Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus, 2015

387 sivua

Luettu: 25.2.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

     Herrojen lapsista tulee herroja ja talonpoikien lapsista talonpoikia. Papinpojista tulee pappeja ja pyövelinpojista pyöveleitä. Niin on maailman laki, sanoo isä, joka tietää maailmasta paljon.

Pyövelillä, tuolla kruunun tuikitarpeellisella virkamiehellä, on oma tarkoin rajattu reviirinsä yhteisössä. Talo kaupungin laidalla kaukana muista, oma yksinäinen paikka erillään muusta kirkkoväestä, krouviin hänellä ei ole asiaa vaan hän juo juomansa ulkona. Pyöveliä halveksitaan ja vältetään paitsi silloin kun hän on työssään, silloin häntä katsotaan ja jopa ihaillaan mikäli hän tekee työnsä hyvin. Kaikki tämä odottaa Johannia, pyövelin poikaa, vaikka hänen äitinsä toivoo toisin. Tuomari Wisander päättää tuomiot sekä rangaistukset ja antaa määräykset pyövelille niiden toteuttamiseksi. Wisander on lukenut ja viisas mies, mutta on siitä huolimatta astunut naisen kauneuden ja lumovoiman ansaan. Valta on vaikea käsiteltävä, liikaa nautittuna se vie mennessään. Orpo Pietari Sipinpoika päättää muuttaa kohtalonsa ja muuntautuu kuin kameleontti apteekkari Petter Eggertsiksi. Hänen kätköistään löytyy lääke niin köyhän kuin rikkaan kaupunkilaisen ongelmiin. Arkaluontoiset vaivat vaativat arkaluontoiset lääkkeet eikä ainesosia hankkiessa voi herättää liikaa huomiota. Tavallisten rikosten lisäksi Vaasassa ilmenee yhä enemmän merkkejä oudoista tapahtumista, ne tulkitaan paholaisen palvonnaksi ja noitavainot alkavat.

Kannon Pyövelin taustalta löytyy tosielämän pyöveli, mestarismiehenä 40 vuotta toiminut Heikki Hakalainen ja 1670-luvun noitavainot Pohjanmaalla, kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Lukijaa kuljetetaan Vaasan katujen lisäksi mm. Nevanlinnassa, Uudessakaarlepyyssä ja Lyypekissä. Vaikka tapahtumia seurataan vuorotellen kolmen miehen näkökulmasta on pyövelin oppipoika Johann päähenkilö. Alussa kerronta hyppii mielestäni turhan nopeasti miehestä toiseen ja lukujen alussa sai hetken miettiä kuka minäkertojista puhuu, mutta kyllä henkilöt alkoi hiljalleen tunnistaa. Olisin silti kaivannut heihin hieman enemmän omaäänisyyttä. Kolmikon kiinnostavin henkilö on ehdottomasti Johann. Pyövelin oppipoika, tuleva pyöveli ja mestarismies.

Tämä on toista. Tämä ei ole leikintekoa. Johannille ojennetaan miekka, mutta kun hän tarttuu siihen jännityksestä vapisevin sormin, käsivarsista valahtaa kaikki voima ja hän tuskin jaksaa nostaa asetta. Hän on poika, ei vielä riittävän vahva.
     - Hyvä mestarismies on mieleltään tasainen ja luja, Balthazar selittää. - Hän ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Hän on oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu. Pyöveli osaa kuoleman, ja se tekee hänestä mahtavan miehen.

 

Juoni ei tarjoa erottuvia huippuja, mutta ei myöskään notkahduksia vaan etenee tasaisesti ja ehjänä alusta loppuun. Vaikka kalman ja veren haju leijailee nenässä pitkin matkaa ei pyövelin työn yksityiskohdilla mässäillä (en silti suosittele ihan herkimmille lukijoille), todetaan vain kuinka rangaistus pannaan täytäntöön. Samalla toteavalla, koruttomalla tavalla kuvataan kuinka raadollista ja löyhässä olevaa ihmisen elämä voi olla. Ei esimerkiksi vaatinut kummoisia tekoja, että päätyi syytetyksi noituudesta. Pyöveli tarjoaakin erittäin mielenkiintoisen, uskottavan ja sujuvasti kerrotun kurkistuksen maamme historian synkkään osaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

On siistimpää hukkua veteen kuin paskaan, mutta lopputulos on sama.

Pyövelin matkassa on kuljettu myös seuraavissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Lukuisa, Lukuneuvoja, Ullan luetut kirjat.

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

(Iijoki #7)

Gummerus, 1995 (1977)

648 sivua

Luettu:  18.2.2015

Mistä: kirjastosta

Jos kaksi peräkkäistä kirjaa osoittautuu pettymykseksi tarvitaan käyttöön järeät aseet, kolme hutia olisi jo katastrofi ja enteilisi todennäköisesti lukujumia. Onneksi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan seitsemäs osa oli lainattuna, nappasin sen luettavakseni siitäkin huolimatta, että eräässä keskustelussa sitä varoiteltiin edeltäviä osia haastavammaksi.

Kalle astuu vapaaehtoisena asepalvelukseen 29.12.1939 Korian pioneerikoulutuskeskuksessa yhdessä kaverinsa Toivo Räisäsen kanssa. Kurista ja järjestyksestä ei tingitä, mutta sota näkyy vaatteiden ja ruoan puutteena, hiuksiakaan ei alokkailta leikata. Pioneeritöiden ja ilmahälytysten täyttämä arki katkeaa eräänä maaliskuun alun iltayönä kun Kallen komppania jättää varuskunnan ja lähtee hiihtämään varusteet mukanaan. Mäkelän metsään pystytetystä leiristä Kallen ja kumppaneiden matka jatkuu lopulta mutkien kautta Petsamoon siltatöihin, Kalle pääsee käymään myös Jäämeren rannalla sijaitsevassa Liinahamarin satamassa ennen kuin komppania kuljetetaan Savukoskelle. Sota on päättynyt, mutta tunnelma on edelleen jännittynyt, odottava. Euroopassa kuohuu eikä Suomen asema Norjan valloittaneiden saksalaisten ja toisella puolella olevien venäläisten välissä tunnu turvatulta.

     Yritimme puhua keskenämme mutta sanat olivat hakemisessa. Myös komppanian toisen puolikkaan miehet oleilivat salin puolella vähä-äänisinä. Suojeluskuntatalon hämärtyvissä tiloissa tuntui ilmassa kysymys: Minkä vuoksi kaksi joukkuetta oli viety palvelukseen niin äkkiä...? Ja miinakuorman kanssa!
     Näyttämön puolella painostava tunnelma lisääntyi entisestään, kun muonittaja sanoi keskiyön lähetessä:
     - Ei poikia viety tavallisiin santsiharjotuksiin... Ilmassa haiskahtelee semmosia tuntoja.
     Tiesin että muitakin kuin minua olisi haluttanut kysyä, mitä Petäjistö sanoillaan tarkoitti. Tosin sakeaverisinkin meistä sen tiesi, ei vain halunnut päästää aavistelujaan julki. Oli helpompaa ajatella, että oli ehkä ainoa levoton ja pelokas mies komppaniassa ja siksi mahdollisesti väärässä... 

Viihdyin hyvin Jokijärven kauniissa maisemissa seuraten Päätalon perheen, heidän läheistensä ja muiden kyläläisten elämää ja kieltämättä minua jännitti miltä eri ympäristö uusine ihmisineen tuntuu, mutta turhaan. Kalle on edelleen se sama Kallioniemen poika, ujo ja ahkera, mutta myös itsenäisempi ja itsetunnoltaan vahvempi. Hän oppii pitämään paremmin puolensa ja uskaltaa sanoa vastaan. Sanotaan, että armeija tekee pojasta miehen ja siltä se myös Kallen kohdalla vaikuttaa, toki myös sota pakottaa aikuistumaan. Välillä Kalleen iskee pelko, epävarmuus ja alakulo, mutta kirjeenvaihto kotiväen ja erään Lailan kanssa ilahduttaa. Pioneeritöiden lisäksi Kalle kunnostautuu keittiöhommissa, kokemattomasta "keittiöpossusta" kasvaa etevä muonittaja eli keittiömestari. Tärkein työväline, Jäävuoreksi ja sittemmin Tulivuoreksi nimetty kenttäkeittiö aiheuttaa huolta, mutta onneksi se ei lopulta ole aivan toivoton kapistus. Työnsä ansiosta Kalle pääsee myös ikuistetuksi kavereidensa Lauluja ja muistoja -vihkoihin:

PIONEERIN RUKOUS

Pataljoonamme Komentaja joka asut Rovaniemellä. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi päiväkäskyissä ja tapahtukoon Sinun tahtosi niin täällä komppaniassa kuin Rovaniemelläkin. Anna meille tänä päivänä Kalle Päätalon kautta meidän sokeri- ja voiannoksemme, vanikkamme ja säilykepurkkimme. Kiellä kuitenkin huoltopäällikköäsi toimittamasta Päätalon Kallelle promitäydennystä, viimeistään vähää ennen kuin alat myöntää lomia. Anna meille anteeksi meidän kärymme niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka aina munivat niin, että emme saa edes iltalomaa. Äläkä johdata meitä jängälle harjoituksiin niin usein, vaan päästä meidät lomalle, sillä Sinun on voima ja kunnia lyöttää meitä maahan nyt, mutta ei iankaikkisesti.

Sotilaiden täyttämät vihkot ja armeijahuumori olivat sopiva kevennys tarinaan. Armeijahuumori tuntuu olevan täysin oma (musta ja vahvasti navan alle menevä) lajinsa ja varsinkin Suomen epävakaassa tilanteessa se on varmasti auttanut kestämään henkistä painetta.

Ahdistetussa maassa esiintyvistä sanonnoista on pakko mainita "särjen paistattaminen" eli toistensa tuijottaminen tiukasti silmiin, jonka kuulin ensimmäistä kertaa päivä tai kaksi ennen kuin törmäsin siihen tässä kirjassa, melkoinen sattuma. Toinen lausahdus, [h]yvä hyvä, sanoivat lapset ja taputtivat suurija karvasija kämmenijään, oli tutumpi, se on ilmeisesti jonkinlainen lentävä lause, jonka alkuperästä ei ole selvyyttä.

Oli mielenkiintoista lukea minkälaista Suomen puolustusvoimissa oli sodan aikana Päätalon silmin koettuna. Sotilasarvot menivät mielessäni iloisesti sekaisin, mutta muuten armeijasanasto ei häirinnyt eli vaihto tukkilaissanastosta armeijasanastoon tapahtui sujuvasti. Pidin kirjasta, mutta kieltämättä kaipaan vielä Kallioniemelle. Olen kuitenkin edelleen vahvasti koukussa sarjaan. Helpotus ja huokaus, täsmälääke toimi, lukujumi torjuttu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas oli pilvessä, ja me soppaa jakavat keittiömiehet häärimme kuin keskiyön peikot soppakanuunamme ympärillä jonon lipuessa pimeän pihamaan suunnasta ohitsemme.

  

Kai Hirvasnoro kritisoi, Karoliina Timonen koki raskaana ja Maija yllättyi positiivisesti.

Kirjaostoksilla 2/2015 ja ystävänpäivä

Kävin nuoremman villasukkalapsen kanssa päivänä eräänä marketissa ihan muilla ostoksilla, mutta kun kaksi lukutoukkaa on liikenteessä ei kirjaosastoa voi ohittaa! Tällaisia tarttui mukaan:

Antti Hyry: Uuni
Hyry on kotoisin samoilta seuduilta kuin minä, joten on vain oikeus ja kohtuus, että hänen tuotantoaan löytyy omasta kirjahyllystä. En ole vielä ainoatakaan Hyryn kirjaa lukenut, mutta esimerkiksi ihanat blogiystäväni Sara ja Minna ovat puhuneet Uunista niin kauniisti, että en empinyt hetkeäkään ostopäätöstä kun Uuni (vieläpä ainoa kappale) tuli vastaan.

Jayne Anne Phillips: Suojelus
Tämän kirjan kohdalla sain jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että tämä kuulostaa etäisesti tutulta, tästä on tainnut olla kirjablogeissa puhetta. Kun takakannen perusteella kirja vaikutti mielenkiintoiselta ja pokkareille on aina tilausta mm. loma- ja laukkulukemisena päätin ostaa tämänkin.

Lisäksi mukana ollut villasukkalapsi valitsi itselleen lomalukemiseksi Siri Kolun Me Rosvolat ja isosiskolleen Timo Parvelan Ella ja kaverit lapsenvahteina, saavat sitten luettuaan vaihtaa kirjat päikseen.

Oikein ihanaa ystävänpäivää lukutoukat, olkoon kuvan auringonkeltaiset tulppaanit virtuaalinen ystävänpäiväkukkalähetykseni teille :) Ystävänpäivälukemisenani on Kalle Päätalon Ahdistettu maa. Entä teillä?

Émile Zola: Nana

Émile Zola: Nana

(Les Rougon-Macquart #9)

Elisa Kirjan e-kirja, 2012 (1930)

370 sivua

Suomentanut: Yrjö Weijola

(Nana, 1880)

Luettu: 11.2.2015

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Aloitin Émile Zolan Nanan pieni ikuisuus eli noin vuosi sitten. Tarkoitukseni oli lukea kirja Annamin Vive la France! -haasteeseen, mutta kovin pitkäksi meni. Luin kirjaa aluksi Projekti Lönnrotista vuorotellen tietokoneella ja puhelimella, mutta vaihdoin loppuvaiheessa Elisa Kirjan versioon käyttömukavuuden takia. Kieltämättä joululahjaksi saamani isompinäyttöinen puhelin toimi lukulaitteena vanhaa puhelinta ja tietokoneen näyttöä paremmin. Mahtava kapistus!

Nana on Variétés-teatterin kohutun Vaalea Venus -näytelmän nuori ja rohkea tähti, mutta hänen menestyksensä ei suinkaan ole hänen (olemattomien) näyttelijänlahjojensa vaan hänen näyttävän ulkomuotonsa ansiota. Näytelmän ensi-illan jälkeen Nanan nimi on kaikkien huulilla ja hänen luokseen virtaa vieraiden jono. Lähes kaikenikäiset miehet ovat Nanan pauloissa, mutta miehet ovat hänelle vain väliaikaisia huvituksia, rahavirran lähde, porras parempaan, ylelliseen elämään. Mitä rikkaampi mies sitä parempi, tosin tunteetkin pääsevät yllättämään Nanan. Vallan ja vaurauden lisääntyessä Nana muuttuu yhä häikäilemättömämmäksi.

Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet minua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta Jumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko minun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä minä sille mahdan!

Nanasta tulee yhdeltä osin mieleen Maaria Päivisen On nälkä, on jano. Vaikka tarinoiden asetelmat ovat päinvastaiset (Zola kertoo naisprostituoitu Nanasta, Päivinen naissutenööri Emiliestä) on niiden naispäähenkilöissä jotain samaa. Molemmat naiset pitävät miehiä pilkkanaan, käyttävät heitä hyväkseen ja nakkaavat surutta sivuun saatuaan heistä haluamansa. Kuitenkin siinä missä Päivisen kielestä ja kerronnasta nautti oli Zolan Nanan lukeminen todella takkuista. Zolan kerronta on kovin pikkutarkkaa, hyvä ettei päivällispöydän haarukoiden piikkien lukumääräkin ole mainittu, ja päivällisiä sekä juhlia oli kirjassa useita. En olisi millään jaksanut lukea myöskään tiivistelmää Nanan tähdittämästä Vaalea Venus -näytelmästä tai pitkää kuvausta laukkakilpailuista vedonlyönteineen ja jälkipuinteineen. Edes Pariisi tarinan päätapahtumapaikkana ei onnistunut pelastamaan tylsistymiseltä.

Ei tarina jättänyt kuitenkaan täysin kylmäksi, Nana onistuu välillä ärsyttämään todella kovasti. (Kirjan alussa 18-vuotias) Nana käyttäytyy välillä kuin pahainen kakara ja välillä taas kuin olisi kovinkin kypsä ja kokenut, kuten esimerkiksi alistaessaan vain vuotta nuoremman Georges Hugonin vauvaksi ja typerykseksi. Nanalla ei ole mitään käsitystä arjen tai raha-asioiden pyörittämisestä, hän ymmärtää vain korujen ja kukkien tuoman mielihyvän arvon. Nana tarjoaa palveluksiaan varatulle miehelle, mutta järkyttyy kuullessaan, että miehen vaimolla on rakastaja, varsinainen kaksinaismoralismin kuningatar siis. Se mistä pidin kirjassa oli ajan kuvaus ja se, että Zola on luonut Nanastaan moniulotteisen hahmon ylä- ja alamäkineen. Loppu oli melkoinen yllätys ja se tuli nopeasti, poikkeuksellisen nopeasti muuhun tarinaan verrattuna.

Nana, ilmeisesti aikansa kohuteos, on 20-osaisen sarjan 9. osa. Tapanani ei ole lukea yksittäisiä osia sarjojen keskeltä, mutta nyt tein poikkeuksen. Tutustuminen Les Rougon-Macquart -sarjaan saa jäädä osaltani tähän. Vauhdikkaampi ranskalainen kirjallisuus on enemmän makuuni.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken.

Nana muualla: Lurun luvut, Morren maailma, Nenä kirjassa.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Like, 2013

414 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(The Last Werewolf, 2011)

Luettu: 2.2.2015

Mistä: kirjastosta

Duncanin kirja osui silmiini kustantajan sivuilta ja kiinnostuin siitä välittömästi. Ihmissusia, kyllä kiitos! Odotukset olivat kovin korkealla, mutta nyt meni metsään niin että rysähti.

Parisataavuotias ihmissusi Jake Marlowe on lajinsa viimeinen elossa oleva edustaja. Häntä jahtaa MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation jäsenet, nuo tehokkaat jäljestäjät, vakoilijat ja salamurhaajat Eric Grainerin johdolla. Grainer on korvamerkinnyt Marlowen omaksi saaliikseen henkilökohtaisen koston nimissä, mutta hänen harmikseen Marlowe alkaa olla väsynyt pakenemiseen ja tyhjältä tuntuvaan seksin, tappamisen ja syömisen täyttämään elämäänsä. Grainer päättää korottaa panoksia sillä eihän Marlowen voi antaa luovuttaa helpolla, silloin jahdista menisi kaikki jännitys ja maku. Riittääkö Grainerin yllätyspaketti houkuttamaan Marlowen takaisin taisteluun vai tarvitaanko vielä jotain muuta? Antaako ihmissuden vietit periksi antautua? Ainakin Grainerin tarvitsee odottaa suden hetkeä, ihmismuodossa hän ei Marlowea tapa.

     Odotin. Huone odotti. Huominen täysikuu kiskoi ja nyki ja sivalteli. Muodonmuutosta  edeltää joukko kehon temppuja, aavekouristuksia, kun lihakset ja luut ottavat ennakkoa. Hirviö tietää odotuksensa pituuden kuten koira tietää hihnansa pituuden, mutta koiran tavoin se kiskoo ja tikahtuu. Etuhampaani alkoi jo kasvaa takaisin, säikeisesti kutittaen.

 Kirjan takaliepeessä olevat arvostelut lupaavat mahtavaa lukukokemusta ja onhan päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina idealtaan hyvä. Tarinassa on ihmissuden ja jahtiryhmän lisäksi vampyyreitä ja vauhdikkaita juonenkäänteitä, luulisi näistä tekijöistä tulevan viihdyttävä paketti, mutta kun ei niin ei. Lukeminen takkusi alusta asti napakan, mutta raskaan kielen takia. Tyylistä tuli mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkari (kyllä, kokonaisen yhden vuosia sitten lukioaikana lukemani Chandlerin kirjan tuomalla kokemuksella arvioituna, mutuhuttua siis oikein olan takaa!), eikä vähiten samannimisen hahmon takia. Viimeisessä ihmissudessa on paljon kirjallisia viittauksia eli ei mielleyhtymä välttämättä ihan aiheeton ole.

Marlowen sivistyssanojen sekä tuskastuttavan monien adjektiivien ja adverbien viljely saivat minut miettimään tosissani kirjan jättämistä kesken. Stephen Kingiä siteeratakseni [t]he road to hell is paved with adverbs eli vähempi kuvailu olisi riittänyt! Olen sanonut aiemminkin, että en halua tarkistaa sanoja sivistyssanakirjasta ja tuntea itseäni tyhmäksi romaania lukiessani. Varsinkin kun sivistyssanat tuntuivat vain ylimääräiseltä kikkailulta. Nämä sanat ja filosofiset pohdinnat yhdistettynä Marlowen muuten niin rääväsuiseen, röyhkeään ja jollain tapaa rivoon puhetyyliin ei vain toiminut minulle. Tarinaan on ripoteltu myös omat inhokkini lukijan puhuttelu(t) ja "jos tämä olisi romaani niin..." -viittauksia. Töks töks. Jäin myös hieman ihmettelemään mistä yksi lopun juonenkäänne tuli, sitä ei paljoa perusteltu tai selvitetty, ehkä en vain pysynyt kärryillä.

Jos tarina olisi kerrottu pelkistetymmin olisin todennäköisesti pitänyt siitä kovasti. Sain kuitenkin vastuksista huolimatta kirjan luettua, se tuntuu melkoiselta saavutukselta! Nyt on vielä yksi ongelma. Kirja on (kuinkas muutenkaan) sarjan aloitusosa ja sille on ilmestynyt jatko-osa nimeltään Ihmissuden morsian. Jätänkö sarjan kesken vai annanko Duncanille vielä yhden mahdollisuuden? Kirja sentään jäi aika kiinnostavaan kohtaan...


Sitaattikunniamaininnan saa (yksi kirjan kliseistä):

Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole.

MarikaOksa viihtyi, mutta joutui lukemaan välillä jotain ihan muuta. Anu piti alusta, mutta kyllästyi lopun kliseisiin. Jussi K. Niemelän mielestä kirja oli piinaavaa luettavaa.

Ehdokkaani vuoden 2014 parhaiksi kirjoiksi eli Blogistanian kirjapalkintoäänestys

Vuosi 2015 on lähtenyt jo hyvään vauhtiin, mutta nyt on kuitenkin aika kurkistaa vielä kirjavuoteen 2014. On nimittäin aika äänestää vuoden 2014 parhaista kirjoista. Kategorioita on neljä: Blogistanian Finlandia eli paras kotimainen kirja, Blogistanian Globalia eli paras käännöskirja, Blogistanian Kuopus eli paras lasten/nuorten kirja sekä Blogistanian Tieto eli paras tietokirja. Ajastetut äänestyspostaukset ilmestyvät blogeihin 26.1.2015 klo 10.00 (toivottavasti ajastus toimii!). Annan ääneni seuraaville kirjoille:

3 pistettä saa:
Sami Lopakka: Marras
Upea esikoisromaani, roadtrip, joka herätti tunnemyrskyn ilosta itkuun ja ihastukseen. 

2 pistettä saa:
Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Raaka, suora, lihaisa ja el(ä)imellinen tarina prostituutiosta ja mielen järkkymisestä.

- - -

3 pistettä saa:
Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
Vahvoja henkilöitä, kiinnostavia juonenkäänteitä, skotteja, entisaikojen lääketiedettä, menneitä vuosisatoja, ripaus seksiä ja huumoria mausteena, mahtava tiiliskivi.

- - -

3 pistettä saa:

Gillian Philip: Tulimieli
Mukaansatempaava fantasiaromaani sithe-veljeksistä ihmisten maailmassa.

2 pistettä saa:

Annukka Salama: Harakanloukku

Onnistunut päätös Faunoidit-trilogialle, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

1 pisteen saa:

Gillian Philip: Verikivi

Lisää sithe- eli keijukansan seikkailuja, tällä kertaa pääosin sithejen maailmassa.

- - -

3 pistettä saa:

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Kymmenen vuotta sitten kuopatun Sentencedin elossa olevat jäsenet avasivat vihdoin sanaisen arkkunsa ja kertoivat Matti Riekille Sentencedin tarinan alusta loppuun. Oikea kultakimpale!

2 pistettä saa:

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Kaksi vuosikymmentä punkkia ja yhä vain bändi porskuttaa eteenpäin omia polkujaan.

1 pisteen saa:

Steven Daly: Johnny Depp

Oikea kirjakarkki, upeat kuvat ja tyylikäs ulkoasu.

- - -

Palkintojen saajat julkistetaan äänestystulosten laskemisen jälkeen kutakin kategoriaa emännöivässä blogeissa (linkit päivitetty viemään suoraan tulospostauksiin):

Blogistanian Finlandia 2014: Kirjavinkit

Blogistanian Globalia 2014: Kirsin Book Club

Blogistanian Kuopus 2014: Notko, se lukeva peikko

Blogistanian Tieto 2014: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

EDIT:

Ja kuinka kisoissa kävikään? Tässä vielä kisakategorioiden voittajat:

Blogistanian Finlandia 2014:
Anni Kytömäki: Kultarinta
(Mainittakoon vielä, että oma suosikkini Sami Lopakan Marras sijoittui hienosti sijalle 5!)

Blogistanian Globalia 2014:
Kate Atkinson: Elämä elämältä

Blogistanian Kuopus 2014:
Jenna Kostet: Lautturi

Blogistanian Tieto 2014:
Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
(Minulta ääniä saaneet Matti Riekin Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina sijoittui sijalle 14 ja Ari Väntäsen Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta sijalle 6.)

Onnittelut voittajille ja myös muille pistesijoille päässeille!

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

Like, 2014

262 sivua

Luettu: 21.1.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sami Lopakka vihjaisi viime keväänä Pohjoista kirjallisuutta -illassa tulevasta Sentenced-kirjasta. Siitä alkoi kirjan odotukseni ja tunnetusti odottavan aika on pitkä. Vihdoin ja viimein Like julkaisi Matti Riekin kirjoittaman kirjan ja fanityttö pääsi nauttimaan historian tuulahduksesta Sentencedin tarinan myötä.

Aluksi on pakko hieman avata taustaani Sentencedin osalta. Faniuteni alkoi suhteellisen myöhään, joskus 90-luvun loppupuolella, jolloin bändin laulajana ei enää ollut Taneli Jarva vaan Ville Laihiala. Poikaystäväni (nykyinen aviomieheni) tutustutti minut Sentencedin melankoliseen, tummasävyiseen ja selkärankaan iskevään musiikkiin. En menettänyt sydäntäni bändille ensikuulemalta, mutta nopeasti kuitenkin. Kävimme katsomassa bändiä livenä Oulussa ja olihan se huikea! (Eräs nimeltä mainitsematon henkilö saattoi puolileikillään heittää ääneen kommentin, että bändi alkoi kiinnostaa minua siinä vaiheessa kun NÄIN sen livenä, mutta ei sentään. Ei.) Siitä se sitten alkoi, fanitus. Bändiä on tullut paitsi kuunneltua levyiltä myös käytyä katsomassa mm. Oulun öissä sekä Qstockissa useamman kerran. Uutinen bändin lopettamisesta tuntui surulliselta ja turhalta, kirjan luettuani ymmärrän miksi niin kävi.

Sitten kirjaan. Itsekin bändin faniksi tunnustautuva Matti Riekki on haastatellut bändin eläviä jäseniä -lepää rauhassa bändin perustajajäsen, säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula- ja kirjoittanut Sentencedin tarinan ilman turhia krumeluureja tai millintarkkaa arkistonäpräystä kuten Riekki itse asian esittää. Sentencedin tarina etenee kronologisesti bändin syntyvaiheista jäsenvaihdoksien ja kostean, omaleimaisen sekä menestyksekkään elämän kautta bändin kuolemaan, sen näyttäviin hautajaisiin asti, hyviä hetkiä unohtamatta. Mukana on mustavalko- ja värivalokuvia matkan varrelta, lyhyt katsaus edesmenneen bändin jäsenten nykykuulumisiin ja diskografia. Siinä lyhykäisyydessään kuvaus tästä kultakimpaleesta, katso vaikka kantta, kultaa mustan pinnan alla!

Riekki tekee sen minkä esipuheessaan lupaa, Sentencedin tarina piirtyy lukijan silmiin todentuntuisena, kaunistelematta ja muistoja kultaamatta. Bändin nokkamiehiksi nousseet puhemies Lopakka ja upeaääninen laulumies Laihiala saavat tapahtumien kerronnassa isoimmat puheenvuorot ja asia on painavaa. Alati lisääntyvä ahdistus kiertue-elämää kohtaan, käsistä karkaava juominen, itseinho krapula-aamuina, koti-ikävä, kerta toisensa jälkeen samanlaisena toistuvat kuviot treeneistä levyn tekoon ja keikkakiertueeseen esitetään niin, että lukijan, fanin, on pakko ymmärtää miksi ujouteen ja jurouteen taipuvaiset pohjoisen miehet päättivät bändinsä päivät huipulle. 

     Tukholman satamasta avautui puolitoista kuukautta kestänyt keikkarupeama, jonka neljää ensimmäistä viikkoa voi kuvailla etenkin Jarvan kohdalla "saumattomaksi ryyppyputkeksi". Lopakan mukaan moinen kierros oli ensikertalaisbändille aivan liian pitkä. Vaikka mies kertoo kiertueella olleen "kaikin puolin hyvä meininki", hirvitys alkoi nostaa päätään jo parin viikon reissaamisen jälkeen.
     "Tuli mieleen, että jos tämä tullee olemaan tämmöstä, se ei pääty hyvin kenenkään kohalla", Lopakka sanoo. "Ihan alakupää oli semmosta, että tätä ei rahalla saa, mutta sitten se jo käänty niin, että siitä ei pääse ees rahalla erroon."

Kirja on hyvin kirjoitettu, arvostan kovasti Riekin tekemää työtä ja tietysti sitä, että jäljellä olevat bändin jäsenet ovat lähteneet projektiin mukaan. Erityiskiitos myös siitä, että murre näkyy, olisi tuntunut oudolta lukea Lopakan ja kumppaneiden sitaatteja kirjakielellä. Oulun murre kuulosti ommaan korvaan kotosalta ja toi lissää lämpyä lukemisseen. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta paria juttua jäin kaipaamaan.

Vaikka Riekki esipuheessaan sanookin välttäneensä tarkoituksella arkistotietoa olisi ollut mukava nähdä listattuna bändin jäsenet, heidän instrumenttinsa ja ajankohta, jolloin he ovat bändissä vaikuttaneet. Biisien nimet olisivat myös olleet toivottava lisä. Esimerkiksi itselleni bändin vanhempi tuotanto on oudompaa ja albumien biisit olisi ollut kiva tarkistaa suoraan diskografiasta. Nyt tarkistus täytyi tehdä lähimmästä lähteestä, tässä tapauksessa internetistä tai levyhyllystä. Kiiltäväpintainen paperi ja kaikki kuvat värillisinä olisi toki tuntunut ja näyttänyt hienolta, mutta valittu vähemmän pröystäilevä ulkoasu on ehdottomasti sentencedmäisempi. Jos bändi ei ole tehnyt ulkoisesta ilmeestään numeroa bändin olemassaolon aikana, miksi sitä pitäisi tehdä jälkeenpäinkään?

Niin sanotuista imagoasioista ei puhuttu Sentencedin sisällä koskaan, jos nyt puhuttiin paljon muustakaan. Se, että bändille kehittyi maine paljon ryyppäävinä, mustiin pukeutuvina tuppisuina perustui siihen, että bändi ryyppäsi paljon, tykkäsi pukeutua mustiin eikä lätissyt turhia. Ei mihinkään muuhun.

Kirja pääsee jopa ehkä yllättäen bändin mustanpuhuvan kuoren alle. Puhutaan puhumattomuudesta, esimerkiksi siitä miten Lopakan sanoituksia ei juurikaan kommentoitu tai kuinka toimimattomat biisit vaiettiin kuoliaaksi. Sentencedin biisit kertovat usein kuolemasta ja itsemurhasta, joten ei ole yllätys, että samat aiheet nousevat esiin myös haastatteluissa. Lopakan ja Laihialan pohdinnat kuolemasta ja sen merkityksestä heille itselleen on mielenkiintoista luettavaa. Kirja menee paikoitellen kovin herkäksi enkä onnistunut lukemaan kirjaa kuivin silmin.

Kirjan luettuani kunnioitus Sentencediä ja sen jäseniä kohtaan nousi entisestään. He tekivät musiikkia omalla tavallaan, eivät välittäneet siitä mitä muut heistä ajattelivat ja osasivat viedä työnsä kunnialla päätökseen. Kiitos Sentenced! Kiitos Matti Riekki! Tämä kirja on kansallinen (ja toivottavasti tulevaisuudessa myös kansainvälinen) urotyö musiikkimaailmalle! Sentencedin musiikki elää edelleen, vaikka bändi ei.

     "Kyllähän se parhaimmillaan tuntu niinku olis syttyny tulleen", Lopakka tokaisee. Laihiala summaa aiheen koruttomaan tyyliinsä.
     "Sen hyvän illan jakso aina olla elävien kirjoissa." 

Sitaattikunniamaininnan saa ("jäähyväis-dvd:stä" tuttuakin tutummaksi muodostunut Laihialan lausuma):

Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio!

Kirja on onneksi huomioitu muissakin blogeissa kuten seuraavissa: Hannan kirjokansi, Hemulin kirjahylly, Luen, mutta en kirjoita, Notko, se lukeva peikko. Lähdenkin tästä lukukierrokselle fiilistelemään kirjan jälkihöyryissä!

Kirjaostoksilla 1/2015

Olen monena vuonna miettinyt, että pitäisi pistää ylös vuoden kirjahankintani. Missä muualla tiedot olisi paremmassa tallessa kuin täällä blogissani, omalla kirjallisella tontillani. Ainakin tässä vaiheessa aion listata mukaan vain ostamani kirjat. Arvostelukappaleet, lahjat ja esimerkiksi kirjaston kierrätyskärrystä otetut kirjat jäävät siis listausten ulkopuolelle. Tällainen saalis kertyi verkkokirjakaupan tammikuun alesta: 


Erin Morgenstern: Yösirkus
Pidin kirjasta ja sen erikoisesta tunnelmasta kovasti, halusin kirjan myös omaan hyllyyni.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Fletcherin Noidan rippi oli upea, aion lukea hänen muutkin suomennoksensa. Nyt hyllystä löytyy jo Irlantilainen tyttö, Meriharakat ja tämä uusin.

Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla 1-3
Lukematon klassikkotrilogia kätevästi yksissä kansissa. Jospa tämä tulisi luettua helpommin kun se löytyy omasta hyllystä?

Raija Oranen: Ruusun aika
Ruusun aika oli yksi lapsuuteni tv-suosikeista. Useamman kerran kirja on kuitenkin jäänyt ostoskorin ulkopuolelle, mutta nyt viimein klikkasin sen kotiin asti. Raija Orasta en olekaan aemmin lukenut (muistaakseni).

Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Myrskyluodon Maija on minulle yhtä kuin lapsuuden kodin seinällä oleva edesmenneen pappani tekemä ristipistotyö. Maijan tarina on pakko lukea.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Tämä alkoi kiinnostaa kovasti blogisavujen ansiosta. Olisikohan tässä lomakirjan ainesta...

Juhani Aho: Yksin
Kirja, jonka kansi on huudellut minua useita kertoja. Eiffel-torni ♥ Toivottavasti kirjallinen matka Pariisiin on yhtä houkutteleva kuin kansi.

(Reijo Mäki: Vares - Pahan suudelma ja Intiaani
Nämä ovat miehelle, mutta saatan lukea itsekin jossain vaiheessa.) 

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key

Tammi, 2009

639 sivua

suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Duma Key, 2008)

Luettu: 13.1.2015

Mistä: oma ostos (vaiko lahja, en ole varma)

Se tempaisi mukaansa heti kun sanoi moi.

Niinpä! Ah, ihan kuin olisi kotiin tullut! Siinä ensireaktioni kirjasta. En tiedä onko olemassa parempaa tapaa aloittaa uusi lukuvuosi kuin oman suosikkikirjailijan kirjan lukeminen, vieläpä sellaisen teoksen, jota ei ole aiemmin lukenut. Pitäisiköhän ottaa tänä vuonna King teholukuun, ehkä sitten pääsisin lukemaan hänen kirjansa tuoreeltaan eikä näin muutaman vuoden viiveellä. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että olen lukenut viime vuosina Kingin tuotantoa uudelleen ilmestymisjärjestyksessä alusta alkaen lukuun ottamatta Musta torni -sarjaa, jonka luen uudelleen myöhemmin. Nämä tuoreimmat ovat siis minulta vielä lukematta, lähes kaikki vanhemmat kirjat olen lukenut vähintään kerran.

Menestynyt rakennusurakoitsija Edgar Freemantle käy lähellä kuolemaa työtapaturmassa, mutta jää kuin ihmeen kaupalla henkiin, kivuliaana, raajarikkona ja muistihäiriöistä kärsivänä, mutta henkiin kuitenkin. Vaimo Pam saa tarpeekseen miehensä ailahtelevasta ja agressiivisesta käytöksestä ja ilmoittaa haluavansa avioeron. Psykologi Kamen suosittelee Edgarille maisemanvaihdosta ja mielekästä tekemistä. Edgarin "masennuslääkkeeksi" valikoituu Floridan rannikolla sijaitseva Duma Key, tarkemmin sanottuna Meksikonlahden rantaveden partaalla seisova talo Salmon Point, tuttavallisemmin Big Pink ja piirtäminen, johon Edgar ryhtyy pitkän tauon jälkeen talon yläkerran maisemahuoneessa. Luvassa on kuntouttavia rantakävelyjä, uudet ystävät Wireman, Elizabeth ja Jack, terapiataidetta, auringonpaistetta, lempeää tuulta ja maalauksellisen kauniita auringonlaskuja, mutta myös simpukoiden kuisketta, kädentyngässä säteilevää aavesärkyä ja raastavaa kutinaa sekä näkyjä. Jotain pohjavirroissa aistittavaa pahaa, punaista... Kamenin mukaan Edgar tarvitsi [a]itoja suojaksi yöltä, mutta mitkä aidat suojaavat Duma Keyltä ja sen salaisuuksilta?

     Kun olin valmis, oli lähes sysipimeää.
     Vasemmalla kolme rantapalmua kahisivat.
     Alempana ja edempänä - mutta ei enää kovinkaan kaukana, sillä vuoksi oli alkanut - Meksikonlahti huokaili, kuin sillä olisi ollut takanaan pitkä päivä ja töitä oli silti vielä rästissä.
     Taivaalla oli nyt tuhansia tähtiä, ja lisää tuli näkyviin, kun katsoi ylös.
     Tämä on ollut täällä alusta saakka, minä ajattelin ja muistin jotain, mitä Melindalla oli tapana sanoa, kun hän kuuli radiosta mieluisan kappaleen: Se tempaisi mukaansa heti kun sanoi moi. Raapustin alkeellisen tankkerini alle pienellä MOI. Muistaakseni (ja nyt muistini pelaa paremmin) se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun nimesin piirroksen. Ja eikö olekin hyvä nimi? Huolimatta kaikesta vahingosta, mitä myöhemmin seurasi, se on minusta osuva nimi piirrokselle, jonka piirsi mies, joka yritti parhaansa, jottei olisi enää ollut surullinen, ja joka yritti muistaa, miltä tuntui olla onnellinen.
     Se oli valmis. Laskin kynän kädestä, ja silloin Big Pink puhui minulle ensimmäisen kerran. Sen ääni oli hiljaisempi kuin meren huokaileva hengitys, mutta minä kuulin sen silti.
     Minä olen odottanut sinua, se sanoi.

Jos heittäytyisin oikein lyhytsanaiseksi voisin tiivistää tuntemukseni kirjasta seuraavaan Wiremanin Edgarille tämän maalauksista lausumaan kommenttiin. "Kun teos on onnistunut ja katsoja avautuu sille, seuraa emotionaalinen pamahdus. Minä tunsin sen pamahduksen, Edgar." Minä todellakin tunsin -taas!- sen pamahduksen lukiessani, herra King!

Nautin hitaasta tutustumisesta paratiisimaiseen Duma Keyhin, tunsin lämpimän hiekan varpaideni alla, Meksikonlahden kohinan korvissani, ihailin maisemahuone Little Pinkin tarjoamaa auringonlaskunäytöstä, seurasin ilolla Edgarin ja Wiremanin ystävystymistä, Edgarin kuntoutumista ja sanojen sekä muistojen löytymistä, luovin sujuvasti jopa taidemaailmassa. Ja juuri kun olin vaipumassa rentoon rantatunnelmaan helmeilevän viileän vihreän teen virkistäessä auringon paahtamia huuliani tunsin kylmän kosketuksen niskassani, näin painajaismaisia välähdyksiä ja olin yhtäkkiä pimeässä. Onneksi King tarttui vahvalla otteella käteeni ja kuljetti minut sen läpi. En voi sanoa, että turvallisesti, sillä toki reissussa rähjääntyy, mutta tutulle tyylilleen uskollisesti. King on saattanut pehmentää pelkopuolta uudemmassa tuotannossaan, mutta kyllä Duma Key säikäytti useamman kerran.

"Vesi virtaa virtaa nyt vuolaammin. Pian tullaan koskeen. Tunnetko sen?"
     "Tunnen", minä vastasin. En tiennyt, mistä hän puhui. Tai tiesin sittenkin. 

Ja katsokaa tuota upeaa Mark Stutzmanin kansikuvaa, siinä se on, koko kirja kiteytettynä!


Sitaattikunniamaininnan saajia on kaksi, koska King ♥

Lastenkasvatus jos mikä on sitä, että hyräillään hiukan alkua ja vedetään loput nuotin vierestä.

Aivot ovat outo apina, eikö vain?

Duma Keyssä ovat vierailleet myös Annika K, Morre, Suvi ja torakka. Lisäksi Irene on nimennyt listauksessaan Duma Keyn yhdeksi Kingin parhaista ja tärkeimmistä teoksista.

Kirjallinen kooste vuodesta 2014

Taas on yksi vuosi vilahtanut ohitse ja on vuoden 2014 kirjallisen koosteen aika. Mitä tuli luettua? Mitkä kirjat sykähdyttivät eniten, mitkä vähiten? Miten lukuhaasteissa kävi? Osuiko kohdalle kirjallisia tapahtumia? Ja mitä odotan tältä kirjavuodelta 2015?

Vuonna 2014 luin yhteensä 50 teosta (laskin tähän mukaan myös sarjakuva-albumit). Se on määrällisesti hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta veikkaan sivumäärän olevan viimevuotista suurempi, onhan joukossa monta tiiliskiveä, esimerkiksi Päätaloa tuli luettua yli 3500 sivua. Émile Zolan Nana on melkein luettuna, mutta sen loppu jäi tälle vuodelle. Lähemmin tarkasteltuna vuoden 2014 lukemiseni näyttää tältä:

• Kotimaisia 23, ulkomaisia 26, lisäksi 1 jossa kirjoittajia molemmista.

• Naisten kirjoittamia 25, miesten kirjoittamia 25 ja tässäkin lisäksi 1 jossa molempia.

• Vuonna 2014 julkaistuja (tai suomennettuja) uutuuksia 12, vanhempia 38 (mukaan laskettu yksi vuonna 2014 julkaistu uusintapainos).

• Tutustuin 21 uuteen kirjailijaan (tosin esimerkiksi Sami Lopakka ja A.W. Yrjänä ovat minulle ennestään tuttuja nimiä musiikkimaailmasta), 11 kirjailijan teoksia olin lukenut ennenkin. Viime vuonna tuli luettua useampia kirjoja mm. Stephen Kingiltä, Kalle Päätalolta ja Charlaine Harrisilta, siksi kirjailijoiden yhteismäärä jää 32:een. Lisäksi Granta 2 - Outo -aikakauskirjassa oli sekä minulle uusia että vanhoja tuttuja kirjailijoita, mutta en erittele ja laske heitä nyt tähän.

• Fiktiota 31, faktaa 5, lisäksi vaikeammin määriteltäviä Kalle Päätaloja (omaelämäkerrallista Iijoki-sarjaa) 6, runoja 3 ja sarjakuvia 5.

• Kirjastosta lainattuja 26, jostain muualta lainattuja 3, ilmaiseksi saatuja (kirjaston kierrätyskärrystä, lahjana tms.) 4, itse ostettuja 4 ja arvostelukappaleita 13 (tarjottuja 4, pyydettyjä 8, pyytämättä saatuja 1). Tästä voi vetää suoran johtopäätöksen, että omasta kirjahyllystä pitäisi lukea paljon enemmän.

Ja sitten ne vuoden kohokohdat, hyvässä ja vähän pahassakin. (Kuvaa klikkaamalla pääsee kunkin kirjan postaukseen.)

Vuoden helmi löytyi heti alkuvuodesta, Sami Lopakan Marras nauratti, itketti ja ihastutti ♥

Vuoden hutiksi nousi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan päätösosa Sydänverellä. Pitkän (piiiiitkitetyn) sarjan taso laski hiljalleen, viimeisessä osassa heitettiin romukoppaan jopa aikaisemmista osista tuttu toimiva kerronta. Myös loppuratkaisussa oli toivomisen varaa... Pääosin kuitenkin viihdyin sarjan parissa loistavasti. Jätin siis kirjasarjalle hyvästit kovin ristiriitaisissa tunnelmissa. (Sain joululahjaksi kirjaan perustuvan True Blood -sarjan 5 ensimmäistä kautta dvd-boksina, joten seikkailuni Sookien matkassa kuitenkin jatkuvat.)

Lukuvuoteni top 10 -listan tekeminen oli yllättävän vaikeaa. Listalle oli tunkua, mutta tällä hetkellä nämä, Lopakan Marras mukaan luettuna, ovat vahvimpana mielessäni:

   

     

     

Haasterintamalla oli yllättävän vilkasta. Pelasin Le Masque Rouge -blogin Emilien johdolla kirjabingoa, osallistuin myös hänen kirjakuva päivässä -haasteeseen blogini facebook-sivulla. Kirjavan kammarin Karoliina Timosen järjestämässä Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kimppaluvussa pääsin hyvään vauhtiin ja luin aikataulussa sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa. Jatkan matkaa itsekseni omaan tahtiin, niin vahvasti Päätalo on minut koukuttanut. Anna minun lukea enemmän -blogin Annami johdatti ranskalaiseen kirjallisuuteen Vive la France! -haasteella, sain kuudella luetulla kirjalla Ranskan lipun valmiiksi. Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteessa autoin viemään lukutaitoa Ugandan, Liberian ja Sierra Leonen pakolaisille 6 euron panoksella. Karo Hämäläisen innoittamana luin marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua, kuukauden luettujen sivujen määrä nousi lopulta 2003 sivuun 900 sivun vähimmäismäärän sijaan (kiitos sairaslomani). Les! lue! -blogin Reeta Törrösen Tove Jansson 100 vuotta -haasteeseen osallistuin lukemalla 4 Tove Janssonin kirjaa ja käymällä vihdoin ja viimein Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Pari lukuhaastetta on vielä kesken, Lumikin luetut -blogista nappaamani kirjallinen maailmanvalloitus -haaste etenee todella hitaasti, vasta 13/223 maata luettuna, P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ideoimaan runohaasteeseen olen lukenut 3 runoteosta. Lukuhaasteista voi lukea tarkemmin haastevälilehdiltä.

Yksi kirjavuoden ehdottomista kohokohdista oli Oulun kaupunginkirjastolla järjestetty Pohjoista kirjallisuutta -ilta, jossa olin parin kirjabloggarikaverin kanssa kuuntelemassa Sami Lopakan mietteitä hänen esikoisromaanistaan Marras, samalla sain Lopakan signeerauksen omaan kappaleeseeni. Kesällä kävin Tampereella, pääsin sekä muumimaiselle museovierailulle että Tampereen seudun kirjabloggareiden tapaamiseen, mahtavaa!

Mitä sitten tänä vuonna? Yritän lukea oman kirjahyllyn kirjoja, mutta en missään nimessä aio kääntää selkääni kirjastolle tai uutuuksille. Odotan erityisen paljon Matti Riekin kirjaa Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina. Ikisuosikiltani Stephen Kingiltä on tulossa parikin uutta suomennosta, ne ostan omaan hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan (nyt lukuvuorossa on Tapahtumapaikkana Duma Key, etenen siitä aikajärjestyksessä uudempiin). Muitakin mielenkiintoisia uutuuksia on tulossa, mutta en ole varsinaisesti tehnyt niistä vielä lukusuunnitelmia. Yritän malttaa mieleni lukuhaasteiden suhteen, mutta pari mielenkiintoista on tullut jo vastaan...

Hyvää ja kirjaisaa alkanutta vuotta 2015, joka muuten sattuu olemaan Kirjan vuosi!