Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

(Iijoki #11)

Gummerus, 1981

671 sivua

Luettu: 10.11.2016

Mistä: lahja

Tänään on kulunut 97 vuotta Kalle Päätalon syntymästä. Terviisit sinne jonnekin pilven päälle ja kiitokset jälleen yhdestä hienosta lukuelämyksestä! Karo Hämäläisen marraskuun piristys eli vähintään 30 sivua päivässä lukemaan kannustava Lukuhaaste 2016 on edennyt mukavasti Päätalon parissa.

Iijoki-sarjan 11. osassa eletään edelleen jatkosodan aikaa. Kalle käyttää toipumislomien tarjoaman vapaa-ajan kotimaisemissa, Manne-veljen kanssa kalastellen ja naapureita sahojen viilauksissa sekä rankojen sahaamisessa autellen talojen isäntien ollessa rintamalla, pistäytyypä hän välillä myös katsomassa Turpeisenjärven tuttuja tyttöjä. Kolmen viikon jatkoloma on jo askelen päässä kun käy ilmi, että osastolla jylläävä tarttuva tauti on pesiytynyt myös Kallen haavoihin ja hän joutuu harmikseen takaisin osastolle. Kurkkumätä ei lopulta ole pahin Kallen koettelemuksista. Lähtö Oulusta ei suju suunnitellusti ja voi sitä hätää ja häpeää kun Kallen paleltumavamma osoittautuukin joksikin aivan muuksi. 

Tuulessa ja tuiskussa käsittelee siis pääasiassa Kallen vammoista ja taudeista toipumista. Hänellä tuntuu edelleen olevan nuoruuden vimmaa ja hölmöyttä mitä tulee viinaan ja naisiin. Kalle elää tunteella niin elämän ylä- kuin alamäet ja on vuoroin riemuissaan, himoissaan, harmissaan ja peloissaan. Hän muistelee isänsä mielisairauden aikoja ja huomaa itsessään samoja synkkyyden merkkejä, mutta jopa syvimmän alakulonsa hetkellä hän jaksaa kannustaa sairaalakaveriaan, nähdä kauneutta ja hyvyyttä pienissä asioissa tai vitsailla itselleen ja touhuilleen.

     Häpeä ja jälkisäikähdys saavat minut vaikenemaan. Tiedän tokkuraisimmankin osastomme miehen arvaavan, mikä oli ollut se musta ja kulunut lakkiräyskä, joka oli ollut päässäni kun olin juossut edestakaisin Hansan ja Kansan välillä. Kuitenkaan ei edes korpraali, joka koko ajan on ollut äreä minulle, ala kysellä asiasta enempää. Päätän itse puhua asian halki: – Hätäpäissäni tempasin jo siviilipatun lakin Kansan naulakosta. Kait sen arvasitta...

     Nyt korpraali toisessa jonossa urahtaa:

     – Maksotko siitä ejes vuokraa siviiliukolle?

     Kuuluu pari naurahdusta. Oloni on jo sen verran helpottunut, että sanon:

     – En kerinny ehki kiitellä lainasta. Pijittä niin perkeleenmoista kiirettä... Papparainen ei aavistakkaa, että sinä aikana kun popsi lanttulootaa Kansassa, kävi lakki rosvon päässä Hansassa.

Kirjassa päästään jo Oulusta reilusti alemmas aina Tampereelle ja Lahteen asti. Nautin lukemisesta, kunnes loppuvaiheilla Päätalo puhaltaa yllättäen pelin poikki ja kertoo, että Lahden Tyttölyseon jälkeiset tapahtumat keväästä 1942 sodan loppuun onkin kerrottu jo aiemmin kirjoitetussa Nälkämäki-romaanissa (jossa tapahtumat kerrotaan Kalle Päätalon sijaan Matti Liekolle tapahtuneina, tällöin Päätalo ei vielä tiennyt kirjoittavansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan) ja että viimeisessä luvussa on luvassa vain joitain kyseisessä romaanissa kirjoittamattomia asioita. Mitä mitä mitä? Olin jo jättämässä viimeisen luvun odottamaan, että saan Nälkämäen luettua, mutta tyydyin vain tuhahtelemaan hetken ja jatkamaan kirjan loppuun. Tuntui harmittavalta harpata ajassa eteenpäin kun tähän asti tapahtumat on saanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Viimeinen luku olikin enemmän hajanaista muistelua kuin jäsenneltyä tarinointia. Harmi, sillä siihen asti lukeminen sujui hyvin. Nälkämäki piti jo hakea kirjastosta ja luen sen ennen seuraavaa Iijoki-sarjan osaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Pokkaus ja kiekasu! Aaro sanoo.

 

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy

Like, 2011

412 sivua

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

(I Am Ozzy, 2009)

Luettu: 30.10.2016

Mistä: oma ostos

En muista kumman (oma)elämäkerrasta kiinnostuin ensin, Ozzy vai Sharon Osbournen, mutta Sharonin Täysillä - omaelämäkerta tuli luettua jo aeb (aikaan ennen blogia). Nyt viimein oli Ozzyn Minä, Ozzy -teoksen vuoro. Ozzy Osbournen kirja sopii näin halloweeniin oikein hyvin, onhan häntä kutsuttu pimeyden prinssiksi (lue kirja niin tiedät miksi). Tosin lukuajoitus oli puhdas sattuma.

"Soittakaa Paranoid!" Tuttu lause niin rokkifestareilta kuin klubikeikoilta eikä ole edes niin väliä vaikka esiintyjä ei edustaisikaan raskaampaa musiikkia. Black Sabbathin biisi on klassikko, jonka tuntevat lähes kaikki. Minä, Ozzy kertoo brittiläisen John Osbournen matkasta työläisperheen rivitalokodista musiikin maailmaan ja sitä kautta kuuluisuuteen, Black Sabbathin perustajaksi ja keulakuvaksi, soolotähdeksi ja tv-persoonaksi. 

Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen - tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut... *

----

* Muut saattavat muistaa kirjassa esitetyt jutut toisin. Mikä minä olen heidän näkemyksiään kiistämään. Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana olen vetänyt viinaa, kokaiinia, happoa, Quaaludeja, liimaa, yskänlääkkeitä, heroiinia, Rohypnolia, Klonopinia, Vicodinia ja muita raskaansarjan päänsekoittajia, joita on iian monta lueteltavaksi tässä alaviitteessä. Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittuen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui.

 

Aika koukuttava (sic) alku! Ozzy Osbourne ei ole säästellyt itseään avatessaan elämäänsä kirjaa varten. Hän kertoo rehellisesti ja suorasanaisesti nuorena tekemistään rötöksistä, alkoholi- ja huumeongelmastaan sekä sen lieveilmiöistä, rappiosta, sekoilusta, avioliitto- ja terveysongelmista. Ozzy kertoo rehellisesti myös työstään. Pitkällä uralla on tullut vastaan monenlaisia ongelmia ja toimimattomia työsuhteita, mutta Ozzy ei keskity arvostelemaan toisia osapuolia vaan ottaa itsekin vastuun tapahtuneista. Hän osaa myös nauraa itselleen. Tuntuu, että Ozzy päästää kirjassaan lukijan lähelle itseään, iholle. Myös Ozzyn perhe ja läheiset tulevat tutuiksi, hän puhuu erittäin kauniisti perheestään ja varsinkin vaimostaan Sharonista. Jos kirjan perusteella pitäisi määrittää Ozzy Osbournen maailmankuva kolmella sanalla ne olisivat perhe, päihteet ja musiikki, mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Ilmeisesti en osaa tehdä mitään kohtuudella.

Kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa Ozzyn elämästä ja urasta, mutta monessa kohtaa tekstiä lukee silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jestas mitä juttuja! Välillä oli pakko pysähtyä miettimään onko puoletkaan Ozzyn tarinoinnista totta vai vain kokaiini- tai muissa pöllyissä mieleen jääneitä mukamuistoja. Luin kirjaa mm. kirjastossa ja hihittelin ja hytkyin mm. Ozzyn maalaiselämälle ja ratsastusmatkalle läheiseen pubiin. Hyvä etten hirnunut ääneen. Jos Ozzyn sekoilut ovatkin alussa huomionhakuisia tempauksia ja humalaisen harmitonta häsläämistä tai vahinkoja ovat myöhemmät tapahtumat myös surullista luettavaa. Kuinka alas addiktioista kärsivä ihminen voi päästää itsensä? Kuinka sokeaksi omalle toiminnalleen voi tulla? Onneksi Ozzy on eräänlainen lääketieteellinen ihme, edelleen hengissä hurjan kemikaalikuormituksen jälkeen ja toivottavasti vielä pitkään kirjassa mainitsemiensa elämäntapamuutosten ja lääkityksen (oireenmukaisen, ei päihtymistarkoituksessa otetun) avustuksella.

Pitkä odotus palkittiin siis herkullisella lukukokemuksella. Minä, Ozzy on uskomaton, värikäs ja vauhdikas, Ozzyn näköinen ja kerrassaan ahmittava.

Sitaattikunniamaininnan saa (kuvateksti, jossa Ozzy kaataa vettä päälleen. Itseironiaa? Surullisen lähellä totuutta?):

Juominen oli edelleen ongelma.

     En löytänyt suutani. 

Iin kirjaston lukuhaaste: 4. Jokin elämäkerta
TBR 23/100

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

WSOY, 2016

184 sivua

Luettu: 23.10.2016

Mistä: kirjastosta

Olen viime aikoina kirjastossa käydessäni jumittunut pitkiksi ajoiksi uutuuskirjojen ständin ääreen ihastelemaan kansia sekä silmäilemään takakannen tekstejä ja sisältöjä. Joko kirjaston henkilökunnan kirjamaku natsaa omaani tai sitten tänä vuonna vain on ilmestynyt useita kiinnostavia uutuuksia niin kuin nyt tämäkin Niemisen kirja. Katsokaa nyt tuota kantta ja nimeä! Kaiho Nieminen on minulle uusi tuttavuus, mutta Ihmissuden kronikka on jo hänen 18. teoksensa.

On vuosi 1616. Kuninkaan sanansaattajat kulkevat läpi kylien viemässä rauhanneuvottelun viestejä. Kylissä pelätään seuruetta sillä he vievät ohikulkiessaan asukkailta siat, lampaat ja lehmät ruuaksi sekä hevoset ja vaikka härät kulkuvälineiksi jos ei hevosta ole saatavilla. Matti Jurvanen on yksi kyläläisistä, jonka hevosen saattue ottaa käyttöönsä. Matti lähtee miesten matkaan turvatakseen hevosensa kulkua ja saattaakseen sen takaisin. Usean päivän pituiseksi venähtävä matka käynnistää tapahtumien ketjun, jonka seurauksena perheellisestä miehestä tulee metsässä ja metsästä elävä yksinäinen erakko, kyläläisten kauhu.

     Tuomas tuli ja Tapanin jälkeen talvi sen turkiksi. Pitkinä, pimeinä selkäviikkoina ei taivas suostunut antamaan valoaan kuin tarpeiden mukaan. Mutta eivät kontiot talvipesissään valoa tarvinneet. Ja puolipäivän sinisillä mies ehti hakea ansoiltaan hiillokselle tuoretta lihaa. Eikä sitten muuta kuin makoilet kylläisenä pehmeillä sammalilla, paksujen lampaannahkavällyjen alla ja odottelet seuraavan päivän nousua.

Tarinan päähenkilö Matti Jurvanen on köyhä talonpoika, joka yrittää selvitä kovasta talvesta ja pitää perheensä sekä itsensä hengissä. Tarinaan on lisätty aikakirjaosioita, joissa on yleistä kerrontaa ajasta, mutta joissa käsitellään myös Jurvasta ja tämän poikaa. Ääneen pääsee myös hollantilainen Andries van Wouw matkakertomuksensa kautta. Van Wouw kuuluu Hollannin hallitsijan edustajana ylempään luokkaan ja tarkkailee tapahtumia ulkopuolisen silmin, hämmästellen sitä kuinka sivistymätöntä ja raakaa väkeä tämän kylmän maan kylissä asuu, vaikka hän itse on osa joukkoa, joka vie köyhiltä leivän suusta.

Asetelmasta tulee mieleen Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi, vaikka kirjojen tapahtumat sijoittuvatkin eri vuosisadoille. Molemmissa tarinoissa tapahtumia tarkastellaan kahdesta ääripäästä, kansan tasolta köyhyydestä ja kurjuudesta sekä korkealta yltäkylläisyyden ja varakkuuden jalustalta. Kummatkin osapuolet tekevät vääryyttä, mutta kumman vääryys on oikeutetumpaa, vähemmän väärää? Ihmissuden kronikkaa lukiessa päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka ihminen on toiselle ihmiselle peto.

Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Pirulle piirretään viiskantoja, ajan kulumisesta puhuttaessa ei mainita päivämääriä vaan puheissa esiintyy esimerkiksi Jaakon päivä ja Tapani, naimaton pari tuomitaan maksamaan huoruusrikoksesta sakkoja kruunulle ja sairauksista sekä kuolemista syytetään vaikka nyt sitten sarvipäistä ihmissutta. Osa sanoista kuten huovi, rappari ja hilpara olivat outoja ja herättivät ihmetystä, kulkku sentään oli tuttu, kiitos Kalle Päätalon. Murresanat toivat tarinaan elävyyttä ja henkilöiden erilaiset puhetyylit korostavat heidän elintasoerojaan. Aikakirjaosiot olivat hieman ristiriitaisia, toisaalta ne antoivat lisätietoa ajasta, mutta toisaalta osa niiden kerronnasta tuntui etäännyttävän tarinaa kauemmas keskiöstä, Matti Jurvasesta.

Odotin nimen perusteella yliluonnollista tarinaa, mutta sain jotain aivan muuta. Ihmissuden kronikka oli hieno ja erilainen lukukokemus, kiinnostava matka menneeseen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos oikea aika ei kutsumalla tule, niin tulkoon ajallaan.

 

Stephen King: Tohtori Uni

Stephen King: Tohtori Uni

Tammi, 2014

527 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Doctor Sleep, 2013)

Luettu: 17.10.2016

Mistä: oma ostos

Ellei elämä pakota häntä lyhentämään antennejaan hänestä tulee varmaan melkoinen mies. Näin sanoi eräs tohtori Edmonds pienestä Danny Torrancesta Hohdossa. Miten Dannylle sitten kävi? Vihdoinkin, vuosien jälkeen Stephen King viimein paljastaa sen. En malttanut lämmitellä Hohdon jälkihehkussa kovin kauaa vaan aloitin saman tien jatko-osan lukemisen.

Aikaa on kulunut ja Hotelli Overlookin kauhuista hengissä selvinnyt poika on kasvanut aikuiseksi. Dan on yrittänyt lyhentää antennejaan, yrittänyt oikein kovasti, tehnyt kaikkensa hukuttaakseen koko kirotun kyvyn. Viina turruttaa hohdon, piilottaa kuolleet näkyvistä, mutta näyt kärkkyvät yhä kintereillä jos ei pidä varaansa. Alkoholistin aallonpohjaan rysäytettyään Dan jättää taas kaiken taakseen. Saavuttuaan Frazieriin Danin vanha ystävä Tony puhuu hänelle pitkästä aikaa kehottaen Dania jäämään kaupunkiin. Dan tekee työtä käskettyä, sillä hän on tottunut kuuntelemaan Tonya. On aika ryhdistäytyä, ottaa elämä haltuun ja kestää selvänä kyvyn tuomat näyt kuten kärpäset uuden ystävän kasvoilla tai kadulla pyörivä hattu ja sitä seuraavat painajaiset.

     "Pysy kaukana siitä hattupäisestä naisesta, Nallekarhu"
     Mistä hatusta puhut? hän olisi voinut kysyä, mutta miksi nähdä se vaiva? Hän tiesi hatun, josta Deenie puhui, koska hän oli nähnyt sen kierivän jalkakäytävällä. Päältäpäin musta kuin synti, sisältä silkillä vuorattu.
     "Hän on Helvetinlinnan kuningatarnarttu. Hän syö sinut elävältä, jos hypit hänen silmilleen".
Dan käänsi päätään. Hän ei malttanut olla kääntämättä. Deenie istui hänen takanaan viemärissä ja oli kietonut pummin huovan alastomille harteilleen. Hänen märät hiuksensa oilvat takertuneet poskiin. Kasvot olivat turvoksissa ja valuivat vettä. Hänen silmänsä olivat sameat. Hän oli kuollut, oli kai maannut haudassa jo vuosia. 

Samaan aikaan toisaalla Tosi solmu, tiivis joukko harmittoman näköisiä karavaanareita kulkee ympäri maata etsien uusia jäseniä ja ennen kaikkea ravintoa, mutta ei mitä tahansa murkinaa vaan a-luokan höyryä. Sitten on vielä Abra, pieni tyttö, joka tuntuu aistivan onnettomuudet ja joka osaa outoja temppuja. Dick Hallorann opetti Danny-pojalle hohdon hallintaa, nyt on Danin vuoro antaa opit eteenpäin ja maksaa velkansa. Dan on Tohtori Unena tottunut auttamaan ihmisiä kuolemaan, mutta nyt hänen täytyy auttaa Abraa elämään.

Tarinassa ei hypätä suoraan Outlookista Danin aikuisuuteen vaan ensin vietetään vielä hetki pienen Dannyn kanssa, pelokkaan pojan, joka ei onnistu karkottamaan Outlookin aaveita kannoiltaan vaan tarvitsee Tonyn lisäksi todellisen ystävänsä Dickin apua. Torrancen perheen vaiheista ja Dannyn kasvamisesta olisi mielellään lukenut useamman kirjan, mutta King ei valinnut moniosaisen sarjan tietä vaan harppaa vuosikymmenien päähän. King esittelee aikuisen Danin, kovin paljon isänsä kaltaisen alkoholisoituneen ja ajoittain äkkipikaisen miehen, josta on kuitenkin helppo pitää. Danin pinnan alla ei ole pahuutta, ei edes liiemmin katkeruutta kuten voisi rankan lapsuuden jälkeen odottaa.

Oli hyvä, että luin Hohdon ensin sillä sen tapahtumiin viitattiin tarinassa useasti. Tuskastelin Hohdon suomennosta, mutta Tohtori Uni eteni onneksi sujuvasti kuten Ilkka Rekiaron King-suomennokset yleensä. Tohtori Uni on onnistunut jatko-osa, vaikka se ei yllä aivan yhtä hyytävään tunnelmaan kuin Hohto. King onnistuu pelottelemaan vanhoilla aaveilla, mutta samalla hän esittelee ehtymättömästä arkustaan jälleen uuden pahuuden lajin. Huomasin tien päällä katsovani kaksi kertaa suurta asuntoautoa ja miettiväni Tosi solmua... King yllättää jälleen, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan hänellä vuosikymmenten kokemus lukijoidensa pelottelusta ja koukuttamisesta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma pitää tavalla tai toisella asiat tasapainossa.

Sekä Musta torni -sarjasta tuttu lause, tällä kertaa Dan Torrancen lausumana:

"On olemassa muitakin maailmoja kuin tämä."

Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa

Enid Blyton: Viiskko vanhassa majakassa (#19)

Tammi, 2005

151 sivua

Suomentanut: Heidi Järvenpää

(Five Go to Demon´s Rocks, 1961)

Luettu: 9.10.2016

Mistä: kirjastosta

Pieni välipala Kingien lomassa eli vähän keveämpää jännitystä Viisikon muodossa. Taisi olla ensimmäinen lukukerta, en ainakaan muista lukeneeni tätä osaa aiemmin.

Paulin kotona on ahdasta kun sekä Viisikko että Paulin isän professoriystävä alati autoa leikkivän lapsensa kanssa saapuvat yhtä aikaa Kirrin Cottageen. Äänekäs lapsijoukko, koira, apina ja työskentelevä tiedemieskaksikko samassa talossa on huono yhdistelmä. Professori Haylingin poika Hurina omistaa Paholaisen karikolla sijaitsevan vanhan majakan, jonne lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina lähtevät, jotta lapset ja miehet eivät häiritse toisiaan. Matkalla majakalle autonkuljettaja kertoo Paholaisen karikolla asuvasta isovaaristaan, joka voisi kertoa lapsille jännittäviä tarinoita. Lapset etsivät Jeremias Booglen käsiinsä ja saavat kuulla vanhukselta karikon historiasta, rantarosvoista ja heidän luolastaan, tuhoutuvista laivoista sekä piilotetusta aarteesta. Lapset kiinnostuvat aarteen etsinnästä, mutta he eivät ole ainoat, jotka aarretta havittelevat.

     – Selvä! Jätämme Timin tänne vahtimaan ja menemme koko joukko katsomaan luolia, Leo sanoi.
     – Toivottavasti se toinen roikale... Emil vai mikä hänen nimensä oli... ei saa raivokohtausta ja työnnä meitä veteen, Anne sanoi.
     – Älä hassuttele, Leo sanoi. - Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Parasta olla varuillaan.

Vanhassa majakassa oli hieman toiston tuntua tai ainakin jonkinlaisia kaikuja muista kirjoista. Luolastoja sekä hylkyjä ja niitä rosvoavia rikollisia on ollut aiemmissakin Viisikko-seikkailuissa, mutta vaikka elementit ovat tuttuja löytyy tarinasta myös tuoreutta ja jännitystä. Koin paikoitellen myös ahtaan paikan kammoa. Lapset ovat jos jonkinlaisessa vaarassa, välillä uhkana ovat pahat ihmiset ja välillä taas luonnonilmiöt.

Joitakin Viisikkoja voi lukea lähestulkoon ajattomina kun taas joissakin osissa kuten tässä ajan kuluminen hyppää selvästi esille. Vanhemmat eivät vie lapsia majakalle itse omilla autoillaan vaan lapset tilaavat autonkuljettajan ja auton viemään heidät perille. Lapset lähtevät (jälleen kerran keskenään) usean yön retkelle ja yhteydenpitovälineenä ei suinkaan ole puhelin saati kännykät kuten nykyään vaan kotiväelle viestitään päivittäin postikortein. Liekö ajan henkeä sekin, että lyhyelläkin matkalla (samalla rannikolla noin viidentoista kilometrin päässä länteen päin) pysähdytään välillä syömään eväitä. Lapset saavat myös ostaa tupakkaa, tosin tässä osassa lapset eivät ota itse ostosta mukaansa vaan tupakka jää kauppaan odottamaan Jeremias Booglea.

Kivinen karikko, majakka, tuulen ulvonta, aaltojen pärskeet, herkulliset eväät ja ystävät. Kyllä kelpaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pahuksen varas! Minä kun juuri haaveilin mukavasta rauhallisesta lukuillasta!

Stephen King: Hohto

Stephen King: Hohto

WSOY, 1993

512 sivua

Suomentanut: Pentti Isomursu

(The Shining, 1977)

Luettu: 29.9.2016

Mistä: oma ostos

King-lukujärjestyksessäni olisi ollut vuorossa Tohtori Uni, Hohdon jatko-osa, mutta koska Hohdon viimeisimmästä lukukerrasta on jo aikaa päätin lukea sen ensin. Sitä paitsi Stanley Kubrickin ohjaama ja Jack Nicholsonin tähdittämä samanniminen elokuva (josta muuten King itse ei pitänyt) on sekoittanut muistikuvani kirjasta, joten uudelleenluku oli paikallaan.

Torrancen perheessä ollaan tiukilla. Perheen isä Jack on menettänyt opettajan virkansa Vermontissa ja melkein myös perheensä. Viime hetkellä Jack tekee korjausliikkeen ja saa vaimoltaan Wendyltä vielä mahdollisuuden ja ystävänsä avustuksella uuden työpaikan kun Coloradon vuoristossa sijaitsevaan hotelli Overlookiin tarvitaan talvikaudeksi talonmiestä. Hotelli on suljettu lokakuusta toukokuuhun ja vieläpä eristyksissä osan aikaa lumen vuoksi. Siellä Jackin on hyvä rauhoittaa tilanne, kirjoittaa loppuun keskeneräinen näytelmä ja saada perhe-elämänsä taas raiteilleen. Niin Torrancen perhe pakkaa tavaransa ja matkustaa Overlookiin.

     Ja sittiäisestä joka kulki nyt varmemmin kun nousu oli loivennut, hän katseli isän ja äidin välistä tielle joka alkoi oieta ja tuon tuosta vilautti näkyviin Overlook-hotellin, sen lännenpuolen ikkunoiden jyhkeät rivistöt joista aurinko heijastui. Tuo oli se paikka jonka hän oli nähnyt lumeen hautaavassa myrskyssä, se hämärä ja kumahteleva paikka jossa joku iljettävän tuttu olento väijyi häntä loputtomilla käytävillä joiden lattiamatosta ojentui viidakko. Se paikka josta Tony oli varoittanut häntä. Tuossa se oli. Mitä A-H-R-U-M sitten olikin, se oli täällä.

Jackin ja Wendyn viisivuotias poika Danny ei ole ihan varma onko Overlookiin lähteminen hyvä idea. Dannyllä, joka kuulee ääneen lausumattomia ajatuksia ja tietää asioita ennalta on näkymätön ystävä Tony. Viime aikoina Tony on näyttänyt hänelle kamalia asioita, mutta eihän kaiken Tonyn näyttämän tarvitse välttämättä toteutua... Ennen kuin hotelli sulkee ovensa kesäkauden päätteeksi Danny tapaa hotellin kokin Dick Hallorannin ja saa nimen oudolle kyvylleen. Hallorannin mukaan Danny hohtaa. Hallorann myös ohjeistaa Dannyä pitkän talven ja hotellin varalle. Jos näet jotain outoa katso muualle.

Paluu vanhan tutun kauhuklassikon pariin oli yllättävän kuoppainen. Viime aikoina Kingin romaaneja on suomentanut Ilkka Rekiaro, mutta Hohdon suomennos on Pentti Isomursun käsialaa. Käytän kuulemma itse erikoisia sanoja, mutta jopa minusta tässä suomennoksessa oli niin outoja sanavalintoja, että ne häiritsivät lukemista todella paljon. Unnuttavaa lämpöä? Ne haaltuivat? Kaahinut kokoon? Puhkavassa kuplassa? Nutistaakseen äijän? Närkki? Haamivansa? Anteeksi mitä!?! Samoin minua häiritsi hän ja se -pronominien epälooginen käyttö. Välillä oli vaikea tietää kuka puhui tai mitä ajatteli ja kenestä kun samassa lauseessa vilisi molempia pronomineja. Myös sanajärjestyksessä olisi ollut siellä täällä tarkistamisen varaa (Nyt lumi ne pian peitti.). Ärsytti suunnattomasti kun en pystynyt vain nauttimaan tarinasta, siinä itsessään kun ei ollut moitteen sijaa.

Jack Torrancen hahmo on kammottavuudessaan huikea. Jo yksistään eristäytyminen muusta maailmasta yhdistettynä Jackin kosteaan ja ailahtelevaan historiaan riittäisi lataamaan tarinalle jännitystä, mutta King lisää tarinaan vielä hotellin oman historian painolastin. King venyttää jälleen kerran todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoja, leikittelee ja pelottelee. Pallottelee pakkomielteiden, mielikuvituksen, mielisairauden, hallusinaatioiden ja kauhukuvien välillä. Löytyykö pahuus oman pään sisältä vai jostain ulkopuolelta? Voiko vain henkilö olla paha vai myös joku asia tai esine? Jättääkö pahuus jäljen? Jos jättää niin minkälaisen, kuka sen voi nähdä ja voiko se satuttaa?

King ainakin jättää jäljen. Hohto on mahtava, pelottava ja kierolla tavalla todentuntuinen kirja. Se saa kammoamaan suihkuverhoja ja topiaarioita sekä välttämään mökkihöperyyttä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luultavasti kaikki äidit hohtavat vähän, no ainakin siihen asti että niiden lapset kasvavat ja alkavat huolehtia itsestään.

Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja & Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta

Meitä Twin Peaks -faneja hemmotellaan nyt oikein urakalla. Ensin ilmestyi uudelleenjulkaisuina nämä Twin Peaks -tv-sarjaan perustuvat kirjat Laura Palmerin salainen päiväkirja sekä Dale Cooperin omaelämäkerta. Seuraavaksi on vuorossa Mark Frostin Twin Peaks - Salattu historia -romaani ja ensi vuonna huipennuksena päivänvalon saa tv-sarjan uudet jaksot. 90-luvun kulttisarja kokee siis uuden tulemisen. Mahtavaa! Olen lukenut Laura Palmerin ja Dale Cooperin tarinat  ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, mutta nämä toimivat loistavina alkupaloina varsinaisia TP-uutuuksia odotellessa. Kirjat ovat sen verran tiukasti yhdessä istuva pari, että kirjoitan niistä yhteisen arvion.

Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja

Otava, 2016

236 sivua

Suomentanut: Irmeli Ruuska

(Twin Peaks: The Secret Diary of Laura Palmer, 1990)

Luettu: 10.9.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

12-vuotias Laura Palmer saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan. Aluksi sen sivut täyttyvät viattomista jutuista kuten ystävistä ja lemmikeistä, mutta pian mukaan tulee synkkyyttä ja salaisuuksia sekä BOB, mies ikkunan takana. Lauran elämä ei ole lainkaan sitä miltä se päälle päin näyttää vaan hänessä on monta puolta. Kiltti perhetyttö, teiniprinsessä, pimeyden kuningatar.

     Koskaan ei kuulu ääntä, joka havahduttaisi edes viereisessä huoneessa nukkujat. Koskaan ei maailma kallistu piiruakaan minun puolelleni, ei äänestä puolestani, ei salli yhdenkään silmän aueta... Nähdä sitä miestä... nähdä kuinka hänen katseensa on jähmettynyt, kun hän katsoo huudon vääristämiä kasvojani. Ei mitään selitystä siihen, MIKSI hän on valinnut minut, tai edes tietoa, onko hänellä mitään lopullista päämäärää.

     Voin vain odottaa. Pitää väsyneet silmäni auki uhman voimalla. Odottaa taistelua, josa [sic] katsotaan, kuka oikein on pimein. Kuka oikeastaan selviää jouduttuaan väkisin katsomaan toista puolta?

     Istun odottamassa hänen tuloaan, ja pysyn valveilla ajatellessani että minä totun pimeään paljon helpommin kuin hän valoon.

Laura

Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta

Otava, 2016

206 sivua

Suomentanut: Anja Meripirtti

(The Autobiography of FBI Special Agent Dale Cooper:

My Life, My Tapes, 1990)

Luettu: 13.9.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Dale Cooper saa 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen nauhurin ja lähtee sen kanssa tutkimaan lähiseutua. Harmi vain, että jatkojohto on liian lyhyt, mutta pattereiden voimalla Dale pääsee kauemmas ja ottaa selvittääkseen ensimmäisen tapauksensa, ystävänsä kadonneen pyörän arvoituksen. Nauhoja täyttyy ja nauhureita kuluu. Partiopojasta kehittyy itsensä ja mitä oudompien ilmiöiden tutkija. Kahvin, piirakan ja terävän älyn voimin Dale kuitenkin jatkaa, vaikka tie FBI-agentiksi on pitkä ja kuoppainen.

27.12. klo 08.00
On kylmää ja harmaata. Tapaan jengin toisen jäsenen kadunkulmassa jossa parhaillaan seison. On iso... hetkinen... olen tainnut tehdä suuren erehdyksen... Perkele.

Epäilen vahvasti, että mikäli Twin Peaks -tv-sarja ei ole ennestään tuttu ei näistä kirjoista välttämättä saa kovin paljoa irti, niin selkeästi ne ovat tv-sarjan kylkiäistuotteita, varsinaisia fanikarkkeja. TP-fanille nämä kirjat taas ovat fiilistely- ja muistelumatka tv-sarjan tapahtumiin ja olipa taas melkoinen matka! Olen katsonut sarjan ehkä pari-kolme kertaa eikä viimeisimmästä kerrasta ole kuin pari vuotta, mutta silti kirjat luettuani tunnen palavaa halua aloittaa taas uusi matka Twin Peaksiin.

Harmillisesti Laura Palmerin salainen päiväkirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä. Siihen on jäänyt useita kirjoitusvirheitä, sanoja on vaihtunut toisiksi (Takista lähtiessä Leo sitoi silmäni - ei, kyse ei ole taksista, olisikohan talosta?) ja nimien suomennoskäytännössä on vaihtelua: osa nimistä on suomennettu ja osa ei (Rikotun Ympyrän talleille, Helmijärvien rannalla, Double R:ssä, Great Northernissa, Book Houseen, Yksisilmä-Jack). Dale Cooperin omaelämäkerta on tässä suhteessa paljon luettavampi. Ilmeisesti suomennokset ovat samat kuin 90-luvun kirjoissa ja virheet ovat siis vain siirtyneet pokkariversioon. Jonkinlainen oikolukukierros olisi ollut paikallaan ainakin Laura Palmerin salaiseen päiväkirjaan.

Molemmat kirjat onnistuvat kuitenkin siinä tärkeimmässä eli sekä Laura Palmerin päiväkirjamerkinnät että Dale Cooperin nauhuritallenteet ovat sujuva jatke tv-sarjalle ja niistä heijastuu tv-sarjan Lauraa ja "Coopia" vastaavat persoonat. Lauran päiväkirja oli mukana myös tv-sarjassa, mutta en muista Dale Cooperin omaelämäkerrasta mainittavan sarjassa mitään. Tästä syystä Dalea koskevan kirjan lukeminen antoi enemmän lisätietoa kun taas Lauraa koskeva kirja tuntui tutummalta. Päällimmäisenä Lauran päiväkirjasta jää mieleen ahdistus kun taas Coopin omaelämäkerrasta välittyi kuiva huumori. Naurahdin monta kertaa Dalen kommenteille.


Sitaattikunniamaininnan saa Laura Palmerista:

Ehkä uneni eivät ole yhtä synkkiä, jos taivas on valoisa, kun nukun. 

 Ja Dale Cooperista:

Menneisyyden pitäisi antaa jäädä sikseen. Nykyisyys on jo sinällään tarpeeksi hankalaa.

 

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #4)

Basam Books, 2011

527 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Revealed, 2007)

Luettu: 8.9.2016

Mistä: kirjastosta

Onnea on notkuvat kirjapinot kun on kipeänä. Vuorotellen kuumaa juotavaa, lukemista ja torkkuja sohvalla. Villasukat ja torkkupeitto. Kurkkupastilleja. Kuumeisena ja tukkoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, mutta Mustan tikarin veljeskunnan seikkailut sopivat sairastupaan kuin nenä päähän (tai kuumemittari kainaloon).

Butch O´Neal, entinen New Yorkin Caldwellin poliisi, liikkuu Mustan tikarin veljeskunnan jäsenten kanssa, asuu ja taistelee heidän kanssaan, syö heidän ruokiaan, juo heidän juomiaan ja pukeutuu heidän maksamiinsa kalliisiin vaatteisiin, on kuin yksi heistä. Paitsi että hän ei ole yksi veljeksistä eikä edes vampyyri vaan ihminen. Butch on auttamattomasti rakastunut Marissaan, mutta suhteesta on turha haaveillä sillä kuolevainen ex-jepari on kovin kaukana ylhäisen vampyyrinaaraan ihannekumppanista. Kun lesserit, veljeskunnan ja koko vampyyrirodun viholliset kaappaavat Butchin saadakseen tietoja veljeskunnasta käynnistyvät oudot tapahtumat, joiden seurauksena Butch on epävarma mikä hän on tai mikä hänestä on tulossa.

     Oliko hän vasikoinut Veljeskunnasta? Pettänyt heidät? Oliko hän antanut ilmi lähimpänsä ja rakkaimpansa?
     Ja mitä helvettiä hänen vatsalleen oli tehty? Luoja, tuntui siltä kuin hänen verisuonissaan olisi virrannut liejua, kiitos sen ties minkä olennon, joka hänen sisällään loisi. 

Butch on tähän mennessä ollut minusta sarjan vähiten kiinnostavia hahmoja, mutta niin vain hänestäkin sai oivallisen osan sarjaan. Myös tähän mennessä siloisena ja värittömänä esiintynyt Marissa pääsi jos nyt ei revittelemään niin ainakin näyttämään kyntensä ja luonteensa. Vampyyrit ja vauhdikas kerronta imaisivat minut mukaansa, otin torkut sohvalla ja sitten oli taas päästävä lukemaan. Flunssainen olo ei häirinnyt sillä tarina pysyi sopivan simppelinä ja ahmittavana alusta loppuun.

Tässä osassa niin kuin aiemmissakin on suomennokseen jäänyt virheitä. Lisäksi yhdessä kohdassa tarinaa tuntui kuin kaksi tapahtumaa, tapaaminen ja puhelu, olisivat vaihtaneet paikkaa. Kirja sisältää useita seksikohtauksia, joista osa lähinnä huvitti korniudellaan. Mikäpä siinä, ei mene lukeminen liian vakavaksi kun saa välissä pyöritellä silmiään ja naureskella huvittaville sanavalinnoille. Myös asioiden mittasuhteet mietityttivät. Kirjassa toistetaan moneen otteeseen kuinka suuria veljeskunnan jäsenet ovat, mutta kummasti Escaladen takapenkillä mahtuu tekemään erinäisiä suorituksia... Valtavien voimien lisäksi heissä taitaa olla myös ripaus akrobaattia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seurasi ilahtunut "hyvä luoja, nythän on joulu"-tyyppinen hiljaisuus.

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

(Iijoki #10)

Gummerus, 1980

639 sivua

Luettu: 5.9.2016

Mistä: lahja

Liekkejä laulumailla on ollut minulla pitkään kesken kun muut kirjat ovat kiilanneet edelle. Sairastupaa pitäessäni Päätalo tuntui juuri sopivalta lukemiselta ja pääsin taas hyvään lukuvauhtiin. Kirja tuntui jopa loppuvan kesken, mutta ei hätää, onneksi jatkoa on vielä luvassa 16 osan verran. 10 osaa on jo takana eikä minkäänlaista kyllääntymistä ole havaittavissa!

Kalle on joutunut nielemään pettymyksensä ja unohtamaan haaveensa armeijasta kotiutumisestaan sillä Suomi on jälleen sodassa ja miehet tarvitaan taistelemaan rintamalle. Odotukset sodan pikaisesta loppumisesta ja voitosta ovat korkealla, ovathan suomalaisten lisäksi myös saksalaiset työntymässä valloittamaan Neuvostoliittoa. Kallen rykmentti etenee Kuusamosta rajan yli Karjalaan kohti Kiestinkiä. Kalle hoitaa muonittajan ja talousaliupseerin tehtäviä kauempana taisteluista, mutta lopulta koittaa myös se hetki kun myös Kalle joutuu etulinjaan, jonne vie myös monen Kallen tuttavan ja ystävän tie, joidenkin viimeistä kertaa. Tapaapa Kalle matkallaan myös "uuden isänsä" Hiltu-Jakin.

     Jakki paineli rouheita piipunkoppaan, nakkasi katseen ympärilleen ja jatkoi. - Tämmösessä savotassa sitä nyt, Kassu, ollaan!
     - Niin ollaan...
     - On liika rummaa jäläkeä, Jakki sanoi, ja kun hän jatkoi, oli äänessä jo siviiliaikojen möyhäisyä: - Tämä tästä tuli, kun ne helevetin Hitleri ja Talliinin Joopi rupesivat veljeilemään! Vaikka senhän tiesi alusta lähtiin, että perhosparralla oli pirut mielessä... 

Historia oli yksi suosikkiaineistani koulussa, mutta jotenkin Suomen sodat ovat jääneet minulle huonommin mieleen. En ole tainnut Tuntemattoman sotilaan lisäksi lukea muita sotaromaaneja, joten Liekkejä laulumailla oli erittäin kiinnostavaa luettavaa varsinkin kun se pohjautuu yksittäisen todellisen henkilön omiin kokemuksiin. Tapahtumat tulevat lähemmäs. Arki sodan keskellä metsässä, kauempaa kuuluva tykkien jyminä, päältä lentävät pommikoneet ja epävarmuus siitä milloin on oma vuoro ottaa osaa taisteluihin on kuvattu kirjassa elävästi. Kiinnostavaa oli lukea myös esimerkiksi tiedotuskomppanian työstä heidän haastatellessaan ja valokuvatessaan sotavankeja. Päätalon mukaan [t]ouhussa oli ollut petoksen makua ja minullekin jäi mielikuva kovin laskelmoidusta viestinvälityksestä sotarintamalta.

Jos kirja odottaa vielä lukemistaan niin tässä välissä stop! Aion nimittäin mainita muutamia Kallelle tärkeitä yksittäisiä tapahtumia kirjasta.Olen vältellyt lukemasta kirjan ulkopuolelta Päätalon elämän vaiheista, mutta en ollut välttynyt siltä tiedolta, että hän haavoittuu sodassa. Varsinaiset taistelut jäivät yllättävän lyhyeen kun Kalle haavoittuu kahdesti samassa hyökkäyksessä ja joutuu ensin Kuusamoon ja sittemmin Ouluun hoidettavaksi. Toipuessaan Kalle pääsee jälleen seurustelemaan tyttöjen kanssa - sairastuvalle ehtii tulla monta vierasta - myös lukemisen makuun, sillä naapuritalosta löytyy kirjastohuone. Kalle myös innostuu kirjoittamaan muutakin kuin kirjeitä, nimittäin henkilökuvauksia sairastupatovereistaan. Lisäksi Kalle kokee eräänlaisen valaistumisen sillä vuosikaudet huonosta näöstä kärsittyään hän saa silmälasit ja näkee ensimmäistä kertaa kunnolla. - Nyt, kaverit, valkeni vasta Päätalon poijan maalima. Kaksikymmentä ja kaksivuotijaana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Suljin silmäni ja yritin kuvitella istuvani kotirannassa nuotion äärellä, kuulevani Tyrälammilta kuikan uikutusta samalla kun idässä, jossakin Tyräjärven takana, jyrisee ukkonen... Ei, en pystynyt siirtämään itseäni Kokkosalmen kankaalta enkä eksyttämään mielestäni tykkien jylyä.

Iin kirjaston lukuhaaste: 2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Teos, 2012

302 sivua

Luettu: 27.8.2016

Mistä: kirjastosta

Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.

     Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
     Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa. 

Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.

Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?

Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.

Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.