3 vuotta Villasukkana kirjahyllyssä ja Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen

Heti ensimmäisenä ilmoitusluontoista asiaa, blogini nimittäin ylitti 21.9. kaikessa hiljaisuudessa kolmen vuoden rajapyykin, hiphei ja onnea! Hiljaisuudessa siksi, että olin terveysasioiden vuoksi hetken poissa kuvioista ja koneen ääreltä juhlistamasta blogisynttäreitä. Ylimääräinen energia on ollut vähissä ja taidan ohittaa etapin iloisesti, mutta vaatimattomasti tällä maininnalla. Sitten toinen, vähemmän tärkeä asia eli tässä postauksessa taitaa olla blogihistoriani ensimmäiset tissit. Siis tuossa kansikuvassa, ei muuten, mutta tulipa tämäkin päivä nähtyä ja asia mainittua ;)

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen

Like, 2008 (2007)

4 cd-levyä
Lukija: Jouni Hynynen

Kuunneltu: 11.9.2013

Mistä: kirjastosta

Jouni Hynynen, tuo hieman Rölliä muistuttava* miellyttävä-ääninen** viihteen monitoimimies, on minulle tutumpi Kotiteollisuus -bändistään kuin kirjoistaan. Tarkoitukseni oli aloittaa Hynysen kirjalliseen tuotantoon tutustuminen omasta kirjahyllystä löytyvällä Kesämiehellä, mutta Kesämies leikki vaikeasti tavoiteltavaa enkä löytänyt sitä. Sarkan arvio muistutti Hynysen itsensä lukemasta äänikirjasta ja ajattelin, että nyt olisi taas aika kokeilla kirjan kuuntelemista ja metsästin äänikirjan käsiini kirjastosta.
* Sanottu täysin positiivisessa mielessä, Röllihän on oikein kiva ja sympaattinen hahmo! Takkutukka ja -parta sopivat molemmille!
** Näemmä ratkaiseva kriteeri äänikirjojen valinnalleni.

Rakkaudella, Hynynen on kolumnikokoelma, jonka pääaiheina ovat mm. nainen, parisuhde, seksi, rokkarin elämä (keikkabussissa ja sen ulkopuolella), muut bändit ja artistit sekä ryyppääminen. Kaiken kaikkiaan varsin monipuolinen kattaus tarjoillaan Hynysen murteella, ronskilla huumorilla, suoralla puheella sekä erinäisillä äänitehosteilla ja kommenteilla höystettynä.

Parisuhdetaitojen professori ja sosiaalisen käyttäytymisen senaattori herra natsi-sovinistipaska Hynynen valottaa nyt teille hieman parisuhteen ja onnellisen yhteiselon saloja. Seuraa lyhyt oppimäärä siitä, kuinka ajaa nainen helposti ja vähällä vaivalla lähes hulluuden partaalle. Se ei vaadi muuta kuin normaalin miehen käytöksen. Edellyttäen tietenkin, että on kunnon mies eikä mikään vitun sisustussuunnittelija.

Edellisen äänikirjan kuuntelin mp3-soittimella koti- ja pihatöiden sekä sairastamisen lomassa, nyt päätin hyödyntää puolituntisen (meno-paluu) työmatkani kuunnellen Hynysen turinointia. Sitten tulivat ongelmat. Kirjan jutut olivat paikoin niin hauskoja, että nauroin niille suu auki ja vedet silmissä, mikä on minulle aika harvinaista eikä välttämättä mikään järkevin olotila autolla ajolle. Pidin itse asiassa kuuntelemisessa muutaman päivän tauon ja pohdin kuuntelisinko kirjan esimerkiksi yhdessä miehen kanssa illalla kun lapset ovat menneet nukkumaan. Päädyin kuitenkin viemään cd-levyt takaisin autoon viihdyttämään työmatkojani. Täytyy sanoa, että noin 15 minuutin kerta-annoksina Hynysen jutut toimivat oikein mainiosti, pidemmät pätkät olisivat saattaneet puuduttaa.

Törmäsin kuitenkin toiseen, isompaan ongelmaan kun Hynynen ei jaksanut lukea kaikkia tekstejään vaan hyppi joitan pätkiä yli. Kaltaiseni pikku (luku)perfektionistin maailmassa kirja luetaan kannesta kanteen, ei siinä kuulkaa sooloilla ja jätetä osia lukematta. Heittäähän siinä sitten luettujen sivujen tilastokin häränpyllyä. Kykenen ehkä antamaan tämän Hynyselle anteeksi, mutta tiukkaa se tekee ja pariin kertaan toistunut hyppely aiheutti pientä yskiskelyä ja silmien pyörittelyä. Voinko merkitä kirjan luetuksi kun en ole kuullut sitä sanasta sanaan tai sivusta sivuun?

Erityismaininnan naurun aiheuttajina ansaitsevat Snoopypöksyjä ja erotiikkaa ja Nuo mainiot miehet tiukoissa pipoissaan, tuo mainio huuto-oodi sählynpelaajista, joka sekä hihitytti että hämmästytti. Hynysen mukakarski kuori rakoili useampaan kertaan, esimerkiksi jutuissa Paatunut rokkari ja äiti sekä Rauhaa päälle maan. Muumi haistaa pelon -kolumni tahrasi mielikuvani Muumeista. Kirjan kuunneltuani tunsin itseni hivenen äijäksi, niin monessa asiassa olin samoilla linjoilla herra Hynysen kanssa, tosin tunsin itseni myös naiseksi, sillä Hynysen mukaan suosikkibändiäni HIMiä kuuntelevat vain naaraat, narkkarit ja homoseksualistit.

Voin suositella kirjaa, kunhan muistaa vain ensin löysätä nutturaa, kovin tosissaan kaikkia tekstejä ei välttämättä kannata lukea. Tessan mies löysi osuvasti Hynysestä Mielensäpahoittajan, Mandi ahmaisi kirjan parilla istumalla ja arveli kirjan kirvoittamien naurujen pidentävän ikää ja Hreathemusta lainaten Hynynen vie junttiuden aivan uusiin sfääreihin, ja tekee sen hillittömän hauskasti ja itseironisesti.


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa jälkikäteen hakuammunnalla (auton ratissa ei hirveästi muistiinpanoja tehty) valittu arkisuudessaan yksinkertainen ja kirjan henkeen sopiva:

Pieru toimii aina.

Kuten Hynynen urakkansa päätteeksi sanoi: Vittu tää on tässä, urakka ohi. Huh.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Avain, 2011 (2010)

239 sivua

Luettu: 10.9.2013

Mistä: kirjablogiystävältä

Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -kisassa sijalle 39 äänestetty Elina Hirvosen kaunisniminen Kauimpana kuolemasta on ollut pitkään luettavien listallani. Sain kirjan yli vuosi sitten Hannalta hänen siivotessaan kirjahyllyään ja nyt tuli viimein aika tarttua teokseen.

Paul jättää taakseen hajonneen perheen sekä elämän Suomessa ja matkustaa lapsuutensa maisemiin eteläiseen Afrikkaan kohtaamaan kuolemansa. Esther ei ole koskaan täysin toipunut suuresta menetyksestään kun kohdalle osuu jo toinen. Onneksi työ vähäosaisten hyväksi ja etenkin pieni Susan-tyttö tuovat elämään jonkinlaista lohtua ja järjestystä. Paul ja Esther tapaavat toisensa sattumalta, mutta heidän elämänsä ovat heidän siitä tietämättään sivunneet toisiaan jo vuosia sitten.

     "Minä olen sinun enkelisi", Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja ote luja. "Minä syön sinun sielusi", sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. "Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Voi miten oikeassa Esther olikaan... Estherin tarina ystävyydestä, hänestä ja Bessystä, laajenee moniulotteiseksi ja polveilevaksi, useisiin ihmisiin ja paikkoihin ulottuvaksi kertomukseksi, joka vuorottelee Paulin tarinan kanssa. Miten saisi kiinni nykyhetkestä ja tulevaisuudesta kun menneisyydellä on edelleen suuri merkitys ja vahva vaikutus sekä Estheriin että Pauliin? Olisiko elämä toisenlaista jos olisi jättänyt jotain tekemättä tai tehnyt asioita toisin? Jos olisi jättänyt käärmeennahan mudan sekaan. Jos ei olisi vienyt rakastaan matkalle. Jos, jos, jos...

Hirvonen maalaa lukijan silmien eteen rosoisen, elävän, epäoikeudenmukaisen ja upean vastakohtien Afrikan sekä lämpimän, joskin surullissävytteisen tarinan ystävyydestä, jossa on ripaus homoeroottista sävyä. Hirvonen kuvaa kaiken ihailtavan tyynesti ja vahvasti, sormea heristämättä ja mässäilemättä. Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua hyppäsi tarina jo muualle. Nämä Paulia ja varsinkin Estheriä koskettaneet henkilöt herättivät niin monia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia, että tarinasta nauttiminen häiriintyi. Erityisesti minua jäi mietityttämään kirjan viimeinen lause. Oliko se faktaa vai fiktiota?

Kertojista Esther muodostui minulle läheisemmäksi. Koin Paulin tarinan jotenkin irrallisemmaksi ja repaleisemmaksi kun taas Estherin tarinaa oli ilo lukea. Silti kirja olisi mielestäni kaivannut hieman selkeyttämistä, tai sitten tarina olisi pitänyt lukea tiiviimmässä tahdissa kuin mihin minä kykenin. Suosittelen lukemaan Katjan ja Inan hienon osuvat arviot kirjasta, samankaltaisiin vahvoihin tunnelmiin minäkin jäin kirjan luettuani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän antoi päänsä levätä kaulaani vasten ja me istuimme siinä puhumatta niin kauan, että maailma ympärillä laimeni sumuksi, eikä hetkeen ollut muuta kuin meidän toisistaan tietoiset ihomme ja niiden alla lämpimänä, hiljaisena, omaa tahtiaan virtaava elämä.

TBR 15/100

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu kiinnitti huomioni jo Gummeruksen syksyn kuvastossa, mutta se ehti painua ehkä-luettavien kirjojen listan jatkoksi kunnes näin siitä ensimmäiset arviot Lumiomena-, Ilselä-, Rakkaudesta kirjoihin- ja Kirjojen keskellä -blogeista. Arviot lupailivat hyvää lukukokemusta ja ajattelin lainata kirjan kirjastosta kunhan se sinne ilmestyisi. Kun edellämainitun Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika kommentoi Villis, äiti-ihmisenä sun täytyy kirja lukea! <3 en malttanut odottaa vaan tein siitä varauksen.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus, 2013

281 sivua

Luettu: 28.8.2013

Mistä: kirjastosta

Vilja ja Aleksi elävät neljän lapsensa kanssa tavallista nuoren lestadiolaisperheen elämää. He käyvät rauhanyhdistyksellä ja suviseuroissa, osallistuvat myyjäisiin ja kasvattavat lapsiaan suurella sydämellä ja vahvalla uskolla. Mutta riittääkö usko, toivo ja rakkaus silloin kun taakka kasvaa entistä suuremmaksi ja rikki raastava väsymys uhkaa viedä elämästä kaiken valon? 

     Minusta tuntuu, etten jaksa.
     Älä välitä, mulla on ihan samanlaisia päiviä.
     Tämä ei ole ohimenevä päivä, tämä on luola, jonka suuaukko on sortunut.
     On mullakin pitkiä alakulon jaksoja raskauden alussa, mutta silti tuntuu, että oon jotenkin lähempänä Jumalaa.
     Minä olen vain lähempänä kuolemaa.
     Se kuulostaa pahalta.

Taivaslaulu on tarina Viljasta ja Aleksista, rakkaudesta ja uskosta. Rakkaudesta uskossa ja rakkaudesta uskoon. Voimista ja niiden menetyksestä, väsymyksestä. Taistelusta elämän ja onnen puolesta. Ja millainen tarina se onkaan! Rauhala kirjoittaa kaunista kieltä käyttäen minulle tuttua ja omaa Oulun seudun murretta ja paljon vertauskuvia, joista suuri osa liittyy luontoon. Rauhalan kieli on paitsi kaunista myös vahvaa ja hän hallitsee tunteiden, erityisesti lapsiin kohdistuvan rakkauden, kuvauksen ihailtavan hienosti.

     Kun katson lapseni kasvua, voin kuulla kohinaa. Vaikka lapsi on minussa kiinni kuin pahka koivussa, en voi olla tuntematta ylpeyttä: koivunmahlani kasvattaa hänet vahvaksi ja terveeksi. Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi. Minun väitöskirjani on valmis, kun imukuppisuu herahtaa hampaattomaan nauruun ja silmiin syttyvät auringonkukat. Ja kun rakastava katseeni on ympäröinyt pienen ihmisen niin kokonaiseksi, ettei hän ikinä täysin katoa, minä niiaan ja kumarran ja Jumala taputtaa taivaassa.

Rauhalan laulu kannattaa ehdottomasti kuunnella. Viljan ääni on kirkas ja kuulas ja Aleksin äänessä soivasta lämmöstä ja karheudesta pidin myös valtavasti. Tarinaan sisällytetyt nukkeleikit ja blogitekstit kommenteineen toivat kuitenkin mielestäni lauluun sellaisia soraääniä, joita ilman laulu olisi kantanut vielä tasaisemmin, kauniimmin ja kauemmas. Blogikuvio tuntui hieman päälleliimatulta opetusosiolta lestadiolaisuudesta, vaikka sen mukanaololle löytyikin selitys. Sama tunne jäi nukke-mollamaija-barbi -leikeistä, lelukolmikko sai minut myös hieman surulliseksi sillä ihmisten lokerointi ja paremmuusjärjestykseen asettaminen tapahtui se sitten uskonnon, ihonvärin tai minkä tahansa sisäisen tai ulkoisen piirteen perusteella on minusta arveluttavaa ja turhaa. Tarinallisesti nuo leikit kuitenkin toimivat pohdintana uskovien ja ei-uskovien korostetuista, ehkä jopa kärjistetyistä eroista.

Kirja oli juuri niin kiinnostava kuin odotin, mutta se antoi paljon enemmän kuin etukäteen arvelin. Rauhalan rohkea, iholle tuleva ja syvälle sydämeen iskevä tarina jää mieleen pitkäksi aikaa. Se muistuttaa omien rajojen kuuntelemisen ja kunnioittamisen tärkeydestä sekä perheen ja rakkauden voimasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara.

Charlaine Harris: Veren sitomat

Kärsin lukumaratonin jälkeen jonkinlaisesta lukujumista, en nimittäin oikein tiennyt mille alkaisin eli mitä lukisin. Luin vuorotellen sivun sieltä ja toisen täältä kesken olevista Parvelan ja Sinkkosen KOULUUN! -kirjasta sekä Belitz-Henrikssonin ja kumppaneiden Naisen iholla -tatuointitarinakirjasta, mutta kaipasin pakoa fantasiamaailmaan. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarjan kahdeksas osa oli juuri oikea lääke oireisiin. Oivallista lukumaratonin jälkiruokaa, sopivan kevyttä ja nopeasti nautittavaa.

Charlaine Harris: Veren sitomat (#8)

Gummerus, 2012

346 sivua

Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo

(From Dead to Worse, 2008)

Luettu: 13.8.2013

Mistä: kirjastosta

Kirja alkaa pienellä kertauksella menneeseen ennen kuin nykyhetken tapahtumat lähtevät vyörymään liikkeelle. Ihan kiva, sillä kertaus on opintojen äiti ja onhan sarjassa ollut monenlaista juonenkäännettä, joista osa on saattanut painua unohtuneiden asioiden arkistoon. Sitä paitsi tiivis kertaus oli alussa, ei ripoteltuna ärsyttävästi pitkin matkaa.

Sekä vampyyrien että ihmissusien leireissä kuohuu. Koska Sookiella on ystäviä molempien olioiden joukossa ja hänen telepaatin kykyjään tarvitaan taas löytää hän jälleen itsensä keskeltä useampaakin yhteenottoa. Siinä sivussa on hoidettava kaikkea pientä kuten osallistua tuplahäihin, sulatella poikaystävä Quinnin katoamista, ratkoa veljen avioliitto-ongelmia, väistellä erinäisiä tappavia aseita ja ennen kaikkea tutustua uuteen lähisukulaiseen mallia keiju. Itseasiassa sukulaisia tuntuu poksahtelevan esiin kuin sieniä sateella, Sookiellahan on ennestään vain yksi sukulainen, veli. Onneksi Sookien ei tarvitse selvitä kaikesta yksin, pomo Sam, kämppis Amelia, suojelusenkelikeiju Claudine ja useamman kerran Sookien kanssa verta vaihtanut ja siksi läheiseksi tullut vampyyri Eric auttavat Sookien monesta pulasta.

     "Minäkään en usko, että se oli keiju", Eric sanoi. "Mutta puhutaan siitä matkalla. Tänne ei kannata jäädä."
     Siinä hän oli oikeassa. En tiennyt, minne hän oli vienyt ruumiin, ja tajusin etten oikeastaan piitannut siitä. Vuosi sitten olisin ollut ihan riekaleina jos olisin jättänyt jälkeeni ruumiin ja lähtenyt vain ajamaan valtatietä eteenpäin. Nyt olin pelkästään  iloinen siitä, että metsässä lojui hän enkä minä.
     Olin kehno kristitty mutta kohtalainen selviytyjä.

Olipa mukava päästä seuraamaan Sookien ja kumppaneiden tarinaa takaisin Bon Tempsin tutuksi tulleisiin maisemiin. Tässä osassa oli sellaista imua, että en olisi millään malttanut jättää kirjaa käsistäni. Edellisosan heikkouksista ei ollut tietoakaan (sheivausvälineitäkään ei mainittu!) ja tätä osaa ei tarvitse tituleerata välikirjamaiseksi. Tarinassa seurattiin useita juonipolkuja, mutta punaisena lankana -ainakin minulle- oli Sookien ja Ericin toveruus tai suhde, miksi sitä nyt nimittäisi... Tämä nousi ehdottomasti yhdeksi suosikikseni Ericin (lienee jo itsestäänselvyys), keijusukulaisten ja varsinkin yllättävän lopun myötä. Pieni Hunter oli oikein mukava lisä tarinaan ja toivon hänen vilahtavan myöhemmissä osissa.

Tarkoitukseni oli jo edellisen osan yhteydessä mainita vampyyrien hohtamisesta. Luulin, että se on Stephenie Meyerin höpötystä (ei, vaikka pidän Twilight -sarjasta en pidä vampyyrien hohtoefektistä, elokuvaversioissa se menee jo miltei naurettavuuksiin asti), mutta ei. Edellisessä osassa viitattiin tähän ilmiöön ja nyt taas parissakin kohtaa. Hän hohti hieman, kuten kaikki vampyyrit minun silmissäni. Näin siis Sookie Billistä, oletan tämän liittyvän Sookien telepaattikykyyn eli ilmeisesti muut eivät hohtoa näe. Äh, yritän työntää tämän huomioni sinne alussa manitsemaani arkistoon ja pitää nämä vampyyrit mielessäni mattapintaisina.

Sookie Stackhouse -sarjalla on kannattajansa ja kirjaa onkin luettu laajasti blogeissa. Kun tuli tuolle Eric-linjalle lähdettyä niin sama jatkukoon linkityksissä: Morre on edelleen Ericin lumoissa, samoin Haltiamieli, mutta Ahmuun vaalean viikingin vetovoima ei enää niin kovasti pure.


Sitaattikunniamaininnan (ja pienen spontaanin hihkaisun) saa:

"Sookie... minä muistan kaiken."

Enid Blyton: Viisikko retkellä - Lukumaratonilla luettua

Huh. Tulipahan todistettua, että ei tosiaankaan ole minun juttuni kerätä luettuja kirjoja jonoksi postausta odottamaan. Onneksi tämä on viimeinen lukumaratonilla lukemani kirja, joten pian pääsen palaamaan normaalirutiineihin.

Enid Blyton: Viisikko retkellä (#10)

Tammi, 1987

155 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Hike Together, 1951)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Leon ja Dickin ylimääräiset vapaapäivät koulusta sattuvat yksiin Annen ja Paulin (eli Paulan, muistinvirkistystä tarjolla täällä) kuukausiloman kanssa. Mitäpä muutakaan viisikko tekee kuin lähtee retkelle, tällä kertaa jalkaisin, suuntana tyttöjen ja poikien koulujen välinen kanervakangas. Tim-koira loukkaa itseään juututtuaan kaninkoloon, joten Paulin ja Leon on lähdettävä tarkistuttamaan Timin kuntoa Annen ja Dickin jatkaessa matkaa edeltäsovittuun majapaikkaan. Paha vain, että sisarukset menevät huonojen ohjeiden myötä pimeässä ja sateessa harhaan ja joutuvat aivan väärään maalaistaloon. Yöllä Dick saa oudon viestin, joka saa serkukset aluksi ymmälleen, mutta pian innostumaan selvittämään sen merkitystä.

     - Tässä saat tiedotuksen Nailerilta, ääni sanoi. - Kaksi puuta. Synkkä vesi. Nenäkäs Jane. Ja Maggie tietää sen myös. Nailer lähetti tämän sinulle. Maggie on myös saanut yhden.
     Paperinpala lepatti sisään ikkunasta. Dick poimi sen ihmeissään lattialta. Mitä ihmettä tämä oikein merkitsi? Näkikö hän unta?

Muistin seikkailun hyvin edelliseltä lukukerralta lapsuudestani ja tarina vei mukanaan samalla varmuudella kuin silloin, ehkä hieman vähemmällä jännityksellä. Hajoavasta ryhmästä ja väärässä paikassa väärään aikaan -tilanteesta liikkeelle lähtevä seikkailu oli mukavaa luettavaa siitäkin syystä, että sain lukea sen kerralla alusta loppuun eikä minun tarvinnut muistella mihin jäin. Upeat maisemat, syksyinen vaihteleva sää, kammottavat kellot karanneesta vangista tiedottamiseksi, syrjäinen maalaistalo, salaperäinen viesti ja tulipalon tuhoama rauniotalo järven rannalla saivat kääntämään sivun toisensa jälkeen ja lähes unohtamaan keksit lautaselle.

Myös sarjaa minun laillani uudelleen lukevalle Ainolle tämä(kin) osa oli mukavaa luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Voimme kulkea siellä "mihin ysikään ihmiskäsi ei ole laskenut jalkaansa" vai kuinka se kuuluu.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - Lukumaratonilla luettua

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Gummerus, 2011

221 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(La Mécanique du cœur, 2007)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pohdin pitkään uskallanko ottaa Malzieun Sydämen mekaniikkaa lukumaratonille, minua arvelutti sivumäärä ja se miten lukumaratonille kävisi jos en pitäisikään kirjasta ja joutuisin lukemaan sen väkipakolla loppuun. Kirja kuitenkin houkutteli minua vastustamattomasti, joten tartuin härkää sarvista, vai pitäisikö sanoa poikaa kellonviisareista.

Sydämen mekaniikka kertoo Jackista, Edinburghissa kylmänä huhtikuun yönä vuonna 1874 syntyvästä pojasta, jonka sydän särkyy joutuessaan kosketuksiin hyytävän kylmän maailman kanssa. Tohtori Madeleine, huorien ja hylkiöiden auttaja, pelastaa Jackin asentamalla pojan rintaan käkikellon koneiston eräänlaiseksi sydämentahdistimeksi. Koneiston toiminnalle on kuitenkin ehtonsa, Jack on vedettävä aamuisin käyntiin pienellä avaimella, hän ei saa väännellä viisareitaan eikä -tärkeimpänä kaikista- myöskään kokea suuria tunteita. Viha ja rakkaus ovat siis pojalle vaaraksi. Kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kaupungille ja tuo päivä tulee muuttamaan hänen elämänsä. Hän tapaa suurisilmäisen ja kömpelön tanssijatytön, pikku laulajattaren, joka saa Jackin käkikellon kukkumaan. Vaikka tapaaminen jää lyhyeksi pysyy tyttö Jackin mielessä. Erään välikohtauksen jälkeen Jack lähtee Madeleinen luota ja päättää etsiä tytön, Miss Acacian, käsiinsä, vaikka se olisikin käkikellosydämelle vaaraksi.

     Ajattelen vain yhtä asiaa: että saisin nähdä hänet uudelleen. Haluan kokea tuon sanoinkuvaamattoman tunteen uudelleen, mahdollisimman pian. Onko olemassa vaara, että nenästäni lentää lintuja? Sydäntäni pitää usein korjailla, mutta mitä siitä? Sitä rakkinetta on korjailtu syntymästäni lähtien. Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni sellainen on vielä vakavampaa.

Kirjan lukemisesta on jo kaksi viikkoa enkä vieläkään ole saanut selville lopullista mielipidettäni kirjasta! En voi olla vertaamatta kirjaa Erin Morgensternin Yösirkukseen. Mustaan, valkoiseen ja punaiseen luottavien kansien lisäksi molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, molemmissa on rakkaustarina sekä jotain mystistä, tummaa tunnelmaa ja lähes goottilaisia piirteitä.

Se, missä kirjat eroavat toisistaan on lumoavuus tai sen puute. Yösirkus lumosi alusta asti, mutta Sydämen mekaniikka ei samaan tunteeseen yltänyt, useammastakin syystä. Jack, joka toimii kertojana tarinan alusta asti eli syntymästään lähtien on tietyllä tapaa kaikkitietävä kertoja, mutta ei sitten kuitenkaan ja se sai minut hämmennyksiin. Jack ei vaikuta missään vaiheessa tarinaa ikäiseltään, siksikään en saanut hänestä otetta! Sitä paitsi Jackin eroottiset unet, kuvailut ja fantasiat korostuivat ihan turhaan, ainakaan minä en löytänyt niille sen kummempaa merkitystä. Tarinassa oli myös muutamia kummallisuuksia, jotka jäivät pyörimään mieleeni. Näihin oli kiinnittänyt huomiota muutkin lukijat, esimerkiksi Sara ja Susa listasivat niitä arvioissaan. Vilkkaasta (varsinkin yksin ollessani ja pimeällä) mielikuvituksestani huolimatta en onnistunut kuvittelemaan Jackin kellon ulkonäköä, huomasin jääväni useampaan otteeseen miettimään miltä se näyttää. Odottelen siis Luc Bessonin tuottamaa 3D-animaatioelokuvaa innokkaasti (en uskalla edes ajatella kuinka huikean version Tim Burton tästä loihtisi).

 
Eräs asia sai minut vielä erityisen ärtyneeksi, nimittäin synnytyksen aikaisten tuntemusten kuvailu. Nainen pitkällisten supistusten aikana tuskin katselee mietteliäästi ikkunasta, miten lumihiutaleet ja linnut liiskaantuvat maahan tai lapsen alkaessa tulla maailmaan hänen silmäluomensa painuvat kiinni raukeasti. Ei, ei ja ei! Kyllä siinä kuulkaa on mietteliäät ikkunasta tuijottelut ja raukeat hetket kaukana! Tai no ei kaukana, mutta kyseisellä hetkellä ajatusten keskipiste on todennäköisesti jossain aivan muualla ja silmäluomet puristuvat kiinni lähinnä tuskasta.

Silti, kaikesta marmattamisestani huolimatta, tykkäsin kirjasta jollain tasolla paljonkin. Tummasävyinen, hieman timburtonmainen tunnelma ja kummallisuus viehättivät. Toistoa sekä kliseisiä ja ontuvia kielikuvia karsimalla kirjasta olisi voinut tulla todella hyvä. Seuraavaksi aion ottaa selvää miten Malzieulta onnistuu varsinainen leipälaji eli musiikki, mies nimittäin vaikuttaa Dionysos -nimisessä rockbändissä.

Kirja on herättänyt hyvin vastakkaisia mielipiteitä, esimerkiksi Nooran, Lauran ja Jum-Jumin kirja jätti kylmäksi kun taas Katja, Anna J, Birgitta ja Jami viihtyivät Jackin tarinan parissa paremmin.

Sitaattikunniamaininnan saa (mitä eriskummallisin kielikuva) lause:

Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat.

TBR 14/100

Milla Paloniemi: En vaan OSAA! - Lukumaratonilla luettua

Milla Paloniemi: En vaan OSAA!

Sammakko, 2008

60 sivua

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Milla Paloniemen sarjakuva-albumi kertoo norpatista, taiteilijan piirretystä alter egosta, jonka päiväkirjamaiset seikkailut ovat tuttuja myös Paloniemen (lähes) samannimisestä sarjakuvablogista. Kyllä, saman naisen kynästä on lähtöisin myös (mm.) Kiroileva siili. Mutta mistä on pieni norpatti tehty? Arkipäiväisistä asioista, eriasteisista hepuleista, eläimellisestä menosta, itselleen nauramisen taidosta, huumorista ja omaperäisistä jutuista, siitä on pieni (ja pippurinen) norpatti tehty.

Jos samaistuin Epätavallisen lukijan kuningattareen niin samaa voi sanoa myös norpatista. Mitättömät murheet kasvavat joskus maailmanluokan mittasuhteisiin, suusta pääsee jos minkälaisia sammakoita, tietyt asiat nostavat järjettömän fiilistely- ja hehkutushurmion ja joskus (aina) syksyisin tekisi vain mieli hypätä kierimään lehtikasaan. Paloniemi osaa kuvata tämän kaiken arkipäiväisen touhotuksen nasevasti.

Tällaisena minä haluan sarjakuvani mieluiten nauttia! Nopeasti, tiiviisti, hauskasti ja selkeästi esitettynä. Sopii loistavasti nautittavaksi kahvin kera.

Sitaattikunniamaininnan saa kokonainen sivu (klikkaa isommaksi):

Ihan kuin minä :D

Alan Bennett: Epätävallinen lukija - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonin "tulosten" purku lyhyehköillä arvioilla jatkukoon. Tämä kirja tuli luettua lähes kokonaan työhuoneessa, jonka sohvannurkasta kuva on napattu. Kirja on odottanut lukuvuoroaan pitkään, hyvä niin, sillä se sopi lukumaratonille kuin nenä päähän!

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Basam Books, 2008

115 sivua

Suomentanut: Heikki Salojärvi

(The Uncommon Reader, 2007)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Epätavallinen lukija kertoo kuningattaresta, joka ajautuu sattuman -tässä tapauksessa haukkuvien koirien- sanelemana palatsin liepeille pysähtyneeseen kirjastoautoon. Pyytäessään koiriensa käytöstä anteeksi kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata edes yhden kirjan. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi niin kuningattaren, paikalla olevan keittiöapulaisen Norman Seakinsin kuin koko brittihovin kannalta. Ensimmäinen kirja johtaa toiseen, keskustelut kääntyvät toistuvasti kirjoihin ja pian Hänen majesteettinsa lukee lähes joka paikassa ja tuntee ärtymystä mikäli luettavaa ei syystä tai toisesta ole saatavilla.  Tai jos kuninkaalliset velvollisuudet häiritsevät lukemista.

     "Mutta kai Teidän majesteettianne sentään briiffattiin etukäteen?"

     "Tietenkin", kuningatar sanoi, "mutta briiffaaminen ei ole lukemista. Oikeastaan se on lukemisen vastakohta. Briiffaaminen on ytimekästä, asiallista ja pääasioissa pysyttelevää. Lukeminen on sekavaa, rönsyilevää ja lakkaamattoman houkuttelevaa. Briiffaus lyö asian lukkoon, lukeminen avaa sen."

     "Voisikohan Teidän majesteettinne keskittyä jälleen tähän vierailuun kenkätehtaassa" sanoi Sir Kevin.

     "Ensi kerralla", kuningatar töksäytti. "Minnekäs minä panin sen kirjan?"

Mikä herkullinen kirja! Kirja oli täynnä hienoja ajatuksia lukemisesta, joko kirjailija Bennett puhuu omasta kokemuksesta tai sitten hän on vain hyvä astumaan toisen ajatusmaailmaan (aika oleellinen taito kirjailijalle, eikö vain?). Kuten jo lukumaratonin aikana mainitsin tunsin suurta sielujen sympatiaa tämän lukemiseen höyrähtäneen kuningattaren kanssa. Oli hauska seurata miten täydellisesti kirjojen maailmaan voi uppoutua ja miettiä miten hienon hieno raja normaalin harrastamisen ja fanaattisen omistautumisen välillä onkaan. Koen itse olevani tuon rajan paremmalla puolella, saa nähdä esittääkö esimerkiksi puolisoni eriävän mielipiteen ;) Epäilen vahvasti, että seuraavan keskustelun ydin on tuttu myös muiden lukutoukkien kodeissa:

Herttua työnsi päänsä ovesta sisään. "Onko kaikki hyvin, tyttöseni?"

     "Tietenkin. Minä luen."

     "Taasko?" Herttua jatkoi matkaansa päätään pudistellen

Kuninkaallisesta lukutoukasta on lukenut todella moni, tässä muutamia: Hanna (jolle haluan huikata vielä tätäkin kautta onnittelut Suuren Päivän johdosta, siis onnea!), marjis (joka on juuri päättänyt blogitauon), Jenni S. (joka on juuri palannut takaisin kotitontilleen) sekä Maija (joka huikkasi juuri sopivaan väliin pitäneensä kirjasta, tartuin suositukseen hyvin lopputuloksin).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirja on pommi joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle.

EDIT:
Meinasi unohtua, kirjahan löytyy TBR100 -listaltani eli 13/100 luettuna.

Roald Dahl: Jali ja lasihissi - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonilla lukemieni kirjojen kanssa on meinannut iskeä stressi, minä kun olen tottunut kirjoittamaan kirjasta saman tien enkä keräämään kirjoja jonoksi asti bloggausta odottamaan. Jonon muodostuminen on aiheuttanut jopa orastavaa lukujumia, on siis pakko tehdä lukumaratonilla lukemistani kirjoista nopealla tahdilla lyhye(hkö)t arviot ennen kuin tilanne menee pahemmaksi! Ajattelin ensin kirjoittaa yhteispostauksen, mutta kun se alkoi muistuttaa maratonpostausta pätkin nämä kuitenkin omiksi teksteikseen.

Roald Dahl: Jali ja lasihissi (#2)
Kuvittanut: Quentin Blake

Art House, 2000

190 sivua

Suomentanut: Päivi Heininen

(Charlie and the Great Glass Elevator, 1973)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Jali ja lasihissi jatkuu siitä mihin Jali ja suklaatehdas jäi. Villi Vonkka lupasi luovuttaa suklaatehtaansa Jalille ja kaksikko on yhdessä Jalin vanhempien ja isovanhempien kanssa matkalla suklaatehtaaseen ihmeellisen lentävän lasihissin kyydissä. Matkasta vain tulee odotettua hurjempi ja pidempi, sillä heidän on otettava vauhtia avaruudesta asti pystyäkseen rysäyttämään kunnolla suklaatehtaan katon läpi. Avaruudessa he näkevät Avaruushotelli USA:n sekä matosotureita ja hankkivat rohkeudellaan kutsun Valkoiseen taloon. Päästyään viimein suklaatehtaaseen Jalin perehdytys herkkutehtailijaksi jatkuu. Myös isovanhempien apu on tarpeen, mutta mitä tehdä kun vanhukset ovat viettäneet kaksi vuosikymmentä vuoteessaan eivätkä suostu nousemaan siitä ylös? Tarvitaan nuorentavaa Vonkka-Vitaa, mutta koska asiat eivät suju niin kuin pitäisi tarvitaan myös vastalääkettä, Vita-Vonkkaa.

     Herra Vonkka katsoi ensin isoäiti Justiinaa. Tämä istui keskellä valtavaa vuodetta jokellellen. "Blaa bla blaa!" hän sanoi. "Blaa bla blaa!"
     "Hänhän on jokelteleva pikku vauva!" sanoi isoisä Justus hätääntyneenä. "Minun vaimoni on huutava pikkuinen vauva!"
     "Tuo toinen on isoisä Jori!" Jalin isä sanoi iloisesti hymyillen. "Tuo pikkuisen isompi ryömijä, hän on vaimoni isä!"
     "Niin onkin! Hän on isäni!" vaikersi Jalin äiti. "Ja missä on Joriina, vanha äitini? Hän on kadonnnut! Häntä ei näy missään, herra Vonkka! Minä näin, kuinka hän muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi. Nyt häntä ei ole enää olemassakaan!
     Ja nyt minä haluan tietää, minne hän on kadonnut! Kuinka ihmeessä me saamme hänet takaisin?"

Harmittavaa kyllä, mutta jatko-osa jäi edeltäjänsä varjoon. Alun avaruusseikkailu vaikutti jotenkin irralliselta tai väkisin väännetyltä, joten kirja tuntui ensin jopa tylsältä lukuunottamatta kop kop -vitsejä. Hekotteluni saattoi tosin johtua lukumaratonin alkujännityksestä ja myöhäisestä vuorokaudenajasta. Kun kertomuksessa päästiin suklaatehtaaseen yltyi meno lähes Jali ja suklaatehdas -kirjan tasolle ja opetuksia (kuten "ahneella on p****inen loppu") tarjoiltiin tuttuun tapaan sadun verhoon käärittynä.

Yksi asia johon kiinnitin huomioni oli haukkumasanojen käyttö. Jalin isovanhemmat tai lähinnä isoäiti Justiina nimittelee Villi Vonkkaa jatkuvasti milloin miksikin. Meillä on tyttöjen kanssa ollut aiheesta keskusteluja ja tämä kirja antaisi siinä asiassa vääränsuuntaista esimerkkiä. Tekstiin oli sujahtanut myös pari asiavirhettä: isovanhemmat olivat sekoittuneet pariinkin kertaan, ilmeisesti nimien samankaltaisuus (Jori ja Joriina, Justus ja Justiina) oli tehnyt tepposet myös joko kirjailijalle itselleen tai suomentajalle.

Ihastuttavien umppalumppien laulut eivät olleet ihan ensimmäisen osan tasoa, mutta onneksi ihana ja aavistuksen verran vinksahtaneelta vaikuttava Villi Vonkka pelasti paljon. Tehtaasta paljastui jälleen uusia ja erikoisia paikkoja kuten suklaakenttä suklaanporaustorneineen sekä aavistuksen verran kammottava Miinusmaa. Quentin Blaken kuvitus oli myös mukavaa katseltavaa.

Myös Maija ja kirsimaria viihtyivät Lasihississä, mutta pitivät Suklaatehdasta parempana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kunhan olette ollut seurassamme hieman kauemmin, ette ihmettele enää mitään.

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan arviot kirjoista, jotka luin lukumaratonilla on kirjoitettava sana jos toinenkin maratonia edeltävänä päivänä loppuun lukemastani kirjasta. Varoituksen paikka, teksti saattaa sisältää rönsyilevää kerrontaa ja roppakaupalla hehkutusta. Lukeminen omalla vastuulla!

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Otava, 2007
492 sivua
Suomentanut: Marja Kyrö
(Die unendliche Geschichte, 1979)
Luettu: 31.7.2013
Mistä: oma ostos

Michael Enden kirjoittama Tarina vailla loppua on yksi lapsuuteni suursuosikkeja, tosin Päättymätön tarina -nimisenä elokuvaversiona. Muistan kuin eilisen päivän sen tunteen, jonka vallassa elokuvaa lapsena katsoin. Siinä oli hämmästystä, ihastusta ja jotain selittämätöntä paloa uutta ja erikoista kohtaan. Elokuva oli siis ensimmäisiä kosketuksiani fantasian pariin (en edelleenkään ymmärrä, miksi silti kuvittelin pitkään ettei kyseinen genre ole minun juttuni, outo minä). Olen jo pitkään halunnut lukea kirjan ja kun viimein löysin huuto.netistä käytetyn, hyväkuntoisen kovakantisen kirjan olin muutamaa klikkausta myöhemmin sen onnellinen omistaja. Kirja nousi keikkuvan lukupinoni huipulle ja nyt tiedän kirjan toimivan myös luettuna.

     Bastian tajusi tuijottaneensa koko ajan kirjaa, jota herra Koreander oli äsken pitänyt kädessään ja joka nyt oli jäänyt nojatuoliin. Hän ei saanut silmiään irti kirjasta. Siitä lähti ikään kuin jonkinlaista vastustamatonta vetovoimaa.
     Bastian astui lähemmäs, ojensi varovasti kätensä ja kosketti kirjaa - ja samassa silmänräpäyksessä jokin hänen sisällään sanoi "klik!", aivan kuin ansa olisi lauennut. Bastian tajusi hämärästi, että jotakin peruuttamatonta oli tapahtunut, jotakin joka veisi vääjäämättömästi määrättyyn suuntaan.

Bastian Baltasar Bux, noin kymmenvuotias pieni ja pullea poika pakenee kiusaajiaan antikvariaattiin, joutuu kaupan omistajan läksyttämäksi ja tulee lopulta varastaneeksi vastustamattomannäköisen kirjan. Rikoksen tehtyään Bastian hiipii kirja kainalossaan koulunsa ullakolle. Miettiessään yksin tekoaan hän silmäilee kirjaa ja alkaa lukea sitä, Tarinaa vailla loppua, kirjaa, joka kertoo tyhjyyden uhkaamasta Fantaasian valtakunnasta. Bastian lukee mitä ihmeellisimmistä olioista ja uskomattomista paikoista, Atréjusta, Fuhhuurista ja heidän matkastaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee sitä lähemmäs kaksi maailmaa tulee toisiaan kunnes Bastian huomaa kuuluvansa tarinaan ja olevansa Fantaasiassa. Bastianin harteille langetetaan tehtävä, Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren uudelleennimeäminen, joka onnistuessaan pelastaa koko Fantaasian valtakunnan. Nimeäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista,sillä vain oikea nimi antaa kaikille olennoille ja esineille niiden todellisen hahmon. Väärä nimi tekee kaiken epätodeksi. Aivan niin kuin valhe. Bastiania odottaa kuitenkin vielä toinen ja vaikeampi tehtävä - itsensä pelastaminen.

Voi minkä maailman Ende onkaan luonut! Fantaasian rajaton valtakunta on erittäin monitahoinen ja laaja kaikin tavoin, sekä ympäristöltään että kansaltaan. On Hopeavuoret, Surujen Suot, Kalman Kukkulat ja Amarganthin hopeakaupunki, muutamia mainitakseni. On kalliokalvajien heimoon kuuluvia kivisiä jättiläisiä, virvatulia, lepakoilla ratsastavia karvaisia painajaisia, villivaimoja (ei selvinnyt sen kummemmin mitä ne ovat), peikkoja, valkoinen onnea symboloiva lohikäärme, vaaleanpunainen ja -sininen elefantti (tokihan minun on tuollaiset mainittava). Fantaasian valtakunnan olemassaolo ei sekään ole itsestäänselvyys vaan sääntöjen sanelemaa.

Ende on kietonut upeaan, sadunhohtoiseen maailmaansa sellaisia aiheita, jotka eivät välttämättä avaudu samalla tavalla lapsi- kuin aikuislukijalle. Muistan tuon pelottavan, alati leviävän tyhjyyden vieneen lapsena huomioni kun taas nyt aikuisena kiinnitin enemmän huomiota ystävyyteen, rohkeuteen, valintoihin ja vallankäyttöön. Mahdoinkohan pysähtyä lapsena miettimään miten maailman kaikki tarinat koostuvat periaatteessa vain kahdestakymmenestäkahdeksasta kirjaimesta (*) tai sitä mitä kirjassa oikein tapahtuu niin kauan kuin se vielä on kiinni. Syvälliseksi menee. Olen ihastellut aiemmin Tove Janssonin taitoa saada (muumi)tarinat toimimaan sekä lapsi- että aikuislukijalle, sama taito on myös Endellä!

Täytyy vielä kehua kirjaa esineenä. Kirjan teksti on painettu kahdella värillä, punaisella ja sinisellä (tekstissä mainitaan sinivihreä, mutta väittäisin sitä siitä huolimatta siniseksi) ja väristä selviää kumman maailman tapahtumia kulloinkin kuvataan. Jokainen luku alkaa kauniilla ja erikoisella alkukirjaimella ja alkukirjaimet ovat aakkosjärjestyksessä, lukuja on siis saman verran kuin kirjaimia (*). Tekstin sininen ja punainen toistuvat vielä kansipapereiden alta löytyvästä kannesta (sininen) ja lukunauhasta (punainen). Kannessa on mitäpä muuta kuin toistensa hännistä kiinni pitävät käärmeet, jotka löytyvät myös Bastianin varastaman kirjan kannesta. Kirja kirjassa kertakaikkiaan!

Jos jollekin jäi tämän sanatulvan jälkeen epäselväksi mielipiteeni kirjasta, niin selvennettäköön se tässä: pidin kirjasta valtavan paljon! Kieltämättä arvioni (tai ainakin sen kirjoittaminen järkevään muotoon) tuntuu yhtä sekavalta kuin Slamuffien (eli koi-klovnien eli entisen Acharai-väen) puhetulva:

     "Minä olen teidän hyväntekijänne!" Bastian kiljui.
     Siitäkös puhkesi suorastaan naurettava tohina koi-klovnien parvessa, sana kulki suusta suuhun ja lopulta nuo lukemattomat pikku olennot, jotka tähän saakka olivat olleet hajallaan ympäri laaksonpohjukkaa, mönkivät ja lentää lepattivat yhdeksi sykkyräksi Bastianin ympärille ja kiljuivat toistensa suuhun: "Kuulittekos tuota? Ymmärsittekös, mitä se sanoi? Se on meidän tevänhykijä! Nastiban Baltebux! Ei kun Buxian Hykintevijä! Lorua, sen nimi on Tarasus Buxivol! Ei kun Baldrian Hix! Ja pyhx! Babeliini pykintekijä! Nix-nax! Puxpax! Pöx!"
     Koko seurakunta näytti olevan ihastuksesta vallan suunniltaan. Siinä puristettiin käsiä, nostettiin hattuja ja taputettiin hartioita ja vatsoja, niin että mahtavat tomupilvet pöllähtelivät.
     "Mitä onnenpekkoja me ollaankaan!" olennot huusivat. "Eläköön meidän Buxiniekka, Sansibar Bastihyvä!"

Niinpä, eläköön Bastian Baltasar Bux! Eläköön Fuhhuur ja Atréju! Elääköön Artax (jonka vuoksi taisin hieman kyynelehtiä sekä lapsena että nyt)! Eläköön Michael Ende ja Tarina vailla loppua! Eläköön huuto.net! Ja vielä kerran eläköön kirjasto, josta löytyi elokuvat dvd:nä! Niitä ei ollutkaan kaksi osaa kuten muistelin vaan neljä, ilmeisesti olen nähnyt elokuvasta vain osan. Luvassa on siis elokuvailt(oj)a. Morre ilmaisi asian arvioissaan enemmän kuin osuvasti: Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen!


Sitaattikunniamaininnan saa lause (en voi tähän lähes koko kirjaa siteerata), joka sopii elämänohjeeksi kunhan sen mieltää samalla tavalla kuin kirjassa:

TEE MITÄ TODELLA TAHDOT

Rumpujen pärinää (edellisen hehkutuksen lisäksi)! 10 klassikkoa -haaste on nyt osaltani suoritettu (10/10). Samalla nytkähti myös TBR100 -listani lukeminen eteenpäin (12/100).