Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

(The Gravedigger's Daughter, 2007)

Otava, 2009

678 sivua

Oatesin Haudankaivajan tytär on ollut pitkään lainassa kirjastosta. Kun tiiliskivikaipuuni alkoi toden teolla oireilla tuli vihdoin sopiva hetki lukea kirja. Sainpahan samalla myös edistettyä paria haastetta.

Schwartin perhe pakenee toisen maailmansodan kynnyksellä Saksasta Amerikkaan. New Yorkin satamassa, laivan uumenissa syntyy perheen kuopus Rebecca, juuri ja juuri henkiin jäävä rääpäle, perheen ainoa syntyjään amerikkalainen. Kun Jacob-isä saa työn Milburnin hautausmaan hoitajana asettuu perhe asumaan ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan laidalle. Sopeutuminen uuteen kotimaahan ei kuitenkaan suju helposti eikä perheen isä ainakaan helpota sitä. Pikkuhiljaa Jacob uppoaa katkeruuteensa ja vihaan niitä toisia, amerikkalaisia, kohtaan. Lopulta hän tekee oman ratkaisunsa, mutta se vaikuttaa vahvasti myös Rebeccan elämään. Osittain isältään perimänsä vihan voimin Rebecca pyristelee irti niin haudankaivajan tyttären kuin siirtolaisen roolistaan, mutta joutuu samalla kovettamaan ja piilottamaan itsensä vuosikymmeniksi.

Salaisuuksia! Siinä tiukassa pikku sykerössä kylkiluiden alla, siinä missä ennen oli ollut hänen sydämensä. Niin paljon salaisuuksia ettei hän aina saanut kunnolla henkeä.

Vahvasta alusta ja tarinasta huolimatta lukeminen sujui melko hitaasti, tiedä sitten johtuiko kirjasta vai jostain mystisestä tähtien asennosta. Tai ehkä lukeminen vain tuntui hitaalta, sillä jätin muut kirjat odottamaan sivuun. Haudankaivajan tytär nimittäin ehdottomasti ansaitsi jakamattoman huomioni. Hitaus tuntui luonnolliselta enkä missään nimessä laske sitä kirjan heikkoudeksi vaan vahvuudeksi. Tarina eteni sujuvasti puolilväliin asti, mutta sitten musiikin teoria ja pianonsoiton toistuva kuvaus alkoi hieman puuduttaa. Pienen notkahduksen jälkeen tarina piti otteessaan loppuun asti.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta. Tarina alkaa Rebeccan nykyhetkestä, siirtyy menneisyyteen, kirii kirjan puolivälissä takaisin nykyisyyteen ja jatkuu Rebeccan rinnalla vuosikymmeniä eteenpäin. Moniulotteisuutta lisää vielä kertojan vaihtelu. Rebecca on pääkertoja, mutta tarina etenee välillä muiden kokemusten kautta. Rebeccasta saa heti alusta vahvan ja itsenäisen vaikutelman, syy tähän paljastuu tarinan auetessa. Rebecca kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä (jotka muuten tuntuvat ja iskevät silmille ilman mässäilyä), mutta myös ne harvemmat ilon ja onnen hetket nousevat hyvin esille.

Unessa Rebecca oli ylitsevuotavan onnellinen. Ja hän sai tietää, miten yksinkertaista onni on. Kuin oikoisi rypistyneen kankaan, kostuttaisi ja silittäisi sen varovasti. Niin yksinkertaista.

Takakannesta löytyy The Plain Dealerin väittämä Rakastat tätä tarinaa niin kauan kuin elät. En menisi vannomaan, mutta tunnistan hyvän kirjan kun se tulee vastaan. Haudankaivajan tytär sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Oatesia on syytä lukea lisää.

Susa on avannut tarinaa hieman enemmän, postauksen lopusta löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kaikki minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

TBR 8/100
So American -haaste

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY, 2010

129 sivua

ja

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri

WSOY, 2012

132 sivua

Harvoin käy näin, että en ehdi lisätä luettavaa kirjaa (kahdesta puhumattakaan!) blogini Nyt luen -sivupalkkiin kun olen jo saanut kirjat luettua. Sain lukuvinkin Ilselän Minnalta ja kun Saniaislehdon salaisuuksille oli ehtinyt ilmestyä jatkoa lainasin samantien kirjastosta molemmat kirjat. Koska luin nämä peräkkäin ja tarinat voi lukea yhtenäisenä tai ainakin jatkuvana tarinana teen näistä yhteispostauksen. Saniaislehdon salaisuuksia selvitteli muutama päivä sitten myös Lumiomenan Katja.
 
Saniaislehdon salaisuudet (kuva alla) esittelee isoäitinsä kanssa asuvan Agnesin, omalaatuisen ja hieman synkkämielisen orpotytön. Agnesin arkeologivanhemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa, isoäiti vaikenee heidän kohtalostaan ja taitaapa isoäidillä (niin kuin myös monella muulla Planktonin asukkaalla) olla oma salaisuutensa. Agnes aloittaa työharjoittelun rouva Nuoran tissiliivikaupassa ja päättää selvittää rouva Rymmin vyötärömysteerin, siinä samalla ratkeaa muutama muukin salaisuus.

Mustasuon mysteeri (kuva alla) jatkaa Agnesin tarinaa. Agnes on aloittanut opinnot Mustasuon sisäoppilaitoksessa, samassa koulussa kuin äitinsä aikoinaan. Vanhempien kohtalo ei jätä Agnesia rauhaan, mutta  koulussa tapahtuneet surullisten tyttöjen katoamiset mietityttävät myös. Katoamisista on koululla jopa oma kirja, Mustasuon kadonneiden kronikka, jota päivitetään kummallisella tavalla (runomuotoisesta kronikasta tulee mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja sen keskiössä oleva loru.)

Lähikirjastossa nämä oli sijoitettu aikuisten osaston sarjakuvahyllyyn. Ihan hyvä ratkaisu, vaikka mysteerit eivät kovin pelottavia olekaan. Albumeissa kuitenkin sivutaan mm. uskottomuutta, perheväkivaltaa, murhia ja koulukiusaamista, eli ei välttämättä ihan perheen pienimpien lukemiseksi sovi.
 
Närhen piirrosjälki on pelkistettyä, mutta yksityiskohdille on silti tilaa. Väritys on kantta ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sini-harmaa-musta, mikä miellyttää minun silmiäni erityisen paljon. Ruutujen muodon ja lukumäärän vaihtelu sivulla elävöittää tarinaa, samoin kuin mainitsemani väriläiskät. Tekstissä käytetään eri fontteja, mutta ulkoasu pysyy silti hallittuna ja tyylikkäänä kokonaisuutena.

Agnes on kaikessa melankolisuudessaan ja lievässä angstisuudessan loistava hahmo! Hänen ajatuksensa ja kommenttinsa sivaltavat, mutta piikin terävin kärki taittuu Agnesin lapsekkaaseen olemukseen suurine silmineen, ja lapsihan hän onkin. Isoäitikin ihastutti, toivottavasti minullakin on vanhana samanlaista mummoenergiaa (vaikka en humppaa kuuntelisiaan) ;D

Nyt löytyi minulle sopiva ei-strippimuotoinen sarjakuva, lukisin mielelläni lisää Agnesin seikkailuja :) Suosittelen muillekin!

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi, 2012

324 sivua

Törmäsin Sarah Winmanin kirjaan ja siitä kirjoitettuun arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sattuipa niin harvinainen tapaus, että jouduin jättämään Saran hienon arvion lukemisen kesken. Kirja nimittäin vaikutti niin huikealta, että en halunnut lukea siitä yhtään enempää ennen kuin olisin saanut sen itse luettua. Kirja kiilasi lukupinon kärkeen ja sainkin sen nopeasti luettavakseni, kiitos kustantajalle!

Eleanor Maudin eli Ellyn, kirjan kertojan, elämä rakentuu vahvasti kahden tukipilarin ympärille. Toinen on hänen omalaatuinen, viisi vuotta vanhempi isoveljensä Joe, toinen on hänen paras ystävänsä Jenny Penny. Joe ottaa tehtäväkseen auttaa ja tukea sisartaan sen jälkeen kun perheen äiti keskittyy käsittelemään suurta suruaan. Joen lisäksi myös ystävyys Jenny Pennyyn määrittää Ellyä jopa niin paljon, että Elly jakaa elämänsä (ja samalla tarinansa kirjan sivuilla) kahteen osaan ystävän läsnäolon mukaan. Elämä kuljettaa Ellyä Lontoon laitamilta Cornwalliin ja aina New Yorkiin saakka.

Rankalla kädellä yksinkertaistettuna kirjaa voisi kuvata Ellyn kasvutarinaksi, mutta se on paljon muuta. Se on tarina (sisarus)rakkaudesta, ystävyydestä, vastoinkäymisistä, salaisuuksista ja muutoksista -tai uusista aluista kuten kirjan takakannessa osuvasti mainitaan. Löytyypä kirjasta ripaus maagista realismiakin. Ja kani nimeltä jumala, ystävä, jonka Joe lupasi ja hankki Ellylle.

Elly kertoo elämästään kepeästi, vaikka pinnan alla on havaittavissa kylmiä virtauksia. Kovista ja vaikeista aiheista huolimatta tarina ei kulje synkästi, vaan asiat kerrotaan joko lapsenomaisesti todeten ja nopeasti ohittaen tai siten, että kertojan ympärillä on vahva tukiverkko, joka estää putoamisen pimeään. Ellyn kasvaessa myös hänen kertojaäänensä kasvaa vaivihkaa. Yhtäkkiä huomasinkin lukevani aikuisen Ellyn ajatuksia, pystymättä kuitenkaan kertomaan missä vaiheessa muutos oli tapahtunut. Hienoa!

Parissa kohdassa huomasin pientä sekavuutta ajan suhteen. Esimerkiksi jonkin Ellyn muiston jälkeen siirtymä takaumasta takaisin nykyisyyteen oli epäselvä, ja jouduin lukemaan kohdan uudelleen. Tekstiin oli jäänyt myös muutamia kirjoitusvirheitä. Eräs pallottelukohtaus herätti ihmetystä, kun siinä ei tarkennettu pelivälinettä, se kuitenkin oli erittäin oleellinen ja onneksi selvisi hieman edempänä. Muuten täydellisyyttä hipovassa kirjassa nämä huomiot kuitenkin jäivät tarinan jalkoihin ja niiden mainitseminen tuntuu jo neulan etsimiseltä heinäsuovasta, siis suoraan sanottuna nillittämiseltä.

Ennakkoaavistus huikeasta kirjasta osoittautui siis oikeaksi. Se tunne, kun tietää rakastavansa kirjaa ennen kuin on lukenut ensimmäistä sivua loppuun oli vahva ja kesti viimeiseen sivuun asti. Miten Winman onkin onnistunut sisällyttämään (esikois)kirjaansa niin monia hienoja henkilöitä ja paljon teemoja tekemättä siitä raskasta? Kuinka kauniita ajatuksia Ellylle on kirjoitettu, kuten että ehkä tarve olla muistettu on voimakkaampi kuin tarve muistaa, tai hetket yhdistävät tämän kaiken, ja minä kuuluin moneen, moneen hetkeen. Kun sain kirjan luettua ja silmäkulmani kuivattua halusin vain silitellä kirjan kaunista kantta. Ja aloittaa kirjan lukeminen uudelleen...

Jokainen tarvitsisi elämäänsä oman Joen ja Jenny Pennyn. Minulla ne ovat ♥. Ystävyys on kaiken muun ohella jakamista, kuten tässä:

     En ollut ennen pitänyt Jennyä lapsena. Hän tuntui aina jotenkin vanhemmalta, koska hän eli yöllä ja oli laiminlyötynä joutunut itsenäistymään. Mutta sinä iltana, veljen syliin käpertyneenä, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta; ja tarvitsevalta. Hän painoi rauhallisesti kasvonsa veljen kaulalle, sulki silmänsä ja antautui veljen hellään huomaan, kun tämä kantoi hänet sisälle. En mennyt heti perään. Annoin sen hetken jatkua keskeytyksettä. Annoin hänen haaveilla ja uskoa, että kaikki mikä oli minun oli myös hänen.

Saran lisäksi tämän ihanan, ihanan kirjan on lukenut myös Tuulia ja Katja.
EDIT: Laura luki kirjan englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Minun veljeni", sanoin ja silotin rypyn, joka veti hänen hymynsä vinoon.

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

(The Forty Rules of Love, 2009)

Gummerus, 2010

535 sivua

Tämä paljon kehuttu kirja päätyi kirjahyllyyni jo alkuvuodesta, mutta nyt Satun minihaasteen myötä tuli hyvä hetki kurkata Jenni Noposen suunnittelemien kauniiden kansien väliin.

40-vuotias amerikkalaisnainen Ella Rubinstein on omistanut elämänsä perheelleen, unohtaen itsensä enemmän tai vähemmän jonnekin taustalle. Ehkä kohtalolla on sormensa pelissä kun Ella saa käsiinsä Amsterdamissa asuvan Aziz Z. Zaharan 1200-luvulle ajoittuvan teoksen Suloinen rienaus. Samalla kun Ella lukee Zaharan käsikirjoitusta oppineesta runoilijaksi muuttuvan Maulana Jaladdinin eli Rumin ja dervissi Shams-i-Trabizin tarinaa, alkaa hän nähdä itsensä ja elämänsä uudessa valossa.

     Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta.
     Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.

Kirjan punaisena lankana on rajat ja ajat ylittävä rakkaus, kaikissa muodoissaan. Romanttisena, platonisena, aatteellisena, järkevänä, toivottomana. Shams, rakkauden lähettiläs ja lukemattomien tarinoiden mies, avaa sydämiä ja ajatuksia minne meneekin. Rumin lisäksi niin noviisi, portto, juomari, kerjäläinen kuin mestarikin katsoo maailmaa hieman eri tavalla Shamsin kohdattuaan. Kirjan (ja kirjan sen sisässä) edetessä henkilöt ja aikakaudet lähenevät toisiaan mennen limittäin, yhdistyen ja sekoittuen.

Verkkainen, lempeä, lohduton, toiveikas, hiljainen, kaunis, vahva kirja. Shamsin ajatukset ja säännöt kelpaisivat elämänohjeiksi. Teki mieli ottaa yliviivaustussi käteen ja merkitä sillä tärkeimmät kohdat, aivan kuin opiskeluaikoina. Tämän kirjan voisin ajatella ohjenuoraksi ja sielukirjaksi, ottamatta kantaa uskontosuuntiin. Rakkauden aikakirja ansaitsi paikkansa kirjahyllyssä jo pelkästään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Olen hieman hämmentynyt ja sanaton.

Myös Norkku on lukenut kirjan tälle syksylle, hänen postauksestaan löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkautta ei voi selittää, ja kuitenkin se selittää kaiken.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki
Satun minihaaste 5/12: Lähi-itä
TBR 7/100

Enid Blyton: Viisikko kesälomalla

Enid Blyton: Viisikko kesälomalla (#5)

(Five Go Off in a Caravan, 1946)

Tammi, 2004

189 sivua

Lapset aloittelevat kesälomaansa Annen, Dickin ja Leon kotona miettien mitä lomallaan tekisivät. Kun ohitse kulkee sirkusseurue hauska Nobby-poika mukanaan saa Pauli idean retkeilystä. Pian on kaksi asuntovaunua vuokrattuna ja viisikko suuntaa kohti kukkuloita ja Merran-järveä tarkoituksenaan tutustua samalla sirkusväkeen. Vastaanotto ei kuitenkaan ole Nobbya lukuunottamatta ystävällinen, sillä sirkuksen klovni ja akrobaatti harmistuvat lasten ilmestymisestä heidän leirinsä läheisyyteen. Jostain syystä lasten valitsema leiriytymispaikka kauempana solassa ei sekään tunnu miehiä miellyttävän, vaan he yrittävät ajaa viisikon tiehensä keinoja kaihtamatta. Lapset päättävät selvittää miksi sola on miehille niin tärkeä.

     - Oi miten pidän kesäloman ensimmäisistä päivistä, sanoi Leo.
- Silloin ihan tuntuu, etteivät ne lopu koskaan.
     - Aika kuluu ensin niin hiljaa ja huomaamatta, mutta sitten se kyllä alkaa mennä oikeaa pikajunavauhtia, yhtyi hänen pikkusisarensa Anne.
     Muut nauroivat. He tiesivät täsmälleen mitä hän tarkoitti.

Kirjaan tarttuminen tuntui jostain syystä aluksi hieman työläältä (syksyinen ajankohta? sarjan lukemisen aiheuttama kisaväsymys?), mutta heti ensimmäisiltä sivuilta tuttu tunnelma löytyi. Kukkulat, kanervikko, retkieväitä ja seikkailu, voiko syysiltoina kirjalta muuta vaatia? Varsinkaan kun tarinassa on mukana norsu, joka tunnetusti aiheuttaa tämän bloggarin sydämessä läikähdyksen ♥ Toista asuntovaunua vetää sisarusten hevonen Dobby, josta tuli auttamatta mieleen Harry Pottereista tuttu samanniminen kotitonttu, pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon.

Näistä viidestä ensimmäisestä Viisikosta tämä nousi suosikikseni siitäkin huolimatta, että Anne vaikutti saaneen liika-annostuksen kanaemomaisuutta ja Leon vastuuta alleviivattiin jatkuvasti. Salaisuuden selvittelyssä nämä luonteenpiirteet tasoittuivat, onneksi. Blyton tuntuu kirjoittavan rikollisensa yhä ilkeämmiksi ja raakalaismaisemmiksi, mikä ei ainakaan aikuislukijaa haittaa yhtään. Välillä jopa jännitti, sillä lailla sievästi. Neljä seuraavaa Viisikkoa on lainattuna kirjastosta, joten enköhän ainakin ne lue vielä lähiaikoina, katson sitten luenko sarjaa eteenpäin vasta myöhemmin. Myös Aino on jatkanut Viisikoiden lukua.

Jäin vain ihmettelemään mistä kellarista Anne nousee kesken retkeilyn? Solassa ei ainakaan minun tietääkseni sellaista ollut ja tuskin myöskään asuntovaunuissa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt juoksemme taas pari kierrosta, ja sitten syömme kakkua.

Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Kirja-arvio
Juoni
Analyysi
Kirjaesitelmä
Referaatti

Käsi pystyyn, jos olet joskus googlettanut edellämainituilla sanoilla mennäksesi siitä mistä aita on matalin eli löytääksesi valmista materiaalia koulutehtäviä tai muuta vastaavaa varten sen sijaan, että lukisit kirjan itse. Kaikki Internetistä löytyvä ei kuitenkaan välttämättä ole sitä miltä näyttää! Muutamat kirjabloggarit halusivat tästä muistuttaa, toivottavasti seuraava tiedote saa miettimään omia valintojaan ja tekemisiään:


Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.

Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.


Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):

Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.com
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/

Tsempit ja synttärit

Sain Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen. Kiitos, sinäkin olet omasi ansainnut :) Enpä olisi arvannut, että yhteisöllisyydestä tulee bloggaamisen kantava voima sen sijaan, että se toimisi "vain" oman muistin virkistäjänä luettujen kirjojen osalta. Vaikka moni bloggari on tuttu ainoastaan ruudun välityksellä tuntuu kuin olisi tunnettu pidempäänkin :) Kiitos ja kumarrus siis kaikille blogitutuille ja -ystäville tasapuolisesti!

EDIT: Sain tsemppikukat myös ihanan Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin Minnalta. Kiitos sinnekin suuntaan, palaan maljapuheeseen myöhemmin :)
 

Jätän tällä kertaa tunnustuksen ihastuttamaan omaa blogiani enkä jaa sitä eteenpäin. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta tuolta sivupalkin Tällaista muualla -otsikon alta löytyy loistavia blogeja, käykää tutustumassa :)

Alkuperäisen idensa lisäksi tämä kaunis kukkakimppu saa luvan toimittaa myös blogini 2-vuotissynttäreiden juhlallisuuksia. Tuo merkkipäivä tuli täyteen jo 21. päivä, mutta hajamielinen bloggari muisti päivän väärin. Hups.

Koska en ole (vielä?) saanut tehtyä facebook -linkkiä tuonne sivupalkkiin niin mainitaan nyt tässä yhteydessä, että Villasukka kirjahyllyssä -blogi löytyy myös sieltä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Gummerus, 2012

282 sivua

Aika mennyt palaa kiinnosti tämän syksyn kotimaisista uutuuskirjoista ehdottomasti eniten. Jopa niin paljon, että en odottanut sen löytymistä kirjaston hyllystä kuten yleensä, vaan varasin sen ennen kuin se oli edes saapunut lähikirjastoomme. Olen seurannut Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia pitkään ja pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa, joten kirjan lukeminen oli oikeastaan itsestäänselvyys.

Klarissa matkustaa Yhdysvaltoihin miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Edessä on vuosi kotiäitinä Bostonissa miehen ulkomaankomennuksen myötä. Muutto maasta toiseen ja muutos uranaisesta kotiäidiksi ei ole helppoa Klarissalle. Lisäksi hänen lapsuudestaan tutut painajaiset palaavat elävinä ja yhä yksityiskohtaisempina mikä saa pian Klarissan pään pyörälle. Mistä löytää uusi tasapaino arkeen ja mitä unet tarkoittivat?

Havahduin hereille jälleen peloissani ja kylmä hiki otsallani. Olin nähnyt jotakin muuta kuin lapsuuteni painajaisen, mutta jotakin yhtä ahdistavaa. Ja erilaista kuin unissani yleensä.
     Yritin tyynnytellä itseäni. Tunsin outoa pelkoa, mutta olin myös ihmeissäni, sillä uni oli ollut kuin kohtaus elokuvasta. Olin kokenut kaiken hyvin todentuntoisesti, kuin paikan päällä, enkä ollut silti ollut oma itseni, en Klarissa.

Kirja ei aivan osunut tyypilliseen lukumukavuusalueeseeni, mutta huomasin ahmivani kirjaa alusta lähtien. Tosin alussa häiriinnyin hieman amerikkalaistyylisistä nimivalinnoista, mutta loppujen lopuksi nekin tuntuivat sopivan tarinaan. Kerronta vei minut mukaansa niin vahvasti, että huomasin olevani kirjan puolivälin tienoilla enkä ollut malttanut tehdä minkäänlaisia merkintöjä kirjan välissä pitämääni muistilappuun. En myöskään malttanut lukea rinnalla mitään muuta, sillä halusin tietää mitä kirjassa tapahtuu ja mihin se päättyy.

Timonen on luonut mielenkiintoisen tarinan, jossa yhdistyy äitiys, perhe-elämä ja unimaailma pehmeään jännitykseen (sai ahmimaan, mutta ei vienyt yöunia) ja ripaukseen romantiikkaa. Kirjan tunnelma tihenee vaivihkaa ja loppupuolella Timonen saa Klarissan todellisuuden ja unimaailman rajat hämärtymään taidokkaasti. Juoni kantaa ja kasvaa loppuun asti eikä kirjassa tule suvantokohtia. Lukiessani kävi mielessä, että Timosen kerronta muistuttaa hieman Nora Robertsia ja nimenomaan niitä jännityspainotteisia kirjoja, ei rakkausvetoisia. Timosen kirja kun ei missään nimessä ole luokiteltavissa kevyeksi rakkausromaaniksi!

Minua ilahdutti erityisesti useat kirjamaininnat. Huomaa kyllä, että Timonen itsekin on melkoinen lukutoukka ;) Timosen esikoinen on kokonaisuudessaan hieno ja tasapainoinen romaani, joka saa myös ajattelemaan. Oli ilo kulkea Laineen perheen kotikadulla ja muissa Bostonin maisemissa!

Lisää arvioita voi käydä kurkkaamassa Kirjavasta kammarista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Täytyi vain jaksaa tämä hetki.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (#2)

(Living Dead in Dallas, 2002)

Gummerus, 2010

292 sivua

Kuten jo aiemmin mainitsin, pari hitaasti edennyttä  kirjaa aiheutti jonkinasteista lukujumia ja kaipasin jotain vähemmän syvällistä ja nopeasti luettavaa. Tähän lukujumiin löytyi sopiva lääke Harrisin vampyyrisarjasta ja niinhän siinä sitten kävi, että luin Sookie Stackhouse -sarjan toisen osan heti aloitusosan perään.

Merlotte'sin kokki Lafayette löytyy kuolleena etsivä Andy Bellefleurin autosta. Sookie haluaa puhdistaa Andyn maineen ja selvittää työtoverinsa murhaajan, mutta hänellä pitää kiirettä myös epävirallisen kakkostyönsä kanssa, Eric nimittäin tarvitsee jälleen hänen telepaatinkykyjään. Matkalla Ericin luo Sookie törmää vaaralliseen mainadiin eikä myöskään työmatka Dallasiin kadonnutta vampyyriä etsimään suju ilman vaaroja.

     "Muistatko mitä lupasit minulle, Sookie? Että käyttäisit telepaattista kykyäsi auttaaksesi minua, kunhan minä jätän asiaan sekaantuneet ihmiset henkiin?"
     "Tietenkin muistan." Minä en unohda lupauksiani, varsinkaan lupausta jonka olen tehnyt vampyyrille.
     "Sen jälkeen kun Billistä tehtiin Viidennen alueen tarkastaja, meillä ei ole ollut arvoituksia ratkottavana. Mutta Kuudennella alueella, Teksasissa, tarvitaan erityiskykyäsi, joten lupasimme lainata sinua sinne."
     Minut oli siis vuokrattu, kuin jokin moottorisaha tai kaivinkone. Mietin, olivatko Dallasin vampyyrit joutuneet maksamaan pantin vahinkojen varalta.

Täytyy sanoa, että Merlotte'sissa tuntuu käyvän melkoinen kato työntekijöiden suhteen kun yksi toisensa jälkeen joutuu murhatuksi! Kirja etenee alusta asti vauhdikkaasti ja hahmoihin (sekä "lajeihin") tulee lisää syvyyttä kun heidät oppii tuntemaan paremmin. Pientä ärtymystä aiheutti Sookien nokkeluus, joka sai epäuskottavia piirteitä hänen osuessaan heti oikeaan epäilyissään. Pakko kritisoida myös kahden rinnakkaisen juonikuvion toimivuutta, murhan ratkaiseminen jäi mielestäni jotenkin laimeaksi kun taas kadonneen vampyyrin etsiminen toimi kerronnallisesti ja nousi näin ehkä merkittävämpään osaan. Lopussa oleva Billin sukuselvitys jäi myös vähän irralliseksi, mutta ehkä tässä pohjustettiin tulevia tapahtumia. Pienestä nurkumisesta huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, ehkä jopa Veren voimaa paremmin.

Sookien ja Billin vuoristoradan lailla etenevää suhdetta oli hauska seurata, varsinkin, kun Eric pääsi aiheuttamaan pientä kipinöintiä. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan kaksikko - tai siis kolmikko - etenee. Kolmas osa on vielä korkkaamatta, mutta eiköhän sen aika tule hyvinkin pian.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa arvion lisukkeena on kuvia tv-sarjasta,  Kirjamielellä -blogissa iloittiin Eric-osuuden kasvusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sookie-neiti, olette juonut enemmän vampyyrinverta kuin luulinkaan"

Tämäkin kirja vilahtaa osaksi So American -haastetta.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa

(Watership down, 1972)

WSOY, 2010

413 sivua

Ruohometsän kansa tuli luettavakseni Bibliofile -blogin Disan suosiollisella avustuksella, osana marjiksen ideoimaa Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. Tämä lukuhaaste on nyt osaltani suoritettu ja voin siirtää sen keskeneräisten haasteiden välilehdeltä suoritettujen haasteiden puolelle. Samalla päivitän hieman otsikointiani. Tähän asti kirjailijan nimi on löytynyt ainoastaan tunnisteista, mutta nyt laitan sen mukaan postauksen otsikkoon. Sain miettimäni muutoksen vihdoin ja viimein aikaiseksi Paulan vanavedessä. Mutta sitten kaniinien pariin.

Viikka kertoo veljelleen Pähkinälle kaniiniyhdyskuntaa pian uhkaavasta vaarasta. Se on ennenkin saanut ennakkoaavistuksia, joten Pähkinä uskoo veljeään vaikka näky onkin epämääräinen. Kun veljekset eivät onnistu vakuuttamaan ylikaniinia uhkaavasta vaarasta ne päättävät muutaman muun kaniinin kanssa lähteä pakoon kotikylästään. Alkaa pitkä seikkailu kohti tuntematonta.

     Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmiin ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa.

Olen jostain syystä ollut täysin tietämätön tästä klassikosta. Mielessäni oli ainastaan jonkinlainen kuva piirroselokuvan kohtauksesta, mutta en ole varma liittyikö se edes tähän tarinaan. Täytyy sanoa, että tuskin olisin tullut tarttuneeksi kirjaan ilman haastetta. Hieman arvelutti kun hain kirjan kirjastosta, tarina ei vaikuttanut takakannen perusteella erityisen houkuttelevalta ja fontti oli aika pientä. Aloitin kuitenkin lukemisen mielenkiinnolla, minkälaisen tarinan suhteellisen suuri sivumäärä (erityisesti pieneen fonttiin suhteutettuna) pitää sisällään ja mistä tarinan klassikkoasema kumpuaa?

Ruohometsän kansan näkökulma on erikoinen. Aikuisille (ainakin lähikirjaston luokittelun mukaan) suunnattu fantasia, jossa kerrotaan sadunomaisesti kaniineista. Luvut alkavat eri teoksista peräisin olevilla sitaateilla, jotka liittyvät osuvasti kyseisen luvun sisältöön. Lisäksi tarinassa vilahtelee yhtymäkohtia muihin tarinoihin aina Raamatusta lähtien, osaa en varmasti edes huomannut. Kaniineille on luotu oma kieli, jonka sanoja voi tarkistaa kirjan lopussa olevasta sanastosta, lisäksi kaniinit käyttävät muiden eläinten kanssa kommunikoidessaan yksinkertaista puskamurretta. Kaiken kaikkiaan Adams on luonut hyvin yksityiskohtaisen ja moniulotteisen tarinan.

On se kumma, että voin lukea sujuvasti vampyyreista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista omituisista otuksista, mutta ihan tavalliset kaniinit saavat minut ymmälleni. Huomasin useampaan kertaan kaniinien muuttuneen ajatuksissani ihmisiksi kunnes havahduin missä mennään. Ehkä se on puhtaasti kirjailijan vahvuus, luoda niin vahvat puitteet tarinalle, että siihen uppoaa huomaamattaan. Kaniinit eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jääneet erottuvina yksilöinä mieleeni, joten jouduin välissä selaamaan takaisin tarkistaakseni kenestä oli puhe. Erillinen sanasto ärsytti minua aluksi, mutta sanat jäivät pian muistiin eikä niitä onneksi ollut kovin paljoa. Puskamurre huvitti, mutta se johtui omista mielleyhtymistäni eikä tarinasta.

Tarina ei missään vaiheessa saavuttanut vastustamatonta lukuintoa, mutta huomasin kiintyneeni "omiin kaniineihini" ja jännittäväni heidän vaiheitaan. En siis rakastunut kirjaan, mutta tavallaan ihastuin. Ja huomaan ihastukseni vain kasvavan kirjoittaessani kirjasta, tarina jää kummasti mieleen pyörimään. Erityiskiitosta saa loppu ja tarinan kaari. Kirjoitan itselleni ylös kirjojen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, Ruohometsän kansassa alku ja loppu oli sidottu hienosti yhteen. En kuitenkaan kirjoita niitä tänne, etten pilaa kenenkään lukuiloa. Lukekaa itse ja kurkatkaa myös muita arvioita, tässä muutamia: Kirjavinkit, TwAK, Lukuisa ja Aamuvirkku yksisarvinen.

Sitaattikunniamaininnan saa vuodenaikaan sopiva:

Oli hiljaisten lähtöjen aika, kaiken sen katoamisen aika joka ei kestäisi talvea.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

10 klassikkoa (6/10)