Tiina Raevaara: Hukkajoki
Teos, 2012
302 sivua
Luettu: 27.8.2016
Mistä: kirjastosta
Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.
Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.
Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?
Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.
Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa.
Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.
Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?
Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.
Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.
Kuulostaa lupaavalta, Raevaaran kirjoissa on ollut (ainakin tähän asti lukemissani) ihan omanlaisensa jännä tunnelma, jopa vähän unenomainen. <3
VastaaPoistaJassu, tämä oli kiinnostava tuttavuus! Aion ehdottomasti lukea lisää Raevaaralta!
Poista