Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

WSOY, 2016

184 sivua

Luettu: 23.10.2016

Mistä: kirjastosta

Olen viime aikoina kirjastossa käydessäni jumittunut pitkiksi ajoiksi uutuuskirjojen ständin ääreen ihastelemaan kansia sekä silmäilemään takakannen tekstejä ja sisältöjä. Joko kirjaston henkilökunnan kirjamaku natsaa omaani tai sitten tänä vuonna vain on ilmestynyt useita kiinnostavia uutuuksia niin kuin nyt tämäkin Niemisen kirja. Katsokaa nyt tuota kantta ja nimeä! Kaiho Nieminen on minulle uusi tuttavuus, mutta Ihmissuden kronikka on jo hänen 18. teoksensa.

On vuosi 1616. Kuninkaan sanansaattajat kulkevat läpi kylien viemässä rauhanneuvottelun viestejä. Kylissä pelätään seuruetta sillä he vievät ohikulkiessaan asukkailta siat, lampaat ja lehmät ruuaksi sekä hevoset ja vaikka härät kulkuvälineiksi jos ei hevosta ole saatavilla. Matti Jurvanen on yksi kyläläisistä, jonka hevosen saattue ottaa käyttöönsä. Matti lähtee miesten matkaan turvatakseen hevosensa kulkua ja saattaakseen sen takaisin. Usean päivän pituiseksi venähtävä matka käynnistää tapahtumien ketjun, jonka seurauksena perheellisestä miehestä tulee metsässä ja metsästä elävä yksinäinen erakko, kyläläisten kauhu.

     Tuomas tuli ja Tapanin jälkeen talvi sen turkiksi. Pitkinä, pimeinä selkäviikkoina ei taivas suostunut antamaan valoaan kuin tarpeiden mukaan. Mutta eivät kontiot talvipesissään valoa tarvinneet. Ja puolipäivän sinisillä mies ehti hakea ansoiltaan hiillokselle tuoretta lihaa. Eikä sitten muuta kuin makoilet kylläisenä pehmeillä sammalilla, paksujen lampaannahkavällyjen alla ja odottelet seuraavan päivän nousua.

Tarinan päähenkilö Matti Jurvanen on köyhä talonpoika, joka yrittää selvitä kovasta talvesta ja pitää perheensä sekä itsensä hengissä. Tarinaan on lisätty aikakirjaosioita, joissa on yleistä kerrontaa ajasta, mutta joissa käsitellään myös Jurvasta ja tämän poikaa. Ääneen pääsee myös hollantilainen Andries van Wouw matkakertomuksensa kautta. Van Wouw kuuluu Hollannin hallitsijan edustajana ylempään luokkaan ja tarkkailee tapahtumia ulkopuolisen silmin, hämmästellen sitä kuinka sivistymätöntä ja raakaa väkeä tämän kylmän maan kylissä asuu, vaikka hän itse on osa joukkoa, joka vie köyhiltä leivän suusta.

Asetelmasta tulee mieleen Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi, vaikka kirjojen tapahtumat sijoittuvatkin eri vuosisadoille. Molemmissa tarinoissa tapahtumia tarkastellaan kahdesta ääripäästä, kansan tasolta köyhyydestä ja kurjuudesta sekä korkealta yltäkylläisyyden ja varakkuuden jalustalta. Kummatkin osapuolet tekevät vääryyttä, mutta kumman vääryys on oikeutetumpaa, vähemmän väärää? Ihmissuden kronikkaa lukiessa päällimmäisenä ajatuksena on se kuinka ihminen on toiselle ihmiselle peto.

Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Pirulle piirretään viiskantoja, ajan kulumisesta puhuttaessa ei mainita päivämääriä vaan puheissa esiintyy esimerkiksi Jaakon päivä ja Tapani, naimaton pari tuomitaan maksamaan huoruusrikoksesta sakkoja kruunulle ja sairauksista sekä kuolemista syytetään vaikka nyt sitten sarvipäistä ihmissutta. Osa sanoista kuten huovi, rappari ja hilpara olivat outoja ja herättivät ihmetystä, kulkku sentään oli tuttu, kiitos Kalle Päätalon. Murresanat toivat tarinaan elävyyttä ja henkilöiden erilaiset puhetyylit korostavat heidän elintasoerojaan. Aikakirjaosiot olivat hieman ristiriitaisia, toisaalta ne antoivat lisätietoa ajasta, mutta toisaalta osa niiden kerronnasta tuntui etäännyttävän tarinaa kauemmas keskiöstä, Matti Jurvasesta.

Odotin nimen perusteella yliluonnollista tarinaa, mutta sain jotain aivan muuta. Ihmissuden kronikka oli hieno ja erilainen lukukokemus, kiinnostava matka menneeseen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos oikea aika ei kutsumalla tule, niin tulkoon ajallaan.