"Kahvilla Kingin kanssa"

Stephen King: Kirjoittamisesta: muistelma leipätyöstä

(On Writing. A Memoir of of the Craft, 2000)

Tammi, 2000

272 sivua

Minua ei noin yleisesti ottaen kiinnosta kirjoittamisesta kertovat kirjat, mutta kun kyseessä on lempikirjailijani niin johan kiinnostaa! Olen tykännyt Stephen Kingin kirjoista niin kauan kuin muistan. Luen parhaillaan hänen tuotantoaan (suomennettua) uudelleen suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä, poikkeuksena Musta torni -sarja, jonka jätän viimeiseksi, suklaakuorrutukseksi kakun päälle. Kirjoittamisesta -kirjan luin nyt, kun sain sen viimein kirjastosta.

Kirjoittamisesta: muistelma leipätyöstä -kirjassa Stephen King kertoo taustastaan, tiestään kirjailijaksi ja antaa vinkkejä kirjailijan urasta haaveileville. Ensimmäiset sata sivua keskitytään Kingiin itseensä, sen jälkeen siirrytään kirjailijan työkalupakin kautta astetta teoreettisempaan kirjoittamisen käsittelyyn.

Vaikka kyseessä onkin tietokirja, se on kirjoitettu Kingin tutulla tyylillä, pilke silmäkulmassa ja niin että ei-ammattilainenkin sen ymmärtää. King ei kumartele muita vaan kulkee omaa tietään. Vai mitä sanotte tästä: toisten alkusanojen päätteeksi King siteeraa The Elements of Style -kirjoitusoppaan sanoja "Sääntö 17 luvussa nimeltä Principles of Composition on: "Jätä tarpeettomat sanat pois." Yritän ottaa onkeeni.". Näiden sanojen jälkeen hän kirjoittaa vielä kolmannet aloitussanat. Kingin sanat eivät olekaan tarpeettomia (puolueellinen huomio, myönnetään), hänelle sallisi vaikka neljännetkin alkusanat.

Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi istunut kahvilla Stephenin kanssa, kirjavista asioista keskustellen. King kertoo välillä vaikeistakin asioista mutta silti kirjan tunnelma on leppoisa ja paketti pysyy kasassa, pääpaino kirjoittamisessa. Hänen kirjoittamiseen liittyvät ohjeet ovat käytännönläheisiä, yhtä aion itsekin noudattaa (vaikka en kirjoittamisesta varsinaisesti haaveilekaan), King nimittäin kehottaa lukemaan mahdollisimman paljon :) Myös seuraava tunnustus lämmittää lukutoukan mieltä:

Kirja ovat ainutlaatuisen liikkuvaa taikaa. Minä kuuntelen kirjoja yleensä  autossa (aina lyhentämättöminä; minusta lyhennetyt äänikirjat ovat kaiken arvostelun alapuolella) ja otan aina yhden kirjan mukaan, minne ikinä menenkin. Koskaan ei tiedä milloin kaipaa pakoluukkua: --- voit juuttua lentokentän odotussaliin, itsepalvelupesulaan sateisena iltapäivänä tai pahimpana kaikista, lääkärin odotushuoneeseen kun lääkäri on myöhässä ja joudut istumaan puoli tuntia ennen kuin hän ehtii kopeloimaan jotain arkaa paikkaa. Tällaisina hetkinä kirja on minusta elintärkeä.

Olen aina kuvitellut Kingin sellaiseksi rennoksi jalat maassa -tyypiksi, tämä kirja vain vahvisti kuvaa. Lisäpisteitä vielä siitä, miten kauniisti hän toistuvasti puhuu vaimostaan Tabithasta. Kirjan lopusta löytyy vielä lista, johon King on kerännyt parhaat lukemansa kirjat kolmen-neljän vuoden ajalta. Listaihmisenä luin tämänkin innolla, tältä listalta olen lukenut 6 ja lisäksi 2 on luettavien listalla.

Kirjasta on kirjoittanut myös ainakin Morre (meidän ajatukset näemmä menivät aika lailla samoilla raiteilla), kirja löytyy myös Paulan Kirjallista elämää -haasteen kirjalistalta.

Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra

(Lord of the Flies, 1954)

Otava, 1983

264 sivua

William Goldingin Kärpästen herra oli pitkään luettavien listallani, vähältä piti että se olisi jäänyt lukematta. Hain kirjan kirjastosta, mutta en kuitenkaan tullut aloittaneeksi sitä heti. Kun vihdoin rupesin lukemaan ihmettelin kirjan alkua. Pokkari oli ilmeisesti lainausreissuissa vähän kärsinyt ja ensimmäiset sivut olivat tipahtaneet pois. Sitä sitten kirjastoon selvittelemään. Kirja tilattiin minulle sivukirjastosta, joten jouduin odottamaan muutaman ylimääräisen päivän (sainkohan nipottajan leiman kun en suostunut lukemaan kirjaa ilman ensimmäisiä sivuja?).

Kärpästen herrassa seurataan englantilaisen poikajoukon selviytymistaistelua autiolla Tyynen meren saarella. Heitä kuljettanut lentokone on ammuttu alas eikä yksikään aikuinen ole selvinnyt onnettomuudesta hengissä. Aluksi pojat ottavat haaksirikon seikkailuna ja leikkinä, mutta sitten leikki menee liian pitkälle.

Golding ei tarjoa lukijalle juurikaan taustakertomusta henkilöistään (ensimmäisten sivujen puuttuminen ei siis olisi oikeastaan haitannut). Jostain syystä takerruin tähän ja huomasin miettiväni jatkuvasti mistä ja mihin pojat olivat matkalla? Miksi koneessa ei ollut tyttöjä? Miten on mahdollista ettei yksikään aikuinen selvinnyt hengissä? Henkilöt tuntuivat välillä myös hieman epäuskottavilta, välillä he leikkivät kuin pikkulapset ja sitten pohtivat hyvinkin syvällisiä ja henkeviä.

Golding osaa silti kertoa tarinansa, vaikka kirja eteneekin minun makuuni vähän turhan hitaasti. En kuitenkaan tykännyt kirjasta, mutta luin sen loppuun kun kerran aloitinkin.

Kärpästen herran luki vasta myös anni. M..

Kärpästen  herra antoi alkusysäyksen lukea enemmän klassikoita. Ajattelinkin osallistua Lumikin luetut -blogin haasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea 10 klassikkoa vuoden loppuun mennessä. Vaikka eletäänkin kohta syyskuuta niin ainahan saa yrittää, voihan tätä jatkaa henkilökohtaisena haasteena ensi vuoden puolelle. En nimeä etukäteen haasteen kirjoja, vaan teen valinnat matkan varrella.

Muffinssiperjantai

Tästä tulikin vallan makea perjantai, kun Pisara -blogin Helmi-Maaria heitti minua virtuaalisella muffinssilla. Kiitos vain kovasti, herkku tuli herkkusuulle ;) Iltakahvin ja suklaamuffinssin (kyllä, tämä on ehdottomasti suklainen) ohessa vastailen mukana tuleviin kolmeen kysymykseen, elikkäs lempiväri, -ruoka ja -matkakohde. *Hörppää kahvia ja pyyhkäisee murusia suupielistä*

Sinisestä olen tykännyt pitkään ja paljon, eri sävyissä. Tällä hetkellä ihastelen kaikkea petroolinsinistä ja myös turkoosia. Harmaata ja mustaa minä en sano, kun nehän ei ilmeisesti edes ole virallisesti värejä? Jos on niin sanotaan nekin. Harmaa ja musta.

Lempiruokana voisin mainita suklaan vuohenjuustoperunat ja pihvin, joko pippuripihvi tai lehtipihvi. Näitä tulee aina ravintolassakin valittua kun sinne pääsee.

Viime vuosina (tyttöjen synnyttyä) matkustelu on keskittynyt kotimaahan. Haaveilen kuitenkin matkustavani uudelleen Pariisiin ja jonnekin päin Sveitsiä. Irlanti ja Iso-Britannia kiinnostaa myös. Enkä pistäisi pahakseni jos pääsisin jonnekin kauas lämpimään..

Muffinssi on löytänyt tiensä useisiin kirjablogeihin, joten suunnataanpa välillä käsitöiden ihmeelliseen ja ihanaan maailmaan. Ojennan muffinssin Sufferiinalle, joka sattumoisin pitää paljon pinkistä. Terveisiä vain :)

Tip tap tip tap...

... tipe tipe tip tap! Joulu tuli minulle vähän aikaisessa tänä vuonna. Innostuin hieman kirjallisista alennusmyynneistä, tilasin tavoistani poiketen useita kirjoja, vieläpä kahdesta paikasta. Vaikuttaa vähän siltä, että Bookplussan ja Adlibriksen jälkeen täytyy pian suunnata kirjahyllykauppaan...

Bookplussan ostoskoriin tarttui seuraavat:

1. Ozzy Osbourne ja Chris Ayres: Minä, Ozzy (luin Sharon Osbournen elämäkerran, nyt on Ozzyn vuoro)
2. Riikka Pulkkinen: Raja (voisi lukea vähän enemmän suomalaisia kirjoja, löytyy luettavien listaltakin)
3. Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa (entä jos ihminen ei sovi tiettyyn muottiin?)
4. Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua (katsoin elokuvan useamman kerran, ostin omaksi ja nyt oli hankittava vielä kirjakin)
5. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (paljon blogisavuja, minäkin haluan tutustua)

Adlibriksestä tilasin seuraavat:

1. Steven Hall: Haiteksti (kiinnostava ulkoasu, toivottavasti tarinakin vie mukanaan)
2. György Dragomán: Valkoinen kuningas (harvemmin tulee luettua Itä-Eurooppaan sijoittuvia kirjoja. Kirjailija on näemmä syntynyt Transilvaniassa!)
3. Tash Aw: Silkkimies (hieno kansi, tarinaa vierailta mailta)
4. J.M. Coetzee: Häpeäpaalu (ei ole tullut Nobelpalkittuja teoksia juurikaan luettua) 
5. Thomas Harris: Nuori Hannibal (nyt on viimeinenkin Hannibal -kirja omana)
6. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Pulitzerpalkittu klassikko, pakko tutustua)
7. Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Pariisi - tarvitseeko muuta syytä? Hemingwaykin kiinnostaa)

Tämmöistä tällä kertaa. Yritän malttaa jättää kirjat pöydälle ja lähteä nukkumaan. Kirjavia unia ;)

Coelho ja kauniit kuvat

Kävin joku aika sitten kurkistelemassa anoppilan kirjahyllyä ja sieltä pisti silmään väriläiskä, Paulo Coelhon Rakkaus, ajattomia mietelauseita -kirja. Selailin kirjaa ensin kiikkutuolissa seurustelun lomassa ja otin sen sitten kotiin luettavaksi, etten nyt ihan lukutoukan mainetta saa. (Hah, myöhäistä... Mieskin juuri eilen huomautti, että "minunlaiselleni" pitäisi olla sellaisia suihkukirjoja, että saisin lukea suihkussakin. Siis samalla periaatteella kuin lasten kylpykirjat, sellaiset pehmeät muoviset. Siinäpä jollekin haastetta! Kuinkahan paksu olisi esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogia suihkukirjana...)

Paulo Coelho: Rakkaus, ajattomia mietelauseita

(Amor)

kuvittanut Catalina Estrada

Bazar, 2010

128 sivua

Tähän pieneen kirjaan on koottu Coelhon mietteitä rakkaudesta, ajatelmia hänen kirjoistaan (mm. Valkyriat, Portobellon noita, Zahir) ja kolumneistaan. Mietelauseet on jaettu kahdeksaan aihealueeseen. Kirjan kauniin ja värikkään kuvituksen on tehnyt Catalina Estrada.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhoa, olen kuvitellut hänen kirjansa jotenkin vaikeiksi, tai siis filosofisiksi, hirveän syvällisiksi ja pohdiskeleviksi. Osa Rakkaus -kirjan mietelauseista on hyvinkin yksinkertaisia, joitakin joutuu ajattelemaan pidempään. Kirja toimi hyvin iltalukemisena, muutama sivu ennen nukkumaan menoa oli ihan sopivasti.

Kaikki rakastavaiset, niin miehet kuin naisetkin,
säikähtävät ajatusta,
ettei rakkaus olekaan pelkkä siunaus vaan samalla
jotain äärimmäisen vaarallista ja ennalta arvaamatonta,
jotain joka voi aiheuttaa vakavia vaurioita.
Jokaisen rakastuvan tuleekin tajuta,
että hän altistaa niin ruumiinsa
kuin sielunsakin monenlaisille ruhjeille,
mutta että hän ei voi syyttää siitä koskaan kumppaniaan,
koska riski on sama molemmille.

Kolumni - Rakkauden haavoittamien käyttäytymissäännöt

Rakkaus -kirjan perusteella mielikuvani Coelhosta ei ainakaan hirveästi muuttunut. Ihan mukava kirja, mutta ei herättänyt mitään suuria tunteita. Kuvituksesta tykkäsin kovasti, ilman sitä kirja olisi ollut aika tylsä. Mietelausekirjan perusteella tietää vähän mitä odottaa, mikäli jatkan Coelhon tuotantoon tutustumista. Mitä Coelhon kirjaa suosittelisitte tällaiselle vasta-alkajalle?

Kesäkirja syksyn kynnyksellä

Tove Jansson: Kesäkirja

(Sommarboken)

WSOY, 1973

143 s.

Tove Janssonin Kesäkirjaa on kehuttu kautta blogistanian ja suositeltu kesälukemiseksi  (mm. Kirjamielellä, K-blogi). Kiinnostuin siitä itsekin ja sain varattua sen yhdestä sivukirjastosta lähikirjastooni. Jostain syystä muut kirjat kiilasivat sen edelle, mutta viimein tuli Kesäkirjan vuoro.

Kesäkirjassa kerrotaan Sophian, hänen isänsä ja isoäitinsä kesänvietosta eräässä Suomen saariston saaressa. Uidaan, telttaillaan, seikkaillaan ja kalastetaan. Nautitaan kesästä. Kirjassa on myös synkempi vivahde, kuolema kulkee toistuvasti Sophian ja isoäidin ajatuksissa ja keskusteluissa. Sophian äiti on kuollut ja ilmeisesti myös isoisä. Siitä huolimatta tarina ei ole synkkä.

Ensimmäinen ajatus kirjaa aloittaessa oli, että olisi pitänyt lukea kirja aikaisemmin. Kesän alussa. Mutta sitten tarina jo veikin mukanaan. Hymyilytti. Välillä olisi voinut luulla lukevansa kahdesta lapsesta, ei lapsesta ja vanhuksesta. Teksti on Tovemaista, sujuvaa, soljuvaa ja jotenkin leppoisaa. Tarinan edetessä kesä alkaa kääntyä loppupuolelle, huomasinkin lukevani kirjaa juuri oikeaan aikaan.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

Niin kauniisti sanottu. Nyt saa syksy tulla. Ihana sateinen, hämärtyvä, kirpeä ja rapisevalehtinen syksy.

Kirjallinen maailmanvalloitus jatkui Kesäkirjan myötä Suomeen.

New Moon ja kirjallinen maailmanvalloitus

Miten lie meni heinäkuu niin nopeasti ohi, etten saanut luettua kirjoja loppuun. Luin kyllä, mutta useampaa kirjaa kerralla ja pienissä pätkissä. Englanniksi lukeminenkin ilmeisesti hidasti tahtia, pärjäsin sentään aika hyvin ilman sanakirjaa.

Sain luettua Stephenie Meyerin New Moonin. Mietin pitkään mitä tekisin tämän Twilight -sarjan kanssa, blogimielessä siis. Tiedän, että en osaa (edelleenkään) sanoa tästä oikein mitään. Silti tuntuu, että haluan tallentaa blogiini kaikista lukemistani kirjoista jotain. Jotain muutakin kuin kirjailijan ja kirjan nimen luettujen listalle. Samasta syystä ajattelin mainita postauksessa kirjailijan ja kirjan nimen lisäksi vähän muitakin tietoja. Sivumäärän nyt ainakin jos en muuta. Tähtiä tai muitakaan palleroita ja plussia en nyt lähde lisäämään.

Stephenie Meyer: New Moon

Little, Brown Book Group, 2006

497 sivua

New Moon on siis Twilight -sarjan toinen osa. Edellisessä osassa Bella joutui pakenemaan Phoenixiin, jonne jäljittäjävampyyri James häntä seurasi. Bella joutui ansaan, mutta selvisi kuitenkin hengissä -Culleneiden ansiosta- ja palasi takaisin kotiinsa Forksiin. Bellan ja Edwardin elämä ei muutu vieläkään rauhalliseksi. Bellan 18-vuotissyntymäpäiväjuhlissa tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken.

“And I´ll make you a promise in return,” he said. “I promise that this will be the last time you´ll see me. I won´t come back. I won´t put you through anything like this again. You can go on with your life without any more interference from me. It will be as if I´d never existed.”

Sarjan toisessa osassa keskitytään Bellan lisäksi enemmän ihmissusiin, erityisesti Jacob Blackiin. Mukana on silti sekä hyviä että pahoja vampyyreja. New Moon on edeltäjäänsä synkempi ja vakavampi. En tiedä johtuuko alkuperäiskielestä, syksystä vai mistä lie mielenliikusta, mutta järistyksiltä, niiskuttamiselta ja silmien kostumiselta ei voinut välttyä. En muista kokeneeni kirjaa näin vahvasti suomeksi luettuna, joten ehkä kielellä oli merkityksensä. Tykkäsin kovasti!

Sitten vielä hieman haasteasiaa. Monessa blogissa on menossa maailmanympärimatka, kirjallinen maailmanvalloitus, johon minäkin päätin osallistua. Lumikin keksimän haasteen tavoitteena on lukea yksi kirja jokaisesta maailman maasta. Kirjailijan kotimaalla ei siis ole tässä merkitystä, vaan sillä, mihin maahan kirjan tarina sijoittuu. Alkuperäinen haaste löytyy täältä. Minun kartassa on 223 maata, joten niillä mennään. Liian ryppyotsaisesti en tähän haasteeseen suhtaudu. En aseta itselleni aikarajoituksia. Jos jossakin kirjassa seikkaillaan useammassa maassa, valitsen siitä itselleni sopivan maan. Haasteen etenemistä voi seurata blogini alalaidassa olevasta kartasta sekä tunnisteella Kirjallinen maailmanvalloitus.

Ensimmäinen matkakohde on Yhdysvallat, jonne matkustin siis Stephenie Meyerin New Moonin mukana.

Muutama uusi lukija on löytänyt blogiini, oikein paljon tervetuloa! Käykää vapaasti kommentoimassa :)

Hei hei heinäkuu!

Huomasin yhtenä aamuna töihin ajaessa, että kesäisen vihreä oli huomaamatta muuttunut syksyisen vihreäksi. Tummemmaksi. Eihän se vielä kesän loppua tarkoita, varsinkaan kun näitä lämpötiloja katsoo, mutta selvästi ollaan syksyyn kallistumassa. Heinäkuukin on jo lopuillaan. Se näytti meillä tältä:


Kukkapenkeissä (sekä piha-aidan takana) on kasvanut jotain muutakin kuin rikkaruohoja.

Talo sai uuden maalipinnan. Hei hei auringonkeltainen, tervetuloa ihana vaaleansiniharmaa!

Kesän perinne, mansikkabriittakakku tuoreista mansikoista.

Mansikkaa ja vähän muutakin marjaa drinkin muodossa. Hyvää hääpäivää meille <3

Ihana kesäsade yllätti meidät. Kuvata piti, vaikka sade onnistui kastelemaan puolet mekosta.

Osa kesäkirjoista on odottanut hyllyssä kauan, lisää on silti pitänyt hakea (ja tilata).

Tässä vielä se Hei hei heinäkuu, tai lentopallolaulu kuten Kirppu ja Piipero sitä sanoo. Mokomaa Mokomaa on pitänyt soittaa uudelleen ja uudelleen :D

Ihanaa loppukesää ja syksyn odotusta sekä vanhoille että uusille lukijoille :)

Eksyneet näkevät unia

Kesken leikkien piti Piipero-tyttö pyytää kuvausassistentiksi. Mielissään oli kun sai auttaa :) Aloitin Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia -kirjan toissapäivänä, eilen luin viimeiset sanat ihanassa auringonpaisteessa hiekkalaatikon äärellä. Samalla piti räpsiä kuviakin. Olisin lukenut kirjan loppuun jo aloitusiltana, alkoi silmät vain siihen malliin harittamaan ettei isompaakaan tekstiä enää nähnyt.

Kirsti Ellilä on julkaissut useita kirjoja, nuorten kirja Eksyneet näkevät unia on ensimmäinen jonka olen lukenut. Kirjan päähenkilö Nimetön on aikoinaan eksynyt perheestään, unohtanut menneisyytensä sekä nimensä. Nyt hän elää koiransa Jakobin kanssa Varjojen maassa, maahisten mailla. Nimetön ei kuitenkaan ole täysin unohtanut -eikä haluakaan unohtaa- menneisyyttään.

Jos polttaisin takin  ja luopuisin kaulassani roikkuvasta avaimesta, voisin unohtaa ikäväni. En enää koskaan kaipaisi ääntä, joka unessa kutsuu minua nimeltä, minun omalla nimelläni, sillä nimellä jolla minut vielä muistetaan jossain.

Sitten alkaa seikkailu. Mukana on maapulliaisia, suohuurulaisia, kultakorentoja ja jos minkälaisia tuttavuuksia. Maapulliaisten käyttämästä kielestä tuli mielleyhtymä lapsuuden lukukokemuksiin: Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttäressä olleet otukset (olivatko ne nyt niitä kakkiaisia, männiäisiä vai mitä lie, en enää edes muista) puhuivat hieman samalla tavalla. Koin muutenkin lukiessani eräänlaisia nostalgiaryöppyjä, mieleen tuli lapsuuden leikit metsässä ja eräs pohjaton lampikin... Liekö sielläkin asunut suohuurulaisia?

Takakannessa kirja mainitaan jännittäväksi ja haikeankauniiksi nuorten fantasiaromaaniksi. Sitä se onkin. Vaikka juoni on paikoitellen "ohut" ja nimenomaan nuorille sopiva, on siinä myös tummempia, enemmän aikuisille avautuvia kohtia. Vähäosaisia syrjitään ja muiden ihmisten hätä jätetään huomioimatta. Ellilä ei kuitenkaan tuputa lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta, ainoastaan vaivihkaa herättelee. Tykkäsin kirjasta kovasti.

Kirsti Ellilältä löytyy parikin blogia, Kirjailijan häiriöklinikka sekä mainio Kulkeeko henki -sarjakuvablogi kirjailijan omasta elämästä.

Loppuun vielä muistutus liittyen edelliseen postaukseeni. Jos tykkäät kauniista ja runollisesta kielestä, nyt olisi mahdollista saada Maaria Päivisen Silja ja Mai luettavaksi kiertokirjan muodossa. Suosittelen!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on bloganneet ainakin seuraavat (anteeksi unohdukseni, mutta eikö sanonta kuulu että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?): Sara/P.s. Rakastan kirjoja, Maria/Sinisen linnan kirjasto, sinilintu, Kirsi Hietanen sekä Ahmu. Nyt selvisi sekin, että ne Ronja Ryövärintyttärestä tutut otukset olivat kakkiaisia, kiitos muistin virkistyksestä kanssabloggaajille!

Silja ja Mai

Maaria Päivisen esikoisteos Silja ja Mai tuli minulle kesän alkajaisiksi kylään, pysähdyttyään ensin Luen ja kirjoitan -blogin Paulalla. Lähtiessämme kesälomareissulle Silja ja Mai lähti mukaan, se pyöri ajatuksissa, mutta pysyi koko matkan laukussa. Luettuani kehuvia arvioita minulla oli suuri kynnys alkaa lukea kirjaa. Epäilin osaisinko, tykkäisinkö. Halusin odottaa oikeaa aikaa. Se tuli, kun ehdin hengähtää ja palautua lomareissusta. Silti lukemisessa meni aikaa, en halunnut kiirehtiä.

Siljassa ja Maissa kuljetaan hetki Siljan mukana, hänen silmin ja ajatuksin. Matka ei ole helppo, on rakkautta, vihaa, sairautta, maita. Tarina on täynnä vastakohtia. Kieli on kaunista ja runsasta, se on kuin pitkä runo. Se jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa ja ajateltavaa.

Silja hieraisi ohimoitaan, haaveili aspiriinista, viivaimesta, antikvariaattilöydöistä. Niin, mitä tarvitsenkaan, ja Silja tiesi kaiken: paljon. Ihminen tarvitsee paljon. Ihminen tarvitsee almanakan, johon ruksia päivät, jolloin paljous on hilkulla täyttyä.

Silja ja Mai on merkillinen, merkityksellinen kirja. Myös lukukokemuksena. Aloitin kirjan alusta pariin kertaan. Ärsyynnyin Siljan sivistyssanoista, olisin halunnut tarkistaa ne vielä ostamatta olevasta sivistyssanakirjasta. Ihastuin uudissanoihin, sanamuotomuunnelmiin ja sanaleikkeihin, ne raikastivat tekstiä (tunnustan käyttäväni "omituisia" sanoja itsekin). Lukeminen oli kuin hengittämistä, huokailin väsyneenä, haukoin henkeäni hengästyneenä, sitten tuli taas rauhallinen suvantovaihe. Miten yhteen kirjaan voi mahtua tämä kaikki? Miksi siitä ei osaa sanoa enempää?

Tykkäsin kirjasta, sen kielestä ja erilaisuudesta. Silja ja Mai oli mukavaa vaihtelua "valmiiksi pureksittuihin" viihdekirjoihín. Kirjan henkilöt jäävät mieleen lukemisen jälkeen, tekisi mieli palata kirjaan uudelleen. Päätyisinkö erilaiseen tulkintaan? Mistä kaikki oikein alkoi? Oliko Mai Mai vai ei?

Siljasta ja Maista on Paulan lisäksi kirjoittanut Hanna. Kannattaa käydä tutustumassa myös Maaria Päivisen Pisara -blogiin, siellä on lisää hengästyttävää tekstiä, löytyypä tietoa seuraavasta kirjastakin (jota odotan innolla). Silja ja Mai on nyt valmiina jatkamaan matkaa, kuka haluaa sen seuraavaksi?

Ps. Meillä telttaillaan. Isompi Villasukkalapsi nukkuu jo, pienempikin alkaa hiljenemään. Saa nähdä pitääkö kipaista kesken yön omiin sänkyihin... Ahdasta ainakin on, teltta ei taida olla mitoitettu neljälle.