Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
WSOY, 2018
84 sivua
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos
Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.
Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan.
Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli.
(...)Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasiluhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,(...)
Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.
Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):
Kukin oman pimeytensä reunalla
Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma
Sitä toisinaan tulee hankittua yhtä sun toista ja toisinaan myös tulee käyttöä sille joskus ostamalleen. Minullain hyllyssä vaikka kuinka paljon hyvää luettavaa, mutta kirjastosta lainattuja olen tänäkin vuonna pääosin lukenut.
VastaaPoistaPunahilkasta sen verran, että saduissa on kyllä paljon sellaista ainesta, että ei ehkä nykyään haluttaisi niitä lastenkirjoihin ylipäätään.
Ketjukolaaja, onnistuin sitten kadottamaan kommenttini... Uusi yritys.
PoistaMinullakin on paljon lukemattomia kirjoja hyllyssä, mutta niin vain tulee haettua luettavaa kirjastosta. Hyvä että on ns. sadepäivän varalle lukemista, ja olihan kotikirjastosta hyötyä koronakirjastosulun aikana.
Monet vanhat sadut ovat ajan hampaan puraisemia ja melko julmiakin...
Minäkin voin hyvin samaistua tuohon, että oma kirjahylly pursuaa lukemattomia, mielenkiintoisia kirjoja, mutta silti turvaudun koko ajan kirjastoon... Tästä kirjastokierteestä en taida päästä koskaan eroon, kun lainakirjojen pinot vain kasvavat :D Onneksi tässä on sinänsä kyse positiivisesta asiasta ja "ongelmasta" - tai addiktiosta.
VastaaPoistaLuen runoja hieman harvemmin ja harvat niistä ovat oikeasti kolahtaneet tai koskettaneet. Tämä Heidi Slungan teos kyllä herätti mielenkiintoni :)
Miljatski, minäkin näen lukemattomat kirjat omassa kirjahyllyssä positiivisena ongelmana, tosin kun hyllyt alkavat olla täynnä ja kirjoja on vähän joka hyllyn kulmalla asiasta voi nähdä myös pikkuisen negatiivista puolta ☺️
PoistaMinäkin luen runoja todella harvoin, mutta nämä Slungan runot uppoavat! Tykkäsin myös vanhemmasta Jumala ei soita enää tänne -teoksesta.
Hei. Onnetar suosi sinua blogiarvonnassani tänään. Arvontapalkkiona on Suomalaisen kirjakaupan lahjakortti. Yritin lähettää sinulle sähköpostia, mutta viesti ei tule perille koska postiluukkusi on täynnä. Ilmoitatko yhteystietosi minulle: anneli.airola@hotmail.com
VastaaPoistaHei Anneli, onpa harmi, että sähköposti ei tullut perille, laitan sinulle heti viestiä 🙂
Poista