Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)

Otava, 1988

157 sivua

Suomentanut: Leena Viljakainen

Kuvittanut: Amelie Glienke

(Der kleine Vampir, 1979)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna – ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?