22 lokakuuta 2016

Stephen King: Tohtori Uni



Stephen King: Tohtori Uni
Tammi, 2014
527 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Doctor Sleep, 2013)
Luettu: 17.10.2016
Mistä: oma ostos


Ellei elämä pakota häntä lyhentämään antennejaan hänestä tulee varmaan melkoinen mies. Näin sanoi eräs tohtori Edmonds pienestä Danny Torrancesta Hohdossa. Miten Dannylle sitten kävi? Vihdoinkin, vuosien jälkeen Stephen King viimein paljastaa sen. En malttanut lämmitellä Hohdon jälkihehkussa kovin kauaa vaan aloitin saman tien jatko-osan lukemisen.

Aikaa on kulunut ja Hotelli Overlookin kauhuista hengissä selvinnyt poika on kasvanut aikuiseksi. Dan on yrittänyt lyhentää antennejaan, yrittänyt oikein kovasti, tehnyt kaikkensa hukuttaakseen koko kirotun kyvyn. Viina turruttaa hohdon, piilottaa kuolleet näkyvistä, mutta näyt kärkkyvät yhä kintereillä jos ei pidä varaansa. Alkoholistin aallonpohjaan rysäytettyään Dan jättää taas kaiken taakseen. Saavuttuaan Frazieriin Danin vanha ystävä Tony puhuu hänelle pitkästä aikaa kehottaen Dania jäämään kaupunkiin. Dan tekee työtä käskettyä, sillä hän on tottunut kuuntelemaan Tonya. On aika ryhdistäytyä, ottaa elämä haltuun ja kestää selvänä kyvyn tuomat näyt kuten kärpäset uuden ystävän kasvoilla tai kadulla pyörivä hattu ja sitä seuraavat painajaiset.

     "Pysy kaukana siitä hattupäisestä naisesta, Nallekarhu"
     Mistä hatusta puhut? hän olisi voinut kysyä, mutta miksi nähdä se vaiva? Hän tiesi hatun, josta Deenie puhui, koska hän oli nähnyt sen kierivän jalkakäytävällä. Päältäpäin musta kuin synti, sisältä silkillä vuorattu.
     "Hän on Helvetinlinnan kuningatarnarttu. Hän syö sinut elävältä, jos hypit hänen silmilleen".
Dan käänsi päätään. Hän ei malttanut olla kääntämättä. Deenie istui hänen takanaan viemärissä ja oli kietonut pummin huovan alastomille harteilleen. Hänen märät hiuksensa oilvat takertuneet poskiin. Kasvot olivat turvoksissa ja valuivat vettä. Hänen silmänsä olivat sameat. Hän oli kuollut, oli kai maannut haudassa jo vuosia. 

Samaan aikaan toisaalla Tosi solmu, tiivis joukko harmittoman näköisiä karavaanareita kulkee ympäri maata etsien uusia jäseniä ja ennen kaikkea ravintoa, mutta ei mitä tahansa murkinaa vaan a-luokan höyryä. Sitten on vielä Abra, pieni tyttö, joka tuntuu aistivan onnettomuudet ja joka osaa outoja temppuja. Dick Hallorann opetti Danny-pojalle hohdon hallintaa, nyt on Danin vuoro antaa opit eteenpäin ja maksaa velkansa. Dan on Tohtori Unena tottunut auttamaan ihmisiä kuolemaan, mutta nyt hänen täytyy auttaa Abraa elämään.

Tarinassa ei hypätä suoraan Outlookista Danin aikuisuuteen vaan ensin vietetään vielä hetki pienen Dannyn kanssa, pelokkaan pojan, joka ei onnistu karkottamaan Outlookin aaveita kannoiltaan vaan tarvitsee Tonyn lisäksi todellisen ystävänsä Dickin apua. Torrancen perheen vaiheista ja Dannyn kasvamisesta olisi mielellään lukenut useamman kirjan, mutta King ei valinnut moniosaisen sarjan tietä vaan harppaa vuosikymmenien päähän. King esittelee aikuisen Danin, kovin paljon isänsä kaltaisen alkoholisoituneen ja ajoittain äkkipikaisen miehen, josta on kuitenkin helppo pitää. Danin pinnan alla ei ole pahuutta, ei edes liiemmin katkeruutta kuten voisi rankan lapsuuden jälkeen odottaa.

Oli hyvä, että luin Hohdon ensin sillä sen tapahtumiin viitattiin tarinassa useasti. Tuskastelin Hohdon suomennosta, mutta Tohtori Uni eteni onneksi sujuvasti kuten Ilkka Rekiaron King-suomennokset yleensä. Tohtori Uni on onnistunut jatko-osa, vaikka se ei yllä aivan yhtä hyytävään tunnelmaan kuin Hohto. King onnistuu pelottelemaan vanhoilla aaveilla, mutta samalla hän esittelee ehtymättömästä arkustaan jälleen uuden pahuuden lajin. Huomasin tien päällä katsovani kaksi kertaa suurta asuntoautoa ja miettiväni Tosi solmua... King yllättää jälleen, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan hänellä vuosikymmenten kokemus lukijoidensa pelottelusta ja koukuttamisesta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma pitää tavalla tai toisella asiat tasapainossa.


Sekä Musta torni -sarjasta tuttu lause, tällä kertaa Dan Torrancen lausumana:

"On olemassa muitakin maailmoja kuin tämä."

16 lokakuuta 2016

Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa



Enid Blyton: Viiskko vanhassa majakassa (#19)
Tammi, 2005
151 sivua
Suomentanut: Heidi Järvenpää
(Five Go to Demon´s Rocks, 1961)
Luettu: 9.10.2016
Mistä: kirjastosta


Pieni välipala Kingien lomassa eli vähän keveämpää jännitystä Viisikon muodossa. Taisi olla ensimmäinen lukukerta, en ainakaan muista lukeneeni tätä osaa aiemmin.

Paulin kotona on ahdasta kun sekä Viisikko että Paulin isän professoriystävä alati autoa leikkivän lapsensa kanssa saapuvat yhtä aikaa Kirrin Cottageen. Äänekäs lapsijoukko, koira, apina ja työskentelevä tiedemieskaksikko samassa talossa on huono yhdistelmä. Professori Haylingin poika Hurina omistaa Paholaisen karikolla sijaitsevan vanhan majakan, jonne lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina lähtevät, jotta lapset ja miehet eivät häiritse toisiaan. Matkalla majakalle autonkuljettaja kertoo Paholaisen karikolla asuvasta isovaaristaan, joka voisi kertoa lapsille jännittäviä tarinoita. Lapset etsivät Jeremias Booglen käsiinsä ja saavat kuulla vanhukselta karikon historiasta, rantarosvoista ja heidän luolastaan, tuhoutuvista laivoista sekä piilotetusta aarteesta. Lapset kiinnostuvat aarteen etsinnästä, mutta he eivät ole ainoat, jotka aarretta havittelevat.

     – Selvä! Jätämme Timin tänne vahtimaan ja menemme koko joukko katsomaan luolia, Leo sanoi.
     – Toivottavasti se toinen roikale... Emil vai mikä hänen nimensä oli... ei saa raivokohtausta ja työnnä meitä veteen, Anne sanoi.
     – Älä hassuttele, Leo sanoi. - Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Parasta olla varuillaan.

Vanhassa majakassa oli hieman toiston tuntua tai ainakin jonkinlaisia kaikuja muista kirjoista. Luolastoja sekä hylkyjä ja niitä rosvoavia rikollisia on ollut aiemmissakin Viisikko-seikkailuissa, mutta vaikka elementit ovat tuttuja löytyy tarinasta myös tuoreutta ja jännitystä. Koin paikoitellen myös ahtaan paikan kammoa. Lapset ovat jos jonkinlaisessa vaarassa, välillä uhkana ovat pahat ihmiset ja välillä taas luonnonilmiöt.

Joitakin Viisikkoja voi lukea lähestulkoon ajattomina kun taas joissakin osissa kuten tässä ajan kuluminen hyppää selvästi esille. Vanhemmat eivät vie lapsia majakalle itse omilla autoillaan vaan lapset tilaavat autonkuljettajan ja auton viemään heidät perille. Lapset lähtevät (jälleen kerran keskenään) usean yön retkelle ja yhteydenpitovälineenä ei suinkaan ole puhelin saati kännykät kuten nykyään vaan kotiväelle viestitään päivittäin postikortein. Liekö ajan henkeä sekin, että lyhyelläkin matkalla (samalla rannikolla noin viidentoista kilometrin päässä länteen päin) pysähdytään välillä syömään eväitä. Lapset saavat myös ostaa tupakkaa, tosin tässä osassa lapset eivät ota itse ostosta mukaansa vaan tupakka jää kauppaan odottamaan Jeremias Booglea.

Kivinen karikko, majakka, tuulen ulvonta, aaltojen pärskeet, herkulliset eväät ja ystävät. Kyllä kelpaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:
Pahuksen varas! Minä kun juuri haaveilin mukavasta rauhallisesta lukuillasta!

03 lokakuuta 2016

Stephen King: Hohto



Stephen King: Hohto
WSOY, 1993
512 sivua
Suomentanut: Pentti Isomursu
(The Shining, 1977)
Luettu: 29.9.2016
Mistä: oma ostos


King-lukujärjestyksessäni olisi ollut vuorossa Tohtori Uni, Hohdon jatko-osa, mutta koska Hohdon viimeisimmästä lukukerrasta on jo aikaa päätin lukea sen ensin. Sitä paitsi Stanley Kubrickin ohjaama ja Jack Nicholsonin tähdittämä samanniminen elokuva (josta muuten King itse ei pitänyt) on sekoittanut muistikuvani kirjasta, joten uudelleenluku oli paikallaan.

Torrancen perheessä ollaan tiukilla. Perheen isä Jack on menettänyt opettajan virkansa Vermontissa ja melkein myös perheensä. Viime hetkellä Jack tekee korjausliikkeen ja saa vaimoltaan Wendyltä vielä mahdollisuuden ja ystävänsä avustuksella uuden työpaikan kun Coloradon vuoristossa sijaitsevaan hotelli Overlookiin tarvitaan talvikaudeksi talonmiestä. Hotelli on suljettu lokakuusta toukokuuhun ja vieläpä eristyksissä osan aikaa lumen vuoksi. Siellä Jackin on hyvä rauhoittaa tilanne, kirjoittaa loppuun keskeneräinen näytelmä ja saada perhe-elämänsä taas raiteilleen. Niin Torrancen perhe pakkaa tavaransa ja matkustaa Overlookiin.

     Ja sittiäisestä joka kulki nyt varmemmin kun nousu oli loivennut, hän katseli isän ja äidin välistä tielle joka alkoi oieta ja tuon tuosta vilautti näkyviin Overlook-hotellin, sen lännenpuolen ikkunoiden jyhkeät rivistöt joista aurinko heijastui. Tuo oli se paikka jonka hän oli nähnyt lumeen hautaavassa myrskyssä, se hämärä ja kumahteleva paikka jossa joku iljettävän tuttu olento väijyi häntä loputtomilla käytävillä joiden lattiamatosta ojentui viidakko. Se paikka josta Tony oli varoittanut häntä. Tuossa se oli. Mitä A-H-R-U-M sitten olikin, se oli täällä.

Jackin ja Wendyn viisivuotias poika Danny ei ole ihan varma onko Overlookiin lähteminen hyvä idea. Dannyllä, joka kuulee ääneen lausumattomia ajatuksia ja tietää asioita ennalta on näkymätön ystävä Tony. Viime aikoina Tony on näyttänyt hänelle kamalia asioita, mutta eihän kaiken Tonyn näyttämän tarvitse välttämättä toteutua... Ennen kuin hotelli sulkee ovensa kesäkauden päätteeksi Danny tapaa hotellin kokin Dick Hallorannin ja saa nimen oudolle kyvylleen. Hallorannin mukaan Danny hohtaa. Hallorann myös ohjeistaa Dannyä pitkän talven ja hotellin varalle. Jos näet jotain outoa katso muualle.

Paluu vanhan tutun kauhuklassikon pariin oli yllättävän kuoppainen. Viime aikoina Kingin romaaneja on suomentanut Ilkka Rekiaro, mutta Hohdon suomennos on Pentti Isomursun käsialaa. Käytän kuulemma itse erikoisia sanoja, mutta jopa minusta tässä suomennoksessa oli niin outoja sanavalintoja, että ne häiritsivät lukemista todella paljon. Unnuttavaa lämpöä? Ne haaltuivat? Kaahinut kokoon? Puhkavassa kuplassa? Nutistaakseen äijän? Närkki? Haamivansa? Anteeksi mitä!?! Samoin minua häiritsi hän ja se -pronominien epälooginen käyttö. Välillä oli vaikea tietää kuka puhui tai mitä ajatteli ja kenestä kun samassa lauseessa vilisi molempia pronomineja. Myös sanajärjestyksessä olisi ollut siellä täällä tarkistamisen varaa (Nyt lumi ne pian peitti.). Ärsytti suunnattomasti kun en pystynyt vain nauttimaan tarinasta, siinä itsessään kun ei ollut moitteen sijaa.

Jack Torrancen hahmo on kammottavuudessaan huikea. Jo yksistään eristäytyminen muusta maailmasta yhdistettynä Jackin kosteaan ja ailahtelevaan historiaan riittäisi lataamaan tarinalle jännitystä, mutta King lisää tarinaan vielä hotellin oman historian painolastin. King venyttää jälleen kerran todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoja, leikittelee ja pelottelee. Pallottelee pakkomielteiden, mielikuvituksen, mielisairauden, hallusinaatioiden ja kauhukuvien välillä. Löytyykö pahuus oman pään sisältä vai jostain ulkopuolelta? Voiko vain henkilö olla paha vai myös joku asia tai esine? Jättääkö pahuus jäljen? Jos jättää niin minkälaisen, kuka sen voi nähdä ja voiko se satuttaa?

King ainakin jättää jäljen. Hohto on mahtava, pelottava ja kierolla tavalla todentuntuinen kirja. Se saa kammoamaan suihkuverhoja ja topiaarioita sekä välttämään mökkihöperyyttä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luultavasti kaikki äidit hohtavat vähän, no ainakin siihen asti että niiden lapset kasvavat ja alkavat huolehtia itsestään.

17 syyskuuta 2016

Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja & Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta



Meitä Twin Peaks -faneja hemmotellaan nyt oikein urakalla. Ensin ilmestyi uudelleenjulkaisuina nämä Twin Peaks -tv-sarjaan perustuvat kirjat Laura Palmerin salainen päiväkirja sekä Dale Cooperin omaelämäkerta. Seuraavaksi on vuorossa Mark Frostin Twin Peaks - Salattu historia -romaani ja ensi vuonna huipennuksena päivänvalon saa tv-sarjan uudet jaksot. 90-luvun kulttisarja kokee siis uuden tulemisen. Mahtavaa! Olen lukenut Laura Palmerin ja Dale Cooperin tarinat  ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, mutta nämä toimivat loistavina alkupaloina varsinaisia TP-uutuuksia odotellessa. Kirjat ovat sen verran tiukasti yhdessä istuva pari, että kirjoitan niistä yhteisen arvion.


Jennifer Lynch: Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja
Otava, 2016
236 sivua
Suomentanut: Irmeli Ruuska
(Twin Peaks: The Secret Diary of Laura Palmer, 1990)
Luettu: 10.9.2016
Mistä: pyydetty arvostelukappale


12-vuotias Laura Palmer saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan. Aluksi sen sivut täyttyvät viattomista jutuista kuten ystävistä ja lemmikeistä, mutta pian mukaan tulee synkkyyttä ja salaisuuksia sekä BOB, mies ikkunan takana. Lauran elämä ei ole lainkaan sitä miltä se päälle päin näyttää vaan hänessä on monta puolta. Kiltti perhetyttö, teiniprinsessä, pimeyden kuningatar.

     Koskaan ei kuulu ääntä, joka havahduttaisi edes viereisessä huoneessa nukkujat. Koskaan ei maailma kallistu piiruakaan minun puolelleni, ei äänestä puolestani, ei salli yhdenkään silmän aueta... Nähdä sitä miestä... nähdä kuinka hänen katseensa on jähmettynyt, kun hän katsoo huudon vääristämiä kasvojani. Ei mitään selitystä siihen, MIKSI hän on valinnut minut, tai edes tietoa, onko hänellä mitään lopullista päämäärää.
     Voin vain odottaa. Pitää väsyneet silmäni auki uhman voimalla. Odottaa taistelua, josa [sic] katsotaan, kuka oikein on pimein. Kuka oikeastaan selviää jouduttuaan väkisin katsomaan toista puolta?
     Istun odottamassa hänen tuloaan, ja pysyn valveilla ajatellessani että minä totun pimeään paljon helpommin kuin hän valoon.

Laura


Scott Frost: Twin Peaks - Dale Cooperin omaelämäkerta
Otava, 2016
206 sivua
Suomentanut: Anja Meripirtti
(The Autobiography of FBI Special Agent Dale Cooper:
My Life, My Tapes, 1990)
Luettu: 13.9.2016
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Dale Cooper saa 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen nauhurin ja lähtee sen kanssa tutkimaan lähiseutua. Harmi vain, että jatkojohto on liian lyhyt, mutta pattereiden voimalla Dale pääsee kauemmas ja ottaa selvittääkseen ensimmäisen tapauksensa, ystävänsä kadonneen pyörän arvoituksen. Nauhoja täyttyy ja nauhureita kuluu. Partiopojasta kehittyy itsensä ja mitä oudompien ilmiöiden tutkija. Kahvin, piirakan ja terävän älyn voimin Dale kuitenkin jatkaa, vaikka tie FBI-agentiksi on pitkä ja kuoppainen.

27.12. klo 08.00
On kylmää ja harmaata. Tapaan jengin toisen jäsenen kadunkulmassa jossa parhaillaan seison. On iso... hetkinen... olen tainnut tehdä suuren erehdyksen... Perkele.

Epäilen vahvasti, että mikäli Twin Peaks -tv-sarja ei ole ennestään tuttu ei näistä kirjoista välttämättä saa kovin paljoa irti, niin selkeästi ne ovat tv-sarjan kylkiäistuotteita, varsinaisia fanikarkkeja. TP-fanille nämä kirjat taas ovat fiilistely- ja muistelumatka tv-sarjan tapahtumiin ja olipa taas melkoinen matka! Olen katsonut sarjan ehkä pari-kolme kertaa eikä viimeisimmästä kerrasta ole kuin pari vuotta, mutta silti kirjat luettuani tunnen palavaa halua aloittaa taas uusi matka Twin Peaksiin.

Harmillisesti Laura Palmerin salainen päiväkirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä. Siihen on jäänyt useita kirjoitusvirheitä, sanoja on vaihtunut toisiksi (Takista lähtiessä Leo sitoi silmäni - ei, kyse ei ole taksista, olisikohan talosta?) ja nimien suomennoskäytännössä on vaihtelua: osa nimistä on suomennettu ja osa ei (Rikotun Ympyrän talleille, Helmijärvien rannalla, Double R:ssä, Great Northernissa, Book Houseen, Yksisilmä-Jack). Dale Cooperin omaelämäkerta on tässä suhteessa paljon luettavampi. Ilmeisesti suomennokset ovat samat kuin 90-luvun kirjoissa ja virheet ovat siis vain siirtyneet pokkariversioon. Jonkinlainen oikolukukierros olisi ollut paikallaan ainakin Laura Palmerin salaiseen päiväkirjaan.

Molemmat kirjat onnistuvat kuitenkin siinä tärkeimmässä eli sekä Laura Palmerin päiväkirjamerkinnät että Dale Cooperin nauhuritallenteet ovat sujuva jatke tv-sarjalle ja niistä heijastuu tv-sarjan Lauraa ja "Coopia" vastaavat persoonat. Lauran päiväkirja oli mukana myös tv-sarjassa, mutta en muista Dale Cooperin omaelämäkerrasta mainittavan sarjassa mitään. Tästä syystä Dalea koskevan kirjan lukeminen antoi enemmän lisätietoa kun taas Lauraa koskeva kirja tuntui tutummalta. Päällimmäisenä Lauran päiväkirjasta jää mieleen ahdistus kun taas Coopin omaelämäkerrasta välittyi kuiva huumori. Naurahdin monta kertaa Dalen kommenteille.


Sitaattikunniamaininnan saa Laura Palmerista:

Ehkä uneni eivät ole yhtä synkkiä, jos taivas on valoisa, kun nukun. 

 Ja Dale Cooperista:

Menneisyyden pitäisi antaa jäädä sikseen. Nykyisyys on jo sinällään tarpeeksi hankalaa.

 

10 syyskuuta 2016

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja



J. R. Ward: Paljastettu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #4)
Basam Books, 2011
527 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Revealed, 2007)
Luettu: 8.9.2016
Mistä: kirjastosta


Onnea on notkuvat kirjapinot kun on kipeänä. Vuorotellen kuumaa juotavaa, lukemista ja torkkuja sohvalla. Villasukat ja torkkupeitto. Kurkkupastilleja. Kuumeisena ja tukkoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, mutta Mustan tikarin veljeskunnan seikkailut sopivat sairastupaan kuin nenä päähän (tai kuumemittari kainaloon).

Butch O´Neal, entinen New Yorkin Caldwellin poliisi, liikkuu Mustan tikarin veljeskunnan jäsenten kanssa, asuu ja taistelee heidän kanssaan, syö heidän ruokiaan, juo heidän juomiaan ja pukeutuu heidän maksamiinsa kalliisiin vaatteisiin, on kuin yksi heistä. Paitsi että hän ei ole yksi veljeksistä eikä edes vampyyri vaan ihminen. Butch on auttamattomasti rakastunut Marissaan, mutta suhteesta on turha haaveillä sillä kuolevainen ex-jepari on kovin kaukana ylhäisen vampyyrinaaraan ihannekumppanista. Kun lesserit, veljeskunnan ja koko vampyyrirodun viholliset kaappaavat Butchin saadakseen tietoja veljeskunnasta käynnistyvät oudot tapahtumat, joiden seurauksena Butch on epävarma mikä hän on tai mikä hänestä on tulossa.


     Oliko hän vasikoinut Veljeskunnasta? Pettänyt heidät? Oliko hän antanut ilmi lähimpänsä ja rakkaimpansa?
     Ja mitä helvettiä hänen vatsalleen oli tehty? Luoja, tuntui siltä kuin hänen verisuonissaan olisi virrannut liejua, kiitos sen ties minkä olennon, joka hänen sisällään loisi. 


Butch on tähän mennessä ollut minusta sarjan vähiten kiinnostavia hahmoja, mutta niin vain hänestäkin sai oivallisen osan sarjaan. Myös tähän mennessä siloisena ja värittömänä esiintynyt Marissa pääsi jos nyt ei revittelemään niin ainakin näyttämään kyntensä ja luonteensa. Vampyyrit ja vauhdikas kerronta imaisivat minut mukaansa, otin torkut sohvalla ja sitten oli taas päästävä lukemaan. Flunssainen olo ei häirinnyt sillä tarina pysyi sopivan simppelinä ja ahmittavana alusta loppuun.

Tässä osassa niin kuin aiemmissakin on suomennokseen jäänyt virheitä. Lisäksi yhdessä kohdassa tarinaa tuntui kuin kaksi tapahtumaa, tapaaminen ja puhelu, olisivat vaihtaneet paikkaa. Kirja sisältää useita seksikohtauksia, joista osa lähinnä huvitti korniudellaan. Mikäpä siinä, ei mene lukeminen liian vakavaksi kun saa välissä pyöritellä silmiään ja naureskella huvittaville sanavalinnoille. Myös asioiden mittasuhteet mietityttivät. Kirjassa toistetaan moneen otteeseen kuinka suuria veljeskunnan jäsenet ovat, mutta kummasti Escaladen takapenkillä mahtuu tekemään erinäisiä suorituksia... Valtavien voimien lisäksi heissä taitaa olla myös ripaus akrobaattia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Seurasi ilahtunut "hyvä luoja, nythän on joulu"-tyyppinen hiljaisuus.


07 syyskuuta 2016

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla



Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla
(Iijoki #10)
Gummerus, 1980
639 sivua
Luettu: 5.9.2016
Mistä: lahja


Liekkejä laulumailla on ollut minulla pitkään kesken kun muut kirjat ovat kiilanneet edelle. Sairastupaa pitäessäni Päätalo tuntui juuri sopivalta lukemiselta ja pääsin taas hyvään lukuvauhtiin. Kirja tuntui jopa loppuvan kesken, mutta ei hätää, onneksi jatkoa on vielä luvassa 16 osan verran. 10 osaa on jo takana eikä minkäänlaista kyllääntymistä ole havaittavissa!

Kalle on joutunut nielemään pettymyksensä ja unohtamaan haaveensa armeijasta kotiutumisestaan sillä Suomi on jälleen sodassa ja miehet tarvitaan taistelemaan rintamalle. Odotukset sodan pikaisesta loppumisesta ja voitosta ovat korkealla, ovathan suomalaisten lisäksi myös saksalaiset työntymässä valloittamaan Neuvostoliittoa. Kallen rykmentti etenee Kuusamosta rajan yli Karjalaan kohti Kiestinkiä. Kalle hoitaa muonittajan ja talousaliupseerin tehtäviä kauempana taisteluista, mutta lopulta koittaa myös se hetki kun myös Kalle joutuu etulinjaan, jonne vie myös monen Kallen tuttavan ja ystävän tie, joidenkin viimeistä kertaa. Tapaapa Kalle matkallaan myös "uuden isänsä" Hiltu-Jakin.

     Jakki paineli rouheita piipunkoppaan, nakkasi katseen ympärilleen ja jatkoi. - Tämmösessä savotassa sitä nyt, Kassu, ollaan!
     - Niin ollaan...
     - On liika rummaa jäläkeä, Jakki sanoi, ja kun hän jatkoi, oli äänessä jo siviiliaikojen möyhäisyä: - Tämä tästä tuli, kun ne helevetin Hitleri ja Talliinin Joopi rupesivat veljeilemään! Vaikka senhän tiesi alusta lähtiin, että perhosparralla oli pirut mielessä... 

Historia oli yksi suosikkiaineistani koulussa, mutta jotenkin Suomen sodat ovat jääneet minulle huonommin mieleen. En ole tainnut Tuntemattoman sotilaan lisäksi lukea muita sotaromaaneja, joten Liekkejä laulumailla oli erittäin kiinnostavaa luettavaa varsinkin kun se pohjautuu yksittäisen todellisen henkilön omiin kokemuksiin. Tapahtumat tulevat lähemmäs. Arki sodan keskellä metsässä, kauempaa kuuluva tykkien jyminä, päältä lentävät pommikoneet ja epävarmuus siitä milloin on oma vuoro ottaa osaa taisteluihin on kuvattu kirjassa elävästi. Kiinnostavaa oli lukea myös esimerkiksi tiedotuskomppanian työstä heidän haastatellessaan ja valokuvatessaan sotavankeja. Päätalon mukaan [t]ouhussa oli ollut petoksen makua ja minullekin jäi mielikuva kovin laskelmoidusta viestinvälityksestä sotarintamalta.

Jos kirja odottaa vielä lukemistaan niin tässä välissä stop! Aion nimittäin mainita muutamia Kallelle tärkeitä yksittäisiä tapahtumia kirjasta.Olen vältellyt lukemasta kirjan ulkopuolelta Päätalon elämän vaiheista, mutta en ollut välttynyt siltä tiedolta, että hän haavoittuu sodassa. Varsinaiset taistelut jäivät yllättävän lyhyeen kun Kalle haavoittuu kahdesti samassa hyökkäyksessä ja joutuu ensin Kuusamoon ja sittemmin Ouluun hoidettavaksi. Toipuessaan Kalle pääsee jälleen seurustelemaan tyttöjen kanssa - sairastuvalle ehtii tulla monta vierasta - myös lukemisen makuun, sillä naapuritalosta löytyy kirjastohuone. Kalle myös innostuu kirjoittamaan muutakin kuin kirjeitä, nimittäin henkilökuvauksia sairastupatovereistaan. Lisäksi Kalle kokee eräänlaisen valaistumisen sillä vuosikaudet huonosta näöstä kärsittyään hän saa silmälasit ja näkee ensimmäistä kertaa kunnolla. - Nyt, kaverit, valkeni vasta Päätalon poijan maalima. Kaksikymmentä ja kaksivuotijaana...


Sitaattikunniamaininnan saa:

     Suljin silmäni ja yritin kuvitella istuvani kotirannassa nuotion äärellä, kuulevani Tyrälammilta kuikan uikutusta samalla kun idässä, jossakin Tyräjärven takana, jyrisee ukkonen... Ei, en pystynyt siirtämään itseäni Kokkosalmen kankaalta enkä eksyttämään mielestäni tykkien jylyä.


Iin kirjaston lukuhaaste: 2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten


31 elokuuta 2016

Tiina Raevaara: Hukkajoki



Tiina Raevaara: Hukkajoki
Teos, 2012
302 sivua
Luettu: 27.8.2016
Mistä: kirjastosta


Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.

     Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
     Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa. 

Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.

Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?

Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.

Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.

21 elokuuta 2016

Mia Vänskä: Valkoinen aura



Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena, 2014
206 sivua
Luettu: 20.8.2016
Mistä: kirjastosta (e-kirja)


Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.


Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.

15 elokuuta 2016

Glen Duncan: Veren yhdistämät



Glen Duncan: Veren yhdistämät (#3)
Like, 2016
488 sivua
Suomentanut: Elina Koskelin
(By Blood We Live, 2014)
Luettu: 10.8.2016
Mistä: kirjastosta


Odotin Glen Duncanin Ihmissusi-trilogian kolmatta osaa (onhan tämä nyt varmasti trilogia ja sen päätösosa, onhan?) ristiriitaisin tunnelmin. On kiva saada tietää miten Talullalle ja kumppaneille käy, mutta samalla olen innoissani, että sarja loppuu. Toisaalta olen koukussa sarjaan, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsen siitä irti.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun Talulla synnytti kaksosensa Zoën ja Lorcanin ja melkein menetti toisen heistä. Kaksi vuotta taistelusta ja tapaamisesta ikivanhan vampyyrin Remshin kanssa. Remshi ja Talulla ovat tiukasti toistensa mielissä outojen, samankaltaisten unien takia. Lisäksi Remshi on varma, että hänen edesmennyt rakkaansa on uudelleensyntynyt Talullana. Onko vanha ennustus vampyyrin ja ihmissuden veren yhdistymisestä toteutumassa? Ihmissusilla ja vampyyreillä on kuitenkin myös muuta ajateltavaa sillä vaikka yksi uhka on MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation kukistuttua poissa on toinen odottamassa vuoroaan uskontoon nojaavan vihollisen muodossa.

     Justine oli nähnyt merkkejä ennenkin. Taivaallisia aakkosia. Vatikaanin markkinointigurut olivat herättäneet ne  taas henkiin ja niitä näkyi joka mainoksessa. Ilmeisesti sillä aikaa kun minä olin nukkunut, katolinen kirkko ei ollut pelkästään hankkiutunut eroon joko-tai-kainoudestaan yliluonnollisuuden suhteen (kyllä, paholainen on olemassa, mutta älkää nolatko meitä kysymällä yksityiskohtia) vaan oli esitellyt maailmalle paholaisen kohtaamiseen salaa kouluttamansa sotilasjoukon nimeltään Militi Christi - Kristuksen sotilaat. Heidät tunnettiin optimistisessa kansankielessä "Enkeleinä".

Huh. Sanat vaelsivat, niille kasvoi hyönteisten siivet, ne surisivat ja hurisivat tiehensä. Siltä välillä tuntui kun Duncan päästeli menemään sanaisen arkkunsa aarteita. Sain taas tuskailla tarinan runsasta rönsyilyä ja kielikuvien tulvaa. Remshin ennustuksen lisäksi tarinassa selvitellään rakkaussotkuja, ihmissusien historiaa sekä mahdollisuutta parantua täysikuun kirouksesta eli elää normaalia elämää kuukausittaisen sudeksi muuttumisen sijaan. Runsas juoni ei olisi ongelma jos kieli olisi riisuttu ylimääräisistä kiemuroista. Kielellisesti kevennettynä tarina olisi ollut huomattavasti sujuvampi ja vetävämpi.

Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.

Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Veri päässäni oli kolossaalista ja kuritonta, liikaa juopotellut jättiläinen.


Ihmissusi-trilogia:
3. Veren yhdistämät

10 elokuuta 2016

Joanne Harris: Riimut



Joanne Harris: Riimut
Otava, 2010 (2008)
572 sivua
Suomentanut: Inka Parpola
(Runemarks, 2007)
Luettu: 24.7.2016
Mistä: oma ostos


Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Riimut vaikutti kuitenkin takakantensa perusteella erilaiselta kuin muut Harrisin kirjat. Skandinaavisia jumaltaruja, riimumerkkejä ja taikuutta, kyllä kiitos! Harris on kertonut tarinan alunperin tyttärelleen iltasatuna, mutta onneksi se päätyi lopulta myös kansien väliin  luettavaksi.

Ragnarökistä, maailmanlopusta, on kulunut viisisataa vuotta. Vanhat ajat, tavat ja tarinat on haudattu mahdollisimman syvälle. Taikuus, mielikuvitus, salaperäisyydet ja jopa uneksiminen on pannassa ja kaikki normaalista poikkeava pyritään peittämään ja tuhoamaan. Sepän tytär Maddy Smith on koko ikänsä ollut ulkopuolinen ja kyläläisten hyljeksimä. Maddyn ympärillä on hänen syntymästään saakka tapahtunut kummia ja kuin näkyvänä tuomiona hänen kädessään on pahan merkki, riimumerkki, joka muistuttaa vanhasta, vaietusta ja kielletystä. Onneksi Maddyllä on yksi ystävä, kerran vuodessa kylään saapuva kulkija Yksisilmä, joka ottaa Maddyn suojiinsa, kertoo yhdeksästä maailmasta, maailmanlopusta, jumalista, riimuista ja Punaisen hevosen kukkulan uumenissa sijaitsevasta aarteesta, jonka tavoittelu vie Maddyn uskomattomalle matkalle.

     "Mutta sinähän sanoit, että kukkulan alla on aarre."
     "Jo vain", Yksisilmä vastasi. "Ja niin siellä onkin. Varhemman ajan aarre. Mutta ei se kultaa ole, Maddy, siellä ei ole ainuttakaan harkkoa, ei kultahippustakaan, ei edes nikkelipenniä."
     "Millainen aarre siellä sitten on?" Maddy tivasi.
     Yksisilmä oli hetken hiljaa. "Sitä kutsutaan Kuiskaajaksi."
     "Ja mikä se on?"
     "En voi kertoa sitä. Ehkä myöhemmin, kun olemme saaneet sen turvaan."
     "Mutta sinähän tiedät mikä se on, vai kuinka?"
     Yksisilmä pysytteli vaivalloisesti tyynenä. "Maddy", hän sanoi, "nyt ei ole oikea hetki. Tämä - aarre - saattaa osoittautua yhtä vaaralliseksi kuin se on arvokas. Jopa siitä puhumisessa on riskinsä. Ja monin tavoin saattaisi olla turvallisempaa, että se olisi pysynyt unessa ja unhoitettuna."

Kirjan alussa on tarinan taustaksi useampia karttoja, henkilöluettelo ja riimumerkkejä selityksineen. Nämä tulevatkin tarpeeseen lukumatkan varrella sillä Riimut on melkoinen tiiliskivi ja tarinaan mahtuu monta henkilöä, riimua, maailmaa ja tapahtumaa muistettavaksi. Tätä runsaudensarvea lukiessa täytyi keskittyä kunnolla. Kun pääsin tarinaan kunnolla sisälle en olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olin välillä eksyä juonen moniin mutkiin, mutta Harris palautti minut kerran toisensa jälkeen takaisin polulle, tosin loppupuolen kuohunta pyöritti minua sen verran, että toinen lukukerta kertaukseksi voisi tehdä hyvää. Kuka kukin on, keneen lopulta voi luottaa ja mikä tarkoitus kaikella on?

Tarinan ihmiset, jumalat ja muut olennot ovat kiinnostavia ja hauskoja. Jumalat käyttäytyvät paikoin kovin ihmismäisesti kun taas osa ihmisistä tuntuu nostavan itsensä lähes jumalten asemaan. Jonnekin näiden välimaastoon sijoittuvat kurittomat äijäkäiset tuovat tarinaan hauskan lisän. Pidin valtavasti rohkeasta ja päättäväisestä, mutta samalla herkästä ja epävarmasta Maddystä sekä yksinäisestä muukalaisesta Yksisilmästä, joka toi mieleeni professori Dumbledoren J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta.

Riimut näyttää olevan sarjan aloitusosa, mutta jatko-osia (Runelight, 2011, The Gospel of Loki, 2014) ei ilmeisesti ole ainakaan vielä suomennettu mikä on harmi. Kustantajalle terveisiä, että jatkoa täällä odotellaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta täällä ei ollut päiviä ja ajalla tuntui olevan oma elämänsä, joka venyi kuin kutojan lanka pelkkää pimeyttä kehräävässä rukissa.