Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku

ntamo, 2014

152 sivua

Luettu: 21.3.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Maaria Päivisestä on kolmen romaaninsa perusteella tullut yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani ja kun kuulin hänen julkaisevan runoteoksen olin paitsi innoissani, myös hieman peloissani. Runot eivät ole vahvin alueeni ja olenkin blogihistorian aikana lukenut vain yhden runoteoksen. Uskaltaisinko lukea Päivisen runoteoksen ja osaisinko sanoa siitä jotain? Onneksi Päivinen itse kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen uutukaisensa, tartuin haasteeseen ja sain arvostelukappaleen luettavakseni. Kiitokset ntamolle kirjasta ja erityiskiitokset Päiviselle mieltä lämmittävästä viestistä signeerauksineen!

Runoteoksen ensimmäinen runo on ikään kuin lämmittelyä, sanojen maistelua, mutta jo toisessa runossa räjähtää. Romaaneistaan tuttu sanoilla tarkasti sivaltava Päivinen pääsee vauhtiin, joka vain kiihtyy loppua kohden. Aiheet ovat niin ikään tuttua Päivistä: rosoista ja polttavaa rakkautta, ikävää, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, lapsen kaipuuta ja menetystä, riittämättömyyden tunnetta. Tai näitä aiheita minä runoista luin ja aistin.

meikistä haljenneita kasvoja, sinertäviä esikoislapsia
hän, minä; mykkä kuin kyynelet silmissään

(on unta, sano, että tämä on unta)

mutta minkä voimme, olen tyhjä:
olen taivaan kokoinen tyhjä! 

Olen niin tottunut romaani-Päiviseen, että meni hetki ennen kuin totuin runo-Päiviseen, vaikkakin runollinen ilmaisu on tuttua jo hänen romaaneistaan. Toki tottumattomuuteni runojen lukemiseen vaikutti myös asiaan. Ne vähät runot, joita olen lukenut ovat olleet suhteellisen selkeitä, ne eivät ole vaatineet purkamista ja analysointia. Päivisen runot ovat sisällöltään runsaita ja vaativat pohtimista, mutta vaikka en saanut sisältönsä puolesta kiinni niistä kaikista luin ne mielelläni. Halusin vain upota Päivisen kieleen, hukkua sen kauneuteen ja rosoisuuteen, elää runojen välittämä tunnelataus. Ihailen sitä miten Päivinen mahduttaa samaan runoon laajan kaaren tunteita aina ilosta ja onnesta ahdistukseen, seesteisyydestä raivoon.

(...)

laidan yli rakastan sinusta ylemmät osat

                                      ja kirveellä irrotan toiset. 

Ehkä jo seuraavalla lukukerralla tartun sanakirjaan ja käännän muutamat saksaksi kirjoitetuista kohdista, joita en ymmärtänyt. Saksankielisiä osuuksia on niin vähän, että runoja voi lukea vaikka ei osaisi sanaakaan saksaa. Runot kokonaisuutena kannattelevat myös saksankieliset osat.

Kirja saa jäädä sängyn päätyyn, sillä luin runoteoksen kahteen kertaan ja tuntuu, että sekään ei vielä riitä. Jokaisella lukukerralla runoista saa jotain uutta, ne avautuvat enemmän tai jopa muuttavat merkitystään kulloisenkin lukuhetken olotilani mukaan. Sitä paitsi kirja on esineenäkin kaunis, kiitos Teemu Ikosen ottaman upean kansikuvan.

Myös Leena Lumi vaikuttui Päivisen runoteoksesta. Minä taidan mennä lukemaan vielä yhden runon... Tai kaksi, tai monta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

eikä hänen elämänsä ollut mikään surunäytelmä sehän oli haaveita täynnä

Runositaatit julkaistu Maaria Päivisen luvalla.

Osallistun P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran Runohaaste 2014:een ja Maaria Päivisen kirja saa kunnian olla ensimmäinen suoritukseni siihen. Tavoitteenani on lukea ja blogata 4.2.2015 mennessä yhteensä neljästä runoteoksesta. Aloitus ainakin oli upea!

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Tammi, 2009

307 sivua

Suomentanut: Vappu Roos

(Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά, 1946)

Luettu: 16.3.2014

Mistä: kirjablogiystävältä

Terveisiä lämpöisen auringon alta, ei kuitenkaan kirjan maisemista Kreetalta vaan Teneriffalta, jossa vietimme hiihtolomaviikon. Matkalukemisekseni valikoitui ihanalta Ilselän Minnalta taannoin saamani Kazantzakisin kirja, jonka tiesin paitsi Minnan arvion myös hänen kirjan mukana lähettämiensä terveisten perusteella sopivan luettavaksi helteisissä olosuhteissa. Kiitos Minna vielä kirjasta ja hienosta kortista!

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja, yli kolmekymppinen kirjailija, on lähdössä Kreetalle käynnistämään vuokraamansa hylätyn ruskohiilikaivoksen toimintaa. Kirjailija kuluttaa aikaansa satamabaarissa ennen laivan lähtöä, miettien elämäänsä ja muistellen ystäväänsä kun baarin ikkunan taakse ilmestyy häntä kurkistelemaan vanhempi mies. Pian mies jo astelee kirjailijan luo ja pyytää päästä hänen mukaansa, vaikka kokiksi liemiä keittämään. Pienen hetken kestävän, polveilevan juttutuokion jälkeen kirjailija päättää ottaa makedonialaisen Alexis Zorbasin mukaansa hiilikaivoksen työnjohtajaksi ja niin miesten yhteinen matka Kreetalle voi alkaa.

     Tämä mies, Zorbas, ajattelin, ei ole käynyt koulua eivätkä hänen ajatuksensa ole siellä mutkistuneet. Hän on nähnyt kaikenlaista, tehnyt yhtä ja toista ja kärsinyt paljon, hänen järkensä on kirkas, hänen sydämensä avoin, hän on säilyttänyt alkuperäisen valppautensa. Kaikki monimutkaiset ongelmat, jotka ovat meille ratkaisemattomia, hän ratkoo miekaniskulla, kuten maanmiehensä Aleksanteri Suuri. Hän ei iske helposti harhaan, sillä hän seisoo lujasti maan kamaralla. Afrikan alkukantaiset heimot palvovat käärmettä, koska se koskettaa maata koko ruumiillaan ja on perillä maan kaikista salaisuuksista. Se tuntee ne vatsallaan, pyrstöllään ja päällään. Se koskettaa ja sulautuu yhteen maaemon kanssa. Sellainen on myös Zorbas. Me sivistyneet ihmiset huidomme vain ilmassa kuin mielettömät linnut.

Kirja ei juhli vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan luottaa minäkertojan eli isännän ja Zorbasin välisiin keskusteluihin, heidän jakamiinsa muistoihin ja tarinoihin sekä heidän saarella kokemiinsa pieniin ja myös suurempiin sattumuksiin. Miehet pohtivat elämää, ystävyyttä, ikuisuutta, naisia ja Jumalaa. Elämänviisauksia satelee, viini virtaa ja ruoka maistuu, pistääpä Zorbas usein myös tanssiksi kun sanat eivät riitä kertomaan tarinoita tarpeeksi osuvasti. Miesten välinen työsuhde syvenee ystävyydeksi ja heidän välisensä keskustelut muuttavat hiljalleen molempia.

Kirja oli paikoitellen jopa liian hidas makuuni. Silti huomasin lukiessani hymyileväni useaan otteeseen ja nauttivani tarinasta etenkin silloin kun pystyin keskittymään siihen kunnolla ja pitempään. Kirja ei siis ole mikään nopeasti nautittava välipala vaan vaatii aikansa ja sai miettimään asioita monelta kantilta, kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää. Hitaus paitsi ärsytti, myös tavallaan ihastutti, kirjasta huokuva leppoisa tunnelma, aurinko, hyvä ruoka ja positiivinen kyllä kaikki järjestyy -asenne sopi omaan olotilaani. Oikein sopivaa lomalukemista siis!

Ikinuoresta, uteliaasta ja tunteella elävästä Zorbasista voisi hyvin ottaa oppia. Tartu hetkeen, tutki, ihmettele ja kyseenalaista, nauti elämästä. Zorbasissa on kuitenkin mielestäni yksi suuri vika, hän nimittäin ei ymmärrä isäntänsä rakkautta kirjallisuuteen. Zorbas kritisoi häntä useampaan kertaan siitä, että tämä etsii viisautensa ja elämänkokemuksensa kirjoista elämisen sijaan. Kyllä molempia tarvitaan, itse hankittuja kokemuksia ja kirjallisuutta!

Pakko mainita sananen myös kirjassa käytetystä runsaasta ja elävästä kielestä. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pitkin tarinaa tuli vastaan hienoja, mielenkiintoisia ja puhuttelevia kielikuvia ja lauseita. Taistelin unta, uupumusta ja kolkkoa aamutuiman turtumusta vastaan(.) kuulostaa melankolisuudessaan kovin suomalaiselta. Jäin miettimään miltä näyttäisi ihminen joka nuuski(i) kahviaan aivan itämaisen himokkaasti. Kovin tutulta kuulostaa myös seuraava ajatus: Talvi saa ruumiimme ja sielumme käpristymään kokoon, mutta nyt saapuu lämpö, joka paisuttaa rintaamme. Kevättä ja sen vanavedessä saapuvaa kesää odotellessa siis! Ihmisen syvimmän olemuksen, oleellisen piirteen Zorbas kuvaa puolestaan näin:

Ei mitään sinulta puutu, hitto soikoon! Ei mitään muuta kuin yksi asia, hulluus. Ja kun se puuttuu, isäntä...
     Hän pudisti kookasta päätään ja vaikeni jälleen.

Huomaan kirjan jälkimaun olevan paljon parempi kuin miltä se paikoitellen lukiessa tuntui!

Ai niin, kirjaa selatessani jäin ihmettelemään kirjailijan nimen kirjoitusasua. Kannessa nimi on muodossa Niko Kazantzakis, mutta sisäsivuilla nimestä vilahtelee myös muotoja Nikos ja Kazanzakis. Ehkä nimi on suomennettu, mutta yhteneväisyys nimen muodosta on unohtunut.

Ilselän lisäksi kirjasta voi lukea myös esimerkiksi seuraavista blogeista: Illuusioita, Jokken kirjanurkka, Kirjantila, Morren maailma, Nuharupi, Rakkaus on koira helvetistä ja Tarinoiden taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa lomareissusta muistuttava lause (oliivinlehdet voisi meidän tapauksessamme korvata palmunlehdillä):

Me taas söimme tyynesti ja tyytyväisinä kuin raakalaiset ja joimme tummaa punaviiniä ja katselimme hopeahohtoisten oliivinlehtien lomitse merta, joka auringon laskiessa oli muuttunut aivan ruusunväriseksi.

Pitkästä aikaa kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa valloitin Kreikan.

Charlaine Harris: Samaa verta

Charlaine Harris: Samaa verta (#10)

Gummerus, 2013

353 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Dead in the Family, 2010)

Luettu: 25.2.2014

Mistä: kirjastosta

Hyppy Iijoen kuohuista ja Taivalkosken selkosilta Bon Tempsiin oli valtava, mutta se sujui oikein mukavasti. Pysyy tasapaino lukemisissa ja mieli virkeänä kun tyylit ja genret vaihtuvat!

Vampyyrien vallankaappaus ja keijusota ovat ohi ja tilanne Bon Tempsissa on rauhoittumaan päin, tai niinhän sitä luulisi. Muodonmuuttajien tulo julkisuuteen ja sen jälkimainingeissa suunnitteilla olevat lakimuutokset aiheuttavat närää niin muodonmuuttajien kuin valtaväestön keskuudessa. Sookie on toipumassa taisteluvammoistaan ja totuttelee vampyyrirituaalein solmittuun avioliittoon Ericin kanssa, mutta yhteinen aika viikinkivampyyrin kanssa on vähissä sillä miehellä on omat ongelmansa häilyvän valtatilanteen ja yllätysvieraiden kanssa. Kämppiksensä Amelien lähdettyä takaisin New Orleansiin Sookie saa kotiinsa seuraa paitsi edemenneen serkkunsa telapaattipojasta Hunterista myös serkustaan Claudesta, joka on jäänyt yksin sisarensa Claudinen kuoleman jälkeen, Claude nimittäin haluaa muuttaa väliaikaisesti Sookien luo. Sookien mailla on pian ruuhkaa, Alciden johtama ihmissusilauma pyytää lupaa täydenkuunjuoksuihin Sookien metsässä ja metsästä löytyy yllättäen myös muita jälkiä.

Minäpä kerron, missä mentiin. Olin ollut siinä uskossa, että kaikki muut keijut paitsi serkkuni Claude oli eristetty omaan maailmaansa. Ainakin kaikki amerikkalaiset keijut. En ollut koskaan uhrannut ajatusta muiden maiden keijuille, ja nyt minä puristin silmäni kiinni ja hätkähdin typeryyttäni. Isoisoisäni Niall oli sulkenut kaikki keijujen ja ihmisten maailman väliset portit. Niin hän oli ainakin väittänyt. Olin olettanut, etten kuulisi enää muista kuin Claudesta, joka oli elänyt ihmisten keskuudessa niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Miten siis oli mahdollista, että metsässäni oli talsinut keiju?

Tarinan alussa mietin jääköhän Samaa verta vain välityömäiseksi lämmittelyksi, mutta onneksi Harris pääsee tarinankerronnassaan vauhtiin ja tapahtumia ja toimintaa puskee vähän joka suunnalta. Uusia henkilöitä tulee (ja menee) ja vanhoihin tuttuihin, varsinkin Claudeen, pääsee tutustumaan vähän paremmin. Sookien ja Ericin suhteesta ei hirveästi uutta irtoa, tilanne vähän junnaa paikallaan.

Yksi asia mikä kiinnitti huomioni oli Sookien pohdinta minkälaista olisi elää (olla elävänä kuolleena? miten tämän nyt sanoisi?) vampyyrina. En ainakaan muista, että tätä näkökulmaa olisi käsitelty aiemmissa osissa, ei vaikka Sookien lyhyestä mieshistoriasta löytyy kaksi vampyyripoikaystävää ja lukemattomia verisiä ja väkivaltaisia yhteenottoja muiden vampyyrien kanssa. Nythän tässä alkoi väkisin miettiä mihin suuntaan tarina tästä etenee, sarjaahan ei montaa osaa ole jäljellä mikäli Harris ei innostu tätä jatkamaan ja jatkamaan ja... Kieltämättä kutkuttaisi hakea heti seuraava osa, mutta vietän ainakin ensin hiihtoloman ilman Sookieta ja kumppaneita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päiväkoti-ikäinen telepaatti on haastavaa seuraa.

Huh, mikä ajatus ;)

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika
(Iijoki #1)

Gummerus, 1995 (1971)

543 sivua

Luettu: 19.2.2014

Mistä: kirjastosta

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan lukeminen on ollut usein mielessäni. Olen tiennyt sarjan olemassaolon suurin piirtein koko ikäni. Muistan, että mummulassa oli näitä kirjoja sillä pappani luki sarjaa ja taisi myös joskus puhua Kalle Päätalosta. Koen Iijoki-sarjan lukemisen lähes velvollisuudekseni, pääsen ehkä jollain tavalla kirjalliseen (henkiseen? en tiedä) yhteyteen jo edesmenneen pappani kanssa. Yksi painava syy tutustua sarjaan on myös se, että olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina Iijoen läheisyydessä. Kun Kirjavan kammarin Karoliina laati Iijoki-sarjan kimppaluvun ilmoittauduin mukaan, nyt on viimein sopiva aika tutustua Kalle Päätalon massiiviseen sarjaan. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa kuin ottaa silmäys sarjan nimivesistöön, minunkin kotijokeeni:

Jos pysäyttää katseensa Suomi-äidin ohuimmalle kohdalle, uuman paikkeille, löytää silmä viivan, joka alkaa perukaksi kääntyvän Pohjanlahden rannasta ja jatkuu mutkia loirien ja vähitellen oheten itään. Tämän viivan selkään on kirjoitettu useampaan kohtaan sana Iijoki. Loppupäässä luikerteleva viiva rupeaa kääntymään koilliseen, ja maisemilta, joilla se häipyy olemattomiin, on matkaa Neuvostoliiton rajalle vain vajaat pari peninkulmaa.

Huonemiehen poika on siis Kalle Päätalon (11.11.1919-20.11.2000) omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan aloitusosa. Ennen yhdenkään henkilön esittelyä Päätalo tuo lukijan silmiin kuvauksen Iijoesta, ensin pääpiirteittäin lyhyesti joen virtaussuunnassa ylhäältä alas esiteltynä ja sitten merilohen matkassa toiseen suuntaan, Pohjanlahdesta ylävirtaan päin. Kun virtaavat raamit kirjalle on piirretty siirtyy Päätalo kirjan pääpaikalle, Taivalkosken Jokijärvelle ja päästää tarinaansa mukaan myös ihmiset. Päätalo kertoo vanhempiensa Herkon ja Riitun yhteiselämän alkutaipaleesta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, isoveljensä Toivon varhaisesta kuolemasta, omasta sekä nuorempien sisarustensa Martan, Mannen ja Eetin syntymästä ja elämänsä varhaisvuosista oman kodin rakentamisesta Kallioniemeen, kansakoulun aloitukseen ja ensimmäiseen talvisavottareissuun. Noin kymmeneen vuoteen mahtuu paljon tarkasti kuvattuja tapahtumia ja useita henkilöitä.

En yhtään ihmettele miksi Päätalo on suosionsa saavuttanut. Hienoa luontokuvausta, realistisen kuuloista ajankuvaa, perhesuhteita ja arjen askareita huumorilla ja murteella väritettynä. Päätalon huumori pääsi yllättämään, en odottanut kirjan olevan hauska, mutta niin vain huomasin naurahtelevani ääneen useaan kertaan. Murre antaa tarinaan oman lisänsä, se tuo lisää uskottavuutta ja luo ajan patinaa. Osa Päätalon murteesta on hyvinkin tuttua, mutta ihan kaikkea en ymmärtänyt ja se hieman häiritsi lukemista. Tosin kaikkea ymmärtämättömyyttäni en voi laittaa murteen piikkiin vaan esimerkiksi osa tukkilaissanastosta oli minulle outoa. Osaa Päätalon käyttämistä sanoista piti makustella pidempään, esimerkiksi höpöstelytouhut ja selkäkeikkanaurut kuulostivat mukavilta.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka ainakaan ensimmäisen osan perusteella sarja ei suosikkieni joukkoon nouse. Minulle tärkeimmiksi henkilöiksi nousivat kirjan päähenkilö Kalle sekä hänen äitinsä Riitu. Päätalo kuvaa hienosti Riitun sisua ja lämpöä. Vaikka arki on raskasta Herkko-isän ollessa pitkiäkin aikoja savotoissa pitää Riitu huolta perheestään, kotitilastaan ja myös kylänväestä erityisesti kuuluisan kuppaustaitonsa avulla. Välillä viuhahtaa remmi Riitun kurittaessa Kallea, mutta heidän välinsä ovat kuitenkin erityisen lämpimät. Mieleeni jäi erityisesti Riitun huoli Kallen uintiretkistä sekä heidän yhteiset hetkensä kummituksen joenlaskua seuratessa ja koiran itkua kuunnellessa.

Ainoa heikkous kirjassa oli mielestäni suuri henkilöiden ja paikkojen määrä. Kuten Päätalo kirjassaan mainitsee annettiin noina aikoina lapsille usein samoja nimiä ja monet Kallet ja Väinöt menivät minulla välissä sekaisin, varsinkin kun heitä vielä usein kutsuttiin joko lempinimillä tai muilla kutsumanimillä. Henkilöistä tai perheistä puhuttaessa käytettiin usein myös talonnimiä, eivätkä kaikki mitenkään pysyneet mielessäni. Ehkä tässä olisi ollut lukijamukavuuden kannalta pientä karsimisen tai tiivistämisen varaa. Toisaalta suuren henkilömäärän ja useat paikan- ja talonnimet ymmärtää, onhan kyseessä kuitenkin omaelämäkerrallinen tarina. Haluan ehdottomasti jatkaa kirjasarjan lukemista, Tammettu virta on jo lainattu ja se täytynee ottaa pian käsittelyyn.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Särehän nyt ihtesi hepulitautisi kansa! sanoo ämmi.

Stephen King: Kuulolla

Stephen King: Kuulolla

Tammi, 2007

449 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Cell, 2006)

Luettu: 8.2.2014

Mistä: oma ostos

Sami Lopakan mielettömän hyvä Marras nosti seuraavaksi luettavan kirjan riman niin korkealle, että lukujumihan siitä seurasi. Onneksi omasta kirjahyllystä löytyy ratkaisu tällaisten tilanteiden varalle. Järeä ase tilanteen laukaisemiseksi on tietysti Stephen King ja lukuvuorossa ollut Kuulolla. Ajattelin, että jos ei King auta lukujumiin niin sitten on heitettävä pyyhe kehään ja pidettävä tauko lukemisessa. Jo pelkkä ajatus kammotti, lukuhaluja kun kuitenkin oli, mutta mikään ei tuntunut maistuvan miltään. Ei edes hyvin alkanut Kalle Päätalon Huonemiehen poika.

Taistelu olemassaolosta on kuin rakkautta. Kumpikin on sokeaa. 

Clayton "Clay" Riddellillä on onnen päivä. Hän on Bostonissa hetki sitten kirjoittanut nimensä isoon sopimukseen, jonka myötä hänen sarjakuvansa julkaistaan. Clay haluaa päästä kertomaan hyvät uutiset erossa asuvalle vaimolleen Sharonille, mutta pistäytyy ensin puiston laidassa olevalle jäätelöautolle. Yhtäkkiä Clayn ympärillä alkaa tapahtua outoja. Mies puree koiraa korvasta ja ihmiset käyvät myös toistensa kimppuun. Hyökkäyksillä on jotain yhteistä, kaikki silmittömiin väkivaltaisuuksiin ryhtyneet ovat juuri puhuneet kännykkään. Clayllä itsellään ei ole kännykkää, mutta hänen pojallaan Johnnyllä on. Onko myös Johnny saanut kännykästään pulssiksi nimetyn omituisen raivohulluustaudin? Clayn on lähdettävä kotiin Maineen ottamaan asiasta selvää, mutta kännykahjot, nuo sekopäiset pulssin vastaanottajat tekevät matkasta vaikean. Pitkän matkan varrelta tarttuu mukaan uusia ystäviä ja joukkio joutuu huomaamaan, että pulssi ikään kuin elää ja kännykahjot muuttuvat hiljalleen kehittyneempään ja pelottavampaan suuntaan.

     "Blet!" huusi mielipuoli ja yritti kiskaista veitsen irti. Se oli juuttunut niin tiukkaan ettei hän onnistunut. "Blet ki-jam vaadin-oinas kazzala a-babbala!"

     "Minä kuule saatana babbaloin sinun kazzalan!" huusi Clay ja vei toisen jalkansa perääntyvän mielipuolen taakse. Myöhemmin hänen mieleensä tuli, miten hyvin ruumis osaa tapella jos on pakko. Ruumis pitää taidon salassa niin kuin senkin, miten juosta tai loikata puron yli tai naida tai - mitä todennäköisimmin - kuolla, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Äärimmäisessä hädässä ruumis ottaa ohjat ja tekee sen mitä on tarvis, ja aivot astuvat sivuun takavasemmalle voimatta asialle mitään; ne pystyvät vain viheltelemään, tömistämään jalkaa ja katselemaan taivaalle. Tai pohdiskelemaan ääntä, joka pääsee kun veitsi puhkaisee vaimolta 28-vuotispäivälahjaksi saadun salkun.

Kyllä, lukujumi suli sen siliän tien kun pääsin Kuulolla -kirjan imuun. Tässä tarinassa King ei yllättäen maalaile alkuun tarkkoja taustoja kuten yleensä vaan tapahtumat pääsevät vauhtiin heti ensi sivuilta alkaen ja ahmaisin 150 sivua ihan kuin huomaamatta, pelkästä (sujuvasti kirjoitetun tarinan) lukemisen riemusta. Juonessa ei varsinaisesti ole mitään erottuvaa huippukohtaa, tarina etenee tasaisella tahdilla, mutta ei silti missään vaiheessa käy tylsäksi, siitä pitää huolen Kingin henkilöhahmojen toimivuus ja kännykahjojen muuntautumiskyky. Kirjassa oleva punaiseen Harvard -huppariin pukeutunut mies on myös loistava hahmo ja se olikin yksi parhaiten aiemmalta lukukerralta mieleeni jäänyt yksityiskohta tarinassa.

Kuulolla nojaa ehkä enemmän scifin kuin kauhun puoleen, vaikka kyllä kirja paikoitellen sai säpsähtelemään. Kingin tarjoilema idea kännykän välityksellä aiheutetusta tuhosta on vilkkaalla mielikuvituksella varustetun lukijan helppo kuvitella todeksi, kännykät kun kuitenkin ovat niin yleisiä. Kirjan luettuaan saattaa miettiä kaksikin kertaa vastatako kännykkään. Ehkä sen voisi jättää aamulla pöydälle... Tai sitten ei.

Kuulolla on luettu myös Aamunkajon lukukokemuksissa ja Lähiöneidon lokikirjassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Paperipaino oli pikkujuttu, pikku aarre, mutta Clayton oli varma, että Sharon pitäisi lasin sisään suljetusta herkästä harmaudesta, joka oli kuin usvahattara.

Psst! Tässä vielä pieni knoppitieto kirjan loppusanoista, vieläköhän mahtaa pitää paikkansa: Stephen Kingillä ei ole matkapuhelinta.

Tunnustuksia ja tuumailuja sunnuntain ratoksi

Sain ihanan Kiva kun olet täällä -kukkasen Mai Laaksolta, Paulalta ja vielä Cillalta, kiitos teille, kukkaset piristävät aina :)

Lisäksi Pihi nainen ja MarikaOksa heittivät minulle punasävyisen kukan ja mukavia kysymyksiä mietittäväksi. Marika Oksa tarjosi vielä virtuaalisen kahvi/teekupposen kysymysten kyytipojaksi, joten otan kupin käteeni ja vastailen kysymyksiin näin:

Pihin naisen kysymykset:

1. Kenet kirjailijan haluaisit tavata? 

En oikeastaan haikaile kirjailijoiden tapaamisen perään, menisin varmasti aivan lukkoon enkä tietäisi mitä sanoa esimerkiksi suosikkikirjailijalleni Stephen Kingille ;)

2. Kolme koukuttavinta lukemaasi kirjaa?

Sen pidemmin miettimättä sanon Stephen Kingin Musta torni -sarja (varsinkin viimeinen osa Musta torni), Markus Zusakin Kirjavaras ja Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

3. Mikä näistä on eniten mieleesi: teatteri, elokuvat, konsertit, sirkus, ooppera vai baletti?

Vaikea valita neljästä ensimmäisestä, joista minulla on kokemusta. Kaikkiin niihin on mukava päästä, mutta sanoisin konsertit.

4. Tunnetko olevasi kotona maalla vai kaupungissa? 

Olen viihtynyt molemmissa, mutta ehkä ennemmin asun täällä maalla.

5. Itkettävin lukemasi kirja?

Ehkä Carol Ann Leen Anne Frank 1929-1945.

6. Jos olisi mahdollista aloittaa mikä tahansa harrastus, mikä se olisi?

Hotjooga tai ratsastus (joka ei käytännössä olisi kovin järkevää allergioiden takia). Potkunyrkkeilyharrastuksen uudelleenlämmittely voisi myös olla yksi vaihtoehto.

7. Kotipaikkakuntasi kohde jossa suosittelet vierailemaan?

Kirjasto, tietysti ;) Tai sitten joku mukava paikka joen tai meren rannassa.

8. Kolme lempileffaasi?

Pieni suklaapuoti, Jali ja suklaatehdas, Tuulen viemää. Näitä ainakin voisin katsoa lukemattomia kertoja uudelleen ja uudelleen...

9. Jos sait joululahjaksi kirjoja, mikä niistä oli mieluisin?

Stephen Kingin Tuulen avain (Musta torni 4.5) ja The Colorado Kid olivat yhtä mieluisia lahjoja.

10. Moottori-, soutu- vai purjevene? 

Moottorivene. Ei mikään muskelivene vaan sellainen pieniheppainen, jolla voi hiljalleen ajella joella.

MarikaOksan kysymykset:

1. Selviätkö aamusta lukematta mitään? Vai onko pakko pyöräyttää esille vaikka maitopurkin kylki, jotta päivä lähtee käyntiin?
En selviä. Luen ainakin muutaman sivun kirjaa, yleensä sekä hammaspesulla että aamupalapöydässä. Tai sitten vaikka sitä maitopyrkin kylkeä, jos ei muuhun ole aikaa ;)

2. Ärsyynnytkö, jos kirjastossa muutellaan hyllyjärjestystä, etkä enää löydä tiettyjä kirjoja tietystä paikasta?
Ehkä hieman. Tämä on itse asiassa juuri nyt ajankohtainen asia lähikirjastossani. Toisaalta muutos raikastaa, eipähän kangistuta liikaa tuttuihin kaavoihin.

3. Pidätkö erityisesti jostain tietystä vuodenajasta? Ihastuttaako kesän kuumuus, syksyn väriloisto, talven valkea kylmyys tai kevään orastava vihreys? Vai onko kelillä mitään väliä - satoi mummoja tai ei, eteenpäin mennään?
Rakastan kesän lämpöä, syksyn pimeneviä iltoja ja kahisevia lehtikasoja, talven pakkaspäiviä ja kevään valoa. Jokaisella vuodenajalla on siis puolensa :)

4. Onko blogisi luonnoksissa useita tekstejä idea-asteella tai odottamassa loppuviilausta? Vai kirjoitatko tekstin kerrallaan ja sitten vasta on seuraavan vuoro?
Kirja-arvioita en jätä koskaan roikkumaan päiväkausiksi. Tunnustukset ja jotkut ei-kirjalliset "hömppäjutut" saattavat odotella luonnoksissa jonkun aikaa.

5. Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?
Pääsin syksyllä irti kahvikoukusta. Tee ja Coca-Cola ovat heikkouteni.

6. Oletko sisustusintoilija? Huomaatko esimerkiksi, jos työpaikalla ovat verhot vaihtuneet tai sisustus jotenkin muutoin muuttunut?
Jossain määrin kyllä. Oman kodin sisustus ei kuitenkaan ole minkään tietyn tyylin mukainen.

7. Onko retrobuumi ollut/on edelleen sinun juttusi/? Vai pidätkö enemmän modernista?
Hmm... Molemmista löytyy mieluisia juttuja, joten sopiva sekoitus kiitos ;)

8. Oletko sanoma-, naisten- tai -harrastelehtien lukija (irtonumerot/kotiintilaus)?
Minulle tulee tilattuna vain paikallislehti, paria sanomalehteä luen töissä ja naistenlehtiä olen tilannut silloin tällöin, mutta silloin saan niistä yleensä liika-annostuksen.

9. Otatko elokuviin mukaan kaverin lisäksi mieluiten poppareita, karkkia, limsaa tai kenties jotain terveellistä naposteltavaa?
Limsaa, poppareita ja karkkia.

10. Bravuurisi keittiössä? Tiskikoneen tyhjennys, pöydän kattaminen, ranskalainen illallinen kahdelle...?
Sanoisin olevani parempi leipoja kuin kokkaaja. Olisikohan mansikkabritakakku tai perinteinen suklaa- tai mustikkapiirakka sitten bravuurini.

Tällä(kin) kertaa olen laiska enkä jaa tunnustuksia eteenpäin, toivotan vain mukavaa ja kirjaisaa viikkoa :)

Sami Lopakka: Marras

 

Sami Lopakka: Marras

Like, 2014

345 sivua

Luettu: 28.1.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Minulla pääsi hienoinen Hoo! -huuto kun huomasin Sami Lopakan julkaisevan esikoisromaaninsa Liken lipun alla. Vuonna 2005 lopettanut Sentenced on yksi suosikkibändejäni, joten minun oli pakko ottaa selvää miten kyseisessä bändissä kitaristina olleelta, nykyään KYPK -bändin ("kursk") kitaristina vaikuttavalta Lopakalta sujuu kitaransoiton ja laululyriikoiden kirjoittamisen lisäksi romaanin kirjoittaminen. Pakko tunnustaa, että en ole pitkään aikaan rynnännyt postilaatikolta sisälle niin kiireellä kuin Marraksen kanssa, maltoin juuri ja juuri kuoriutua toppavaatekerroksista ennen kirjekuoren avaamista. Siinä sai Päätalon Huonemiehen poika jäädä sivuun odottamaan aikoja parempia.

On marraskuu. Hautamaa, Raunio, Korpisuo, Suopunki ja Maaninen ponnistavat lentoon Oulunsalon lentokentältä kohti Tukholmaa. Edessä on Euroopan kiertue, lukemattomat kilometrit ja hetket keikkabussissa, lavoilla ja takahuoneissa. Tupakansavun ja viinanhuurujen verhoamat tunnit muuttuvat päiviksi ja viikoiksi ja Hautamaan, kirjan kertojan, ajatukset ovat jatkuvassa myllerryksessä. Kiertue-elämä ei maistu niin kuin ennen ja ajatukset ovat kotona viimeisillään raskaana olevan vaimon luona. Ei ole helppoa bändin muillakaan jäsenillä, rokkitähteys ei ole niin upeaa kuin päälle päin saattaisi luulla.

     Käännyin arkussani ja vetäisin toisen puolen verhoa. Tummennetun lasin taakse oli parkkeerattu autoja jonoiksi. Valkoisen hallin seinät hohkasivat maalattua metallia, ja olin haistavinani parkkitilan hajun bussiin asti.
     Katse jumi arkun kattoon. Tähän lootaan hautaisin itseni ilta toisensa jälkeen. Tästä haudasta nousisin kummittelemaan päivittäin, mutta vain palatakseni yön korvalla takaisin, pyörimään, ahdistumaan, hikoilemaan, palelemaan, kuolemaan yhä uuden tukahduttavan kuoleman, yhden monista.

Heti kirjan alusta asti tuntui kuin olisin tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa ja päässyt vaihtamaan kuulumisia hänen kanssaan. Marraksen päähenkilöt profiloituivat mielessäni ihan huomaamatta ja hyvin vahvasti Sentencedin jäseniin, etenkin kirjassa minulle läheisimmiksi käyneet Hautamaa ja Raunio saivat Lopakan ja Laihialan kasvot. Pienet viittaukset, kuten Intro lähti soimaan ja sali täyttyi pahaenteisestä kurjenraakunnasta(.) ja Well, fuck you too(!) saivat heti päässäni soimaan The Cold White Light -albumin avausraidan Konevitsan kirkonkellot sekä Excuse Me While I Kill Myself -biisin. En tiedä onko Lopakka ripotellut tarinan lomaan näitä kultahippuja muuten vain vai Sentencedin faneja ajatellen, mutta se toimii. Vaikka Marras on fiktiivinen romaani paistaa omakohtaisuus mukavasti läpi. Kirja myös avaa sitä koneistoa ja kokonaisuutta, jota bändin ja kiertueen pyörittäminen vaatii.

     - Anna mää... tapan ees vähän?

Lopakka viljelee läpi kirjan mustanpuhuvaa huumoria ja se sopii kirjaan hyvin, se ei kuitenkaan ole kirjan ainoa anti, Lopakka nimittäin osaa käyttää kieltä monipuolisesti. Paikoin teksti on hyvin kuvailevaa ja herkkää, kuten silloin kun Marraskuinen aamu oli valkenemassa, mutta tummat pilvet vammauttivat orastavan kajon harmaaksi massaksi. Kuvatessaan Hautamaan harhaisia painajaisia tai painajaismaisia harhoja, ihan kummin päin vain, Lopakan teksti taipuu jopa kauhukirjamaiselle tasolle. Kuvaus on niin todentuntuista, että minuakin alkaa ahistaa, niin kuin Hautamaan tavoin sanoisin. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä vaan bändin jäsenet saavat myös palasia ilosta ja onnesta. Marras saa siis nauramaan (ääneen, mikä on minulle aika harvinaista!), ahdistumaan ja jopa liikuttumaan.

Kokonaisuudessaan kirja on hienosti kuvattu road trip, kiihtyvä kujanjuoksu kohti kiertueen (kaiken?) loppua. Mutta miten pohjoisen poikien käy, pilkistääkö arkun kannen raosta valoa vai ropiseeko multa päälle pimentäen kaiken? Marras on upea kirja monimerkityksellistä nimeään myöten ja varmasti yksi vuoden parhaimpia teoksia. Voin vain toivoa, että Lopakalla on uusi romaanin aihe mielessään, lukisin häneltä mielelläni lisää.

Marras muualla: KaaosZine, Kaiken voi lukea, Kirjallisena Minna,  Kirjasfääri, Kuuttaren lukupäiväkirja, Lukukausi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Savon Sanomat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sen tuhossa asui kauneus.

 

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2013 parhaiksi kirjoiksi

Tänä vuonna osallistun Blogistanian vuoden 2013 parhaiden kirjojen äänestykseen jokaisessa kategoriassa: kotimaisen kaunokirjallisuuden Finlandiassa, käännetyn kaunokirjallisuuden Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjallisuuden Kuopuksessa sekä tietokirjojen Tiedossa. Vaikka lukemiseni painottuu hieman vanhempaan kirjallisuuteen olen lukenut niin hienoja viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, että en voi jättää äänestystä väliin. En kuitenkaan käytä jokaisessa kategoriassa kaikkia pisteitäni, vaan annan pisteeni niille kirjoille, jotka ne ansaitsevat. Tässä siis ehdokkaani pisteineen (toivottavasti ajastus toimii!):

3. pistettä saa:
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Vahva ja ravisteleva kirja perheväkivallasta sekä naisen asemasta upealla kielellä kirjoitettuna.

2. pistettä saa:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Pelottavan todentuntoinen dystopia.

1. pisteen saa:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kauniisti soiva kuvaus rakkaudesta, uskosta ja uupumisesta.

- - -

3. pistettä saa:
Joanne Harris: Persikoiden aikaan
Herkullisia tuoksuja ja makuja yhdistettynä mukaansatempaavaan juoneen sekä pienen ranskalaiskylän tunnelmaan.

- - -

3. pistettä saa:
Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
Vauhdikas ja ahmittava fantasiaromaani.

- - -

3. pistettä saa:
Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista
Tatuointeja ja tarinoita niiden takana. Mustekuume nousi taas pintaan.

2. pistettä saa:
Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri
Rennon letkeä matkapäiväkirja. Tätä kirjaa lukiessani oireili puolestaan matkakuume.

1. pisteen saa:
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja
Selkeä opas kirjablogien ihmeelliseen maailmaan. Herätti paljon tunteita ja nostalgiaryöpsähdyksiä.

- - -

Palkintojen saajat julkistetaan tiistaina 28.1.2014 klo 10 emäntäblogeissa seuraavasti:
Blogistanian Finlandia: Sallan lukupäiväkirja
Blogistanian Globalia:  Kirjasfääri
Blogistanian Kuopus: les! lue!
Blogistanian Tieto: Luetut, lukemattomat

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Osallistuin jouluna kirjabloggareiden joululahjarinkiin ja Kirjakko ruispellossa -blogia pitävän Mari Saavalaisen lähettämästä paketista löytyi mysteerikirja. Kiitos Mari! Mysteerikirjan ideanahan on, että kaikki kirjan tunnisteet kannesta nimiösivuun on peitetty eikä kirjasta tiedä ennen lukemista yhtään mitään. Hyökkäsin mielenkiinnolla kirjan kimppuun ja on sanottava, että olen aika ylpeä mielenlujuudestani, en nimittäin kurkkinut yhtään kauniin käärepaperin alle enkä myöskään googlettanut kirjan henkilöitä. Hyvä minä ;) Kirjan luettuani annoin ajatusteni hautua päivän ajan, iltapäivällä poistin kääreen ja sieltä paljastui seuraava kirja:

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

WSOY, 2013

190 sivua

Luettu: 16.1.2014

Mistä: kirjablogiystävältä

Kiira palaa Wyomingista vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin Turkuun, mutta itsensä ja oman paikan löytäminen tuottavat vaikeuksia. Amerikan kokemukset ja Sheena sekä Jon ovat vahvana ajatuksissa ja varsinkin matkan loppuvaiheet painavat raskaana mielessä. Krista aloittaa suhteen Harrin kanssa, mutta matkassa on muitakin mutkia kuin työtoveruus. Arki ja odotukset eivät kohtaa ja Krista haluaisi enemmän.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löyää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa ei saa vaatia. Täytyy odottaa, antaa hänelle aikaa päästä hankalan hetken yli, ymmärtää että minä olen parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että me olemme parasta, mitä voi tapahtua. Ja vielä on hetkiä, Harri järjestää meille aikaa, vielä hänellä on luonani hammasharja ja kahvikuppi.

Kiira ja Krista vuorottelevat kirjan minäkertojina. Ulkoiselta olemukseltaan ja nopeasti vilkaistuna erilaisilta vaikuttavista naisista löytyy loppujen lopuksi paljon yhteistä. Molemmat kaipaavat jotain muuta, jotain enemmän. Voiko itseään määrittää toisen kautta, elää vain toiselle, toisesta, itsensä unohtaen ja joksikin muuksi muuttuen? Nämä kysymykset pyörivät mielessä päällimmäisenä Pöyhösen romaania lukiessa.

Pöyhönen kirjoittaa tiiviitä ja selkeitä lauseita, joissa on kuitenkin paikoitellen paljon tunnelatausta. Aluksi Kiiran ja Kristan kertojaäänet eivät hirveästi erottuneet toisistaan, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki sitä enemmän heidän omat äänensävynsä tunnisti. Odotin koko ajan sitä punaista lankaa, joka yhdistäisi naiset toisiinsa ja tulihan se lopulta. Siitä eteenpäin tarina ja tunnelma vain vahvistuivat ja voimistuivat eli tarina kehittyi loppuun asti. Hän rakastaa minua on Pöyhösen ensimmäinen romaani, mutta paikoitellen tuntui kuin olisi lukenut konkarikirjailijan tekstiä, niin hiotusti Pöyhönen asettelee sanansa. Tyyli ei kuitenkaan ole liian hiottu vaan esimerkiksi sulkujen käyttö ja lauserakenteilla leikittely tuovat tekstiin sopivaa särmää 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Että on me, että illan jälkeen tulee yhteinen aamu, ettei tarvitse herätä yksin, että joku vetää luokseen, suojaa tuulelta.

Entä miltä tuntui lukea mysteerikirja? Todella kummalliselta kun kirjasta ei tiennyt yhtään mitään, ei kirjailijaa, kirjan nimeä tai alkuperämaata. Tai no, aika pian pystyi päättelemään, että kirja on todennäköisesti kotimainen romaani, mutta siihen tunnistukseni jäivät. Kirjan luettuani arvelin kirjailijan olevan nuorehko nainen, mikä osui oikeaan. Mietin kirjalle nimeä pelkän lukemisen perusteella, mutta nimeämiset olivat aika kömpelöitä. Kirjan nimi on osuva ja kuvaa kirjan perusideaa hyvin. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan mysteerikirjan lukemista, oli loppujen lopuksi aika huikeaa lukea kirja ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En välttämättä olisi tullut lukeneeksi Pöyhösen kirjaa oma-aloitteisesti, mutta olen erittäin iloinen, että nyt tuli tutustuttua jälleen (minulle) uuden kotimaisen kirjailijan tuotantoon. Mari, valintasi oli oikein onnistunut!

Toki kirjaa on luettu myös muualla, esimerkiksi Mari itse piti kirjan tarinaa ehjänä ja hyvin etenevänä, Elinan mielestä kirjan parasta antia oli ulkomaiden kuvaukset.

Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina

 

Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina

Otava, 1986

302 sivua

Suomentanut: Markku Mannila

(Das Parfum - Die Geschichte eines Mörders, 1985)

Luettu: 9.1.2014

Mistä: kirjastosta

En ollut pari-kolme vuotta sitten kuullutkaan Süskindin kirjasta kun satuin tv:n ääreen juuri kun kyseisen kirjan pohjalta tehty elokuva oli alkamassa. Katsoin elokuvan ja hämmästelin sen vahvaa, tuoksuvaa, haisevaa ja hirvittävää otetta alusta loppuun asti. Päätin heti, että Süskindin kirja on luettava. Tässä sitä nyt ollaan.

17.7.1738 syntyy helteisessä ja haisevassa Pariisissa Rue aux Fersillä lapsi kalakojun pöydän alle, kalanperkeiden päälle. Liekö joku kohtalon kuu väärässä, julmassa asennossa, sillä lapsen äiti kaatuu tajuttomana kadulle ja poikavauvan alkaessa kirkua vastasyntynyt löydetään veristen jätteiden joukosta ja lapsi jääkin vastoin äidin toiveita ja odotuksia henkiin. Tuosta imettäjien ja monien muiden hylkimästä oudosta, tuoksuttomasta vauvasta kasvaa hyljeksitty poika, joka elää hajuista ja metsästää aina vain uusia ja erilaisia hajuja poikkeuksellisen tarkan nenänsä ulottuville haaveillen erityisesti paljaasta meren tuoksusta, haluten hengittää sitä sellaisia määriä, että voisi juopuoa siitä. Lopulta pojan, Jean-Baptiste Grenouillen nenään tarttuu vastustamattoman vangitseva ja ainutlaatuinen tuoksu, jonka alkuperä on selvitettävä. Nenä johdattaa Grenouillea eteenpäin parfymöörin opin kautta aina hulluuden ja pahuuden rajoille ja paljon niiden yli. 

Satatuhatta tuoksua ei ollut enää yhtään mitään tämän yhden tuoksun rinnalla. Se oli perusprinsiippi, jonka esikuvan mukaan oli kaikki muut järjestettävä. Se oli kauneus itse.
     Grenouillelle oli selvää, ettei hänen elämällään olisi enää mitään tarkoitusta, ellei hän saisi tuota tuoksua omakseen. Hänen oli saatava tutustua siihen pienintä yksityiskohtaa, viimeisintä hentoa uloketta myöten; hänelle ei riittänyt pelkkä monimutkainen muistikuva. Hän halusi painaa tuon jumalaisen parfyymin kuin leimasimella mustan sielunsa syövereihin, halusi tutkia sen läpikotaisin ja ajatella, elää ja aistia vastedes vain tuon loitsukaavan sisäisten rakenteiden mukaisesti.

Süskindillä on uskomaton taito levittää hajut ja tuoksut lukijan nenän eteen, samoin kuin loihtia 1700-luvun Pariisi ja Grasse eläväksi, nähtäväksi ja koettavaksi. Kirjan hajupainotteiseen kuvaukseen uppoaa heti alusta alkaen eikä Pariisin löyhkästä ja Grenouillen elämästä haluaisi irrottautua hetkeksikään. Tarina etenee paikoitellen hitaasti, mutta silti vääjäämättä kohti kammottavuuksia, jotka kuitenkin lopulta ovat vain ohimeneviä välähdyksiä. Silti ne piirtyvät mieleen piinaavan tarkasti. Tarina on kuin hitaasti vauhtiaan kiihdyttävä juna, jonka kyydistä ei enää tietyn pisteen jälkeen voi -tai edes halua- hypätä pois, ei vaikka tietää raiteiden loppuvan kauempana. Kliseistä, mutta parempaan kuvaukseen en pysty.

Parfyymi myös haastoi minut lukijana. Grenouille on kaikessa karmeudessaan iljettävä hahmo ja paha kuin mikä, mutta silti huomasin asettuvani hänen puolelleen. Kieroa, Süskind, kerrassaan kieroa! En osaa sanoa kumpi on parempi, kirja vai elokuva, mutta molemmat olivat hyvin vahvoja elämyksiä. En enää muista kuinka uskollisesti kirjan loppua noudatettiin elokuvassa, mutta kirjassa se oli todella omaa luokkaansa.

Päivi mainitsee hajuaistin olevan kirjan lukemisen jälkeen herkempi, Marile nautti kirjan lukemisesta valtavasti, Miss Shi puolestaan kuvaa kirjaa karmivaksi, jäätäväksi ja todella addiktoivaksi. Olen täysin samaa mieltä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä tuoksu oli hengityksen veli.

Ps. Kyseinen parfyymi (tarkemmin sanottuna eau de parfum) on kuvassa, koska... no, se on hyväntuoksuinen ja sopii aiheeseen. Toivottavasti en kuitenkaan yhdistä jatkossa tätä tuoksua kirjaan. Minulla nimittäin on aika tarkka hajumuisti ja tietyt asiat tai ärsykkeet yhdistyvät mielessäni tiettyihin tuoksuihin tai hajuihin. En halua joka kerta tuoksua käyttäessäni muistaa Jean-Baptiste Grenouillen hirmutekoja.

TBR 16/100