Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - Lukumaratonilla luettua

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Gummerus, 2011

221 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(La Mécanique du cœur, 2007)

Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pohdin pitkään uskallanko ottaa Malzieun Sydämen mekaniikkaa lukumaratonille, minua arvelutti sivumäärä ja se miten lukumaratonille kävisi jos en pitäisikään kirjasta ja joutuisin lukemaan sen väkipakolla loppuun. Kirja kuitenkin houkutteli minua vastustamattomasti, joten tartuin härkää sarvista, vai pitäisikö sanoa poikaa kellonviisareista.

Sydämen mekaniikka kertoo Jackista, Edinburghissa kylmänä huhtikuun yönä vuonna 1874 syntyvästä pojasta, jonka sydän särkyy joutuessaan kosketuksiin hyytävän kylmän maailman kanssa. Tohtori Madeleine, huorien ja hylkiöiden auttaja, pelastaa Jackin asentamalla pojan rintaan käkikellon koneiston eräänlaiseksi sydämentahdistimeksi. Koneiston toiminnalle on kuitenkin ehtonsa, Jack on vedettävä aamuisin käyntiin pienellä avaimella, hän ei saa väännellä viisareitaan eikä -tärkeimpänä kaikista- myöskään kokea suuria tunteita. Viha ja rakkaus ovat siis pojalle vaaraksi. Kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kaupungille ja tuo päivä tulee muuttamaan hänen elämänsä. Hän tapaa suurisilmäisen ja kömpelön tanssijatytön, pikku laulajattaren, joka saa Jackin käkikellon kukkumaan. Vaikka tapaaminen jää lyhyeksi pysyy tyttö Jackin mielessä. Erään välikohtauksen jälkeen Jack lähtee Madeleinen luota ja päättää etsiä tytön, Miss Acacian, käsiinsä, vaikka se olisikin käkikellosydämelle vaaraksi.

     Ajattelen vain yhtä asiaa: että saisin nähdä hänet uudelleen. Haluan kokea tuon sanoinkuvaamattoman tunteen uudelleen, mahdollisimman pian. Onko olemassa vaara, että nenästäni lentää lintuja? Sydäntäni pitää usein korjailla, mutta mitä siitä? Sitä rakkinetta on korjailtu syntymästäni lähtien. Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni sellainen on vielä vakavampaa.

Kirjan lukemisesta on jo kaksi viikkoa enkä vieläkään ole saanut selville lopullista mielipidettäni kirjasta! En voi olla vertaamatta kirjaa Erin Morgensternin Yösirkukseen. Mustaan, valkoiseen ja punaiseen luottavien kansien lisäksi molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, molemmissa on rakkaustarina sekä jotain mystistä, tummaa tunnelmaa ja lähes goottilaisia piirteitä.

Se, missä kirjat eroavat toisistaan on lumoavuus tai sen puute. Yösirkus lumosi alusta asti, mutta Sydämen mekaniikka ei samaan tunteeseen yltänyt, useammastakin syystä. Jack, joka toimii kertojana tarinan alusta asti eli syntymästään lähtien on tietyllä tapaa kaikkitietävä kertoja, mutta ei sitten kuitenkaan ja se sai minut hämmennyksiin. Jack ei vaikuta missään vaiheessa tarinaa ikäiseltään, siksikään en saanut hänestä otetta! Sitä paitsi Jackin eroottiset unet, kuvailut ja fantasiat korostuivat ihan turhaan, ainakaan minä en löytänyt niille sen kummempaa merkitystä. Tarinassa oli myös muutamia kummallisuuksia, jotka jäivät pyörimään mieleeni. Näihin oli kiinnittänyt huomiota muutkin lukijat, esimerkiksi Sara ja Susa listasivat niitä arvioissaan. Vilkkaasta (varsinkin yksin ollessani ja pimeällä) mielikuvituksestani huolimatta en onnistunut kuvittelemaan Jackin kellon ulkonäköä, huomasin jääväni useampaan otteeseen miettimään miltä se näyttää. Odottelen siis Luc Bessonin tuottamaa 3D-animaatioelokuvaa innokkaasti (en uskalla edes ajatella kuinka huikean version Tim Burton tästä loihtisi).

 
Eräs asia sai minut vielä erityisen ärtyneeksi, nimittäin synnytyksen aikaisten tuntemusten kuvailu. Nainen pitkällisten supistusten aikana tuskin katselee mietteliäästi ikkunasta, miten lumihiutaleet ja linnut liiskaantuvat maahan tai lapsen alkaessa tulla maailmaan hänen silmäluomensa painuvat kiinni raukeasti. Ei, ei ja ei! Kyllä siinä kuulkaa on mietteliäät ikkunasta tuijottelut ja raukeat hetket kaukana! Tai no ei kaukana, mutta kyseisellä hetkellä ajatusten keskipiste on todennäköisesti jossain aivan muualla ja silmäluomet puristuvat kiinni lähinnä tuskasta.

Silti, kaikesta marmattamisestani huolimatta, tykkäsin kirjasta jollain tasolla paljonkin. Tummasävyinen, hieman timburtonmainen tunnelma ja kummallisuus viehättivät. Toistoa sekä kliseisiä ja ontuvia kielikuvia karsimalla kirjasta olisi voinut tulla todella hyvä. Seuraavaksi aion ottaa selvää miten Malzieulta onnistuu varsinainen leipälaji eli musiikki, mies nimittäin vaikuttaa Dionysos -nimisessä rockbändissä.

Kirja on herättänyt hyvin vastakkaisia mielipiteitä, esimerkiksi Nooran, Lauran ja Jum-Jumin kirja jätti kylmäksi kun taas Katja, Anna J, Birgitta ja Jami viihtyivät Jackin tarinan parissa paremmin.

Sitaattikunniamaininnan saa (mitä eriskummallisin kielikuva) lause:

Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat.

TBR 14/100