Michael Ende: Tarina vailla loppua

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan arviot kirjoista, jotka luin lukumaratonilla on kirjoitettava sana jos toinenkin maratonia edeltävänä päivänä loppuun lukemastani kirjasta. Varoituksen paikka, teksti saattaa sisältää rönsyilevää kerrontaa ja roppakaupalla hehkutusta. Lukeminen omalla vastuulla!

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Otava, 2007
492 sivua
Suomentanut: Marja Kyrö
(Die unendliche Geschichte, 1979)
Luettu: 31.7.2013
Mistä: oma ostos

Michael Enden kirjoittama Tarina vailla loppua on yksi lapsuuteni suursuosikkeja, tosin Päättymätön tarina -nimisenä elokuvaversiona. Muistan kuin eilisen päivän sen tunteen, jonka vallassa elokuvaa lapsena katsoin. Siinä oli hämmästystä, ihastusta ja jotain selittämätöntä paloa uutta ja erikoista kohtaan. Elokuva oli siis ensimmäisiä kosketuksiani fantasian pariin (en edelleenkään ymmärrä, miksi silti kuvittelin pitkään ettei kyseinen genre ole minun juttuni, outo minä). Olen jo pitkään halunnut lukea kirjan ja kun viimein löysin huuto.netistä käytetyn, hyväkuntoisen kovakantisen kirjan olin muutamaa klikkausta myöhemmin sen onnellinen omistaja. Kirja nousi keikkuvan lukupinoni huipulle ja nyt tiedän kirjan toimivan myös luettuna.

     Bastian tajusi tuijottaneensa koko ajan kirjaa, jota herra Koreander oli äsken pitänyt kädessään ja joka nyt oli jäänyt nojatuoliin. Hän ei saanut silmiään irti kirjasta. Siitä lähti ikään kuin jonkinlaista vastustamatonta vetovoimaa.
     Bastian astui lähemmäs, ojensi varovasti kätensä ja kosketti kirjaa - ja samassa silmänräpäyksessä jokin hänen sisällään sanoi "klik!", aivan kuin ansa olisi lauennut. Bastian tajusi hämärästi, että jotakin peruuttamatonta oli tapahtunut, jotakin joka veisi vääjäämättömästi määrättyyn suuntaan.

Bastian Baltasar Bux, noin kymmenvuotias pieni ja pullea poika pakenee kiusaajiaan antikvariaattiin, joutuu kaupan omistajan läksyttämäksi ja tulee lopulta varastaneeksi vastustamattomannäköisen kirjan. Rikoksen tehtyään Bastian hiipii kirja kainalossaan koulunsa ullakolle. Miettiessään yksin tekoaan hän silmäilee kirjaa ja alkaa lukea sitä, Tarinaa vailla loppua, kirjaa, joka kertoo tyhjyyden uhkaamasta Fantaasian valtakunnasta. Bastian lukee mitä ihmeellisimmistä olioista ja uskomattomista paikoista, Atréjusta, Fuhhuurista ja heidän matkastaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee sitä lähemmäs kaksi maailmaa tulee toisiaan kunnes Bastian huomaa kuuluvansa tarinaan ja olevansa Fantaasiassa. Bastianin harteille langetetaan tehtävä, Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren uudelleennimeäminen, joka onnistuessaan pelastaa koko Fantaasian valtakunnan. Nimeäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista,sillä vain oikea nimi antaa kaikille olennoille ja esineille niiden todellisen hahmon. Väärä nimi tekee kaiken epätodeksi. Aivan niin kuin valhe. Bastiania odottaa kuitenkin vielä toinen ja vaikeampi tehtävä - itsensä pelastaminen.

Voi minkä maailman Ende onkaan luonut! Fantaasian rajaton valtakunta on erittäin monitahoinen ja laaja kaikin tavoin, sekä ympäristöltään että kansaltaan. On Hopeavuoret, Surujen Suot, Kalman Kukkulat ja Amarganthin hopeakaupunki, muutamia mainitakseni. On kalliokalvajien heimoon kuuluvia kivisiä jättiläisiä, virvatulia, lepakoilla ratsastavia karvaisia painajaisia, villivaimoja (ei selvinnyt sen kummemmin mitä ne ovat), peikkoja, valkoinen onnea symboloiva lohikäärme, vaaleanpunainen ja -sininen elefantti (tokihan minun on tuollaiset mainittava). Fantaasian valtakunnan olemassaolo ei sekään ole itsestäänselvyys vaan sääntöjen sanelemaa.

Ende on kietonut upeaan, sadunhohtoiseen maailmaansa sellaisia aiheita, jotka eivät välttämättä avaudu samalla tavalla lapsi- kuin aikuislukijalle. Muistan tuon pelottavan, alati leviävän tyhjyyden vieneen lapsena huomioni kun taas nyt aikuisena kiinnitin enemmän huomiota ystävyyteen, rohkeuteen, valintoihin ja vallankäyttöön. Mahdoinkohan pysähtyä lapsena miettimään miten maailman kaikki tarinat koostuvat periaatteessa vain kahdestakymmenestäkahdeksasta kirjaimesta (*) tai sitä mitä kirjassa oikein tapahtuu niin kauan kuin se vielä on kiinni. Syvälliseksi menee. Olen ihastellut aiemmin Tove Janssonin taitoa saada (muumi)tarinat toimimaan sekä lapsi- että aikuislukijalle, sama taito on myös Endellä!

Täytyy vielä kehua kirjaa esineenä. Kirjan teksti on painettu kahdella värillä, punaisella ja sinisellä (tekstissä mainitaan sinivihreä, mutta väittäisin sitä siitä huolimatta siniseksi) ja väristä selviää kumman maailman tapahtumia kulloinkin kuvataan. Jokainen luku alkaa kauniilla ja erikoisella alkukirjaimella ja alkukirjaimet ovat aakkosjärjestyksessä, lukuja on siis saman verran kuin kirjaimia (*). Tekstin sininen ja punainen toistuvat vielä kansipapereiden alta löytyvästä kannesta (sininen) ja lukunauhasta (punainen). Kannessa on mitäpä muuta kuin toistensa hännistä kiinni pitävät käärmeet, jotka löytyvät myös Bastianin varastaman kirjan kannesta. Kirja kirjassa kertakaikkiaan!

Jos jollekin jäi tämän sanatulvan jälkeen epäselväksi mielipiteeni kirjasta, niin selvennettäköön se tässä: pidin kirjasta valtavan paljon! Kieltämättä arvioni (tai ainakin sen kirjoittaminen järkevään muotoon) tuntuu yhtä sekavalta kuin Slamuffien (eli koi-klovnien eli entisen Acharai-väen) puhetulva:

     "Minä olen teidän hyväntekijänne!" Bastian kiljui.
     Siitäkös puhkesi suorastaan naurettava tohina koi-klovnien parvessa, sana kulki suusta suuhun ja lopulta nuo lukemattomat pikku olennot, jotka tähän saakka olivat olleet hajallaan ympäri laaksonpohjukkaa, mönkivät ja lentää lepattivat yhdeksi sykkyräksi Bastianin ympärille ja kiljuivat toistensa suuhun: "Kuulittekos tuota? Ymmärsittekös, mitä se sanoi? Se on meidän tevänhykijä! Nastiban Baltebux! Ei kun Buxian Hykintevijä! Lorua, sen nimi on Tarasus Buxivol! Ei kun Baldrian Hix! Ja pyhx! Babeliini pykintekijä! Nix-nax! Puxpax! Pöx!"
     Koko seurakunta näytti olevan ihastuksesta vallan suunniltaan. Siinä puristettiin käsiä, nostettiin hattuja ja taputettiin hartioita ja vatsoja, niin että mahtavat tomupilvet pöllähtelivät.
     "Mitä onnenpekkoja me ollaankaan!" olennot huusivat. "Eläköön meidän Buxiniekka, Sansibar Bastihyvä!"

Niinpä, eläköön Bastian Baltasar Bux! Eläköön Fuhhuur ja Atréju! Elääköön Artax (jonka vuoksi taisin hieman kyynelehtiä sekä lapsena että nyt)! Eläköön Michael Ende ja Tarina vailla loppua! Eläköön huuto.net! Ja vielä kerran eläköön kirjasto, josta löytyi elokuvat dvd:nä! Niitä ei ollutkaan kaksi osaa kuten muistelin vaan neljä, ilmeisesti olen nähnyt elokuvasta vain osan. Luvassa on siis elokuvailt(oj)a. Morre ilmaisi asian arvioissaan enemmän kuin osuvasti: Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen!


Sitaattikunniamaininnan saa lause (en voi tähän lähes koko kirjaa siteerata), joka sopii elämänohjeeksi kunhan sen mieltää samalla tavalla kuin kirjassa:

TEE MITÄ TODELLA TAHDOT

Rumpujen pärinää (edellisen hehkutuksen lisäksi)! 10 klassikkoa -haaste on nyt osaltani suoritettu (10/10). Samalla nytkähti myös TBR100 -listani lukeminen eteenpäin (12/100).