Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin

WSOY, 2011 (1890)

106 sivua

Luettu: 27.7.2015

Mistä oma ostos

Voisin sanoa, että perimmäinen syy Juhani Ahon kirjan ostamiseen oli sen kannessa komeileva Eiffel-torni, tuo upean kaupungin näyttävä tunnus. Eiffel-torni yksinään ei kuitenkaan riittänyt ostopäätöksen tekemiseen vaan halusin tutustua muuhunkin Ahon tuotantoon kuin Juhaan, joka luettiin muistaakseni lukiossa (ja josta muistan pitäneeni). Yksin siis siirtyi ostoskoriini ja nyt kun metsästin kirjankansibingossa kirjaa Rakennus-ruutuun tuli kirja heti mieleeni. Otin kirjan mukaani kesälomamatkalle, ei suinkaan Ranskaan ja Pariisiin vaan Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan (josta kuvakin on).

Mies rakastuu ystävänsä sisareen Annaan, miestä itseään selvästi nuorempaan naiseen, jonka hän on tuntenut jo silloin kun tämä oli pikkutyttö. Anna pitää miestä lähinnä vanhempana sukulaismiehenään ja torjuu tämän kosiskelun. Mies lähtee särkynein sydämin Pariisiin, missä hän toivoo pääsevänsä yli onnettomasta rakkaudestaan.

     >> Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjaeltuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, josssa seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht´äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.>>

Onneton rakkaus ja romanttinen Pariisi, mikä ristiriitainen ja silti niin tutun ja kuluneen tuntuinen asetelma. Kirjan päähenkilö on todella romanttinen ja tunteellinen, hän tulkitsee merkityksiä Annan eleistä ja käytöksestä, nauttii yhteisistä hetkistä hänen kanssaan, kuvittelee itsensä ja Annan aviopariksi, häämatkalle ja moneen muuhun tilanteeseen. Ja kun Anna murskaa unelman yhteisestä tulevaisuudesta haaveilee mies vielä lisää rakkautensa perään ja arpoo rakastaako Anna häntä sittenkin, vaikka sanoo muuta. Tätä vatulointia jatkuu sivusta toiseen kunnes vihdoin ja viimein kirjan puolivälin tienoilla päästään varsinaisesti Pariisiin ja haahuiluun tulee uusi suunta. Tai niin ainakin kuvittelin, mutta sama meno vain jatkuu.

Valitettavasti edes iki-ihana Pariisi ei pelasta lukuelämystä, varsinkaan kun Pariisin osuus jää kovin vähäiseksi. Kun takakannessa kuvaillaan maailmannäyttelyä ja vastavalmistunutta Eiffel-tornia kuvittelin, että näillä tapahtumalla ja maamerkillä olisi suurempikin osuus kirjassa, mutta ei. Pariisin henki ei välity kirjaan kuin lyhyinä välähdyksinä ja tarina jää lähinnä vain rakastuneen miehen siirappiseksi sydänveren vuodatukseksi. Parhaita hetkiä kirjassa olivatkin paikan, lähinnä Helsingin ja Pariisin sekä ajan kuvaukset, jotka olivat sen verran onnistuneita, että niitä olisi mielellään lukenut lisää. Myös hassut ja vanhahtavat sanat ihastuttivat. Tätä romaania on vuonna 1890 syytetty säädyttömyydestä, minun on vaikea nähdä syytä siihen. Toki onhan tässä mainittu Moulin Rouge, hieman kyseenalaista mainetta kantava kabaree, mutta ei siihen liittyvät tapahtumat mitenkään hirveän säädyttömiä ole, tai sitten en vain osaa asettua 1890-lukulaisen asemaan.

Pieni kirja, pieni pettymys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Pariisin katuja ovat tallanneet myös mm. Hanna, Jaana, Karoliina, Katja, Luru, Morre ja Salla.

Kirjakansibingossa sain siis rastin ruutuun Rakennus. Bingo! (Joka jää todennäköisesti ainoakseni.)

Tässä vielä bingorivi auki avattuna:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952

 

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952
(lisäksi mukana tekstiä seuraavilta henkilöiltä:
Juhani Tolvanen, Rick Marschall, Gary Groth ja David Michaelis)

Egmont, 2007

343 sivua

Suomentanut: Juhani Tolvanen

(The Complete Peanuts, 2007)

Luettu: 23.7.2015

Mistä: kirjastosta

Kaikkihan tuntevat Tenavat, eikö? Pyöreäpäinen Jaska Jokunen, maailman tunnetuin beagle Ressu, pieni keltainen lintu Kaustinen (jota puhuttelin lapsena vahingossa Koistiseksi), pölypilveä mukanaan kuljettava Rapa-Ripa, pulpetin ääreen nukahteleva Piparminttu-Pipsa, musikaalisuuden lapsinero Amadeus, terapiaa tarjoava Tellu ja muut hahmot ovat ikimuistoisia ja kulkeneet jossain muodossa mukanani pienestä asti. Sarjakuvat, animaatioelokuvat ja oheistuotteet ovat yhtä suurta menestystarinaa, jotka puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia. Nappasin Täydelliset tenavat mukaani kirjastosta ja lueskelin sitä hiljalleen muutama strippi kerrallaan.

     Tenavia edeltänyt sukupolvi parodioi maailmaa. Schulz loi maailman.

(David Michaelis Charles M. Schulzista kirjoittamassaan elämäkerrassa Schulz and Peanuts, 2007) 

Täydelliset Tenavat sisältää Charles M. Schulzin ensimmäiset Tenavat-sanomalehtisarjakuvastripit vuoden 1950 marraskuusta vuoden 1952 joulukuulle, kaksi Schulzin haastattelua Juhani Tolvasen, Rick Marschallin ja Gary Grothin haastattelemana sekä pätkän Schulzin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut David Michaelis. Kuten sivumäärästä voi päätellä mahtuu kansien väliin monta tarinaa, suurin osa niistä on neljän vierekkäisen ruudun strippejä, mutta poikkeuksiakin mahtuu mukaan. Schulz vaihtelee myös strippien sisällön tyyliä, aina ei tarvita sanoja vaan kuvien voi antaa puhua puolestaan. Vauhdikas ja vimmainen Amadeus-strippi on tästä mitä mainioin esimerkki ja ehdottomasti yksi suosikkini kirjasta.

Omat Tenavat-kokemukseni ovat tuoreemmasta tuotannosta ja yllätyinkin siitä kuinka vanhimmat stripit poikkeavat myöhemmästä tuotannosta. 4-vuotias Jaakko "Jaska" Jokunen on kyllä mukana alusta asti, mutta ilman tunnistettavaa siksak-kuviota paidassaan (kuvio ilmestyy paitaan joulukuun 1950 stripeissä). Näissä ensimmäisissä stripeissä Jaska Jokunen seikkailee mm. Kielon, Paven ja Lipen kanssa, mukana on myös Ressu, mutta ei pyöreä- vaan suippokuonoisena eikä suinkaan Jaska Jokusen koirana vaan jossain muualla asuvana tassuttelijana. Lopulta strippeihin ilmestyy myös niitä minulle tutumpia hahmoja kuten Tellu, tosin hieman erinäköisenä kuin se uudempien strippien Tellu.

Hahmot ovat olleet myös selvästi äkäisempiä, ilkeämpiä ja toisinaan jopa väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Silti stripeissä on ollut heti alusta mukana hauskuuden lisäksi myös se syvällisempi, ehkä enemmän aikuislukijoille avautuva taso, joka on säilynyt myös uudempaan tuotantoon. Näitä pikkuvanhoja, itsetunto-ongelmaisia, hauskoja ja ihania naperoita on pakko rakastaa!

Pidin todella paljon sarjakuvista, mutta tekstiosuudet eli haastattelut ja ote elämäkerrasta tuntuivat kovin irrallisilta. Toki ne ovat informatiivisia ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta kun kirjoitustyyli niissä on joko töksähtävä (haastattelut) tai runsaan maalaileva (elämäkertaosuus) ei kirjaa voi kehua kovin tasaiseksi kokonaisuudeksi. Lukisinkin mieluummin sarjakuvat sarjakuvana ja Schulzin elämäntarinan kokonaan erillisenä teoksena. Onhan tämä kuitenkin mukava kurkistus sekä Tenavien että Schulzin historiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa yllättävä ja riemastuttava strippi, jossa on kuitenkin ripaus raadollisuutta lasten tytöt vastaan pojat -ajatteluvaiheessaan:

Rastitan kirjankansibingossa ruudun Fiktiivinen hahmo.

Psst! Jälleen yksi Tenavat-sukupolvi on syntynyt. Meillä pyöri tänään televisiossa villasukkalasten valitsemana Ressu lähtee maailmalle, lisäksi nuoremmalla villasukkalapsella oli jalassaan Ressu-leggarit ❤ Kuvausrekvisiittana oleva Ressu on niitä harvoja pehmoja, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen. Itse asiassa se taitaa olla kulkeutunut minulle veljeltäni.

James Franco: Palo Alto - Novelleja

James Franco: Palo Alto - Novelleja

Schildts & Söderströms, 2012

207 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Palo Alto. Stories, 2010)

Luettu: 19.7.2015

Mistä: kirjastosta

Tämä kesä ei ole hirveästi suosinut ulkona lukemista, mutta lauantai oli ilahduttava poikkeus. Auringonpaiste, kirja ja viltti on mitä parhain yhdistelmä (imin lämpöä itseeni talven varalle kuin aurinkokenno konsanaan). Pihalukemisenani oli Siinan blogista bongattu lukuvinkki, James Francon Palo Alto. Pidän kovasti James Francosta näyttelijänä (hänessä on jotain samaa kuin nuoressa Johnny Deppissä) enkä tiennyt, että hän on myös kirjailija. Varsinainen monilahjakkuus! Kirja hyppäsi lopulta lukupinoni kärkeen kirjapolkua seuraamalla. Edellisessä lukemassani kirjassa päähenkilön koulukaveri esitelmöi pitkästi Palo Alton kaupungista, pakkohan tämä kirja oli nostaa lukupinon päällimmäiseksi kun noin selvästi suunta (kirja)sormella osoitetaan.

Palo Alto, Kaliforniassa sijaitseva kaupunki on tarinoiden kuhiseva keskus ja äänenä toimii kourallinen siellä asuvia nuoria. Piiri pieni pyörii ja yhden novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavassa novellissa pääosassa. Kosteat bileet, tappelut, pilven polttaminen, mustasukkaisuus, autolla ajelu, aseet, jalkapallo, koripallo, eka kerta, mones kerta, kaverit, unelmat, pelot. Räkäisiä nauruja, ongelmia ja suuria tunteita, Palo Alton kulmat ja koulut. High school -opinnoilla on nuorten ajatuksissa kovin vähäinen arvo, koulussa käydään lähinnä kääntymässä, ihailemassa tyttöjä/poikia, pelaamassa ja joskus saamassa turpaan.

Novellit menevät niin vahvasti limittäin, että luin kirjan ehkä ennemmin romaanina kuin erillisinä novelleina. Vauhdikas ja vimmainen tunnelma toistuu tarinoissa ja osaan henkilöistä ehtii tutustua paremmin, kerronta ja tapahtumat poukkoilevat suunnasta ja näkökulmasta toiseen. Palo Altosta muodostuu elävän kuvailun ansiosta ikään kuin yksi henkilöistä, kaikki yhteen kokoava voima.

     Hiivimme etupihalle ja kadulle ja sitten olimme päässeet matkaan. Olimme vapaita ja meillä oli ritsat.
     Kadut olivat tyhjä kulissi. Kaikki päivän säännöt olivat poissa.
     Kortteleita reunustivat harmaat valopylväät, joiden päässä oli soikea lamppu, ja niistä lankesi valkoisenkeltaisia säteitä betoniin. Keskellä säteitä, siinä missä ne osuivat jalkakäytävään, oli kuin nougatia.
     Kuljimme maitomaisen valon läpi varjoihin.
     Pensaat tarkkailivat meitä, ja puut ravistivat lehtiään kuin eläin olisi ravistanut turkkiaan. Tuuli puhalsi raukeina puuskina, kuiskattuina muistutuksina.
     Kuulimme autojen ajavan yksinäisyydessään Oregon Expresswaylla, harmaalla alueella, näkymättömissä.
     Ilma oli pidätettyä hengitystä, ja talojen varjoisat julkisivut olivat nukkuvia koiria.

Vaikka tarinoissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää on kirja yllättävän vetävä. Välillä henkilöiden lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä, puuduttavaa kännipaatosta ja pilvipöllyistä tajunnanvirtaa, välillä kuvailu on yksityiskohtaisempaa ja vivahteikkaampaa, minäkertoja saattaa nauttia kirjastosta, kuvata kauniisti vanhusten piirteitä ja puhua heistä arvostavasti. Franco on kirjoittanut henkilöhahmoja, joiden eri puolet yllättävät.

Ensivaikutelman perusteella kuvittelin haukkaavani keveän välipalan, mutta kirja sai ihan huomaamatta ajattelemaan vakavia aiheita kuten itsetunto- ja päihdeongelmia sekä nuorten hyväksikäyttöä. Hämmentävä kirja, josta on näin tuoreeltaan vaikea sanoa pidinkö vähän vai paljon. Ehkä katson tähän väliin jonkun Francon tähdittämän elokuvan ja mietin kirjaa sitten uudelleen (eilen tuli Annapolis, harmi kun en huomannut ajoissa!).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piirsin elämää heidän silmiinsä, vaikka monien katse oli jo sammunut.

Kirjabingossa rastitan kohdan Mustavalkoinen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Otava, 2007

367 sivua

Luettu: 12.7.2015

Mistä: kirjastosta

Hannu Väisäsen Antero-trilogian aloitusosa Vanikan palat toimi pari vuotta sitten lohtukirjanani. Aika kului ja vaikka kaipasin välillä Anteron tarinan pariin huomasin kuitenkin viivytteleväni tämän toisen osan aloittamista. Entä jos en enää pidäkään tarinasta? Mitä jos kauniiden lauseiden paino on haihtunut näiden kahden vuoden aikana? Jos Vanikan palat olikin vain täsmäkirja raskaaseen hetkeen ja nyt Toiset kengät olisi vain tylsää haahuilua Anteron elämänvaiheissa Oulun kaduilla?

Intiön kasarmialue ja kerrostalot jäävät taakse kun Antero perheineen muuttaa Vainion kaupunginosaan omakotitaloista täyttyvälle asutusalueelle. 12-vuotiaan Anteron elämä on täynnä taitekohtia. Muuton lisäksi yhdeksi elämän merkkipaaluista nousee typpitehtaan räjähdys, joka värjää öisen taivaan uskomattoman upeilla väreillä ja sysää Anteron lapsuudesta nuoruuteen. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää väripaletilla taiteilua, isä johtaa edelleen perhettä tiukalla otteella ohjeineen ja sääntöineen ja suunnittelee Anteron elämänpolkua oman mielensä mukaan. Itsenäistyminen tuntuu kovin vaikealta. Oma tila ja rauha löytyy milloin juuttikankaisesta perunasäkistä, saunan lauteiden alta tai kuvioista, joita mustepisara muodostaa tipahtaessaan lasipullossa olevaan veteen. Haaveet muodinmukaisista mokkakengistä muuntautuvat unelmaksi taidelukio-opinnoista Savonlinnassa, mutta kuinka vakuuttaa isä haaveen tärkeydestä? Eihän koulussa opeteta edes latinaa.

     - Kun menemme oppikouluun, kun meistä tulee maistereita ja kun me sitten... Joka toisella askelella isä jakoi meidät taas kerran ainakin kahdeksi, olimme yhteen valjastettu hevospari joilla oli yhteinen päämäärä ja yhtä paljon vedettävää.
     Olin luullut että se kausi elämässä jolloin minut monistetaan "meiksi", jolloin toiveeni ja pyrkimykseni ovat yhteiset isän kanssa olisi jo ohi, mutta niin ei vieläkään ollut. Milloin minusta tulisi yksikkö, milloin saisin vetää tai työntää omaa ihmisen kärryäni aivan itse?

Lapsikertojasta on kehittynyt asioita ja niiden syy-seuraussuhteita syvällisemmin pohtiva teini, joka etsii toistuvasti häikäistymisseuraa, itsenäistyy ja suunnittelee tulevaisuuttaan. Hipoissa on käytävä ja siellä on käyttäydyttävä tapojen mukaisesti. Taidepiireissä sentään saa olla enemmän oma itsensä, vaikka sielläkin täytyy lunastaa oma paikkansa joukossa. Anteron tekemä irtiotto kirjan lopussa saa melkein hihkaisemaan, hyvä Antero, anna mennä! Kolmas osa antaa varmasti taas jotain uutta, aikuisen Anteron näkökulman.

Tarina elää taiteesta, vaikka konkreettisesta taiteesta puhutaan tarinassa varsin vähän. Antero kokee ilmiöt ja asiat taiteen kautta. Väisänen piirtää ja maalaa sanoilla, näyttää asioita aivan eri näkökulmista kuin mihin lukija on tottunut ja muuttaa merkitykset tavallisesta taiteelliseksi. Betonimyllyn pyöriminen ei ole pelkkää rakennustyömaan rutiinia vaan tunteellinen elämys. Appelsiini ja sen syöminen kuvataan lähes eroottissävyisenä. 

Toiset kengät on nautinnollinen ja herkkä, mutta se ei ehkä ihan yllä tunnelmaltaan yhtä korkealle kuin Vanikan palat. Kirja saa kuitenkin aikaan vahvoja tunteita ja lähes fyysisen reaktion. Lukiessa rauhoittuu ihan huomaamatta, tuntuu kuin syke hidastuisi ja hengitys syvenisi. Hyvän kirjan kuuluu tuupertaa kuten Antero tarinassa toteaa. Sen kirja teki, hyvällä tavalla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muita huviretkeläisiä aallokko ei huolestuttanut, minä kasvatin huoleni kuuden ihmisen kokoiseksi.

Luettua elämää -blogin Elina kirjoitti kirjasta erittäin osuvasti ja kauniisti.

Kirjankansibingosta rastin keskimmäisen ruudun eli Kengät.

Päätalon jalanjäljillä Kallioniemessä

Yksi kesäni ehdottomista kohokohdista koitti kesäkuussa kun pääsin viikonloppureissun päätteeksi käymään kirjailija Kalle Päätalon tekopitäjässä Taivalkoskella, Jokijärvellä. Ajattelin, että ehdimme korkeintaan ajamaan paikan ohi, mutta aikaa oli käydä perillä asti. Mutkaisen ja mäkisen pikkutien päässä oli pienehkö pysäköintialue, opaskyltti ja portti, josta avautui tällainen näkymä. Kallioniemi, Kalle Päätalon lapsuudenkoti. Juuri sellaisena kuin kirjojen perusteella kuvittelin.

Vanhasta navettarakennuksesta sai ostaa pääsyliput, pientä purtavaa ja museokaupan tuotteita. Kallioniemi-paidan ostamatta jättäminen saattaa vielä harmittaa... Kallioniemessä oli paikalla opas, joka kertoili paikan historiasta, alueella sai myös kiertää omaan tahtiin niin kuin mekin osaksi teimme.

Talon oikea pääty on vanha pirtti eli vuonna 1922 Mäkelästä Kallioniemeen uitettu Meijerikamari, johon kuuluu kööki ja pirtti. Vasen puoli taas on uusi pirtti,jota Herkko alkoi rakentaa vuonna 1931 vanhan puolen jatkeeksi.

Kukkia ikkunalla, ihan kuin Riitun aikoina. Melkein kuulen Herkon mototuksen, kaiken maailman turhuuksia sitä pitää hyysätä...

Porstuasta avautuu näkymä kapeaan köökiin.

 

Oikealle mentäessä päästään vanhaan pirttiin ja siinä se nyt on, pirtin vasemmalla laidalla, satusedän eli Antti Lohilahden muuraama paikkaansa hakeva uuni. Yhä pystyssä. Tosin opaskyltin mukaan kyseessä on Veijo Jussilan vuonna 1986 muuraama näköisuuni, ehkä alkuperäinen olisi jo nyykähtänyt nokalleen.

Nurkkahyllystä löytyy mm. perhevalokuvia ja Päätalon tuotantoa. Kamarista löytyy myös kangaspuut.

Valoisan ikkunan edessä pöydällä, ruudullisella pöytäliinalla kukan vieressä on Kalle Päätalon kuva. Teki mieli istahtaa hetkeksi tuolille, kasvotusten kirjailijan kuvan kanssa. Huokaista hetki suuren sanataiturin kodissa.

Köökistä vasemmalle avautuu ovi uuteen pirttiin, jonne muurattiin uusi uuni vanhan kallistellessa pettävillä hirsiperustuksillaan. Pirttiä asusti koko Päätalon natsuuna eli Herkko, Riitu ja seitsemän lasta.

Pirtti huokui vanhaa aikaa, kiitos useiden vanhojen esineiden. Pirtti kylpi ikkunoista tulevassa valossa, kaikkialla oli puhdasta, lattioilla oli värikkäät räsymatot. Ihan kuin olisi siirtynyt menneeseen aikaan ja olisimme tulleet kyläilemään ja talonväki olisi vain piipahtanut ulos.

Tästä ikkunasta oli hyvä tarkastella vastarannalta tulijoita, mutta vaivihkaa, ettei vieraat näe tuijottajia verhojen välistä. Onko atimoita vai vieraampaa sakkia?

Vastarannalla häämöttää Hilturanta. Vasemmalle katsottuna katse osuisi Villisaareen, jossa Kalle poikasena harrasti urheilua ja jossa myös pelattiin korttia ja tanssittiin.

Rannassa seisoo savusauna. Saunan lämmitys oli ikuinen riidan aihe sillä Herkon mielestä Riitu ei osannut juuri koskaan lämmittää saunaa kunnolla, tikua jäi aina löylyihin. Saunassa tuoksui tuore savu, opas oli pitänyt tulta saunassa samana aamuna. Kuppauslämmin sauna ei kuitenkaan ollut. Saunan porstuassa oli esillä kuppauskuvia.

Näkymä talolle rannasta katsottuna.

Rannan tuntumassa on myös aitta.

Kallioniemen rannassa Jokijärveä vartioi Uneutettu vonkamies, patsas, jonka Kalle Päätalo tilasi taiteilija Veikko Hautavaaralta. Kun Päätalo kuuli Iijoen uiton päättymisestä hän päätti, että patsas pitää sijoittaa hänen Tampereen kotinsa sijasta hänen lapsuudenkotinsa rantaan, tukkilaisten muistoksi.

Kallioniemessä käynti oli todella upea kokemus. Tuntui hienolta nähdä kaikki ne paikat, joista Päätalo on kirjojensa sivuilla kertonut. Paikan omistava Kallioniemi-Säätiö tekee hienoa työtä, museotoiminta ja paikan pitäminen auki Päätalosta kiinnostuneille on kunnioitettava teko. Kiitos siitä!

Ja mitä tekee lukutoukka päästessään yhden kirjallisen idolinsa synnyinsijoille? Kaivaa tietysti laukusta (paikkaan sopivan) kirjan ja istahtaa lukemaan, edes pari riviä.

.

Taivalkoskella vietetään vielä tänään sunnuntaina Päätaloviikkoa (29.6.-5.7.2015), joten Kallioniemi on sikälikin kovin ajankohtainen. Toivottavasti pääsen joskus osallistumaan tapahtumaan. Viimeistään sitten kun koko sarja on luettu?

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Kuvittanut Dave McKean

Otava, 2009

303 sivua

Suomentanut: Inka Parpola

(The Graveyard Book, 2008)

Luettu: 28.6.2015

Mistä: kirjastosta

Vierailen usein kirjastossa lasten- ja nuorten osastolla villasukkalasten kanssa, mutta sieltä tarttuu harvemmin mukaani muuta luettavaa kuin Viisikoita. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen sillä esille oli nostettu sen verran kiinnostavannäköinen kirja sekä nimeltään että ulkoasultaan. Neil Gaimanin nimi on tuttu, mutta en muista lukeneeni häneltä mitään ennen Hautausmaan poikaa. Pidän nimen mielessä jatkossakin!

Eräänä iltana noin 1,5-vuotias poika herää rysähdykseen ja lähtee sängystään, laskeutuu alas portaita, poistuu avonaisesta ulko-ovesta ja suuntaa läheiselle hautausmaalle. Onneksi, sillä se pelastaa hänen henkensä. Poika on juuri jäänyt orvoksi, mutta rouva ja herra Owens adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden nimen. Pojasta tulee Ei-kukaan Owens, Eikku, ja hän saa samalla kunniakuolleen arvonimen. Eikku kasvaa hautausmaalla ja saa opetusta sen kuolleilta asukkailta ja holhoojaltaan Silasilta. Kaikesta kuolleiden järjestämästä suojelusta huolimatta vaaroja on vaikea välttää hautausmaalla ja varsinkaan sen ulkopuolella, jossa Eikkua etsii eräs tummanpuhuva mies.

     Ukkonen jyrähti, lujaa ja äkillisenä kuin kiväärinlaukaus, ja raju sade lankesi maahan. Jack oli järjestelmällinen, ja hän alkoi suunnitella seuraavaa siirtoaan - hänen täytyisi käydä kyselemässä kaupungin asukkailta, värvätä ihmisiä toimimaan hänen silminään ja korvinaan kaupungissa.
     Hänen ei olisi pakko kertoa konvokaation jäsenille, että hän oli epäonnistunut.
     Niin tai näin, hän vakuutti itselleen pujahtaessaan kaupan markiisin alle aamusateen langetessa kyynelten lailla, hän ei ollut epäonnistunut. Ei vielä. Ei vielä vuosiin. Aikaa oli runsaasti. Aikaa saattaa päätökseen tämä tehtävä. Aikaa leikata viimeinen langanpätkä.

Täpärästi hengissä selvinnyt pikkupoika, hautausmaa ja kummituksia, Gaimanin tarina imaisee mukaansa heti ensisivuilta ja sinne tänne ripoteltu McKeanin mustavalkoinen kuvitus lisää tarinan synkkyyttä. Tarinasta löytyy kuitenkin myös mustaa huumoria kun Gaiman mm. leikittelee kuolleiden hautakivikirjoituksilla ja kummitusten tilannekomiikalla. Elämä (sana kieltämättä on ristiriidassa kun kyseessä ovat kuitenkin kuolleet henkilöt!) hautausmaalla on kiehtovaa ja Eikun vaiheet kiinnostavaa luettavaa. Hautausmaa on suuri ja sinne mahtuu monenlaista asukasta ja vierailijaa, osaan heistä tutustuu paremmin ja osaan huonommin, kaikilla kuitenkin tuntuu olevan tarkkaan harkittu osansa tarinassa. Hautausmaan asukkaat ovat eläneet ja kuolleet eri aikoina ja heidän aikakautensa tavat tulevat mukavasti esiin tarinassa.

Tarinan päähenkilö Eikku kasvaa kirjassa pienestä taaperosta teini-ikäiseksi. Hän tuntuu olevan läpi kirjan hieman ikäistään vanhempi, mutta juonen kulku ei tästä kärsi. Odotin yksinkertaisempaa juonta ja olin positiivisesti yllättynyt kun tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä. Tasaisten hetkien jälkeen juoni lähti uusille kierroksille ja meno yltyi välissä melko hurjaksi, jopa pelottavaksi. Kirjassa oli muutamia genrelle tyypillisiä ratkaisuja, mutta tarina oli kerrottu hyvin. Kielelliset koukerot kuten erilaisten taivaankappaleiden kuvaus oli nautinnollista ja vaikuttavaa luettavaa. Kas näin:

      Kuollut aurinko laski ja taivaalle nousi kaksi kuuta. Toinen oli valtava, rokonarpinen ja valkoinen ja tuntui peittävän puolet horisontista, vaikka kutistuikin noustessaan. Toinen taas oli pienempi, sinivihreä kuin homesuonet juustossa.

Ja näin:

     Valtava kuu nousi, ja pienempi homeenvärinen, ja niiden joukkoon liittyi vielä rubiininpunainen kuu, ja harmaa susi juosta hölkytti tasaista tahtia niiden alla halki luuerämaan.

Ei voi väittää, että lasten- ja nuorten kirjallisuus olisi suorasukaista ja tylsää, edes aikuislukijalle. Minua ärsytti suuresti kun jouduin keskeyttämään lukemisen, olisin halunnut ahmaista tämän yhdeltä istumalta! Synkkään ympäristöön istutettu upea tarina sopii hyvin nuorelle lukijalle ponnahduslaudaksi kohti vielä jännittävämpiä tarinoita ja aikuisten kirjoja, ei siis välttämättä ihan pienimmille lapsilukijoille. Hautausmaan poika on täynnä tunnelmaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli maan alla, hyvässä paikassa, pää omalla tyynyllä, ja lempeä, nääntynyt pimeys otti hänet valtaansa.

Hautausmaan poika on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Booking it some more, Kirjavinkit Viljakkalasta, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Notko, se lukeva peikko.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Sininen.

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

(Iijoki #8)

Gummerus, 1978

729 sivua

Luettu: 22.6.2015

Mistä: lahja

Karoliinan IIjoki-kimppaluku jatkui myös tälle vuodelle, mutta osa per kuukausi oli minulle turhan tiivis tahti, joten jatkoin lukemista omaan tahtiini. Lukunopeuteni hidastui heti kun jättäydyin lukemaan sarjaa itsekseni, mutta se ei haittaa. Olin lainannut Miinoitetun rauhan kirjastosta, mutta vaihdoin kirjan lennosta tähän saamaani omaan, papan vanhaan kirjaan. Papan kirjoissa ei ole enää kansipaperit tallessa, mutta tunnearvo paikkaa kyseisen puutteen.

Suomessa eletään välirauhan aikaa ja Kallen komppania on majoittuneena Savukoskelle. Kalle on ansainnut itselleen kirjepioneerin lisänimen ahkeralla kirjeenvaihdolla tyttöjen kanssa, seurustelu paperilla on hänelle paljon helpompaa kuin kasvotusten. Poteroiden ja juoksuhautojen kaivaminen sekä miinoitustyöt ovat arkipäivää ja jatkuvan sotavalmiudessa olon myötä rauha ei tunnu kovin vakaalta. Onneksi väliaikaiset lomakiellot raukeavat ja korpraaliksi ylennetty Kalle pääsee vuorollaan lomalle Kallioniemeen. Loma ei ole pelkästään iloinen tapahtuma, Kallelle selviää, että hänen kirjojaan on lainattu kylälle majoittuneille sotilaille ja niiden kunto on sen mukainen. Matkaan mahtuu myös nuorta lempeä, sairastuminen ja onneton lomaltapaluumatka. Keittiömestari Päätalo joutuu kirjan aikana pakkaamaan Tulivuoreksi nimetyn kenttäkeittiön useampaan kertaan kun komppania siirretään Savukoskelta Ouluun ja lopulta Iihin asti.

Jouduin ihmettelemään, kun kolonnamme alkoi lähestyä Iin Haminan seutuja, sillä asutusta oli enemmän kuin olin puheitten perusteella kuvitellut. Itse Iin Hamina, jonka rakennukset seisoivat Iijoen etelärannalla, oli kuin pieni kaupunki. Punaisiksi maalattuja rakennuksia oli lähes toinen toisessaan kiinni oudon mutkaisen ja kapean pääkulkuväylän varrella. Kaikki rakennukset eivät olleet asuintaloja. Oli myös ulkorakennuksia ja hökkeleitä jos jonkinlaisia. Lisäksi Iijoen törmässä seisoi huomattavan paljon aittarakennuksia.

     Iijoki, kotijokeni, valui leveänä ja tällä kertaa synkän mustana lumen valkaisemien törmien välissä. Vesi joka oli virrannut Jokijärven läpi, osa Kallioniemen rantaa huuhdellen, kulki siinä viimeisiä kilometrejään ennen kuin hajoaisi Pohjanlahteen... Enpä ollut osannut kuvitella, että suorittaisin osan asepalvelustani saman joen suulla jonka törmällä olen syntynyt ja kasvanut!

Kieltämättä pioneerikomppanian arkinen elämä Savukoskella ei ollut niin kiinnostavaa luettavaa kuin Kallen aiemmat vaiheet kotimaisemissaan Jokijärvellä. Toki mukaan mahtuu monenlaista sattumusta ja tapahtumaa, mutta Miinoitettu rauha on hitaampi ja tasapaksumpi kuin aiemmat osat. Pientä piristystä tuo Kallen ja hänen uuden isänsä Hiltu-Jakin tapaaminen ja Kallen loman tapahtumat, vaikkakin Kallen lomalta paluu on surullista luettavaa kun viina vie miestä yhtä vahvasti kuin korttipelit konsanaan. Samoin Kallen telttakavereiden tekemä kirjekepponen tuntui erityisen kurjalta ja julmalta, pystyin asettumaan Kallen saappaisiin ja tuntemaan noloutta ja vihaa kepposta toteuttaneita "kavereita" kohtaan. Kallen mielenlujuutta koetellaan muutenkin useaan otteeseen, milloin on kyseessä taiteilu tyttöjen välillä tai rautaisannoksiin liittyvän ongelman selvittäminen. Kyseiset rautaisannokset nousevatkin tarinassa isoon osaan, mutta yllättäen asian lopullinen käsittely ohitetaan.

Pidän edelleen Päätalon yksityiskohtaisesta tavasta kuvata asioita ja tapahtumia. Lukukokemusta ei kannata pilata kiireellä vaan kuvailusta pitää ehtiä nauttia. Ihmettelen ja ihailen sitä kuinka tarkasti Päätalo on jaksanut kuvata ja ennen kaikkea muistanut tapahtumat ja miten hän saa lukijan pysymään mukana tuossa runsaudessa sivusta ja kappaleesta toiseen. Välillä kuvailu on todella lämmintä ja tunteikasta, mutta myös tilannetajua on mukana, naisseikkailuissa ei mennä ihan yksityiskohtiin. Erityisen innoissani olin viimeisestä kymmenestä sivusta kun minulle selvisi, että Kallehan on ollut armeija-aikanaan minun kotikunnassani! Saa nähdä kuinka pitkän ajan komppania Iissä viettää, se selvinnee seuraavassa osassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyssykatarit hiiteen ja hurroomeininki päälle...

Ps. Osaako joku arvata missä kirjakuva on otettu? Kyseisestä paikasta on tulossa erillinen postaus kunhan saan loputkin kuvat koneelle ja kirjoitettua siitä jotain muutakin kuin onnesta huokailevaa hehkutusta. Tosin hehkutusta voi olla hieman vaikea suodattaa, niin innoissani olen edelleen!

Miinoitettu rauha muualla: Kirjava kammari, Päätalon matkassa.

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta

Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.

Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.

Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (#16)

Tammi, 2005

175 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go to Mystery Moor, 1954, #13)

Luettu: 8.6.2015

Mistä: kirjastosta

Tuli taas nautittua Viisikko-välipala, juuri sopivaa kesälukemista. Vanhempi villasukkalapsi aloitti sarjan paljon minua myöhemmin ja otti jo minut lukutahdissa kiinni. Luen siis nyt kirjoja samaan tahtiin hänen kanssaan, en kai minä nyt voi jälkeenkään jäädä ;) Varsinkaan kun hänen kanssaan on niin mahtava keskustella kirjasta tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Onnea on lukevat lapset.

Serkukset ovat loman alussa hajallaan kun Dick ja Leo ovat poikaleirillä ja Anne sekä Pauli Tim-koiransa kanssa ovat majoittuneet ratsastuskoululle. Loma ei suju sopuisissa merkeissä sillä koululla viettää lomaansa myös toinen poikatyttö Henry eli Henrietta. Pian Pauli saa muuta ajateltavaa kun rakkaat serkut saapuvat paikalle, mutta jatkaa silti vielä hetken tuittuiluaan Henryä kohtaan. Majoitustilat alkavat olla täynnä ja viisikko saa idean lähteä telttailemaan läheiselle Kummitusnummelle, jonne on matkannut myös mustalaisjoukko mukanaan heidän tuttavansa Niisku hauskan Vikke-koiransa kanssa. Seikkailusensorit ovat pystyssä välittömästi jo tutustumisretkellä tuolle oudonnimiselle nummelle.

– Jo nimi vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. – Kummajaisnummi, Dick sanoi heidän ratsastaessaan. – Katsokaa nyt, miten tätä riittää kilometrikaupalla, ja piikkihernettä keltaisenaan.

 – Mutta ei tämä minusta erityisen kummalta tunnu, Henry sanoi.

– Jollakin tavalla täällä on kovin hiljaista. Tuntuu ihan kuin kauan, kauan sitten olisi tapahtunut jotakin, ja kuin ilmassa olisi aavistus että se tapahtuu vielä kerran, arveli Anne.

Muistelin tämän olevan yksi suosikkiviisikkojani, mutta mitään sen tarkempaa muistikuvaa minulla ei tarinan juonesta ollut. En lue Viisikoiden takakansia sillä haluan muistaa tarinoista mahdollisimman vähän, joten sen puolesta juoni säilyi yllätyksenä. Kansikuva kuitenkin paljastaa melkoisen paljon eli tarinaan liittyy oleellisesti nummelle ilmestyvä salaperäinen lentokone (1970-luvun valokuvakannessa, jotka ovat mielestäni ne ainoat oikeat viisikkokannet, viisikko kävelee nummella junanraiteita pitkin säkkiä kantaen). Ei tämä "ennakkopaljastus" niin hirveästi lukukokemusta häirinnyt, mutta ehkä vähän kuitenkin. Enemmän minua häiritsi tarinassa olevat kirjoitus- ja huolimattomuusvirheet. Viisikko kuuntelee vanhan sepän tarinointia Bartleista ja mustalaisista. Myöhemmin Bartleista puhuttaessa  nimi on pyörähtänyt Bardeiksi ja sitten puhutaan taas Bartleista. 

Kun sarjaa lukee tiiviihköllä tahdilla tulee joihinkin toistuviin asioihin kiinnitettyä huomiota. Runsaat eväät ovat minulle se mieluisin Viisikoiden tavaramerkki, vähemmän miellyttävä piirre on taas esimerkiksi tyttöjen vähättely. Lisäksi useassa osassa on mustalaiset eli romanit kuvattu korostuneen töykeiksi ja epärehellisiksi. Tässäkin kirjassa löytyy kaikki kolme tekijää, onneksi tytöt kuitenkin osoittavat reippautensa ja mustalaisten joukosta löytyy luotettava ystävä. Kirja on aikansa kuva ja ehkä nykyään kun suvaitsevaisuudesta puhutaan niin paljon pistää tuollainen lokerointi silmään.

Vaikka suurin hohto tarinasta oli jäänyt jonnekin vuosien varrelle viihdyin kuitenkin hyvin kauniissa nummimaisemissa ja hiekkakuopilla, hyvistä eväistä nauttien ja kulkurimerkkejä seuraten. Jännitystäkin oli sopivasti. En yhtään ihmettele, että tämä on ollut yksi suosikkiviisikkojani.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Sehän on kiva, William sanoi iloisesti ja kopisteli portaita alas kuin uskollinen pikku poni.

Myös sheferijmin mielestä tämä on yksi parhaita Viisikkoja.


EDIT 10.6.2015
Viisikko salaperäisellä nummella tuo rastin kirjankansibingon ruutuun Monta henkilöä.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen tarinoita
Osuuskumma 2015
278 sivua
Luettu: 29.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Perehtymiseni kotimaiseen kauhuun näkyi pysähtyneen Anneli Kannon toimittamaan Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta -teokseen. Katajalan novellikokoelma tuli vastaan kuin tilauksesta ja olenkin viime aikoina lukenut yöpuolen tarinoita pieninä annoksina sopivissa väleissä. Mielellään iltahämärässä, täytyy maksimoida jännitys!

Novellikokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Kymmenen kuvaa kuolemaan
Jos lähtee sutta karkuun
Verenperintö
Äijön pojat
Korpin silmät kaiken näkevät
Rautakihlat
Ääni kellarissa
Vuoronvaihto
Eivätkä he kokoontuneet vuorelle
Egyptin yö
Morgan Giffordin maalaukset
Ikuisten unien loppu
Korkea kiertorata

Osa Jussi Katajalan novelleista on julkaistu aiemmin ja kolme tarinoista on ennen julkaisemattomia. Aiheissa on mukavasti vaihtelua, on ihmissusia, vampyyrejä, skandinaavista mytologiaa, veden väkeä, maahisia, enkeleitä, demoneja, kyseenalaisia keinoja käyttävä kauhukirjailija sekä muuan metrolinja, jolla kulkevaan junaan et halua joutua. Maan alta sekä maahisten luolista että arkeologisten kaivausten parista ponnahdetaan Antarktiksen jäätiköiden kautta aina avaruuteen asti kun kansainvälisellä avaruusasemalla tapahtuu outoja. Yöpuolella voi törmätä myös kammottavaan taiteeseen eikä kamerakaan välttämättä toimi odotetulla tavalla.

     Tuntematon nainen oli kaikissa kuvissa. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa hän juoksi metsästä kohti kameraa. Naisen kädet olivat ojennettuina eteenpäin. Niiden pitkät kynnet toivat mieleen petolinnun raatelukynnet. Hänen kasvoillaan oli mielipuolisen raivon ilme. Kolmannessa kuvassa oviaukossa seisovaa Lauraa ei näkynyt juuri lainkaan, sillä nainen oli jo niin lähellä, että täytti suurimman osan kuvasta. Naisen kädet olivat melkein kiinni kameran linssissä, ja hänen suunsa oli auennut äänettömään huutoon.

Edellinen lainaus on novellikokoelman aloitustarinasta Kymmenen kuvaa kuolemaan, joka on myös yksi suosikeistani kokoelmassa. Vaikka tarinan kerronta on alussa hieman yksinkertaisen oloista lyhyine lauseineen - sama piirre muuten häiritsi muutamassa muussakin novellissa - tihenee tunnelma nopeasti hiuksianostattavaksi. Kameran kuvaamasta naisesta piirtyy elävä (heh!) kuva ja vaikka novellin idea ei ole varsinaisesti mitenkään uusi se toimii. Kokoelman tarinat eivät sijoitu ainoastaan Suomeen vaan mukaan on tuotu mukavasti ja sujuvasti kansainvälisyyttä sijoittamalla tapahtumat esimerkiksi Tukholmaan (Vuoronvaihto) tai Luxoriin (Egyptin yö). Ilahduin myös yllättävistä juonenkäänteistä sekä siitä, että esimerkiksi avaruusaseman tekninen sanasto kuulosti uskottavalta.

Valitettavasti novellikokoelman ongelmana on hienoinen epätasaisuus ja jännityksen puute. Mukana on pari tarinaa, jotka eivät juuri sykähdyttäneet saati säikäyttäneet. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin ihan onnistuneita ja jännittäviä, muutama erittäin hyvä tarinakin kokoelmasta löytyi. Kokoelman heikoimpia novelleja oli mielestäni Jos lähtee sutta karkuun ja Verenperintö, parhaimmistoa oli aiemmin mainitsemani Kymmenen kuvaa kuolemaan, kokoelman niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät sekä Vuoronvaihto, kaikki kolme ovat kovin vakuuttavia, loppuun asti hiottuja ja jännittäviä. Tästä kolmikosta olisi mielellään lukenut pidempäänkin. Romaanit ovat edelleen minun juttuni, vaikka on ihan kiva välillä lukea myös novelleja. Toivottavasti Katajala innostuu joskus kirjoittamaan romaanin, uskoisin hänen takataskustaan löytyvän taitoa ja ideoita.

On pakko vielä mainita tuosta kannen ulkoasuratkaisusta, joka on vähän niin kuin pokkari, mutta kannet ovat löperön sijaan jämäkät taittokannet (french flap?). Kirja on kevyt kantaa ja se pysyy laukussakin siistinä. Tällaisia kovakantisista kevennettyjä kestäviä versioita keräisi mielellään kirjahyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Pahat voimat väijyy risteyksissä. Jos et ole varovainen, ne nappaa sut.

Korpin silmät on luettu muuallakin: Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa  Verenperintö mainittiin yhdeksi parhaista novelleista, Kirjahillassa kirja ei saanut kehuja, Kirjavinkeissä Mikko kehui kirjailijan tyylilajien hallintaa ja tyylitajua, Mustemaailmani -blogissa kehuttiin vaihtelevuutta, Satun luetuissa löydettiin jokaisesta novellista jotain kiinnostavaa.

Ps. Tabletilla bloggaamisen kausi jäi onneksi lyhyeksi, uusi läppäri on nyt ostettu ja otettu käyttöön. On huomattavasti helpompi naputella oikeita näppäimiä kosketusnäppäimistön sijasta. (Heti kun kehuin alkoi fonttikoot hyppiä mielivaltaisesti. Just.)


EDIT 10.6.2015
Korpin silmät sopii kirjankansibingon ruutuun Eläin.