Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (#16)

Tammi, 2005

175 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go to Mystery Moor, 1954, #13)

Luettu: 8.6.2015

Mistä: kirjastosta

Tuli taas nautittua Viisikko-välipala, juuri sopivaa kesälukemista. Vanhempi villasukkalapsi aloitti sarjan paljon minua myöhemmin ja otti jo minut lukutahdissa kiinni. Luen siis nyt kirjoja samaan tahtiin hänen kanssaan, en kai minä nyt voi jälkeenkään jäädä ;) Varsinkaan kun hänen kanssaan on niin mahtava keskustella kirjasta tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Onnea on lukevat lapset.

Serkukset ovat loman alussa hajallaan kun Dick ja Leo ovat poikaleirillä ja Anne sekä Pauli Tim-koiransa kanssa ovat majoittuneet ratsastuskoululle. Loma ei suju sopuisissa merkeissä sillä koululla viettää lomaansa myös toinen poikatyttö Henry eli Henrietta. Pian Pauli saa muuta ajateltavaa kun rakkaat serkut saapuvat paikalle, mutta jatkaa silti vielä hetken tuittuiluaan Henryä kohtaan. Majoitustilat alkavat olla täynnä ja viisikko saa idean lähteä telttailemaan läheiselle Kummitusnummelle, jonne on matkannut myös mustalaisjoukko mukanaan heidän tuttavansa Niisku hauskan Vikke-koiransa kanssa. Seikkailusensorit ovat pystyssä välittömästi jo tutustumisretkellä tuolle oudonnimiselle nummelle.

– Jo nimi vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. – Kummajaisnummi, Dick sanoi heidän ratsastaessaan. – Katsokaa nyt, miten tätä riittää kilometrikaupalla, ja piikkihernettä keltaisenaan.

 – Mutta ei tämä minusta erityisen kummalta tunnu, Henry sanoi.

– Jollakin tavalla täällä on kovin hiljaista. Tuntuu ihan kuin kauan, kauan sitten olisi tapahtunut jotakin, ja kuin ilmassa olisi aavistus että se tapahtuu vielä kerran, arveli Anne.

Muistelin tämän olevan yksi suosikkiviisikkojani, mutta mitään sen tarkempaa muistikuvaa minulla ei tarinan juonesta ollut. En lue Viisikoiden takakansia sillä haluan muistaa tarinoista mahdollisimman vähän, joten sen puolesta juoni säilyi yllätyksenä. Kansikuva kuitenkin paljastaa melkoisen paljon eli tarinaan liittyy oleellisesti nummelle ilmestyvä salaperäinen lentokone (1970-luvun valokuvakannessa, jotka ovat mielestäni ne ainoat oikeat viisikkokannet, viisikko kävelee nummella junanraiteita pitkin säkkiä kantaen). Ei tämä "ennakkopaljastus" niin hirveästi lukukokemusta häirinnyt, mutta ehkä vähän kuitenkin. Enemmän minua häiritsi tarinassa olevat kirjoitus- ja huolimattomuusvirheet. Viisikko kuuntelee vanhan sepän tarinointia Bartleista ja mustalaisista. Myöhemmin Bartleista puhuttaessa  nimi on pyörähtänyt Bardeiksi ja sitten puhutaan taas Bartleista. 

Kun sarjaa lukee tiiviihköllä tahdilla tulee joihinkin toistuviin asioihin kiinnitettyä huomiota. Runsaat eväät ovat minulle se mieluisin Viisikoiden tavaramerkki, vähemmän miellyttävä piirre on taas esimerkiksi tyttöjen vähättely. Lisäksi useassa osassa on mustalaiset eli romanit kuvattu korostuneen töykeiksi ja epärehellisiksi. Tässäkin kirjassa löytyy kaikki kolme tekijää, onneksi tytöt kuitenkin osoittavat reippautensa ja mustalaisten joukosta löytyy luotettava ystävä. Kirja on aikansa kuva ja ehkä nykyään kun suvaitsevaisuudesta puhutaan niin paljon pistää tuollainen lokerointi silmään.

Vaikka suurin hohto tarinasta oli jäänyt jonnekin vuosien varrelle viihdyin kuitenkin hyvin kauniissa nummimaisemissa ja hiekkakuopilla, hyvistä eväistä nauttien ja kulkurimerkkejä seuraten. Jännitystäkin oli sopivasti. En yhtään ihmettele, että tämä on ollut yksi suosikkiviisikkojani.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Sehän on kiva, William sanoi iloisesti ja kopisteli portaita alas kuin uskollinen pikku poni.

Myös sheferijmin mielestä tämä on yksi parhaita Viisikkoja.


EDIT 10.6.2015
Viisikko salaperäisellä nummella tuo rastin kirjankansibingon ruutuun Monta henkilöä.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen tarinoita
Osuuskumma 2015
278 sivua
Luettu: 29.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Perehtymiseni kotimaiseen kauhuun näkyi pysähtyneen Anneli Kannon toimittamaan Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta -teokseen. Katajalan novellikokoelma tuli vastaan kuin tilauksesta ja olenkin viime aikoina lukenut yöpuolen tarinoita pieninä annoksina sopivissa väleissä. Mielellään iltahämärässä, täytyy maksimoida jännitys!

Novellikokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Kymmenen kuvaa kuolemaan
Jos lähtee sutta karkuun
Verenperintö
Äijön pojat
Korpin silmät kaiken näkevät
Rautakihlat
Ääni kellarissa
Vuoronvaihto
Eivätkä he kokoontuneet vuorelle
Egyptin yö
Morgan Giffordin maalaukset
Ikuisten unien loppu
Korkea kiertorata

Osa Jussi Katajalan novelleista on julkaistu aiemmin ja kolme tarinoista on ennen julkaisemattomia. Aiheissa on mukavasti vaihtelua, on ihmissusia, vampyyrejä, skandinaavista mytologiaa, veden väkeä, maahisia, enkeleitä, demoneja, kyseenalaisia keinoja käyttävä kauhukirjailija sekä muuan metrolinja, jolla kulkevaan junaan et halua joutua. Maan alta sekä maahisten luolista että arkeologisten kaivausten parista ponnahdetaan Antarktiksen jäätiköiden kautta aina avaruuteen asti kun kansainvälisellä avaruusasemalla tapahtuu outoja. Yöpuolella voi törmätä myös kammottavaan taiteeseen eikä kamerakaan välttämättä toimi odotetulla tavalla.

     Tuntematon nainen oli kaikissa kuvissa. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa hän juoksi metsästä kohti kameraa. Naisen kädet olivat ojennettuina eteenpäin. Niiden pitkät kynnet toivat mieleen petolinnun raatelukynnet. Hänen kasvoillaan oli mielipuolisen raivon ilme. Kolmannessa kuvassa oviaukossa seisovaa Lauraa ei näkynyt juuri lainkaan, sillä nainen oli jo niin lähellä, että täytti suurimman osan kuvasta. Naisen kädet olivat melkein kiinni kameran linssissä, ja hänen suunsa oli auennut äänettömään huutoon.

Edellinen lainaus on novellikokoelman aloitustarinasta Kymmenen kuvaa kuolemaan, joka on myös yksi suosikeistani kokoelmassa. Vaikka tarinan kerronta on alussa hieman yksinkertaisen oloista lyhyine lauseineen - sama piirre muuten häiritsi muutamassa muussakin novellissa - tihenee tunnelma nopeasti hiuksianostattavaksi. Kameran kuvaamasta naisesta piirtyy elävä (heh!) kuva ja vaikka novellin idea ei ole varsinaisesti mitenkään uusi se toimii. Kokoelman tarinat eivät sijoitu ainoastaan Suomeen vaan mukaan on tuotu mukavasti ja sujuvasti kansainvälisyyttä sijoittamalla tapahtumat esimerkiksi Tukholmaan (Vuoronvaihto) tai Luxoriin (Egyptin yö). Ilahduin myös yllättävistä juonenkäänteistä sekä siitä, että esimerkiksi avaruusaseman tekninen sanasto kuulosti uskottavalta.

Valitettavasti novellikokoelman ongelmana on hienoinen epätasaisuus ja jännityksen puute. Mukana on pari tarinaa, jotka eivät juuri sykähdyttäneet saati säikäyttäneet. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin ihan onnistuneita ja jännittäviä, muutama erittäin hyvä tarinakin kokoelmasta löytyi. Kokoelman heikoimpia novelleja oli mielestäni Jos lähtee sutta karkuun ja Verenperintö, parhaimmistoa oli aiemmin mainitsemani Kymmenen kuvaa kuolemaan, kokoelman niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät sekä Vuoronvaihto, kaikki kolme ovat kovin vakuuttavia, loppuun asti hiottuja ja jännittäviä. Tästä kolmikosta olisi mielellään lukenut pidempäänkin. Romaanit ovat edelleen minun juttuni, vaikka on ihan kiva välillä lukea myös novelleja. Toivottavasti Katajala innostuu joskus kirjoittamaan romaanin, uskoisin hänen takataskustaan löytyvän taitoa ja ideoita.

On pakko vielä mainita tuosta kannen ulkoasuratkaisusta, joka on vähän niin kuin pokkari, mutta kannet ovat löperön sijaan jämäkät taittokannet (french flap?). Kirja on kevyt kantaa ja se pysyy laukussakin siistinä. Tällaisia kovakantisista kevennettyjä kestäviä versioita keräisi mielellään kirjahyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Pahat voimat väijyy risteyksissä. Jos et ole varovainen, ne nappaa sut.

Korpin silmät on luettu muuallakin: Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa  Verenperintö mainittiin yhdeksi parhaista novelleista, Kirjahillassa kirja ei saanut kehuja, Kirjavinkeissä Mikko kehui kirjailijan tyylilajien hallintaa ja tyylitajua, Mustemaailmani -blogissa kehuttiin vaihtelevuutta, Satun luetuissa löydettiin jokaisesta novellista jotain kiinnostavaa.

Ps. Tabletilla bloggaamisen kausi jäi onneksi lyhyeksi, uusi läppäri on nyt ostettu ja otettu käyttöön. On huomattavasti helpompi naputella oikeita näppäimiä kosketusnäppäimistön sijasta. (Heti kun kehuin alkoi fonttikoot hyppiä mielivaltaisesti. Just.)


EDIT 10.6.2015
Korpin silmät sopii kirjankansibingon ruutuun Eläin.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

(Wayward Pines #1)

Tammi, 2015

330 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Pines, 2012)

Luettu 20.5.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Blake Crouchin Wayward Pines -sarjaa on rummutettu kovasti, kirjasarjan ensimmäisen osan julkaisun kanssa samoihin aikoihin alkoi Foxilla kirjoihin perustuva tv-sarja. Ennakkopöhinä ja viittaukset Twin Peaksiin saivat minutkin kiinnostumaan ja päätin tutustua kirjaan ennen 14.5. koittavaa tv-sarjan ensi-iltaa. 

Wayward Pines, idyllisen kaunis mäntymetsien ja vuorten ympäröimä pikkukaupunki Idahossa. Vastamaalatut talot, hyvinhoidetut pihat ja keskusta ilman ketjuliikkeitä. Ethan Burke herää jokirannasta yksin, loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä ilman henkilökohtaista omaisuuttaan. Ei kännykkää, ei lompakkoa, ei henkilöllisyystodistusta. Harhaillessaan kaupungissa Ethanin muisti alkaa palautua. Hän on salaisen palvelun agentti ja joutunut auto-onnettomuuteen. Hän on saapunut kaupunkiin yhdessä toisen agentin kanssa etsimään kahta kadonnutta kollegaa. Ruhjeet ja puuttuvat tavarat eivät ole kuitenkaan hänen suurin ongelmansa, sillä kaupungissa ja sen asukkaissa on kaikissa jotain outoa. Sairaanhoitaja Pam on kiireinen tyhjältä tuntuvassa sairaalassa, seriffi Pope on kalsea Burkea kohtaan ja kaupunkilaiset katsovat häntä oudosti. Tämä on kuitenkin vasta alkua, pintaraapaisu...

     Aurinko oli jo laskenut vuorten taakse, ja illan viileys oli vallannut kaupungin.
     Hänellä oli tekemistä - piti etsiä Beverly, etsiä ensihoitajat ja hakea tavarat takaisin - mutta hänen teki mieli ainoastaan käpertyä sänkyyn pimeään huoneeseen. Nukkua kunnes kipu menisi ohi. Ja sekavuus. Ja kaiken pohjalla vaaniva tunne, jota oli koko ajan vaikeampi kiistää.
     Pelko.
    Voimistuva aavistus, että jotain oli todella, todella pahasti vinossa.

Lähtöasetelma vaikutti oikein kiinnostavalta, erikoinen pikkukaupunki ja agentti, josta ei muistinmenetyksen vuoksi tiedä aluksi juuri mitään. Tarinan alku ja viittaukset Twin Peaksiin ovat kääntyä kirjaa vastaan, tarina nimittäin haiskahtaa alussa jo liikaa tuolta vanhalta, upealta kulttisarjalta etenkin päähenkilön osalta. Agentti Ethan Burken ulkomuoto (pituus noin 185 cm, lihaksikas, komea,mustat lyhyet hiukset) menisi vielä sattumasta, mutta kahvifriikkiys ja parit muut manööverit ovat liian Dale Cooperia. Onneksi juoni on ihan omanlaisensa ja Wayward Pinesin tunnelmaan solahtaa sujuvasti.

Se tunnelma. Alusta asti on selvää, että Wayward Pinesissa on jotain vialla. Lukija ei kuitenkaan tiedä sen enempää kuin päähenkilökään. Ainoastaan hyppäykset Burken perheen, vaimo Theresan ja poika Benin luo antavat käsityksen Ethanin tilanteesta. Tunnelma ei ole varsinaisesti kauhea, mutta mukavan painostava, ahdistava ja pahaenteinen.

     Täydellisyys on pintailmiö. Orvaskesi. Kun tutkitaan vähän syvemmältä, löytyy tummia sävyjä.

     Ja kun tutkitaan luita myöten, löytyy pikimustaa.

Kiinnostavista alkuasetelmista huolimatta tarina tuntuu ensin kovin tavalliselta, moneen kertaan kirjoitetulta löysähköltä jännäriltä. Yhdessä vaiheessa olen tuskastua kirjailijan marssittaessa esiin Ethanin takaa-ajajat kanjonissa, mietin, että ei kai näin yksinkertainen ratkaisu, mutta Crouch vain harhauttaa ja lisää kierroksia. Takaa-ajajat ovatkin jotain ihan muuta kuin oletin ja tarina muuttuu yhä erikoisemmaksi. Jo on (ihanan) kieroa!

Yllättävistä käänteistä huolimatta Ei pakotietä ei ollut niin täydellisen vetävä kuin ennakkoon toivoin. Tarina kyllä etenee hyvin, mutta jokin hiertää lukukokemuksessa. Ehkä tarinan lomaan sijoitetut Ethanin traumaattiset muistot veivät tarinaa liian kauas nykyhetken tiiviistä tapahtumista (tosin niiden merkitys avautunee enemmän seuraavissa osissa) tai sitten en vain päässyt heti kirjan vauhtiin. Oli mikä oli, mutta jotain, se viimeinen silaus, jäi puuttumaan tunnetasolla eikä kirja osoittautunut napakympiksi. Uskon ja toivon, että jatko-osissa tarina täräyttää kunnolla!

PALAA WAYWARD PINESIIN

TÄSTÄ ETEENPÄIN KUOLET

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä enemmän tiedät, sitä erikoisemmaksi se muuttuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Anu, Heidi P, Jassu, Jenni, Juha Mäntylä, Krista, Rita, Simo Sahlman ja Susa.

Sanottakoon vielä sen verran tv-sarjasta, että se vaikuttaa alun perusteella melko uskolliselta kirjalle. Matt Dillon sopii ulkonäöllisesti Ethan Burken osaan, pidän myös Juliette Lewisistä baarimikko Beverlynä, hän on persoonallinen näyttelijä! Odotan kovasti kirjasarjan seuraavia osia ja aion myös jatkaa tv-sarjan seuraamista.

- - -

EDIT 10.6.2015

Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna julkaisi kesähaasteeksi kirjankansibingon. Tunnustaudun bingohirmuksi ja vaikka olen pitänyt tänä vuonna lukuhaasteisiin osallistumiseni vähissä on tähän ihan pakko lähteä mukaan! Ideana on siis metsästää viiden rastin pysty- vaaka- tai vinobingoja, yhdellä luetulla kirjalla voi kuitata yhden ruudun bingoruudukosta. Aikaa bingoamiseen on 15.5.-15.8.2015, syyskuun alussa Jonna arpoo bingoajien kesken kirjallisen palkinnon.

Wayward Pinesilla rastitan ruudun Valokuva.

Kirjaostoksilla 5&6/2015

Kirjan ja ruusun päivää vietettiin 23.4 ja 23.-25.4. välisenä aikana sai monesta kirjakaupasta 15 eurolla kirjoja ostettaessa kaupanpäälliseksi Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteoksen, joka oli tänä vuonna Kari Hotakaisen Kantaja. Sain vihdoin viimeisenkin ostokseni kotiin ja pääsen esittelemään hankintani. Voi kun kotipaikkakunnallani olisi vielä oikea kivijalkakirjakauppa, mutta se lopetettiin jo vuosia sitten (onneksi on edes tavaratalon kirjaosasto). Nyt siis tein kuitenkin ostokseni verkkokirjakaupasta:

Brian Selznick: Hugo Cabret
Jassu kirjoitti tästä niin houkuttelevasti, että tämä oli pakko ostaa. Sitä paitsi kirja sijoittuu Pariisiin ❤

Ransom Riggs: Hollow City
Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli jännittävä, ihastuttava lukukokemus. Olen odottanut kieli pitkällä tarinan jatko-osan suomennosta, mutta kun sitä ei alkanut näkyä päätin ostaa alkukielisen kirjan. Toivottavasti jatko-osat kuitenkin suomennettaisiin!

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Tämä novellikokoelma vei sydämeni täysin! Teki melkein pahaa palauttaa kirja kirjastoon, nyt se löytyy omasta kirjahyllystä ❤

Kari Hotakainen: Kantaja
Tunnustan, että Hotakainen ei ole yhden luetun kirjan perusteella suosikkini, mutta annan mielelläni hänelle uuden mahdollisuuden valloittaa minut tarinallaan.

Vasemmalla oleva paksukaispino on viimeisin ostokseni, nämä ostin käytettynä:

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani, Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat
Untinen-Auelin Maan lapset -sarja on yksi suosikkisarjojani. Sarjan viides osa Luolien suojatit on joskus päätynyt kirjahyllyyni, mutta en sen suuremmin ajatellut kerätä sarjaa itselleni. Kun tämä nelikko tuli yllättäen vastaan ja sekä hinta että kunto olivat kohdallaan ostin ne itselleni. Vaikka sarjan päätösosa Maalattujen luolien maa oli ihan liian pitkä ja toisteinen pitänee sekin hankkia.


Kirjahyllyt pullistelevat meillä liitoksistaan ja kirjoja on kasaantunut kirjahyllyjen päälle ja moneen muuhunkin paikkaan (positiivinen ongelma, ihanaa, että lukemista riittää!). Kirjasto/työhuoneessa pitäisi tehdä muutoksia kirjahyllyjen osalta. Hankkiako valmis kirjahylly, esimerkiksi Ikean Billy, vai tehdäkö itse, mies sellaista vähän lupaili. Sekin pitäisi ratkaista vaihtuuko kirjasto/työhuone toiseen huoneeseen. Yksi vaihtoehto olisi laittaa kirjat olohuoneeseen, silloin pitäisi ehdottomasti valita lasiovellinen kirjahylly... Siinäpä miettimistä!

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala, 2015

155 sivua

Luettu: 8.5.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli kirjavuoden 2012 kotimainen helmi ja jätti janoamaan lisää luettavaa Ollikaiselta. Musta satu kuulosti ja näytti sen verran houkuttelevalta, että se sai kunnian kiilata lukupinoni huipulle.
(Läppäri sanoi sopimuksen irti, joten minun on turvauduttava hätätilassa tablettiin. Oi tätä tietoteknistä tuskaa, minkä kymmensormijärjestelmästä kaksi- tai parhaimmillaankin muutamasormijärjestelmään siirtyminen aiheuttaa! Näppäilyvirheitä ei voine välttyä, pahoitteluni jo etukäteen.)

     Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Nimetön minäkertoja on eksynyt elämässään. Mies toistaa aiempien sukupolvien tekemiä virheitä ja ikään kuin kulkee valmiiksi viitoitettua tietä löytämättä oikeaa suuntaa. Hänen ajatuksensa pyörivät menneessä, perheessä, jonka hän menetti sekä kirjaprojektissa, jonka loppu on hukassa. Välillä kerronta siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen 1930-luvulle, kieltolain ja viinan salakuljetuksen aikaan. Trokari Heino yrittää ansaita ylimääräistä tekemällä lisäkeikan pomonsa selän takana. Ei rikastuakseen vaan saadakseen edes vähän liikkumatilaa, löysätäkseen liekaa ja silmukkaa, jolla hän on sidottuna Pankkiiriin, pomoonsa.

     Pieni kaistale vapautta, josta voisi aloittaa kiipeämisen kohti huippua, Heino ajattelee. Eikä hänen huipulle asti tarvitsisi päästä. Jokin sopiva kieleke, jolta katsella avaraa maisemaa, se riittäisi. Eikä mahdollinen pudotuskaan olisi niin korkea.

Noituus, salakuljetus, salaperäinen ja synkkä Tattarisuo, sukupolvien yli isiltä pojille siirtyvät ongelmat, rikki menevät välit, petos, ahneus ja kaipuu johonkin parempaan. Siinä on suuria ja kiinnostavia teemoja melko pienen sivumäärän kannettavaksi. Ollikainen myös muistuttaa tarinassaan toistuvasti siitä, kuinka lyhyt onnen hetki on ja kuinka suunta voi muuttua hetkessä. Kaikki tämä on vielä kerrottu Nälkävuodesta tutulla vahvalla kielellä.

Miten vahvasti Ollikainen aloittaa! Näkymä öiselle Tattarisuolle on hyytävä, vaikka on kesä ja aurinko valaisee vielä säteillään. Seuraava hetki onkin sitten kuin toisesta maailmasta, kaunis, herkkä ja lapsuuden onnea sekä rakkautta tulvillaan, mutta jossain taustalla kulkee apea pohjavire... Apeus ja synkkyys värittävätkin tarinaa alusta loppuun. Päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, mutta Ollikainen saa kuitenkin lukijan toivomaan heille hyvää.

Kaksi tarinalinjaa ei toiminut kohdallani täysin sujuvasti. Tuntui, että tarinan ja yhteyksien hahmottamisessa meni hieman liian kauan. Koin lievää turhautumista ja ärsytystä kun kokonaiskuva uhkasi karata käsistä sen takia, että henkilöt ja heidän väliset yhteydet eivät avautuneet minulle ajoissa. Minäkertojan lapsuudenystävän, Joonan, osuus jäi mietityttämään vielä kirjan luettuanikin. Lukurytmillä saattoi olla vaikutusta, tarina olisi ehdottomasti parhaimmillaan yhteen menoon luettuna, pieni kertaus palautti minutkin takaisin kartalle.

Mustan sadun kieli ei ole ehkä aivan yhtä pakottamatonta ja soljuvaa kuin Nälkävuodessa, mutta se on silti kovin vakuuttavaa ja kaunista. Jako kahteen kertojaan tai näkökulmaan toimi haasteistaan huolimatta tarinallisesti hyvin, sekä nimettömän kertojan että Heinon vaiheet kiinnostivat kovasti. Odotin alun perusteella hieman hyytävämpää tarinaa, mutta pidin kirjasta kovasti ilman pelottavampaa tunnelmaa. Musta satu on taitavasti kerrottu ja hyvin kasassa pysyvä tarina. Hyvää kannatti odottaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa.

Synkällä Tattarisuolla ovat käyneet myös Krista ja Tuijata.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Tammi, 2010

392 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Just After Sunset, 2008)

Luettu: 25.4.2015

Mistä: lahja

King-lukuprojektini on edennyt jo tälle vuosikymmenelle. Kirin paikka, King kuitenkin julkaisee jatkuvasti lisää luettavaa - onneksi! Tällä kertaa lukuvuorossa oli novellikokoelma Auringonlaskun jälkeen. Kirjan takakannessa väitetään kirjan sisältävän neljätoista hyytävää kertomusta. Novelleja on kuitenkin johdannon ja saatteen lisäksi kolmetoista. Johdanto on Kingin tuttua ja mukavaa kahvipöytäjutustelua lukijan kanssa, lopun saatteeksi-osiossa King kertoo kokoelman jokaisen tarinan taustat. Mahtavaa! Teinkin nyt poikkeuksen lukeminen kannesta kanteen -periaatteeni suhteen ja luin jokaisen novellin jälkeen siihen liittyvän taustatarinan. Toimiva ratkaisu.

Willa kertoo junamatkustajista, joiden matka on pysähtynyt syrjäiselle asemalle. Piparkakkutyttö esittelee Emilyn, lapsensa menettäneen naisen, joka löytää pelastuksensa juoksemisesta. Harveyn unessa pariskunnan aamuhetki kääntyy päälaelleen. Levähdyspaikka on tarina miehestä, jonka on pakko päästää sisäinen sankarinsa irti. Kuntopyörässä taiteilija maalaa taulua ja karistaa kolesteroliongelmaa pyöräilemällä. Heidän jättämänsä tavarat on kunnianosoitus WTC-tornien tuhon uhreille Kingin tyyliin. Myös Lakkiaispäivä sijoittuu New Yorkiin ja käsittelee katastrofia, tosin eriä kuin edellinen. N on tarina pakko-oireisesta häiriöstä ja tarinasta sen takana. Piru kissaksi kertoo kissan kostosta (onneksi olen koiraihmisiä!). New York Times erikoishintaan -tarinassa nainen saa oudon, mutta tärkeän puhelun. Mykkä muistuttaa, että uskoutumisessa on vaaransa. Ayanassa sairastupaan astelee erikoisvieras. Hyvin tiukka paikka kertoo naapuririidasta, jolla on paskainen loppu.

Monessa tarinassa liikutaan Kingin tutulla maaperällä, maailmojen rajoilla, niillä ohuilla paikoilla, joista näkee toiseen maailmaan. Sinne, missä pahuus on mustaakin mustempaa ja jossa ihmismielen rajat hämärtyvät hulluuden porteille. Seuraavassa hetkessä ollaankin taas tiukasti tässä hetkessä ja kaikki pahuus on "vain" siinä mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle. Koskaan ei tiedä mitä King lukijalleen tarjoilee!

     Hän irvistää kirkkaudelle, joka on aluksi kuin paksu salama. Sitten koko etelätaivas syttyy äänettömäksi räikeänpunaiseksi. Muodoton verenvärinen häikäisevä kirkkaus hävittää rakennukset. Sitten ne palautuvat, mutta aavemaisina, kuin ne näkyisivät linssin läpi. Sekunti tai kymmenesosasekunti tämän jälkeen ne katoavat lopullisesti, ja punainen alkaa muotoutua tuhansiksi uutisfilmeiksi, ja se kiipeää ja kiehuu.
     On hiljaista, hiljaista. 

Kokoelman tarinat eivät ole Kingin tuotannon jännittävimmästä eikä parhaimmasta päästä, mutta muutamat niistä kuten Kuntopyörä tarjoaa mukavaa pelon tunnetta tai yllättäviä käänteitä kuten Willa. Yhtäkään tarinoista ei tehnyt mieli jättää lukematta, vaikka esimerkiksi Piparkakkutyttö oli hieman tasapaksu eikä juuri tarjonnut yllätyksiä. Siinä oli myös jotain etäisiä kaikuja Kingin romaaneista Tapahtumapaikkana Duma Key sekä Kalpea aavistus (Meksikonlahden ranta, näkinkierät, mökkikylä). Lakkiaispäivä ja N ovat uskottavuudessaan ja realistisuudessaan todella pelottavia. Jos on edes kerran joutunut palaamaan kotiin tarkistamaan jäikö levy päälle tai ovi auki tietää, että tarkistamisen tarve on todella vahva. Kuinka pitkä matka siitä on sairauteen, pakkomielteiseen tehtävien suorittamiseen? Näistä kahdesta etenkin N taittuu yliluonnollisen puolelle, mutta se vain lisää kierroksia ja kiinnostavuutta tarinaan, siinä oli myös jotain mustatornimaista. Päätöstarina Hyvin tiukka paikka olisi voinut olla ällöttävä, mutta se tarjosi yllättäen jopa muutamat naurahdukset. Jos kokoelmasta pitäisi valita kolme suosikkia ne olisivat N ja Lakkiaispäivä. Vähiten pidin Piru kissaksi -novellista.

Novelliallergiani on alkanut jo helpottaa, mutta kieltämättä lukisin mieluummin Kingin romaaneja kuin lyhyempiä kertomuksia. Silti Kingin novellit sijoittuvat kiinnostavuusasteella korkeammalle kuin monen muun kirjailijan romaanit, King nyt vain on heikko kohtani kirjailijakentässä. Aina antoisampaa sinun kanssasi, Kingiä itseään lainaten. Niinpä, viihdyin oikein mainiosti näillä lyhyillä tarinamatkoilla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän päässämmekin on portti - niin uskon. Portti, joka estää meissä kaikissa asuvaa hulluutta hukuttamasta järkeämme. Ja kriittisinä hetkinä se avautuu ja läpi pääsee kaikenlaista omituista paskaa.

sekä:

Mutta sitten on paikkoja, joissa kangas repeilee ja todellisuus on ohutta.

Kokoelman novellit ovat jakaneet hauskasti mielipiteitä. Lakkiaispäivä ja Hyvin tiukka paikka jättivät Morren kylmäksi kun taas edellinen oli suosikkejani ja jälkimmäinenkin viihdytti. Anu ja Narseska puolestaan pitivät kovasti tarinasta Piru kissaksi kun minä taas en siitä juurikaan tykännyt. Novellista N pidimme kaikki.

Kirjaostoksilla 4/2015

Tavaratalon alekirjakori osui taas ostosreitilleni ja mukaan tarttui kaksi kirjaa. Sarah Lotzin Kolme on (itsevalitsemani) lahjakirja, mutta otin sen mukaan, sopiihan se nimeltään joukon kolmanneksi. Nämä eivät ole vielä Kirjan ja ruusun päivän ostokseni, ne tein tänään eilen perjantaina verkkokirjakaupassa.

Hannu Lehtilä: Tarja Halonen - Paremman maailman puolesta
Mielenkiintoinen henkilö, Suomen ensimmäinen naispresidentti, koko kansan Muumimamma Tarja Halonen. Minua jäi vaivaamaan kun en ostanut tätä viime kesänä, en tehnyt samaa virhettä toista kertaa.

Antti Tuuri: Bospor Express
Tästä kirjaostoksesta on kiittäminen Lukukausi-blogin Jaanaa, sen verran usein on hän kehunut Tuuria ja hänen tuotantoaan. Kiinnostavalta vaikuttava matkakertomus.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

Atena, 2015

332 sivua

Suomentanut: Heli Naski

(The Undertaking, 2013)

Luettu: 16.4.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

En ole juurikaan lukenut sotaromaaneja ennen kuin Päätalon Iijoki-sarjassa saavutettiin sotavuodet. Toinen maailmansota on kuitenkin kaikessa järjettömyydessään ja karmeudessaan (koskapa sota muunlaista olisikaan?) mielenkiintoinen aihe ja Audrey Mageen natsi-Saksaan sijoittuva romaani kuulosti sen verran mielenkiintoiselta ja houkuttelevalta, että siihen täytyi tutustua tuoreeltaan.

Peter Faber ja Katharina Spinell menevät naimisiin välissään 1500 kilometriä, Peter on vihkihetkellä itärintamalla Katharinan kuvan, sotilaspastorin ja humalaisten todistajien kanssa kun taas Katharina on Berliinissä papin ja vanhempiensa seurassa. Fyysisen etäisyyden lisäksi parin välillä on henkinen välimatka. He eivät ole koskaan koskettaneet toisiaan, kuulleet toistensa ääntä, eivät edes tavanneet toisiaan vaan ainoastaan nähneet toistensa valokuvat. He solmivat liittonsa tunteen sijasta järjellä. Faber pääsee itärintamalta Katharinan luo vihkilomalle, Katharina saa leskeneläkkeen mikäli Peter menehtyy. Erikoinen alkutilanne, sota sekä vanhempien vastahakoisuus avioliittoa kohtaan tekevät avioliiton ensihetkistä hankalan, mutta yllättäen pari löytää ensikohtaamisensa aikana yhteisen sävelen. Kuherruskuukausi jää kuitenkin lyhyeksi ja Peterin on palattava rintamalle. Aika kuluu, sota jatkuu ja olot sekä Berliinissä että rintamalla muuttuvat yhä haastavammiksi. Luottamus, rakkaus, periaatteet ja usko tulevaisuuteen on koetuksella, on pakko tehdä koviakin ratkaisuja. Yrittää selvitä, pysyä hengissä. Kaikkea täytyi vain sietää.

     Hän istui kivellä selkä vasten aidan pätkää ja tuijotti taivasta, länteen matkaavia valkoisia pilviä. Hän pani toisen karamellin suuhunsa ja riisui kaikki hattunsa ja huivinsa. Hän tahtoi Venäjän jäädyttävän aivonsa, syövyttävän ne niin, ettei hän pystyisi enää ajattelemaan. Ei enää tuntemaan. Hän tahtoi vain turtumusta.

Tarina ei herää henkiin hetkessä vaan se kasvaa ja kehittyy lause, sivu ja kirje kerrallaan.Olin hyvän matkaa siinä luulossa, että henkilöt ja tarina eivät sen syvemmin kosketa minua, mutta kuin huomaamatta Katharina ja Peter hiipivät ajatuksiini silloinkin kun en kirjaa lukenut. Heidän tarinansa painui ihon alle, toi sodan kauheudet lähelle. Tarinan vaikuttavuus ei nojaa miellyttäviin päähenkilöihin sillä sekä Katharina että Peter ovat henkilöinä tietyllä tapaa ristiriitaisia. Heidän valintojaan ja maailmankuvaansa on vaikea hyväksyä, toisaalta heille toivoo hyvää, mutta toisaalta heidän sinisilmäisyytensä ja oman edun tavoittelunsa ärsyttää.

Mageen käyttämä kieli on raskaista tapahtumista huolimatta vaivattoman sujuvaa ja kevyttä. Siellä täällä vilahtaa kauniita, herkkiä ja samalla jotenkin koruttomia kielikuvia kunnes sodan raadollisuus putoaa painavana syliin kuin ulos purskahtavat sisälmykset. Kauheus yhdistyy arkipäiväisyyteen kun lentokonepommitus vertautuu ruohon leikkaamiseen. Kontrasti on pysähdyttävä, lukiessa jää sanattomaksi ja sydäntä kylmää. Sodassa on noudatettava käskyjä ja määräyksiä, mutta missä menee raja? Mikä merkitsee eniten, yksilön, perheen, ihmisryhmän, puolueen vai kokonaisen kansan etu? Kumpi vastapuolista on oikeassa? Kumpi on kiltimpi, kumpi raaempi, kumpi kokee raastavampaa nälkää tai kylmyyttä, saksalainen vai venäläinen? Kuka ottaa ja kuka saa? Kuinka mikään tästä voi olla sopivaa?

Mageen kerronnassa on samantyylistä eleettömyyttä, jota ihastelin Anneli Kannon Pyövelissä ja se sopii tarinaan hyvin. Kun aihe ja yksityiskohdat ovat tarpeeksi vahvoja ja raakoja ei niitä tarvitse korostaa runsaalla kerronnalla. Vähemmän on enemmän. Kirjan loppu tuli yllättävän nopeasti ja ehdin jo pelätä ratkaisua turhan kliseiseksi ja helpoksi. Onnekseni en joutunut pettymään, vaikka olisinkin odottanut hieman erilaista loppua. Kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi vaan herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita, osaa niistä on vaikea pukea sanoiksi. Vahva lukuelämys!

Kiitokset vielä Heli Naskille, jonka suomennosta oli ilo lukea. Kirjoitusvirheet loistivat poissaolollaan (paria yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta) ja sain keskittyä nauttimaan tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tiesi, ettei ollut enää sisko, mutta tarvitsi jonkun kertomaan hänelle, oliko hän leski vai vaimo, tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi.

Sopimus muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Ullan luetut kirjat.


Kirjallinen maailmanvalloitus jatkui Saksaan.

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi

Arcadia Books, 2007 (2005)

162 sivua

Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar

(Wiedersehen in Barsaloi, 2005)

Luettu: 11.4.2015

Mistä: kirjastosta

Corinne Hofmannin muistelmien edellisen osan lukemisesta ehti kulua puolisen vuotta ennen kuin muistin hankkia tämän seuraavan kirjan kirjastosta. Kulunut aika ei haitannut vaan Hofmannin tarinaan pääsi takaisin mukaan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta

Corinne Hofmannin ja hänen tyttärensä Napirain lähdöstä Keniasta Sveitsiin on kulunut 14 vuotta. Corinne markkinoi elämäkertaansa ja osallistuu sen pohjalta tehtävän elokuvan projektiin ja hänen menneisyytensä Afrikassa on alati hänen ajatuksissaan. Kun avioero Lketingasta astuu voimaan niin eurooppalaisen kuin afrikkalaisen lainsäädännön mukaan päättää Corinne lähteä tapaamaan afrikkalaista perhettään. 15-vuotias Napirai hyväksyy äitinsä matkapäätöksen, mutta ei lähde äitinsä mukaan. Kenian lain mukaan Napirai kuuluisi alaikäisenä isälleen Lketingalle tai itse asiassa isoäidilleen Mamalle, lisäksi tytär on isänsä kulttuurissa avioliitonsolmimisiässä, joten hänen lähtemisensä mukaan olisi liian vaarallista. Corinne ei myöskään tiedä kuinka Lketinga suhtautuu häneen tai heidän avioeroonsa. Corinnen mukaan lähtee hänen kustantajansa sekä kameramies. Matkan varrella he tapaavat Corinnen afrikkalaisen perheen ja viettävät aikaa heidän kanssaan, he käyvät myös mm. Valkoinen masai -kirjaan perustuvan elokuvan kuvauspaikalla, Corinnen vanhan ystävän ja auttajan isä Giulianin luona, Wambassa sairaalassa, jossa Corinne synnytti Napirain ja jossa hän oli hoidettavana sairauden vuoksi sekä Likonin lautalla, jossa Corinne ja Lketinga kohtasivat ensimmäisen kerran. Reilun kahden viikon matkaan mahtuu paljon tunteita ja tapahtumia.

 At last I manage to get out and can see around me. There, some sixty feet away, in the shade of a leafy thorn tree, I spot Lketinga. Tall and proud, he´s standing with one leg elegantly crossed over the other, the typical pose of the Masai.

     I know there´s no way he´ll move an inch. It is simply not done for a traditional Samburu to come to a woman. So, with the eager eyes of the surrounding crowd watching, I walk up to him. There isn´t a thought in my head. I can´t think anymore. The only thing I´m aware of is the throbbing beat of my heart. Each step seems like an hundred.

Oli mielenkiintoista lukea kuinka Corinnen tarina jatkui, päästä hänen sanojensa välityksellä matkaamaan uudelleen Barsaloihin. Hofmann kuvaa kirjassaan kuinka hänen rakastamansa maa on muuttunut ja kehittynyt vuosien aikana hyvässä sekä pahassa ja kuinka hänen perheensä ja koko kylä otti hänet vastaan niin monen vuoden eron jälkeen. Corinnen tunteellinen tapaaminen sekä Lketingan että Maman kanssa oli kirjan parasta antia. Hofmann kuvaa taidolla tunteitaan ja kunnioitustaan Mamaa kohtaan sekä varovaisen lämmintä, mutta ei kovin välitöntä kohtaamista ja kanssakäymistä Lketingan kanssa. Pidin muutenkin paljon tuohon pieneen kylään sijoittuvista osuuksista ja niistä olisi voinut lukea paljon pidemmästi. Kirjan loppupuolella kuvatut vierailut muihin kohteisiin eivät yltäneet kiinnostavuudessaan saati tunnelmallisuudessaan samalle tasolle kylän tapahtumien kanssa, mutta niillekin oli syynsä ja paikkansa, ne kuuluivat olennaisesti Corinnen menneisyyteen Keniassa.

Käännös oli mukavan helppolukuinen, mutta muutamat kirjoitusvirheet häiritsivät. Pienten virheiden lisäksi kirjassa mainittu näyttelijätär Meryl Streep oli ainakin käännöksessä lipsahtanut Merlyn Streepiksi. Kirjan kuvitus puolestaan ansaitsee erityiskiitokset. Kirjassa on kaksi kuvaosiota, joissa molemmissa on useita värivalokuvia sekä siltä ajalta kun Corinne asui Keniassa että hänen vierailultaan siellä. On hienoa saada nähdä omin silmin kuinka henkilöt ovat vuosien aikana muuttuneet sekä aistia tunnelmia ja suhtautumista henkilöiden välillä. Esimerkiksi Corinnen ja Maman lämpimät välit välittyy tekstin lisäksi myös kuvista. Yhteisen kulttuurin tai kielen puuttuminen ei haittaa, luottamus ja jaettu menneisyys merkitsee enemmän. We were all the same, kuten Mama sanoi.

Hofmannin tuorein kirja Africa, my passion on myös pakko lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Even so, I can honestly and sincerely say that of all the adventures, emotions and risks I went through here, I regret not one.

Kirjaostoksilla 3/2015 ja kirjahuokailua

Paikallisessa tavaratalossa oli pokkarit 30% alennuksessa ja pitihän tarjonta tarkastaa muiden ostosten ohessa. Tämä boksi pisti silmään hyllystä ja nappasin sen ostoskärryihin: 

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia eli Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi
Trilogiaa on kehuttu paljon ja tykkään tällaisista sarjabokseista. En ollut tietoisesti tehnyt lukupäätöstä Collinsin sarjan osalta, alitajunta näemmä teki sen puolestani. Niinpä niin, puhdas heräteostos siis.

 - - -

Ja sitten nuo taustalla olevat kirjat! Minulla ei ollut mitään aikomusta hankkia omakseni Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, mutta toisin kävi. Nämä 19 Iijoki-sarjan osaa (sekä kaksi muuta Päätalon romaania) eivät sitä paitsi ole ihan mitä tahansa kirjoja vaan juuri ne samaiset kirjat, joiden myötä tajusin sarjan olemassaolon. Niitä, joita edesmennyt pappani luki ja joista yksi oli kutakuinkin aina mummulassa olohuoneen pöydällä tai papan yöpöydällä. Nyt ne ovat minun kodissani, edelleen mummulalta tuoksuen. Kouriintuntuva muisto papasta. Papan kirjat. Olen liikuttunut. Kiitos aarteesta mummu rakas ♥

(En vielä tiedä hankinko ne puuttuvat 7 osaa hyllyyni. Saa nähdä. Todennäköisesti hankin.)