tuntuneet onnistuneilta. Tonista ja Sipestä, bändin koossa pitävästä kaksikosta, huokuu vahva rakkaus musiikkiin, musiikin tekemisen ilo, rentous ja turhan pönötyksen puuttuminen.

     Huikean festivaalikesän [v. 1996] viimeisillä viikoilla Apulanta huomasi olevansa Suomen ja kenties koko maailman ainoa bändi, joka ajaa henkilöautolla oman keikkabussinsa perässä ilman mitään varsinaista syytä.
     SIPE: "Jollain keikkapaikalla me kysyttiin roudareilta: 'Voitaisko mekin tulla joskus sinne bussiin?' Ne nauroivat tikahtuakseen: 'Me ollaankin ihmetelty, miksi te ette tule!' Ne olivat luulleet, että me jostain syystä välttämättä halutaan liikkua henkilöautolla."
     Ennen bussiin astumista piti varmistaa vielä yksi asia.
     TONI: "Me kysyttiin vielä: 'Päästäänkö me tällä ihan Heinolaan asti?'"

Kirjan lukeminen oli yhtä nostalgiaryöppyä, tuttuja biisejä ja levyjä, muistin jopa nähneeni muutamat kirjaan liitetyistä artikkeleista aikoinaan lehdistä. Harvaa tietokirjaa tulee luettua yhtä ahmimalla kuin tätä. Yksi ristiriita/virhe silti pisti silmiini. Väntänen mainitsee yhdessä kohdassa kirjaa, että Toni ja Antti tapasivat toisensa ja sopivat bändin perustamisesta keväällä 1990 kun taas esimerkiksi Apulannan kotisivujen historiikissä ajankohdaksi mainitaan kevät 1991. Kirjassa on kuitenkin niin paljon asiaa, että ei ole mikään ihme jos mukaan on jäänyt jokunen virhe.

Bändin keskinäisistä suhteista kerrottaessa minut yllätti se kuinka vähän bändissä on keskusteltu keskenään henkilökohtaisista asioista ja tunteista, vaikka varsinkin Toni ja Sipe ovat vuosien saatossa hitsautuneet tiiviisti yhteen eräänlaiseen symbioosiin. Ilahduttavaa puolestaan on Apulannan suhtautuminen mediaan, harva bändi pystyy vuoroin hyötymään, kritisoimaan ja vedättämään mediaa samaan tapaan kuin Apulanta. Kokonaisuudessaan kirja on todella kattava paketti niin bändistä kuin sen jäsenistä. Apulannan ura on myös sidottu kirjassa hienosti aikakausien muihin bändeihin, asioihin ja ilmiöihin.

Tulen varmasti palaamaan tähän kirjaan myöhemmin uudelleen. Kirjaa lukiessani olen myös kuunnellut Apulannan levyjä pitkästä aikaa oikein tehosoitossa. Mietin myös pitäisikö täydentää Apulanta-levykokoelmaani uudemmalla, vielä minulta puuttuvalla tuotannolla. Taidan ainakin aluksi kuunnella Attack of the A.L. People -albumin vielä kerran... Sipe kertoo kirjassa, että Attackin söpöilyllähän me yritettiin miellyttää naispuolisia kuulijoita. Osui ja upposi, minä ihastuin albumiin sydänjuuriani myöten eikä ihastus bändin musiikkiin osoita laantumisen merkkejä.

Jonossa oli peikkoteinityttöjä ja jämäköitä viisikymppisiä janttereita, ja juuri siinä kiteytyi, mitä bändi voi saavuttaa soittamalla rockia kaksikymmentä vuotta. Apulanta oli säestänyt näiden ihmisten elämää. Se oli tehnyt musiikkia miljooniin myötä- ja vastoinkäymisiin. Se oli julkaissut lauluja, jotka tuntuivat kertovan yhtä lailla tekijänsä kuin kuulijankin elämästä ja jotka joskus olivat kääntäneet elämän uuteen suuntaan.

Kiitos ja kumarrus Likelle, Ari Väntäselle ja tietenkin Apulannalle, nyt on laitettu kansien väliin loistavan bändin tarina ja se on tehty bändin arvoisella tavalla!

Sitaattikunniamaininnan saa Tonin kommentti:

Apulanta on meidän hiekkalaatikkomme.

Jussi Mäntysaari on kirjoittanut hyvin tunteellisen arvion kirjasta, Nanna puolestaan on kirjoittanut arvionsa keskivertodiggarin näkökulmasta. Myös Apulannan entinen basisti Tuukka Temonen on kirjoittanut blogiinsa kirjan herättämiä ajatuksia.

- - -

Lukutaitopäivänä 8. syyskuuta julkaistiin Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste, joka jatkuu syyskuun loppuun. Lukemalla kirjan, lehden tai muun tekstin voi auttaa viemään lukutaitoa pakolaisille Ugandaan, Liberiaan ja Sierra Leoneen. Osallistua voi joko lahjoittamalla jokaisesta luetusta tekstistä 1 euro, jolla saa yhden aapisen tai vaihtoehtoisesti isompi summa kertalahjoituksena, jolloin useampi pakolainen saa lukutaitokoulutusta. Tässä vielä ohjeet, jotka ovat Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-sivulta:

1. Lue kirja, lehti tai mikä vaan työhösi tai vapaa-aikaasi kuuluva teksti.
2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #lukuhaaste.
4. Haasta ystäväsi, kollegasi tai joku muu haasteen arvoinen mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan. Älä unohda tsekata ketkä kaikki ovat jo vieneet lukutaitoa Afrikkaan täältä!

tai:

• tekstiviestitse 20E LUKUHAASTE numeroon 16588
• suoraan Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 ja viite 62405 08625
• netissä

Kannan oman pienen korteni kekoon ja osallistun #lukuhaasteeseen syyskuun ajan. Haastan myös mukaan blogini lukijat, jo yhdellä eurolla pääsee viemään lukutaitoa eteenpäin. Hihkaiskaa kommenteissa, mikäli aiotte osallistua!

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka

Gummerus, 2010

120 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(L´Échappée belle, 2009)

Luettu: 4.9.2014

Mistä: kirjastosta

Lukuhaasteet ovat loistavia. Niiden ansiosta tulee tartuttua itselle uusien kirjailijoiden tuotantoon ja melko usein hyppäämään oman lukumukavuusalueen rajoille tai jopa niiden ulkopuolelle. Anna Gavalda on tästä hyvä esimerkki, en ole lukenut häneltä tätä ennen mitään, mutta Vive la France! -haasteen myötä asiaan tuli muutos. Koin kirjaa (novelli? pienoisromaani?) lukiessani myös nostalgisia hetkiä. Kuten kuvasta ehkä näkyy luin kirjaa mm. pulpetin ääressä koulussa nuoremman villasukkalapsen harrastuksen aikana. Kuinkahan monesti luin opiskeluvuosinani tunnin alkua odottaessani sivun tai pari kesken olevasta kirjasta, tai vietin hyppytunnin koulun käytävällä kirja kädessä...

Räväkän Garancen kärsivällisyys on koetuksella. Matka sukulaisen häihin samassa autossa isoveljen nalkuttavan ja neuroottisen Carine-vaimon kanssa ei ole varsinaista herkkua. Onneksi isoveli Simon ja isosisko Lola tekevät matkasta hieman helpomman ja hääpaikalla he tapaavat vielä sisarusparven nuorimman, Vincentin. Paitsi että perillä sisaruksille selviää, että eivät tapaa, Vincentillä on töitä. Ilmeisesti matka on kiristänyt myös rauhallisen Simonin hermoja, sillä hän ehdottaa, että sisarukset lähtevät tapaamaan Vincentiä. Tuumasta toimeen, mitä yksistä häistä. Karkumatka voi alkaa.

Nämä yhteiset hetket - olimme kaikki siitä tietoisia - olivat vain pikku bonus. Aikalisä, sivuaskel, armonhetki. Muutama muilta varastettu tuokio.
     Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaissta itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät?

Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?

Karkumatka on nopea, kepeä, kirpeä ja haikea, mutta mukana on myös [m]uutama gramma lempeyttä. Ihastuin kirjan perhekuvaukseen, kaiken voittavaan, esteet ylittävään, kapinahenkiseen sisarusrakkauteen. Siihen, että sisarusten välillä olevasta ajasta ja matkasta huolimatta suhde ja yhteenkuuluvuudentunne säilyy. Siihen, että sisarusten kesken voi olla oma itsensä ja luottaa, että kelpaa sellaisenaan. Siihen, että muistot sitovat yhteen ja toisista saa tukea kun tulevaisuus pelottaa tai joku asia mietityttää.

Miksi me kaikki neljä olemme sellaisia? Miksi äänekkäimmin kailottavat ihmiset tekevät meihin niin suuren vaikutuksen? Miksi päällekäyvät ihmiset saavat meidät lamaantumaan?
     Mikä meissä on vikana? Missä päättyy tahdikkuus ja alkaa pelkuruus?

Kirjan henkilöt ovat herkullisia ja persoonallisia, mutta eivät kuitenkaan liian karikatyyrisiä tai epäuskottavia. Vahvimmasta löytyy herkkyyttä ja omissa ongelmissa rypevällä on tarpeen vaatiessa vahvuutta tukea toista. Jokaisesta löytyy siis yllättäviä puolia, jopa Carine, josta tuli mieleeni Harry Pottereista tuttu ankeuttaja eli toisten hyvänolontunteiden tuhoaja, ei lopulta tuntunut läpeensä ilkeältä. 

Yllätyin positiivisesti. Karkumatka tuntui suurelta pienestä sivumäärästään huolimatta. Taas yksi ranskalaiskirjailija, jonka tuotantoon voisin tutustua enemmänkin.

Hannalle lukeminen oli yhtä kitkuttelua, Luru luki kirjan alkukielellä, Katjaa hymyilitti kirjan lukemisen jälkeen, Merenhuiske piti tätä mukavana pieneneä tunnelmapalana, Susa koki kirjan aiheen kiehtovaksi ja Tiinalle kirjasta jäi mieleen kesäinen ja kevyt tunnelma.

Sitaattikunniamaininnan saa sydäntä lämmittävä isovelikuvaus:

En väitä, että hän on pyhimys, väitän, että hän on jotakin vielä parempaa.

Vivé la France! -haaste, sininen ja 1/2 valkoisesta raidasta suoritettu

Corinne Hofmann: Back from Africa

Corinne Hofmann: Back from Africa

Arcadia Books, 2013

173 sivua

Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar

(Zurück aus Africa, 2003)

Luettu: 31.8.2014

Mistä: kirjastosta

Luin kesäkuussa Corinne Hofmannin hurjan mielenkiintoisen menestyskirjan Valkoinen masai ja päätin hankkia heti käsiini Hofmannin seuraavan kirjan. Koska OUTI-kirjastoista löytyi kaikki muut Hofmannin kirjat paitsi juuri etsimäni Back from Africa (Valkoisen masain jälkeen julkaistuja teoksia ei ole suomennettu) päätin esittää hankintapyynnön kirjasta. Onhan sääli, että kirjaston kokoelmista puuttuu yksi osa Hofmannin elämäntarinasta. Ilokseni hankintapyyntö toteutettiin ja sain uutuudenkarhean kirjan käsiini, vieläpä yllättävän nopeasti!

Neljän Kenian vuoden jälkeen lokakuussa 1990 Corinne onnistuu lähtemään takaisin Sveitsiin yhdessä pienen tyttärensä Napirain kanssa. Corinnen on rakennettava elämänsä uudelleen, hankittava kaikki asunnosta vaatteisiin ja oleskeluluvasta (Corinne on kansallisuudeltaan saksalainen, yli 6 kuukauden poissaolo Sveitsistä tarkoittaa, että Corinne on maassa turistina) työpaikkaan ja lapsenvahtiin. Onneksi Corinnen äiti asuu Sveitsissä yhden miesystävänsä kanssa ja Corinne ja Napirai saavat asua aluksi heidän luonaan, heidän ei siis tarvitse astua täysin tyhjän päälle. Pian Lketingalle ja perheelle Barsaloissa selviää, että Corinne ja Napirai eivät lähteneet Sveitsiin lomalle vaan lopullisesti. Siteet Afrikkaan ja entiseen perheeseen eivät kuitenkaan katkea, Corinne pitää säännöllisesti yhteyttä kirjeitse Lketingan pikkuveljeen Jamesiin ja tukee myyntiedustajan palkkansa turvin köyhissä oloissa elävää sukua.

Kun Valkoisen masain kiinnostavuus perustuu eksoottiseen ympäristöön jää pääasiassa Sveitsiin sijoittuva Back from Africa tältä osin väistämättä Valkoisen masain jalkoihin. Kuitenkin tarina on edelleen kiinnostava, Valkoinen masai koukutti Corinnen tarinaan ja oli mukava lukea mitä Corinnelle ja Napiraille tapahtui Keniasta lähdön jälkeen. Samaisesta syystä Hofmann on kirjansa kirjoittanutkin, hän sai niin paljon lukijapostia ja kyselyitä jatkokuulumisista, että päätti kirjoittaa tarinalleen jatkoa, vaikka oli aiemmin päättänyt toisin. Jos valkoinen masai on selviytymistarina on sitä myös Back from Africa. Kuinka selvitä Euroopassa kun on elänyt viime vuodet askeettista elämää Afrikassa täysin erilaisessa ympäristössä ja kulttuurissa, täysin irtautuneena länsimaisista tavoista ja tavaroista.

     Whatever it is, I´m stunned by all the nudity and love scenes in modern films. In Kenya people don´t kiss in public or even hold hands; in fact the Samburu don´t kiss at all. I gradually realise that over the past four years I´ve turned into a prude.
     After a few days my mother says I really ought to buy some new clothes. So I head out for the shops leaving her to look after Napirai. But all these shops jammed full of clothes and other goods make me nervous. I don´t know what suits me any more and so I buy leggings, which seem to be fashionable, and a jumper. It seems incredibly expensive. For the same amount of money back in Kenya I could have bought at least three or four goats or a magnificent cow.

Back from Africa on sivumäärältään puolet lyhyempi kuin Valkoinen masai, mutta kattaa pidemmän ajan Corinnen elämästä. Kun noin kymmenen vuoden tapahtumat kuvataan alle 200 sivussa on selvää, että tarinassa ei paneuduta hirvittävän tarkkoihin yksityiskohtiin. Nopeasta tapahtumien käsittelystä huolimatta Corinnen ja Napirain tarinasta nautti eikä se tuntunut hätäisesti kirjoitetulta. Corinnen matka Kilimanjarolle saa yllättävän paljon tilaa kirjasta, mutta nousu vuorelle oli mielenkiintoista luettavaa.

Mikä jäi päällimmäisenä mieleen kirjasta on se hurjan voimakas positiivinen elämänasenne, joka Corinnesta huokuu. Vastoinkäymiset eivät kaada ja muutoksia ei tarvitse pelätä vaan ne voi nähdä myös vahvuutena, mahdollisuutena parempaan.

Often people ask me if I ever regret having fallen in love with a Samburu warrior. It is a question I can answer without the slightest doubt: Never! I had the privilige to become part of a culture that in all probability will not exist for very much longer, and at the same time to know what a great love can be like. If there is any chance that we really have lived several lives then I am certain that at one stage I was born into a Samburu tribe. That´s the only explanation I can imagine for the feeling I had back then that I had arrived home and that despite all the problems, I felt so safe and protected among Lketinga and his family.

Pitänee varata saman tien Hofmannin seuraava kirja Reunion in Barsaloi, joka jo nimensä perusteella lupaa mielenkiintoista tarinaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

I´ll manage it all, I know I will.

Kooste elokuun Kirjakuva päivässä -haasteesta

Kiitos Le Masque Rouge -blogin Emilien, elokuu on ollut kirjakuvakuukausi. Emilien kuukauden pituisessa Kirjakuva päivässä -haasteessa oli ideana julkaista joka päivä annetusta kirja-aiheesta otettu valokuva. Osallistuin haasteeseen  blogini facebook-sivulla. Ajattelin kuitenkin tehdä haasteesta vielä koosteen tänne blogiini. Tässä siis kirjallinen elokuuni, olkaa hyvät!

1. Luettavana

Claudie Gallay: Tyrskyt

2. Ulkona

3. Jotain vanhaa
(Ekaluokan aapiseni, tyylikkäästi vaaleanpunaisella
kontaktilla päällystettynä. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana,
joten lukemisen ahaa-elämystä en kuitenkaan kokenut
tämän kirjan parissa.)

4. Kirja kassissa

5. Lukemista ja herkuttelua

6. Rakkaat kirjanmerkit

7. Kirja reissussa

8. Lukunurkka
(Kirjaimellisesti, riippumatto nimittäin sijaitsee kuistin nurkassa.
Paikkaan on ollut kesällä tunkua, tällä kertaa vuoro on
vanhemmalla villasukkalapsella.)

9. Kirjabloggarin työpiste

10. Kirja-aarteeni

11. Kirjastossa

12. Ensimmäiset lauseet

Stephen King: Musta torni I - Revolverimies

13. Värikästä

14. Kesken jäänyt

(Minun tapauksessani tauolla, koska en osaa jättää

kirjoja kesken otan tämän joskus uudelleen

käsittelyyni.)

15. Kirja ja kuppi lämmintä

16. Uusi lisäys hyllyyn

17. Klassikko

18. Lukueväät

19. Alkaa V-kirjaimella

20. Lukutoukan yöpöytä

21. Kovia kokenut

(Yksi lapsuuteni rakkaimpia kirjoja.)

22. Kirja ja sopiva asuste

(Villasukat ja viltti, vilukissan vakiovarusteet

lukuhetkiin.)

23. Kirjasarja

24. Paksuin kirjani
(6,5 cm)

25. Upea kansikuva

26. Kirjoja, joka paikassa!

(Nuoremman villasukkalapsen lukemistoa.)

27. Puhutteleva nimi
(Tuulen varjo, mikä se sellainen on?
Ehkä se selviää kun saan kirjan luettua.)

28. Lukematta jo ikuisuuden

(Syntymäpäivälahja kummitädiltäni vuonna 1998.

Aion lukea kirjan tänä vuonna!)

29. Kestosuosikki

(Kingin koko tuotanto pyörii lukulistallani

todennäköisesti ikuisesti ♥ )

30. "Bookshelfie"

(Yksi kirjahyllyistä, kirjaparat sikin sokin, kahdessa rivissä.)

31. "Freebie" - (villasukka)lasten lukuhetki

(Tulevat kirjabloggaajat? Ainakin ensimmäiset lukupäiväkirjat

on aloitettu, tähtien antaminen sujuu jo rutiinilla ;) )

Kuukausi vilahti ohi nopeasti ja hauskasti. Pientä koukuttumista oli havaittavissa, saa nähdä tuleeko tästä vieroitusoireita. Kiitos Emilie loistavasta haasteesta!

Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt

Avain, 2010

477 sivua

Suomentanut: Titia Schuurman

(Les Déferlantes*, 2008)

Luettu: 26.8.2014

Mistä: kirjastosta

Claudie Gallayn Tyrskyt on ollut lainassa kirjastosta pienen ikuisuuden, mutta nyt sain sen vihdoin ja viimein luettua. Ihan hyvä, sillä uusimiset on uusittu ja laina-aika loppuu ihan lähipäivinä. Kuvan nappasin jo juhannuksen aikaan mökkimaisemissa, en meren äärellä, kuten kirjan henkeen sopisi vaan ihan jokirannassa.

Kysymykset, vastaukset, tuo valheiden ja totuuksien monimutkainen kudelma.

Normandian kauimmaisessa niemenkärjessä, Cherbourgista länteen, sijaitsee La Hague, pieni kylä meren äärellä. Kylän laidalle, lähes meressä seisovaan taloon on asettunut nimetön nainen, muukalainen, minäkertoja, tekemään työtä lintututkimuksen parissa. Myöhemmin kylään saapuu Lambert, mies, jolla on kylässä menneisyys. Toinen heistä on La Haguessa pakenemassa menneisyyttään, toinen etsimässä sitä.

     - Eikö olisi hyvä jos muistoja voisi valikoida? Valikoisi ja säästäisi vain parhaat...

Rantaan lyöviä tyrskyjä, seinien rakoihin tunkeutuvaa suolaa. Hiljaisuutta, sumua. Kallioita, lintuja, majakan valo, haaksirikkoja. Persoonallisia henkilöitä, salaisuuksia. Ympärillä tuuli sekä väriä vaihtava meri, joka antaa ja ottaa paljon. Sitä kaikkea on Tyrskyt. Meri, samoin kuin muu luonto, on kuvattu kirjassa hienosti eikä olisi liioittelua nimetä merta yhdeksi kirjan päähenkilöistä.

Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enää ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.
     Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
     Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
     Minä rakastin niitä.
     Ja pelkäsinkin.

Tyrskyt on merkillinen kirja. La Haguen verkkainen tunnelma vyöryy lukijalle asti. Rakastuin ranskalaisen pikkukylän tunnelmaan ja ihastuin kylän erikoisiin asukkaisiin, Liliin ja Théoon, joiden välillä hiljaisuuskin muuttui loukkaukseksi, malttamattomaan Harakkaan, jonka mielestä [p]ianiin on liian pitkä aika, Naniin, jonka mekoissa on tarinoita, levottomaan Morganeen sekä tietenkin lintututkijaan ja Lambertiin, jonka puseronsa villaan oli tarttunut tulen haju. Tyrskyjen kieli on kaunista, mutta olin välillä tuskastua lyhyisiin lauseisiin. Kaikki ne lukuisat pilkut pakottivat hidastamaan ja pisteet pysähtymään. Välillä lauseet pitenivät ja nautin tarinasta, kunnes taas parin sanan lauseet töksäyttivät tarinan paikalleen. Olisin niin mielelläni ahminut kirjan nopeasti, mutta en pystynyt. Tähän kuitenkin tottui ja pakottauduin lukemaan kirjan sen omalla, ansaitsemallaan tahdilla.

     Olin käynyt täällä usein, unohtaakseni.
     Pysähdyimme aivan kallion laelle, melkein sen partaalle, kaksi yksinäisyyttä meren äärellä, täällä maailman alkujuurilla. Meri väistyi, meri palasi, puut kasvoivat ja lapset syntyivät ja kuolivat.
     Muita lapsia tuli heidän tilalleen.
     Ja aina meri.

Juoni etenee hitaasti, tarinan punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan kaikkien sivulinjojen alle, mutta kyllä se sieltä taas löytyy. Tarina on tietyltä osin ennalta arvattava, mutta Tyrskyjen tapauksessa matka on tärkeämpi kuin päämäärä, tai ainakin matkalla viihtyi loppujen lopuksi hyvin. Erityiskiitokset suomentaja Titia Schuurmanille kauniisti soljuvasta kielestä ja Satu Ketolalle upeaakin upeammasta kannesta!

Sara ei vain lukenut kirjaa vaan eli sen, Irenelle kirja oli melko suuri pettymys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Yksikin kohtaaminen riittää.

* Alkukielistä nimeä ei tästä painoksesta löytynyt, mutta onneksi Google auttoi.

Vive la France! -haaste, ensimmäinen eli sininen raita suoritettu (2/2)

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Gummerus, 2008

104 sivua

Luettu: 18.8.2014

Mistä: lainattu työkaverilta

Kesän vaihtuessa syksyksi olen tehnyt itsestäni kaksi lukemiseen liittyvää huomiota. Ensinnäkin minua "vaivaa" ihan hillitön lukuhimo, koko ajan pitäisi olla kirja käsissä ja olen levoton jos en voi lukea. Toiseksi kaipaan lukemistooni jännitystä. Huomasin Kannon kirjan työpaikalta ja pyysin sen työkaveriltani lainaan. Kummitusjuttuja, kyllä kiitos!

Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta on eräänlainen kummitusopas. Anneli Kanto esittelee kirjassaan 13 erilaista kummituslajia: Pahantekijä, Sijaton sielu, Luuranko, Kuollut kulkee, Sotilas, Talon ja tavaran vahdit, Laitoskummitus, Maara, Paholainen, Eläinkummitus, Autoileva kummitus, Ennustajat ja Räyhähenki. Jokaisen kummituslajin kohdalla kerrotaan yksi tai useampi tarina, jotka ovat Kannon mukaan tosia, sekä valotetaan kummituslajin erityispiirteitä, tuntomerkkejä, esiintymislaajuutta ja vaarallisuutta. Kanto on valinnut tarinat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Svenska Litteratursällskapin kokoelmista. Tarinat eivät kuitenkaan ole täysin alkuperäisasussaan vaan Kanto on mm. yhdistellyt niitä. Tarinoiden kuvituksena on Mapi Heikura-Salajan kummituksista ottamat valokuvat.

     Tiina koputti seinään. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Silloin seinän takaa vastattiin. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Kaikki kolme lasta katsoivat toisiinsa. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki säntäsivät yhdessä ulos huutaen suureen ääneen. He juoksivat minkä kintuista lähti rantaan asti[.]

     Lapset eivät uskaltaneet mennä takaisin taloon, vaan päättivät odottaa rannassa vanhempiaan, jotka olivat järvellä nostamassa verkkoja.

     - Joko uskotte? kysyi Tiina huohottaen.

     - Katso, Timo kuiskasi ja osoitti taloa: - Ikkunassa on joku.

     Lapset katsoivat. Yhdessä ikkunassa näkyi ihmisen hahmo. Se katseli heitä.

Kirja on esineenä tyylikäs. Tumma sinertävä kansi, vanhahtava fontti, repaleisesta aukosta näkyvä koivumaisema ja naisen epäselvä hahmo luovat jännitystä ja houkuttavat lukemaan. Sivujen ilmava taitto, mustavalkoiset kuvat ja sivuilla kulkeva musta oksakoristus jatkavat kannen linjaa. Ulkoasu kulkee käsi kädessä kirjan aavemaisen aiheen kanssa.

Siinäpä ne suurimmat kehut minun osaltani olivat, valitettavasti. Kun ehdin ulkoasun ihastelultani lukemaan kirjaa oli ensivaikutelma kovin vaisu. Kerronta muistuttaa juuri niitä lapsena kavereiden kanssa hämärässä kerrottuja kummitusjuttuja (toki myös kuulimme koputuksia, kävimme kummitustalolla ja kokeilimme spiritismiä). Silloin pelotti, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani koin lähinnä huvittuneisuutta. Monessa tarinassa on jopa (tahattoman?) koomisia piirteitä. Luuranko sai minut tosissani miettimään kenelle tämä kirja on suunnattu, lapsille ja nuorille vai aikuisille? Lähes jokaisessa tarinassa on lapsi tai nuori päähenkilö(i)nä, mutta toisaalta osa tarinoista tuntuu sopivan enemmän aikuisille. Kirjastoissa kirjaa on luokiteltu niin aikuisten kuin lasten ja nuorten osastolle, joten sieltäkään ei löytynyt apua.

Olisin kaivannut kirjaan hieman tieteellisempää tai faktapitoisempaa näkökulmaa, mikäli se aihe huomioon ottaen on mahdollista. Kummituslajien jaottelu tuntui liukuvalta ja niissä oli päällekkäisyyksiä, esimerkiksi sijattomalla sielulla ja kulkevalla kuolleella on molemmilla tehtävä, jonka suoritettuaan he yleensä katoavat. Parin tarinan (Luuranko, Lentävä aave) mukaan ottaminen ihmetytti kovasti eivätkä ne ainakaan nostaneet arvostustani kirjaa kohtaan, päinvastoin. Lyhyitä tarinoita oli hankala sijoittaa ajallisesti mihinkään, tuntui kuin osa tarinoista olisi sijoittunut käytetyn kielen perusteella kauemmas menneisyyteen, mutta yksityiskohdat viittasivat kuitenkin nykyaikaan. Koska kerrontatyyli oli sen verran suoraviivaista ja yksinkertaista aloin kiinnittää huomioni epäolennaisiin asioihin. Huomasin tyynyn kylmän puolen kääntämisen toistuvan kahdessa tarinassa ja kuulostelin mielessäni useita erikoisia sanoja: oven kaaputusta, Timppa inui päästä mukaan jne.

Ehkä aloitin kirjan lukemisen täysin vääristä lähtökohdista kuvitellessani ulkoasun ja Kannon esipuheen perusteella, että tämä olisi ennemmin aikuisille suunnattu teos. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut eikä kirja saanut minua missään vaiheessa vakuuttuneeksi tai jännittämään - saati pelkäämään, niin kuin olin hieman toivonut. Haluan kummitusjuttuni pelottavina, en naurattavina. Heikura-Salajan valokuvatkaan eivät juuri aiheuttanet kylmiä väreitä vaikka osa niistä vaikuttavia olikin, paitsi paholaisen kuva, mikä vaikutti jopa ennemmin vitsiltä. Haukkasin tämän nopeana (ja todennäköisesti nopeasti unohtuvana) välipalana, mutta luulen, että koululaiset saattaisivat pitää tätä kutkuttavan jännittävänä.

Ei kirja silti täysin huono lukukokemus ollut. Kirja oli tasalaatuinen ja nopealukuinen, oli mukava lukea kirja samana päivänä alusta loppuun (muutenkin kuin lukumaratonilla). Osa kummituslajeista kuten maara ja autoileva kummitus olivat kiinnostavia ja vaikka en päivänvalossa kirjaa lukiessani pelännyt jäi jotain murusia kirjasta kuitenkin kummittelemaan mieleeni hämärän tultua...

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Itse asiassa August on hieman kuollut, hän sanoi.

Ps. Se, että en vaikuttunut kirjasta ei johdu siitä, ettenkö uskoisi kummituksiin. Olen kokenut useampia selittämättömiä tapauksia ja mm. etiäiset ovat minulle tuttuja (tosin kirjassa mainitaan, että kyseinen aave on hauska ja mukava, ehkä kokemani vähemmän mukavat etiäiset eivät sitten ole olleetkaan etiäisiä vaan jotain muita.) Olin siis vain väärä lukija tai väärää kohderyhmää kirjalle. Mutta miksi esimerkiksi Noidan käsikirja toimii ja tämä ei?  En osaa sanoa.

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha
(Iijoki #4)

Gummerus, 1991 (1974)

618 sivua

Luettu: 14.8.2014

Mistä: kirjastosta

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kimppaluku on ehtinyt jo neljänteen osaan. Mielikuvani tylsähköstä, hitaasti etenevästä iäkkäämpien miesten kirjallisuudesta karisi jo alkumetreillä ja nyt vain ihmettelen miksi ihmeessä kynnys aloittaa sarjan lukeminen tuntui aikoinaan niin suurelta.

Täysi tuntiraha jatkuu juuri siitä mihin Kunnan jauhot jäi. 14-vuotias Kalle haaveilee hurrauspuserosta, mutta tienarahat kuluvat velkojen maksuun, jauhojen ostoon ja tietysti Riitun tupakkaan. Ajat kovenevat myös Jokijärvellä ja Herkon ollessa piirillä eli Oulun Piirimielisairaalassa täytyy Kallen ottaa vastuu perheen elättämisestä. Töitä ei vain tahdo löytyä ja vähistä töistäkin maksetaan onnetonta palkkaa. Vaikka perhe joutuu yhä alemmas yhteiskunnan arvoasteikossa ei Kalle anna periksi vaan yrittää päästä kiinni leivän syrjään ja pitää perheen yhdessä. Minä pärjään pääni..., perkele...! Kaiken kurjuuden keskellä Kalle kuitenkin kokee ilon ja onnen pilkahduksia suunnitellessaan omien tarinoiden kirjoittamista ja julkaisua, saadessaan viimein huomiota tytöiltä ja ansaitessaan kehuja omalla työllään. Silti Kalle käy syvällä pohjamudissa, mutta onneksi sieltä on vain yksi suunta, ylöspäin.

     Tahtoisin lähteä jonnekin... minne tahansa... pakoon tätä harmautta. Mutta tympeyteni keskelläkin käsitän, että en pysty. En ainakaan vielä. Koti-ikävä ja pelko ajaisivat minut joka tapauksessa pian takaisin. Tunnen ajautuneeni tilaan, jossa minulla ei ole hyvä missään. Kotona on tympeää, mutta kuitenkaan en pysty jättämään tätä synkkää pirttiä, äitiä ja pienempiä penskoja.

Täyteen tuntirahaan mahtuu todella paljon tapahtumia. Herkon mielisairaus raastaa edelleen Riitua ja koko perhettä, mutta Herkon riepottelu edestakaisin kunnan rattaistossa ei sekään ole herkkua kotiväelle. Herkon käytös sai minut jopa voimaan välillä pahoin, on vaikea ymmärtää kuinka perhe on kestänyt kaiken ilkeilyn, luulottelun ja suoranaisen hengen uhkaamisen. Kalle joutuu kasvamaan todella varhain perheen pään rooliin, vastapainoksi hän kuitenkin ehtii työn lomassa välillä nauttia lapsen osastaan, kääntää kiviä, urheilla, jutella kirjoista ja kirjoittamisesta kaimansa kanssa ja lukea, esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tekee Kalleen suuren vaikutuksen. Mahtavaa, jaan Kallen kanssa hienon lukukokemuksen!

Kirja tarjoaa mielenkiintoista vertailua 1930-luvun lopun ja nykypäivän Suomen välillä, muutenkin kuin töiden osalta. Kun nykyään lasten terveyttä seurataan heti syntymästä asti (ja jo sitä ennen raskausaikana) käy Kalle ensimmäistä kertaa lääkärissä noin 16-vuotiaana. Samoin ensimmäinen (uutuuden karheassa) kirkossa käynti ajoittuu samoihin ikävuosiin ripiltä pääsyn yhteyteen. Kun lentokone saapuu ensimmäistä kertaa Taivalkoskelle on kansa ihmeissään ja ryntää umpihangessa moista ihmettä katsomaan. Aivan kuin olisi lukenut dokumenttia Suomen historiasta. Niinhän minä itse asiassa teinkin, vieläpä mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa sellaista! Täysi tuntiraha saattaa hyvinkin olla paras tähän asti lukemistani Iijoki-sarjan neljästä osasta. Jos kirjaa täytyisi kuvata mahdollisimman lyhyesti sopisi suomalainen sisu tähän loistavasti. Vaikka tulevaisuus näyttää mustalta ei Kalle anna periksi.

Ainoa huono puoli kirjassa on sen takakansi. En ymmärrä miksi siihen on pitänyt koota koko kirjan oleellisimmat käänteet ja jopa kirjan loppuun sijoittuva Herkkoa koskeva paljastus. Myös kirjan nimi kertoo kirjasta mielestäni liian paljon. Onhan se todella osuva ja hyvin kirjaa kuvaava nimi, mutta kun kyseinen täyden tuntirahan hetki koittaa ei se tunnu niin merkitykselliseltä kun sitä on tiennyt odottaa kirjan alusta asti. Tässä siis taas yksi malliesimerkki siitä miksi yleensä vältän takakansien lukemista.

Myös Maija on lukenut Täyden tuntirahan ja viihtynyt sen parissa, häntä -samoin kuin minua- ilahdutti Kallen kasvava itseluottamus. Kannattaa kurkata myös Vilja Päätalon, Kallen tyttärentyttären blogiin. Vilja on aloittanut vaarinsa kirjasarjaan tutustumisen ja kirjoittaa sen herättämiä ajatuksia blogiinsa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jalkoja tosin särki, mutta kai se oli juuri se välttämätön pieni kipu, jonka onnellinen olotila tarvitsee tuntuakseen todelliselta eikä vain kauniilta unelta.

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto, 2012

122 sivua

Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Tuomas Kyrön Miniän sai 23.4.2012 Kirjan ja ruusun päivänä yli kymmenen euron hintaisen kirjaostoksen kylkiäisenä. Tämä on siitä merkittävä kirja, että se on ensimmäinen sittemmin perinteeksi muodostuneista Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjoista. En enää millään muista minkä kirjan kyseisenä päivänä ostin, mutta eipä tieto kovin merkityksellinen Miniästä kirjoittamisen kannalta ole. Tämä oli viimeinen lukemani kirja lukumaratonillani, vuorokaudesta olisi ollut vielä hieman aikaa jäljellä, mutta jotenkin tuntui siltä, että Miniään oli hyvä lopettaa.

Mielensäpahoittajan miniä valmistautuu viettämään perheestä vapaata viikonloppua viinilasillisen ja rentoutumisen merkeissä kun puhelin soi. Appiukko on loukannut itseään eikä pärjää yksin kotona, joten hänen on matkustettava Sysi-Suomesta Helsinkiin miniänsä ja poikansa kotiin. Miten sujuu nykyaikaisen uranaisen ja vanhanaikaisia arvoja sekä tapoja kunnioittavan ikämiehen yhteiselo? Sen selvittämiseen tarvitaan aimo annos kärsivällisyyttä, joustavuutta ja paineensietokykyä, työelämästä tuttuja taitoja.

     Appiukon saapumiseen on aikaa kolme tuntia.

     En minä tiedä mitä 80-vuotiaan miehen ja 43-vuotiaan naisen yhteiselämässä syödään. Appiukon ruokavalio koostuu perunasta, minä olen siirtynyt riisiin, nuudeleihin ja linsseihin jo vuosia sitten. Lisäksi on näitä pikantteja pikkueroja, kuten puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Saako sillä reseptillä gratiinit rakennettua?

Appiukon saapumiseen valmistautuessaan miniä muistelee ensitapaamistaan appivanhempiensa kanssa. Miniä on saanut tuta jo ensihetkistä, että asiat on parempi hoitaa appiukon tapaan. Ei halata, ei pyydetä anteeksi, ei puhuta turhia, yskähdys riittää. Valot sammutetaan heti uutisten ja sään jälkeen. Peruna kuuluu erottamattomana osana ruokapöytään. Sitten on vielä sellaisia ikivihreitä opetuksia kuin [k]yllä ei hyvää hävitetä, eikä huonoakaan. Ja juuri kun luulee tuntevansa appiukkonsa vetää hän hihastaan yllätyskortin, [k]yllä yhden kerran haluan elämässäni jekuttaa.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Miniästä myönnän suhtautuneeni siihen hieman nihkeästi. Mietin menettääkö tarina sen uskomattoman hienosti toteutetun yhtä aikaa hauskan ja herkän tunnelmansa uuden näkökulman myötä, olisiko Miniä vain halvanmakuinen sivutuote. Onneksi olin väärässä (olen näemmä paksupäinen, olen jo kahdesti aiemminkin saanut nenilleni Mielensäpahoittajan kanssa), Miniän tunnisti heti osaksi sitä tuttua ja rakkaaksi tullutta Mielensäpahoittaja-sarjaa. Samalla kirja tuntui raikkaalta, oli mukava saada mielensäpahoittajan tarinaan uusi näkökulma, naisen ääni.

Miniän tempo yllätti hieman, sarjan aiemmat osat ovat olleet vauhdiltaan leppoisia ja rauhallisia, mutta nyt tarinan vauhti kiihtyy ja saa loppua kohden jopa farssimaisia piirteitä. Tarina keikkuu hetken jo uskottavuuden rajalla, mutta pysyy kuitenkin -onneksi- rajan paremmalla puolella. Miniä on ihana, hauska ja lämpöä huokuva kirja, mutta pidän silti eniten Mielensäpahoittajan, tuon ihanan vanhan jäärän, omasta äänestä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pitää puolen ja pitää huolen, ei se ole yhdestä halauksesta tai miljoonasta sanasta kiinni.

Miniää on luettu todella paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Jokken kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Kirsin kirjanurkka, Käännä jo sivua, Luen ja kirjoitan ja Lukuholistin maistiaiset.

- - -

Nyt on lukumaratonin aiheuttama bloggausjono purettu. Seuraavalla kerralla voisin välttää minua stressaavan jonon ja kirjoittaa kirjoista miniarviot yhteen postaukseen koottuna.

Milla Paloniemi: Veera & minä

Milla Paloniemi: Veera & minä

Sammakko, 2013

64 sivua

Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Milla Paloniemen sarjakuvista on näemmä tulossa perinne lukumaratonillani, viimeksi oli vuorossa En vaan osaa, nyt Veera & minä. Mikäs siinä, näitä lukee mielellään. Ehkä seuraavana on vuorossa Kiroileva siili.

Sarjakuva-albumissa on Milla Paloniemen eli Norpatin lisäksi pääosassa hänen koiransa Veera. Puolikas saksanpaimenkoiraa, neljäsosa labradorinnoutajaa ja neljäsosa rottweileria. Huiskeahäntäinen, leikkisä ja oravaviettinen. Yllätyksellinen ja huomionkipeä. Keväästä, kepeistä ja majavaleluista riehaantuja. Veera & minä on oikeastaan Paloniemen sarjakuvan muodossa lausuttu ylistyspuhe uskolliselle ystävälleen.

Reilun vuoden koiranomistajakokemuksellani (ja useamman vuoden etäkoiranomistajakokemuksellani, rapsutukset sinne pilven päälle ♥) nyökyttelin hymyssä suin Paloniemen lyhyille, mutta paljon tunnetta sisältäville stripeille, niin tuttuja monet jutut olivat. Välillä koira raastaa hermoja äärirajoille asti, mutta suurimman osan ajasta yhdessäolo on mukavaa, koiruutta tekisi mieli vain rapsutella ja rutistaa.

Ehkä kävi jo selväksi, että vihdyin sarjakuvan parissa loistavasti. Pidän todella paljon Paloniemen melko pelkistetystä, ilmeikkäästä, värikkäästä ja vahvoin ääriviivoin piirretystä tyylistä. Yksi huono puoli tässä, samoin kuin edellisessä lukemassani Paloniemen sarjakuva-albumissa on, nimittäin pituus. Näitä haluaisi lukea paljon pidemmästi!


Sitaattikunniamaininnan saa (tosin ilman kuvaa) lause, joka sopii hyvin myös minuun ja koiraamme:

Se oli rakkautta heti!