Petteri Hannila: Kaukamoinen

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Omakustanne, 2013

190 sivua

Luettu: 23.3.2013

Mistä: Kirjailijan tarjoama arvostelukappale

Täytyy sanoa, että tuskin olisin Kaukamoiseen törmännyt tai ainakaan tullut tarttuneeksi siihen ilman kirjailijan yhteydenottoa. Kirja kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan siihen oli tutustua. Vaihtoehtoina oli painettu kirja ja e-kirja, minä valitsin perinteisen painetun version.

Vierra ja Aure, 13-vuotiaat serkukset ja yhdessä kasvaneet ystävykset, lähtevät kahdestaan kesän kuumimpana aikana aikuistumisriitille. Korkealla kalliolla, nuotiotulien kajossa Ensimmäinen Äiti antaa suuntaviivat tyttöjen tulevaisuudelle. Yön jälkeen Vierran ja Auren lapsuus on mennyttä ja he joutuvat pohtimaan Äidin sanoja, tulevaisuuttaan naisina ja osana kainujen heimoa. Voiko omaan kohtaloonsa vaikuttaa vai tuleeko siihen alistua, ottaa se vastaan valmiiksi määrättynä?

     Kiivetessään kallioilta alas kohti rantaa heidän katseensa kohtasivat ja hymyt vakavoituivat. Kumpikin tiesi, ettei toinen kertoisi kenellekään, mitä illalla oli tapahtunut. Se oli kuitenkin muuttanut heitä peruuttamattomasti, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Kaukamoinen aloittaa kotimaisen fantasian sarjan, joka pohjaa vahvasti mytologiaan. Kirja koostuu kahdeksasta lyhytkertomuksesta, joita on aiemmin julkaistu englanniksi. Kirja huokuu menneitä aikoja, pohjoisen luonnon havupuiden havinaa ja nuotiosavujen tuoksua. Tarinaa tukevat kalevalamittaisen runon muotoon kirjoitetut tarinat ja laulut. Ennen kirjan aloittamista mietin onko runomitta kuinka suuressa osassa ja miten se vaikuttaa lukukokemukseeni, en nimittäin ole Kalevalaa tai ylipäätään runoja juuri lukenut. Onneksi pelko osoittautui turhaksi sillä runot värittävät tarinaa erittäin onnistuneesti.

Kainujen heimoa johtavat vahvat naiset, asetelmasta tuli heti mieleen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelman tarinat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu. Lisäksi vahvatahtoinen ja oikeudenmukainen Vierra muistuttaa kovasti Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta tuttua Aylaa. Valitettavasti etenkin jälkimmäisen kaiut olivat jopa liian vahvat ja eri kirjojen naiset olivat sekoittua päässäni. On vaikea sanoa pidinkö Kaukamoisesta siksi, että se muistutti minua aiemmin ihastuttaneita tarinoita vai pidinkö tarinasta itsenäisenä teoksena. Yhtä kaikki pidin siitä kovasti. Jos Mia Vänskän Saattaja sai minut janoamaan lisää mytologiaa niin Kaukamoisessa sitä riitti.

Kaukamoisen tarina on vahvasti ja vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä tarina hajoaa ja hyppii ajassa eteenpäin. Jäin hieman miettimään kenelle kirja on suunnattu. Välillä kerronta muistuttaa nuorten kirjallisuutta, mutta välillä taas meno on hyvin aikuismaista ja jopa raakaa. Olisin toivonut, että jos/kun Vierran tarina jatkuu seuraavassa kirjassa olisi Kaukamoisen loppuun viritetty houkuttelevampi koukku, nyt minussa ei herännyt vastustamatonta paloa lukea seuraava osa vaan saatan jättää Vierran jatkamaan matkaansa. Mutta toisaalta... Olisihan se mukava tietää lunastaako Vierra Ensimmäisen Äidin asettaman ennustuksen. Pienistä puutteistaan huolimatta Kaukamoinen on upea kirja!

Vierran kanssa samoissa metsissä ovat vaeltaneet myös Morre, Dee, Kuutar, Tiina, Katri, Tintti ja moni muu. Monta lukijaa ja monta mielipidettä, omani jäi kirkkaasti plussan puolelle!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytöt tunsivat pystyyn nousevissa niskavilloissaan kuoleman kuiskauksen.

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

Atena, 2011

308 sivua

Luettu 13.3.2013

Mistä: kirjastosta

Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.

 

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Charlaine Harris: Verta sakeampaa (#5)

Gummerus, 2011
341 sivua

(Dead as a Doornail, 2005)

Luettu: 7.3.2013

Mistä: kirjastosta

Hiihtoloma- ja mökkilukemistoon sujahti seuraava Sookie Stackhouse -kirja kuin itsestään. Ulkoilupäivän jälkeen on lähes pakko saada lukea jotain viihdyttävää eikä mitään hirveän vakava(sti otettava)a.

Bon Tempsin kaksiluontoiset ovat vaarassa, sillä useampaa heistä on ammuttu eikä syyllisestä ole tietoakaan. Sookie pelkää veljensä Jasonin puolesta, sillä jouduttuaan ihmispuuman puremaksi veli muuttuu puumaksi täysikuulla ja on näin mahdollisesti vaarassa tulla ammutuksi. Sookie itse tuntuu myös olevan tapansa mukaan vaarassa. Hänellä on veljensä ja oman turvallisuutensa murehtimisen lisäksi muitakin kiireitä, sillä hän joutuu hankkimaan työpaikallensa Merlotte´siin väliaikaista työvoimaa ja osallistumaan Shreveportin ihmissusilauman erinäisiin tilaisuuksiin ystävänsä Alciden seuralaisena. Miesrintamalla sentään on hieman rauhallisempaa, vaikka ympärillä pyörii ex-poikaystävä vampyyri-Billin lisäksi merirosvovampyyri, ihmissusi, ihmiskoira ja vampyyri-Eric, joka kyselee muistinmenetyksensä aikaisista tapahtumista.

"Mitä me oikein teimme, Sookie? Ja kenelle?"

     "Tahrat olivat kananverta. Lahtasin kanan ja laitoin siitä ruokaa", valehtelin. Olin nähnyt pienenä mummin tappavan kanan monta kertaa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse.

     "Sookie, Sookie. Paskanjauhantamittarini huutaa punaisena", Eric sanoi ja pudisti päätään nuhtelevasti.

     Pelästyin niin , että aloin nauraa. Oli tullut sopiva hetki lähteä. Näin Charles Twiningin seisovan baarin etuoven pielessä kaikin puoliin nykyaikaista toppatakkia pidellen. "Hei sitten, Eric, ja kiitos baarimikosta", sanoin aivan kuin Eric olisi lainannut minulle sormiparistoja tai kupillisen riisiä. Hän kumarsi ja hipaisi poskeani viileillä huulillaan.

Näin peräkkäin luettuna aiempien tapahtumien kertaaminen ja samojen asioiden toisto häiritsi aika paljon. Olenkin samoilla linjoilla marjiksen kanssa, tästä jäi hieman välikirjan maku. Liiallisiin yksityiskohtiin jääminen ärsytti myös. Juonen kannalta ei ole välttämätöntä tietää, että Sookiella menee kirjastossa kaksi minuuttia suunniteltua vähemmän, vaikka toki muiden kirjastokäyttäytyminen minua kiinnostaakin... Minua mietitytti myös Sookien uskonnollisuus, se tuntui puskevan tässä osassa esille aiempia enemmän. Onneksi tarina vie tuttuun tapaan mukanaan ja juonta värittävä musta huumori, näpsäkkä sanailu ja Sookien häpeilemätön miesten (ulkonäön) ihailu viihdytti. Sitä paitsi Eric on jälleen oma itsensä ja samalla hänen ja Sookien välinen jännitekin palaa ihan erille tasolle. Kieltämättä odotan innolla seuraavan osan lukemista, jotta saan tietää mihin suuntaan Sookien mieskuviot lähtevät etenemään ;)

Sitaattikunniamaininnan saa Ericin punaisena huutavan paskanjauhantamittarin (katso lainaus ylempänä) lisäksi:

Minulla ei ole juuri ystäviä, joten arvostan niitä jotka olen onnistunut saamaan - vaikka epäilenkin, että he haluaisivat yllättää minut pimeällä kujalla ja tehdä minulle veriset temppunsa.

Charlaine Harris: Veren imussa

Charlaine Harris: Veren imussa (#4)

Gummerus, 2011
328 sivua

(Dead to the World, 2004)

Luettu: 2.3.2013

Mistä: kirjastosta

Edellisen huikean, mutta rankan lukukokemuksen jälkeen tarvitsin jotain nopeasti nieltävää viihdettä. Nappasin huojuvasta kirjastolainapinosta seuraavan Sookie Stackhouse -kirjan ja luin sen parissa päivässä, mitä ei minulle tapahdu kovin usein.

Sookie on totutellut viikon verran rauhalliseen sinkkunaisen elämään jätettyään petollisen poikaystävänsä Billin. Eräänä iltana töistä kotiin ajaessaan Sookie näkee pimeällä tiellä puolialastoman, juoksevan miehen. Mies on Eric, joka ei tunnista Sookieta tai edes itseään. Sookie vie miehen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän lähimpien työtovereiden kanssa selviää, että Shreveportissa on noitia, jotka haluavat vallata Ericin liiketoiminnan. Noitien johtajatar on mieltynyt viikinkivampyyriin ja haluaa hänetkin itselleen, mutta kun Eric ei noitien ehdotuksiin suostunut langetettiin hänen ylleen kirous, joka vei hänen muistinsa. Rauha on mennyttä, kun Sookie ryhtyy Ericin suojelijaksi, etsii kadonnutta veljeään ja joutuu osalliseksi vampyyrien, ihmissusien ja noitien väliseen taisteluun.

     Jestas, miten hyvin minä hommani hoidinkin. Minun piti pitää Eric piilossa, mutta tässä me nyt loikimme hautausmaan poikki kohti Lännen Pahaa Noitaa sen sijaan että olisimme piilossa jossain pimeässä kolossa mistä hän ei löytäisi meitä. Tosi fiksua.

Varoitus! Saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia! Kun Bill on poissa kuvioista pääsee Eric mellastamaan rauhassa Sookien lähellä, vaikkakin muistinsa menettäneenä sekä muuttuneena, ja suhdehan siitä seuraa. Vaikka Sookieta osittain häiritsee Ericin luonteen muuttuminen vie fyysinen vetovoima voiton. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsin siitä, että he löysivät toisensa pidin enemmän "tavallisesta" Ericistä. Muistinsa menettänyt Eric on liian tylsä ja tasainen! Onneksi tutusta Ericistä ehtii nähdä vilauksen kirjan lopussa, siitäkin huolimatta, että muistin palautumisen seurauksena Sookien ja Ericin suhde muuttuisi takaisin kissa ja hiiri -leikiksi peiton heiluttelun ja lepertelyn sijasta. Juonipaljastukset loppuivat.

Harris esittelee liudan uusia yliksiä eli yliluonnollisia olioita, joten touhu ei käy yksitoikkoiseksi. Toivottavasti noitia ja keijuja vilahtelee myös jatkossa Bon Tempsissä, heistä lukisi mielellään enemmänkin. Viihdyin Sookien matkassa edelleen oikein hyvin, mutta lukisin silti mieluummin sarjaa jatkossa alkukielisenä. Uskoisin tarinan olevan sujuvampi englanniksi, nyt osa jutuista tuntui vähän kömpelöiltä. Katsotaan nyt vielä seuraavan osan verran, se kun on jo lainattuna kirjastosta suomenkielisenä. Hieman muuten taas ärsyynnyin Sookieen, joka välillä loistaa tyhmyydellään ja välillä taas tuntuu hyvinkin fiksulta. Nurinoista huolimatta taidan jatkaa saman tien seuraavaan osaan.

Veren imussa on viihtynyt myös mm. marjis ja Morre.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luoja minua sarkastisilta vampyyreiltä varjelkoon.

Johonkinhan se raja nyt sentään on vedettävä, muunlaiset vampyyrit siis ilmeisesti menettelevät ;)

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

ntamo, 2013

259 sivua

Luettu: 26.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kirjailijalta

Luettuani Maaria Päivisen aikaisemmat romaanit Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies odotin jo kieli pitkällä hänen seuraavaa teostaan. Päivinen onkin noussut kahdella romaanillaan yhdeksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani.

Anna on särkynyt sisältä ja ulkoa. Häntä hallitsee aviomies Veikko, joka ruhjoo ja alistaa, rakastaakin ehkä, mutta raa'alla tavalla. Anna pakenee arkea Hermanin lähelle, mutta ehkä huomaamattaan hallitsee tuota rakastavaa naapurin miestä osittain samalla tavalla kuin Veikko häntä. Riittääkö Annasta Veikon lisäksi Hermanille, odottamastaan lapsesta puhumattakaan, kun Anna on jo itselleenkin liikaa? Anna yrittää pyristellä irti Veikon vallan alta sekä rajoittuneesta elämästään, mutta tavat ja tunteet istuvat tiukassa. Hän tekee viimein ratkaisunsa, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsee Hermania.

     Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.

     Että minä laittaisin eteenpäin.

     Minä, eikä kukaan muu.

     Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.

     Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen upota kiveksi maailman pohjaan.

Tarina kerrotaan vuorotellen Annan ja Hermanin sanoin, Veikko pysyy hiljaa. Toisinkin olisi voinut olla, Päivinen nimittäin kertoo blogissaan Veikon olleen alunperin toinen kertoja Annan rinnalla, mutta hän leikkasi Veikon pois ja loi Hermanin. En voi olla miettimättä minkälainen tarina oli alunperin, kuinka paljon ankeutta ja vihaa Veikko olisi siihen tuonut. Nyt Herman suo ne vähäiset onnen ja helppouden hetket, joita ilman Anna olisi saattanut suistua raiteiltaan paljon aikaisemmin.

Päivisen kirja pyörii vahvasti rakkauden ympärillä. Hän kuvaa hienosti rakkautta ja sen varjopuolta sekä sitä miten eri tavalla ihmisen voikaan nähdä omin tai toisen silmin. Anna on ankara itseään kohtaan, uskoo Veikon väheksyntää ja lietsoo sitä vielä ajatuksissaan eli syöksykierre on valmis. Toisen näkökulman tarjoaa Herman, joka näkee Annan kauniisti ja kauniina, hänen puutteistaan huolimatta.

Kirja viiltää, repii rikki ja vereslihalle. Se on enemmän kuin nimensä veroinen, naarmut painuvat pintaa syvemmälle. Se satuttaa Annan kokeman kurjuuden takia ja ihastuttaa Päivisen kauniin ja elävän kielen ansiosta. Myös Anni Halosen kansikuva on todella pysäyttävä ja onnistunut. Se kuvaa Annan tarinaa ja kirjan tunnelmaa todella hyvin. Jos kansi herättää voimakkaita tunteita niin samaa tunnemyrskyä on luvassa kansien välissä. Ainoa herpaantumisen hetki koitti kirjan loppupuolella kun ihmettelin mistä Mauku-kissa yhtäkkiä ilmestyi Annan kotiin. Oliko sitä mainittu aiemmin vai olinko vain niin uppoutunut kolmikkoon Anna-Veikko-Herman, että olin ohittanut sen kokonaan? Tuon miettiminen ja mainitseminen on kylläkin täysin nippelinillitystä ja epäoleellista tarinan ja lukuelämyksen kannalta! Koin lukiessani jatkuvasti kylmiä väreitä ja kirjan kannet suljettuani palelu vain jatkui. Anna pysyttelee vahvasti ajatuksissani ja huomaan kuvittelevani kirjan loppuun pientä takaporttia. Entä jos...?

Taisin juuri lukea Päivisen parhaan romaanin ja yhden kirjavuoteni helmistä! Voin suositella kirjaa kaikille, jotka nauttivat kauniista kielestä eivätkä pelkää rankkoja aiheita. Myös Leena Lumi koki kirjan vahvasti.

Sitaattikunniamaininnan saa poikkeuksellisesti kaksi lausetta. Ei ole kirjailijan vika, että hän kirjoittaa niin riipaisevia ja kauniita sanoja ettei bloggari osaa tehdä valintaa:

Miten yksi henkilö, jota ei kunnolla vielä edes tunne, voi olla tämä kaikki.

Ymmärränkö, että hän on lauseissani iso alkukirjain ja pieni, vahingossa loppuun lisätty piste.

 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

WSOY, 1991
168 sivua

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Luettu: 20.2.2013

Mistä: lapsuuden lahja

Tämä postaus on tavallaan koko perheen yhteistyötä, sillä luin kirjan viimeisen Kuusi -tarinan tytöille ääneen jouluaattona ja eilen illalla koko perhe miestä myöten (!) osallistui postauksen "pääkuvan" valitsemiseen. Pakkomielteelleni tavoilleni uskollisena en voinut lukea kirjasta vain yhtä tarinaa vaan luin kirjan kokonaan. Kannesta kanteen tietenkin, eli jouluinen päätöstarina tuli sitten luettua kahteen kertaan. Saattaapa olla, että Kuusen lukemisesta muodostuu meillä vielä jouluperinne.

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tarinasta ja Tove Janssonin omasta mustavalkoisesta kuvituksesta. Kevätlaulussa Nuuskamuikkunen odottaa uutta sävelmää ja tapaa pienen mönkijän. Kamala tarina kertoo Homssusta, mielikuvituksen voimasta ja valehtelusta. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on tarina onnettomuuden odotuksesta. Maailman viimeisessä lohikäärmeessä lohikäärme ei käyttäydy niin kuin erään mielestä pitäisi. Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinan hemuli haluaa eläkkeelle. Kertomus näkymättömästä lapsesta kuvaa ironian ja ilkeyden surullisia seurauksia. Hattivattien salaisuudessa Muumipappa lähtee seikkailulle. Sedrikissä Nipsu tuntee luopumisen tuskaa. Kuusi -tarinassa muumiperhe odottaa Joulua, kuka hän sitten onkaan.

Vaikka tarinat ovat erillisiä voi niissä nähdä yhdistävän tekijän, punaisen langan, joka on välillä selvästi näkyvissä ja välillä rivien välissä piilossa. Tarinoita yhdistää pelko. Pienet, suuret, hassut, turhat ja toteutuvat pelot. Muumipappa esimerkiksi pelkää arjen mukanaan tuomaa tylsistymistä, mutta myös arjesta irtautumisessa on omat pelkonsa: Hän oli aivan vapaa, mutta hänellä ei ollut enää halua mihinkään. Myös muutos toistuu useammassa tarinassa.

Tällä kirjalla, tai oikeastaan yhdellä sen tarinoista, on minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeä merkitys ja vaalin tätä kirjaa (ja koko muumiromaaniboksiani) aarteenani. Silti parhaimmistoon nousi ainakin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Molemmat tarinat peilautuvat jossain määrin omaan elämäntilanteeseeni eli lapsiperhearkeen, siihen liittyvään kiireeseen, haaveisiin, ilonaiheisiin ja tietysti myös tuskastumisiin ja harmistumisiin. Eläkkeelle jäämisestä en sentään haaveile ;) Sain molemmista tarinoista kummaa lohtua ja voimaa sekä aina niin tärkeän muistutuksen siitä, että ilo tulee pienistä asioista. Hemulitarina kiihtyy jopa hiljaiseen riemuun.

     Ulkona vallitsi hiljaisuus. Hän kuuli vain purojen solinan ja yötuulen huminan.

     Äkkiä hemuli huolestui. Hän nousi istumaan ja kuunteli. Ei äännähdystäkään.

     - Entä jos heillä ei ole hauskaa, hän ajatteli levottomana. Jospa heillä ei voi olla hauskaa, elleivät he saa huutaa itseään pökerryksiin... Ehkä he ovat menneet kotiin!

     Hän ryntäsi Kampsun lipaston päälle ja kurkisti katossa olevasta aukosta. Olivat he siellä. Koko puisto rapisi ja vilisi salaista ja hurmaavaa elämää. Loiskahdus, naurun tirske, heikkoja mätkähdyksia, innokkaiden askelten tassutusta kaikkialla. Heillä oli hauskaa.

     - Huomenna, ajatteli hemuli, huomenna sanon heille, että he saavat nauraa ja ehkä hyräillä hiukan, jos siltä tuntuu. Mutta ei enempää. Ehdottomasti ei.

Oivaltavan, moniulotteisen, herkän ja mielikuvituksellisen kerronnan lisäksi ihastelen edelleen myös Tove Janssonin kuvitusta, josta tällä kertaa esimerkkinä kuva Vilijonkasta myrskyn keskellä. Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, hieman parempia kuvia ja lisää esimerkkejä Janssonin hienosta piirrosjäljestä löytyy Taikatalvi -postauksestani.

Mutta kuka on tuo punanuttuinen, mustahiuksinen hahmo kansikuvassa? Yritimme yhdessä tyttöjen kanssa etsiä vastausta niin kirjan kuvituksesta kuin Muumioppaasta, mutta arvoitukseksi jäi. Vahvimmaksi veikkaukseksi nousi homssu, vaikka pieniä piirre-eroja huomasimmekin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas

SKS, 2012

241 sivua (+lähteet, yht. 248 sivua)

Luettu: 11.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen Jenni S.:n Koko lailla kirjallisesti -blogissa ja tiesin, että tätä kirjaa ei Tove Jansson- ja muumifani voi ohittaa. Happonen johdattaa kirjan pariin näin:

Tässä maassa ei voi viettää montakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee - alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
     Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, välillä viiltävä ja lopulta lohdullinen.

Sirke Happonen on koonnut herkullisen väristen kansien väliin koko Muumilaakson väen vakituisista asukkaista satunnaisiin kävijöihin, tutunnimisistä hahmoista niihin, joilla ei edes ole nimeä. Tove ja Lars Janssonin luomat alkuperäiset hahmot on esitelty aakkosjärjestyksessä, joten pieninkään ötökkä ei ole muita huonommassa asemassa vaan saa ansaitsemansa paikan aakkosten mukaan, toki joistain hahmoista on enemmän sanottavaa kuin toisista. Happonen ei tyydy pelkästään esittelemään hahmoja vaan kertoo myös miten tunnistaa itsestään tai omasta lähipiiristään esimerkiksi Mörkö tai Nuuskamuikkunen. Ja jos tunnistaminen tuntuu liian helpolta niin ei hätää, kirja tarjoaa vinkkejä myös tietyksi hahmoksi muuntautumiseen. Jos elämä tuntuu liian vilijonkkamaiselta voi itsessään harjoittaa vaikka pikkumyymäisiä tapoja ja elkeitä.

Kirjaa elävöittää monipuolinen kuvitus. On hahmoluonnostelmia, kuvia "varhaismuumeista" eli Snorkeista ja nykymuumeista, sarjakuvia ja maalauksia.  Mustavalko- ja värikuvien lisäksi väriä löytyy kirjan sivujen pohjavärityksestä ja otsikoista. (Yhteistyö kameran kanssa oli väliaikaisesti tauolla, joten puhelimen kamera joutui töihin, valitettavasti sen huomaa kuvien laadusta.) Kiitokset ansaitsevat myös kovat kannet ja paksuhkot sivut, tämä kirja ei ole mikään lepare!

Kuvittelin tuntevani muumit hyvin ja pääseväni lähinnä tunnelmoimaan ja verestämään muumimuistoja. Toisin kävi. Vakoojia Muumilaaksossa? Jaa niin kuka tohtori Schrünkel? Aivan uusia tuttavuuksia minulle! Tosin muumitietämykseni painottuu Tove Janssonin muumikirjoihin ja tv:n suomenkieliseen japanilaisanimaatioon, Janssonien sarjakuviin en ole juurikaan tutustunut muutamia yksittäisiä strippejä lukuunottamatta. Minulle kirjan informatiivisin anti olikin sarjakuvat ja niissä kuvatut hahmot. Lars Janssonin sarjakuvat tuntuvat olevan nimenomaan aikuisille suunnattuja kielenkäyttö- ja juonivalinnoiltaan, sainkin selville aivan uusia ulottuvuuksia esimerkiksi Muumipeikosta baarinpitäjänä ja Muumimammasta rosvoliigan jäsenenä.

Loppuun, Kirjallisuus ja lähteet -osioon Happonen on nostanut esille yhden minuakin mietityttäneen seikan. Nimittäin muumihahmojen kirjoitusasun. Käytäntö on vaihdellut jo itsensä Tove Janssonin kohdalla, eli hänkin on kirjoittanut hahmot välillä isolla ja välillä pienellä alkukirjaimella.

Vaikka kirja antaa paljon aikuiselle (muumifanille) oli kirja ehkä parhaimmillaan yhdessä 7 vuotta täyttävän tyttären kanssa selattuna. Keskusteluja heräsi niin Nipsun alkuperäisestä väristä kuin Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen sekä Nipsun, Hosulin ja Sosulin perhesuhteista. On hienoa jos kirja saa lapsessa kytevän muumikipinän roihahtamaan isompaan liekkiin, niin kuin meillä tuntui käyvän. (Ensimmäisessä kuvassa näkyvät hahmotkin pääsivät pitkästä aikaa leikkeihin mukaan.)

Entä ketä Muumilaakson hahmoa muistutan eniten? SKS:n muumitestin (joka löytyi SKS:n facebook -sivuilta, mutta on jo ilmeisesti poistettu) ja myös oman ennakkoarvaukseni mukaan olen Pikku Myy. Kirjaa lukiessani löysin kuitenkin itsestäni myös ainakin hemulimaisia (kokoelmien kartoittaminen) ja homssumaisia (mielikuvitus pelon ruokkijana) piirteitä. Ehkä meissä kaikissa on ripaus useampaakin Muumilaakson hahmoa.

Lyhyesti määriteltynä Muumiopas on muumifanin aarreaitta. Se antaa hahmoille lisää syvyyttä ja sävyjä, jopa uusia yhteyksiä hahmojen välille. Minut kirja sai kiinnostumaan muumisarjakuvista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät.

 

Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden

Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden (#6)

Tammi, 1979

157 sivua

(Five on Kirrin Island Again, 1947)

Luettu: 10.2.2013

Mistä: kirjastosta

Edellinen herkullinen kirja kuljetti minut aasinsillan kautta taas Viisikoiden pariin, sarjan kuudenteen osaan. Huomasin itse asiassa vasta nyt, että suomennettujen Viisikoiden järjestys, joka on listattu lukemani kirjan ensisivuilla poikkeaa alkukielisten The Famous Five -kirjojen järjestyksestä. Edetään nyt sitten sen mukaan mikä järjestys suomennetuissa kirjoissa on ilmoitettu.

Viisikolla alkaa pääsiäisloma, mutta Pauli ei odota sitä kovin innokkaasti, sillä hänen isänsä Peter on ottanut käyttöönsä Paulin omistaman Kirrin-saaren tehdäkseen siellä tutkimuksiaan. Lasten on siis keksittävä muuta tekemistä lomansa ajaksi, kuten käydä läheisellä louhoksella, josta löytyykin tutkimisen arvoinen tunneli. Lapset ja Tim-koira tutustuvat myös lomansa alussa herra Curtoniin ja tämän poikaan Martiniin, jotka ovat muuttaneet rantavartijan naapuriin. He tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita Peter-sedän työstä, mikä saa varsinkin Dickin varuilleen.

     - Menisin mielelläni katsomaan sitä televisiota, sanoi Pauli.

     - Mainiota! Mutta minun mielestäni olisi viisainta sopia nyt tässä, ettemme puhu mitään isäsi työstä, sanoi Leo. - Emmehän me siitä paljon tiedäkään. Mutta sen tiedämme, että kerran aikaisemmin jotkut pääsivät hänen teorioittensa jäljille. Tiedemiesten salaisuudet ovat nykyään hyvin tärkeitä, senhän sinä, Pauli, ymmärrät. Tiedemiehet ovat K.T.P.!

     - Mitä on K.T.P.? ihmetteli Anne.

     - Kovin Tärkeitä Persoonia, lapsukainen! nauroi Leo. - Mitä luulit sen olevan? Kretuliini, Taivaansininen, Punainen? Oletan, että ne olisivat Peter-sedän värit, jos hän saisi kuulla jonkun vakoilevan hänen salaisuuksiaan!

Peter-setä on lähettänyt sovitusti kuusi valomerkkiä aamuin illoin, jotta kotiväki tietää kaiken olevan kunnossa. Eräänä aamuna hän lähettääkin kahdeksantoista valomerkkiä. Saarella on tekeillä jotain outoa ja Viisikko on taas keskellä seikkailua.

Tässä Viisikossa olikin kunnon seikkailun tuntua, sellaiseen tuttuun ja herttaiseen viisikkotyyliin, tosin uhka on tässä osassa isompi kuin aiemmissa, joten jännitystäkin riitti. Karttoja, tunneleita, salaperäisiä kokeita, epäilyttäviä henkilöitä ja jopa dynamiittia. Kirjassa on myös tietynlaista historian siipien havinaa, sillä lapset pääsevät katsomaan ensimmäistä kertaa televisio-ohjelmia. En muista lukeneeni tätä lapsena, joten senkin takia viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Ehdottomasti A-luokan välipalakirja! Sheferijm mainitsi tämän yhtenä jännittävimmistä Viisikko-kirjoista.


Sitaattikunniamaininnan saa hivenen vaikeasti tulkittava tokaisu:

- Olet virheetön idiootti, huomautti Leo.

- - -

Tähän sopisi vielä laskiaissunnuntain ratoksi "Etsi eroavaisuudet kuvista" -tehtävä ;)

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Otava, 2013

407 sivua

(Peaches for Monsieur le Curé, 2012)

Luettu: 3.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Kaksi aiempaa Viannesta kertovaa tarinaa olivat tavalla tai toisella tuttuja. Tarttuessani Harrisin uutuuteen koinkin pientä pelkoa - voiko kaksi loistavaa kirjaa saada jatkokseen vielä kolmannen, yhtä herkullisen, mukaansatempaavan ja ihanan tarinan? Kompastuisinko aiempien osien nostattamiin ennakko-odotuksiini?

     En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Eräänä helteisenä elokuun päivänä suklaatryffeleitä valmistaessaan Vianne nostattaa pienen, aivan viattoman tuulen viilentääkseen itseään. Vähänpä hän on oppinut, tuuli ei vain anna vaan se vaatii myös vastineen. Kun Vianne saa kirjeen ystävältään Lansquenetista on hänen jätettävä taakseen verkkainen elämänsä asuntoveneessä Pariisissa ja lähdettävä vanhaan kotikyläänsä, jossa häntä kirjeen mukaan taas tarvitaan.

Reilussa kahdeksassa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Jokimustalaiset ovat jättäneet kylän ja Les Maraudsissa asuu uusia muukalaisia, islaminuskoisia maahanmuuttajia. Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää, kylässä kytee muutakin kuin ulkopuolisuuteen ja uskontoon liittyviä kiistoja. Selvittäessään tilannetta Vianne joutuu miettimään myös omaa elämäänsä, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan, kotia ja sen merkitystä sekä suhdettaan Rouxhun. Vianne saa avunpyynnön yllättävältä taholta, mutta avuntarvitsijoita tuntuu olevan useampia.

     Pystyn tuskin kuvittelemaan, kuinka vaikeaa avun pyytämisen täytyi olla hänelle. Kun hän kaiken sen jälkeen, mitä Lansquenetissa aikaisemmin tapahtui, joutuu myöntämään itselleen, että hän tarvitsee jotakuta - etenkin jotakuta minun kaltaistani.

Kirja alkoi hitaasti ja siitä tuntui puuttuvan jotain. Mietin onko aika tehnyt tehtävänsä -onhan Karamellikenkien julkaisusta jo useita vuosia- vai eikö kirjan tunnelma ja henki vain välity suomennokseen asti? Djellabat ja niqabit hämäsivät ja veivät huomioni tarinasta, huomasin epäloogisuutta tarinan kulussa (Reynaud nostaa kaatuneita kukkalaatikoita aukiolla, mutta onkin yhtäkkiä poistamassa Viannen entisen suklaapuodin seinästä graffitia) ja kaipasin huumaavaa, tuttua ja turvallista suklaantuoksua.

Sitten jokin muuttui. Liekö tuuli saavuttanut minut vai selvisinkö pelostani hivenen erilaista Lansquenetia, muuttuneita henkilöitä ja uutta tarinaa kohtaan, mutta löysin kaipaamani tunnelman. Se kaikki oli jäljellä, muuttuneena, hioutuneena, mutta paikallaan. Suklaan jäädessä vähemmälle huomiolle esiin pääsivät nousemaan uudet ja erilaiset aromit. Ruokakuvaukset olivat yhtä runsaita kuin Enid Blytonin Viisikoissa, sillä erotuksella, että tässä tarjoiltiin ennemmin gourmet- kuin arkiruokaa. Ja kyllä suklaatakin oli, mutta se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Hienot henkilöt, lukijaa kieputtava tarina ja Harrisin luoma tihenevä tunnelma saivat huokailemaan. Ihana, ihana kirja, ja juuri sopiva loppu. Joanne Harris on pikku hiljaa ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa. Suomentaja Satu Leveelahti on myös kiitoksensa ansainnut, lukeminen oli nautinto.

Olin Lansquenetissa lähes yhtä aikaa Susan (nautti, mutta ei yhtä paljon kuin sarjan aiemmista osista) kanssa, Leena Lumi  (sai enemmän kuin odotti) teki oman matkansa hieman aiemmin.

Tuulen kutsuun on vastattava.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joten kutsuin tuulen - ihan heikon vain.

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokaslistani

Blogistanian Kuopuksen ja Blogistanian Finlandian voittajat on jo valittu, nyt kolmikko täydentyy viimeisenä valittavalla Blogistanian Globalialla eli kirjabloggareiden valitsemalla vuoden 2012 parhaalla käännöskirjalla. Ehdokkaat julkaistaan blogeissa ajastetusti 1.2. klo 10 ja palkinnon saaja selviää Karoliinan Kirjava kammari -blogissa 4.2. klo 10.

Lukemiseni painottuu hieman vanhempaan kirjallisuuteen, joten lukusaldoni jäi laihaksi myös uusien käännöskirjojen osalta. Siksi mietin kauan annanko ääneni vain yhdelle ylivoimaiselle kirjalle. Päätin kuitenkin antaa pisteet myös kahdelle muulle kirjalle, niin hienoja lukuelämyksiä ne tarjosivat. Tässä ehdokaskolmikkoni pisteineen:

3. pistettä saa:
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2. pistettä saa:
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

1. pisteen saa:
Erin Morgenstern: Yösirkus


EDIT:
Voittajaksi äänestettiin norjalaisen Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, jonka on suomentanut Päivi Kivelä. Paljon onnea Heivollille sekä suomentajalle! Kiitokset myös Karoliinalle kisan emännöimisestä!