Anssi Kela: Matkamuistoja

 

Anssi Kela: Matkamuistoja

Teos, 2012

232 sivua

Luettu: 26.8.2017

Mistä: kirjastosta

Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni

Otava, 2009

400 sivua

Luettu: 21.8.2017

Mistä: oma ostos

Antti Hyryn Uuni on nököttänyt kotikirjahyllyssä jo pidemmän aikaa. Kun Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaasteesta oli lukematta enää iiläisen kirjailijan kirjoittama tai Iitä koskettava kirja päätin viimein tarttua Uuniin. Antti Hyry oli syntyjään kuivaniemeläinen ja nykyään Kuivaniemi on osa Iitä vuoden 2007 kuntaliitoksen myötä. Myös kirjan tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kuivaniemen maisemiin.

On mies ja vaimo, Pietari ja Hanna. On koti etelässä ja kesäpaikka pohjoisessa, kesäpaikassa pieni pirtti ja iso pirtti, mutta isommasta puuttuu lattia ja leivinuuni, ne pitää tehdä. Muurauksen ja lattian valun välissä pitää käydä hakemassa monta kertaa rakennustavaraa, ehtii osallistua linja-automatkalle tutustumaan urkuihin, poimia marjoja, katsella ikkunasta luontoa, saunoa ja pohtia elämää. Sellainen on Uuni.

     He menivät peräkkäin isoon pirttiin, Pietari edellä. He seisoivat siinä vieretysten, katsoivat uunin paikkaa, Leevi ryhdikkäänä, Pietari vähän kyyryssä, ponnistusasennossa.
     Siinä on nyt ilmaa, hän mietti, mutta siihen laitetaan tiiliä. Siihen tulee tiiliä. Tuohon ja tuohon ja tuohon, ylöspäin. Nyt siinä on ilmaa, näkyy tuo harmaa, vähän pinnasta laho seinä, se jää sinne näkymättömiin.
     - Siihen tulee tiiliä, hän sanoi.
     - Kuka ne siihen panee, Leevi sanoi.
     - Sinä ja minä, hän sanoi.
     - En minä ole koskaan muurannut.
     - Jokainen muurari on joskus muurannut ensimmäisen kiven. Mutta nyt, se jakokeppi.

Uuni ei ole kiireisen tai kärsimättömän lukijan kirja. Hyryn sanojen pitää antaa rakentua niin kuin uunin, sana ja tiili kerrallaan. Välillä on jäätävä makustelemaan lauseita, annettava niiden imeytyä ajatuksiin, annettava laastin kuivua. Hyry kuvaa asioita todella perusteellisesti, paitsi kaikki uuniin liittyvä myös muut asiat kuvataan piiruntarkasti, jopa kahvikupin pohjan leimojen kallistussuunnat mainitaan. Kirjan parasta antia on Hyryn kuvaama verkkainen  arki, Pietarin ja Hannan väliset vähäsanaiset keskustelut, joissa he ymmärtävät toisensa jo lähes puolesta sanasta, puolisoiden välinen kunnioitus ja rakkaus sekä Pietarin näkökulmasta niin rakentuvan uunin kuin ympäröivän luonnon kautta tapahtuva elämän pohdiskelu.

     Pimeällä marraskuussa kävelin katajapensaitten välistä polkua rantaan. Katselin ympärille. Tähdet tummalla taivaalla näkyvät kirkkaina. Tuulee mereltä ja aallot tulevat rantaan, vesi on korkealla. Koivujen tummat oksat ja varvut liikkuvat ilmassa, yläpuolella on liikkumattomia tähtiä, paljon, erikokoisia ja niitten väleissä kirkasta tähtisumua. Talo ja valaistut ikkunat ovat pimeän kentän takana. Tällaiseksi jää maailma kun täältä lähden joksikin aikaa tai kokonaan pois. Tähtien kirkkaat läikät tummalla taivaan pohjalla, niitä ei näe muuten kuin tuulella ja pimeällä. Vaikka päivällä tietää että siellä ne ovat, ei niitä kuitenkaan ole muulloin kuin yöllä ja pimeällä ja tuulella. 
     Menin sisälle pimeään isoon pirttiin, istuin tiilipinolle ikkunan eteen ja katsoin ulos pimeälle merelle päin. Istun tässä ja odotan, ja aika kuluu, ja elämä, hän rupesi miettimään. Mutta kun nukahdan, miten se tuntuu niin hyvältä, kuin aika tulisi takaisin, kotia päin. 

Harmi vain, että sitten se varsinainen uunin muuraus oli musertaa minut alleen! Näen yleensä lukiessani tapahtumat ja paikat elävänä mielessäni, mutta nyt tuntui, että aivot nyrjähtävät kun yritin nähdä uunin nousevan perustuksista piipun huippuun. Tai oikeastaan ongelma oli siinä kun yritin nähdä uunin sisälle, niihin osiin joita ei enää uunin valmistumisen jälkeen näe. Löysin itseni googlaamasta uunin muuraamisen vaiheita kuvineen, mutta silti se kaikki uunin sisälle sijoittuva toiminta, mutkat, savukanavat, hormit ja virtaukset pysyivät hämärän peitossa. Ihan kuin olisi ollut huppu silmillä, en onnistunut kuvittelemaan työvaiheita vaikka kuinka yritin ja se häiritsi. Haluan ymmärtää lukemani!

Sitten kun uunin muuraamisesta irtaannuttiin muuhun arkeen oli kuin olisin itsekin kulkenut Pietarin ja Hannan pirteissä, katsonut ulos vanhojen ikkunaruutujen läpi, kohti puita, merta tai tähtitaivasta, syönyt Hannan keittämää soppaa, kastellut korppua teehen tai nauttinut rosvonnakkeja metsässä mättäällä. Ja sitten vielä kaikki ne tutut paikat ja nimet, joihin oli mukava törmätä, Eeron kauppa kauppiaspariskuntineen, Merihelmi, Olhavan suora, Haukirauta Haukiputaalla ... Kun Pietari ja Hanna seurueineen pysähtyvät urkureissullaan syömään Savotan Sanniin on Hyryn sanoja lainatakseni oloni kuin rapsahtaisi joku aukeava paketti, vähitellen muistan, siellä minäkin olen lapsena ohikulkumatkalla pysähtynyt. Itse uunin muurauskin herätti muistoja lapsuudenkodin leivinuunin ja takan muurauksesta, sain olla muka apulaisena kantamassa tiiliä muurarille...

Uunista tuli lopulta yhdenlainen nostalgiamatka ja samalla lukuharjoitus, kuinka hillitä itsensä kun toisaalta pitää kirjasta kovasti ja toisaalta on raivon partaalla kun ei ymmärrä isoa osaa lukemastaan. Hyryn kerronta muistuttaa hieman Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kerrontaa, mutta Uuni on näistä hitaampi. Mielessäni kävi myös vielä lukematon Volter Kilven Alastalon salissa, olisiko se sitten se tämän kolmikon hitain?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on kiire huomiseen, vaikka mitään kiirettä ei ole.

Jos et innostu lukemaan Uunia, niin lue ainakin Saran ihana arvio kirjasta. Miehisen näkökulman kirjaan tarjoaa Jori.

- - -

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste tuli Uunin myötä päätökseen. Kuvan alla vielä listattuna omat lukuvalintani.

1. Kirjoja Iistä tai iiläinen kirjailija: Antti Hyry: Uuni
2. Jännitystä kesään: Jokin muu kuin pohjoismainen dekkari: Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
3. Suomi100Klassikot: Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina
4. Ihanaa hömppää: J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
5. Elämäkerta: Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina

Aino Kallas: Sudenmorsian
- hiidenmaalainen tarina
Kansalliskirjaston e-kirja, 2016 (1928)

141 sivua

Luettu: 29.7.2017

Mistä: Kansalliskirjaston ilmaiset klassikot
(Kirjojen Suomi -hanke)

Mietin pitkään minkä teoksen valitsisin Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan 3. Suomi100Klassikot. Päätin tarttua tällä kertaa klassikkoon sähköisenä, tarkistin Kansalliskirjaston tarjonnan ja luettavakseni valikoitui Kallaksen Sudenmorsian. Vanha suomalainen ihmissusitarina, kuulostaa hyvältä!

Eletään vuotta 1650. Susien ja muiden petojen lukumäärä on kasvanut ja myös Hiidenmaan asukkaat ovat joutuneet varomaan rohkeiksi käyneiden eläinten hyökkäyksiä. Onpa vielä osa ihmisistäkin alkanut tehdä sudentekoja eli käyttäytyä kuin metsän eläimet lampaita raadellen. Ihmiset yrittävät metsästää petokantaa pienemmäksi, ihmissusiksi epäillyille tehdään vesikokeita ja noidiksi paljastuneet poltetaan armotta roviolla. Priidik metsävahti on nähnyt noidan merkkejä Aalossa, kauniissa ja lempeässä piikatytössä, mutta varomerkeistä huolimatta ottaa hänet vaimokseen. Pari elää onnellista yhteiseloa kunnes eräänä päivänä kesken kyläläisten kiivaan sudenajon Aalo kuulee ensimmäistä kertaa äänen, joka tulee muuttamaan hänen sekä myös Priidikin elämän...

     Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
     >>Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?>>
     Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän ol pyörtyä paikallensa.

Vaikka Sudenmorsian nauttii klassikkoasemasta en juurikaan tiennyt siitä etukäteen muuta kuin että kyseessä on ihmissusitarina, joten oli mukava lukea tarina ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tarina on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja vaati hetken totuttelua, että sain kiinni sanojen ja lauseiden rytmistä. Kielen takia tuntui kuin olisi lukenut pitkää runoa ja koristeellisten, kauniiden anfangien takia kirja on kuin koru, joka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa perinteisenä kirjana kuin e-kirjana.

Pidin kovasti tarinan pääparista, molemmat muuttuvat omalla tavallaan toisenlaisiksi tarinan edetessä. Herkän ja kiltin oloisesta Aalosta vapautuu tarinan edetessä vahva ja puolensa pitävä nainen. Priidik puolestaan on alussa vahva ja itsevarma mies, mutta tuntuu tapahtumien myötä hajoavan hiljalleen epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi hahmoksi, joka ei oikein itsekään tiedä mihin ja ketä uskoo tai mitä tahtoo. 

Sudenmorsian tuntui kokoaan suuremmalta. Juoni etenee jouhevasti ja kerronta ei pienestä sivumäärästä huolimatta tunnu tiivistetyltä vaan pikemminkin runsaalta. Kallas kuvaa kauniin sanankääntein luontoa ja Aalon riemu uusien kokemusten äärellä välittyy lukijalle asti. Sudenmorsian on hieno tarina, joka huokuu vanhaa aikaa ja vanhoja tapoja. Tarina, johon mahtuu rakkautta, vihaa, pelkoa, paholaisen viekottelua, takaa-ajoja, iloa, surua, kieltämistä, katumusta ja kaipausta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja sama hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Iin kirjaston kesän 2017 luuhaaste: 3. Suomi100 Klassikot
Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Siltala, 2016

266 sivua

Luettu: 23.7.2017

Mistä: kirjastosta

Jani Toivolan kirja oli mennyt minulta täysin ohi kirjakatalogeja selatessani, mutta onneksi Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoitti tästä. Kiitos vinkistä! En ole seurannut aktiivisesti Jani Toivolan uraa, mutta olen lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja ja katsonut hänen tv-esiintymisiään mikäli sellaisia on tullut vastaan. Toivola vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä, joten tartuin mielelläni hänen omaelämäkertaansa.

Jani Toivola kertoo kirjassaan kuinka hänestä, kenialaisen isän ja suomalaisen äidin pojasta, kasvaa tanssia ja näyttelemistä rakastava nuori mies, joka käy löytämässä ja rakentamassa itsensä New Yorkissa, kiertämässä kouluissa ja yhteisöissä kertomassa erilaisuudesta ja tulee valituksi vuonna 2011 ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan. Välillä Toivola kertoo matkastaan Berliiniin tapaamaan veljeään sekä yhdessä veljensä kanssa tekemästään matkasta heidän yhteisen isänsä kotiseudulle Keniaan etsimään juuriaan ja tapaamaan sukulaisiaan.

Kertoessaan afrikkalaisista sukujuuristaan Toivola mainitsee, että kenialaiset ovat saarnaajakansaa, heillä on puheen lahja, asiat sanotaan suoraan sydämestä tunteella ja välillä jopa hurmoksella. Tämä väite täytyy allekirjoittaa myös Toivolan itsensä kohdalla, sillä hän kertoo elämästään, peloistaan ja arvoistaan todella mukaansatempaavasti ja innostavasti, huumoria unohtamatta. Hänen mielipiteisiinsä on helppo yhtyä ja on helppo kuvitella kuinka hän saa muut vakuutettua, innostumaan omista ideoistaan. Suomalaisissa on negatiivisesti asioihin suhtautuvia, vähäeleisiä ja käytökseltään kovin hillittyjä ja konservatiivisia ihmisiä ja on hienoa, että joukossa on vastapainoksi myös Toivolan kaltaisia positiivisia, kannustavia, rohkeita ja räiskyviä yksilöitä. Jani Toivola näyttää esimerkillään, että ihminen saa pelätä, tunnustaa pelkonsa ja olla silti vahva, uskaltaa tarttua uusiin haasteisiin, opetella uutta, vaihtaa suuntaa ja avata suunsa vaikeistakin asioista.

Olen täysin suomalainen, mutta en kuitenkaan ihan. Olen täysin mies, mutta en kuitenkaan ihan. Mutta olemassa minä olen, yhtä vahvasti ja todellisena kuin jokainen ihminen ympärilläni.

 

On ihailtavaa miten avoimesti Toivola kertoo lapsuuden unelmistaan, kiitollisuudestaan etenkin äitiään ja mummoaan kohtaan, nuoruuden ihastuksistaan, ihostaan ja sen merkityksestä, kokemastaan rasismista, seksuaalisuudestaan ja perheen perustamisestaan, mikä sekään ei mene perinteiseksi katsotun kaavan mukaan. Toivola puhuu kauniisti vanhemmuudesta, siitä miten tytär kasvattaa häntä eikä päinvastoin, kuinka vanhemman tulee osata olla asettamatta turhia ennakkoluulon muureja tai olla sysäämättä omia haaveita lapsen harteille. Toivola onnistuu myös puhumaan politiikasta kansantajuisesti, käyttämättä turhaa kapulakieltä. Hän ei myöskään nolostele kertoa pienistä suurista haaveista:

En vieläkään osaa sanoa mikä minusta tulee isona. Jos saisin tehdä ihan mitä vain haluaisin, tanssisin ehkä mieluiten makuuhuoneen peilin edessä Beyoncéa. Voisiko siitä tehdä uran itselleen? Tanssiessani tunnen yhä olevani voimakkaimmin kosketuksissa itseni kanssa, kosketuksissa siihen mikä minussa on luontaisinta.

Musta tulee isona valkoinen on ajatuksia herättävä ja kiinnostava kurkistus Jani Toivolan elämään. Plussaa vielä kirjan nimestä, jolle löytyy selvitys Toivolan lapsuudesta. Kirjan lisänimi - Miten päästä irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan kuulostaa hieman luotaantyöntävästi self help -kirjalta, mutta onneksi bloggarisuosittelu ja vaikutelmani Jani Toivolasta vei voiton ja luin kirjan. Voin suositella muillekin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä vähemmän pelättävää, sitä enemmän elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja seurata omaa polkuaan. Kaikki hyvä elämässä alkaa rohkeudesta.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 5. Elämäkerta

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #6)

Basam Books, 2011

586 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Enshrined, 2008)

Luettu: 6.7.2017

Mistä: kirjastosta

Vampyyrikirjallisuus, nappivalinta Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ihanaa hömppää". Näiden otusten kanssa aika kuluu mukavasti.

Valittu Cormia on asunut jo jonkin aikaa Veljeskunnan talossa Phuryn Ensimmäisenä Puolisona. Parin yhteiselämä ei vain ota sujuakseen vaan molemmat tuntuvat olevan hieman hukassa toistensa seurassa, Cormia totuttelee täysin erilaiseen maailmaan kuin missä on kasvanut eikä Phuryn päätä ainakaan selvitä paheneva huumeaddiktio, välinpitämättömyys taisteluissa sekä vimma vihollisten kiduttamiseen. Liitto ei myöskään ole saanut vaatimaansa vahvistusta eli Esiuros ei ole aloittanut työtään veljeskunnan suvun jatkamiseksi ja tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella. Myös muutaman koulutettavan vampyyrin kesken syttynyt raaka välikohtaus vaatii selvittelyä ja samaan aikaan vampyyreiden vihollisryhmä Harvennuskunta valmistautuu seuraavaan siirtoonsa. Omega nimittäin on saanut vihdoin käsiinsä kauan odottamansa salaisen aseen, jonka avulla tuhota Veljeskunta.

Varjeltu rakastaja pitää sisällään monelle taholle jakautuvaa välien selvittelyä niin ihmisten, vampyyrien ja lessereiden asuttamassa maailmassa kuin Toisella Puolella Kirjurineitsyen ja Valittujen luona. Monen juonenkäänteen ansiosta tarinassa on vauhtia, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Nyt tapahtuu vähän liikaa, liian monelle ja liian monessa paikassa. Vaikka tapahtumat tempaavat lukijan suuntaan jos toiseen on Veljeskunnan jäsenistä vain Phury pääosassa ja muut jäsenet puolisoineen jäävät vähemmälle huomiolle ja heidän läsnäoloaan olisin kaivannut lisää. Miten kuningasparilla eli Wrathilla ja Bethillä menee? Entä miten taannoin Dhestroyeriksi vampyrisoituneella (voiko näin sanoa, no sanonpa kuitenkin) Jepari-Butchilla sujuu vampyyrina? Phuryn kaksoisveli Zsadist ja hänen raskaana oleva vaimonsa Bella sentään vilahtelevat tarinassa useamman kerran, samoin John ystävineen.

Veljeskunnan kotikulmien eli New Yorkin Caldwellin lisäksi tarinassa ollaan useamman kerran myös Toisella Puolella, mikä on paikkana melkoisen kiinnostava. Kaikki on valkoista, hajutonta ja mautonta ja se tekee paikasta kliinisen ja sairaalamaisen. Valittujen yhteisö elää myös todella tarkkojen sääntöjen mukaan. Valitulla ei ole itsenäisenä yksilönä juuri arvoa, mutta yhteisönä Valitut ovat erittäin tärkeässä osassa mitä tulee veljeskunnan olemassaoloon. Jos Kirjurineitsyen maailma kiinnosti paikkana niin henkilönä kiinnosti uusi tuttavuus Lassiter, jonka menneisyyteen on linkitetty todellista historiaa.

     Mies napsautti sormiaan, ja kirkkaat kipunat kiirivät yötaivasta kohti.
     Hetken kuluttua Wrath kääntyi Johnin puoleen: "Tämä on Lassiter, langennut enkeli. Eräällä niistä viimeisistä kerroista, kun hän laskeutui maan päälle, Euroopassa oli rutto - "
     "Hetkinen, se ei ollut todellakaan minun syytäni - "
     " - joka pyyhkäisi pois kaksi kolmasosaa ihmisistä."
     "Haluaisin muistuttaa, että te ette pidä ihmisistä."
     "Ne haisevat pahalta kuoltuaan."
     "Kuten te kaikki kuolevaiset tyypit."

Vaikka tarina tuntui paikoin ennalta-arvattavalta ja lukiessa iski muutaman kerran déjà-vu -olo sai Wardin muutamat koukut pian lukuvaihteen oikealle raiteelle. Jos aiempien osien aikana luotuja perustuksia ravistellaan sekä normaalissa todellisuudessa että Toisella Puolella lupailee se hyvää jatkon kannalta. Ei taida tulla seuraavassakaan osassa kovin tylsää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Kiitokset valtimonne välittämästä lahjasta."

Kohteliaita nuo vampyyrit, tai ainakin Valitut.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 4. Ihanaa hömppää

Mikael Niemi: Kirkon piru

Mikael Niemi: Kirkon piru

Schildts, 2002

233 sivua

Suomentanut: Tuula Kojo

(Kyrkdjävulen, 1994)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.

     >>Kamala!>> joku parahti.

     Hirvi näytti tyytyväiseltä.

     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.

Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father

Huuda Huuda, 2013

155 sivua

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.

 

Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.

Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.

Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Otava, 2003

221 sivua

Suomentanut: Mika Kivimäki

(Coraline, 2002)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.

 

Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.

- - -

Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)

Otava, 1988

157 sivua

Suomentanut: Leena Viljakainen

Kuvittanut: Amelie Glienke

(Der kleine Vampir, 1979)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna – ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tammi, 2017

307 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(The Book of Memory, 2015)

Luettu: 25.6.2017

Mistä: kirjastosta

Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe