Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

(L'Élegance du hérisson, 2006)
Gummerus, 2010
374 sivua

Nyt on kesäkirja luettu! Enkä puhu alkavan kesän kirjasta, vaan viime kesäksi lainaamastani kirjasta. Hieman harmittaa, että Siilin eleganssia ei ole ilmeisesti kaivattu lähes vuoden (!) kestäneen lainaukseni aikana, ainakaan niin paljoa, että siitä olisi tehty varaus. Uusin lainani netin kautta, mutta aina viiden uusimiskerran jälkeen olen käyttänyt kirjaa kirjastossa ja lainannut sen uudelleen tiskiltä. Nyt melkein tekisi mieli hihkaista kirjaa palauttaessani "Katsokaa, nyt minä sen viimein luin!". Ehkä ei kuitenkaan...

Siilin eleganssi sijoittuu Pariisiin, rue de Grenelle seitsemässä sijaitsevaan kerrostaloon. Renée Michel on talon ovenvartija, 54 -vuotias leskirouva. Paloma Josse on 12 -vuotias rikkaan perheen tytär. Molemmat pitävät kiinni kulisseistaan, Renée stereotyyppisen ovenvartijan ja Paloma oikukkaan teinin. Toisen salaisuus on kulttuurin harrastaminen ja toisen on suunnitelma karmeasta ja erilaisesta syntymäpäivästä. Siili(e)n piikkejä saapuu silittelemään japanilainen Kakuro Ozu, elokuvaohjaajan kaukainen sukulainen, joka saa aikaan pienen pyörremyrskyn vesilasissa pelkästään muuttamalla taloon. Puhumattakaan siitä, että hän ystävystyy kaikkein epätodennäköisimpien talon asukkaiden kanssa.

Luettuani muutaman sivun aloin jo pelätä, että tästä tulisi toinen filosofinen kompastuskiveni Sofian maailman lisäksi (kirja on ollut kesken useamman vuoden, pitää siis aloittaa alusta -periksi en anna!). Ehkä olisi uskottava, että filosofista, syvällistä pohdintaa tihkuva kaunokirjallisuus ja minä emme vain tule toimeen. Vielä kun mukana on aimo annos intertekstuaalisia viittauksia, joista moni menee ohi.

Mutta sitten. Kirja ja henkilöt avautuvat hiljalleen kuin kamelian kukka (nyt tiedän minkälainen se on). Henkilöt ovatkin kaikessa pidättyväisyydessään ja korrektiudessaan vallan hersyviä! Kirjan kukkaan puhkeamista kannatti odottaa jopa noin 250 sivun verran, jolloin meno käy vallan villiksi. Enpä olisi arvannut, että tästä kirjasta löytyy vessahuumoria, olkoonkin se aika kuivaa ja syvällistä lajia!

Mieleni kehittelee epämääräisiä hypoteeseja. Ehkä arvioin määrän väärin ja painoin väärää nappia - mitä ylvästelyä, mitä omahyväisyyttä, Renée, kaksi lootusta niin mitättömälle aikaansaannokselle - ja nyt taivaan rangaistus iskee kuin salama ja kuurouttaa korvani. Olenko nauttinut liikaa, langennut hekumallisuuteen, johon tämä paikka viettelee, vaikka meidän kuuluisi pitää sitä epäpuhtaana? Olenko syyllistynyt kateuteen himoitsemalla ruhtinaallista vessapaperia itselleni ja saanko nyt vastaansanomattoman muistutuksen kuolemansynnistäni? Ovatko minun kömpelöt ruumiillisen työn tekijän sormeni tiedostamattoman vihamielisyyden ohjaamina kohdelleet kaltoin lootusnapin herkkää mekanismia ja käynnistäneet putkistossa järistyksen, joka uhkaa murentaa koko viidennen kerroksen?

Loppujen lopuksi pidin kirjasta yllättävän paljon. Kauniin kannen alta paljastui monisävyinen, haastava ja nautinnollinen, mutta myös hieman kriittinen ja opettavainen tarina. Asioille annettiin erilaisia näkökulmia kahden kertojan avulla. Huomioni kiinnittyi myös siihen, että kirjassa puhuttiin useaan otteeseen kauniisti lukemisesta. Mutta mikä se tuommoinen loppu oikein on, hä? Samoissa tunnelmissa oli myös Elma Ilona, joka luki kirjan äskettäin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin nähnyt isompien lasten seuraavan kirjojen sivuilta jotain näkymätöntä polkua kuin saman voiman liikuttamina ja ammentavan hiljaisuuteen uppoutuneena hengettömästä paperista jotain elävää.

Ranska on valloitettu! Pieni ranskalainen minussa ilakoi tästä kirjallisesta matkasta :)
TBR 3/100

Tässä vielä yksi siilikuvista, jota olen vaalinut viime kesästä asti tätä kirjaa ajatellen. Tätä kaveria (tai muitakaan siilejä) ei ole vielä tälle keväälle näkynyt, mutta kovasti täällä jo odotellaan!

11+11

Sain Helmi-Maaria Pisaralta ja Kaisalta 11 kysymyksen haasteet. Kiitos molemmille :) Tässä siis pieni kurkkaus blogiesiripun taakse vastausten merkeissä. Pisarainen heitti haasteella ensin, joten oikeudenmukaisuuden nimissä vastaan ensin hänen kysymyksiin. (Ja koska Blogger ensin "söi" vastaukseni ja sitten muuten vain kieltäytyi yhteistyöstä, ovat vastaukset jo pari päivää vanhoja. En kuitenkaan ala enää päivittämään uudelleen.) En haasta tällä kertaa ketään mukaan, sen verran monessa blogissa tämä haaste on jo käynyt.

Helmi-Maaria Pisara heitti seuraavat pähkinät purtavaksi:

1. Mitä näet, kun katsot sormiesi läpi?

Kuvainnollisesti; vasta osittain haravoidun pihan (ja keskeneräiset pihatyöt muutenkin). Kirjaimellisesti; olohuoneen kirjattoman kirjahyllyn (kirjat ovat työhuoneen kirjahyllyissä), tv:n, arkkupöydän, jolla mm. nachoja (pienen hetken) sisältänyt lautanen, ystävältä saatu mansikkamuki.

2. Osaatko puhaltaa päänkokoisen purkkapallon ja jos et, miksi ihmeessä et?

Enpä taida osata, ehkä pitäisi kokeilla. Rasitusastma aiheuttaa rasittavia rasitteita. Tai ehkä minulla on purkka hiuksissa -pelko, enkä uskalla sen takia edes yrittää.

3. Mitä kuulet, kun näet metsän?

Koivujen kuiskutusta, siis suhisevaa havinaa.

4. Kävelisitkö mieluummin hiekka- vai kivirannalla paljain jaloin?

Hiekkarannalla, mielellään lähes kuumalla.

5. Mikä on paras löytösi viime ajoilta?

Oi ihana toukokuu dvd-boksi. Tosin mietin ostamista liian kauan, oli ehditty myydä jo loppuun. Pahus. Uutta erää odotellessa...

6. Mikä on hurjin paikka, missä olet nukkunut, miksi?

Saksa, Schwerin, rautatieaseman penkki (vaikka eihän paikassa varsinaisesti mitään hurjaa ole). Olimme mieheni kanssa Interraililla ja pysähdyimme kyseiseen paikkaan odottaamaan seuraavan päivän jatkoyhteyttä. Iski pihiys ja säästimme yöpymiskustannuksissa, emme halunneet muutaman tunnin yöunien takia etsiä hotellihuonetta.

7. Jos kutsuisin, tulisitko luokseni kylään; miksi/miksi et?

Miksipä ei. Olisi kiva tavata kasvotusten ja livenä, täällä blogistaniassa kun "tavataan" lähes päivittäin.

8. Mikä on mielestäsi kaunein sana?

Jos äkkiseltään vastaan niin aamu. Vaikka en ole yhtään aamuihminen. Sana vain kuulostaa jotenkin kauniilta ja hämyiseltä, myöskin nimenä. Jos otetaan merkitys mukaan niin rakkaus.

9. Miksi sanotaan, että valkoisen vastakohta on musta?

En tiedä, mutta varmasti mietin tätä kauan. Kysymys jumii ajatuksiin!

10. Mitä teet, todennäköisesti, huomenna kello 14 aikaan?

Juon kahvia.

11. Mitä mieltä olet tästä lauseesta, joka aloittaa uusimman käsikseni: "Seinän takaa kuuluva kolahdus ja sitä seuraava kovaääninen kirosanatulva saivat Emilien keskeytymään."

Sitä, että kuulostaa tutulta ja sinulta! Ja että haluan lukea lisää, loppuun asti. Sinun sanojen käyttö saa hymyilemään :)

Sitten Kaisan kysymyspatteristoon:

1. Mitä kirjaa luet tällä hetkellä?

Muriel Barberyn Siilin eleganssia perinteisenä kirjana, Maija Haaviston Marian ilmestyskirjaa sähköisesti ja vielä rinnalla Raamattua yleissivistys(ikuisuus?)projektina.

2. Mikä on lempipuuhaasi kesällä?

Yhdessäolo perheen kanssa ilman tiukkaa aikataulua. Lukeminen auringonpaisteessa. Kesäsateen kuuntelu. Uiminen ja vesileikit lasten kanssa. Reissu(t). Vaikea sanoa vain yhtä :)

3. Kuka tai mikä inspiroi sinua?

En nyt tiedä inspiroimisesta, mutta Tove Janssonin teksteistä saan ammennettua ihmeellistä voimaa ja viisautta. Voimaa saan myös musiikista (My Chemical Romance ym.).

4. Taito, jonka haluaisit oppia?

Juokseminen. Huomasin sunnuntaina, että olen meidän perheessä ainoa, joka ei pysty juoksemaan pitkästi. Vielä minä ratkaisen mysteerin ja opin...

5. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa voisit kuvitella asuvasi?

Minussa taitaa asua pieni ranskalainen.

6. Jos ottaisit valokuvan juuri nyt, mitä siinä näkyisi?

Katso Helmi-Maarian ensimmäinen kysymys ja kohta kirjaimellisesti.

7. Kuvaile sydämen maisemaasi.

Rauhallinen paikka, sellainen mökkimaisema, pihlajia, vettä, omat rakkaat lähellä.

8. Mainitse yksi kirja, jonka aiot lukea kesällä.

En ole varsinaisesti tehnyt kesälukusuunnitelmia, mutta Enid Blytonin Viisikko -sarjan pariin kaipaan. Vastataan siis Viisikko aarresaarella.

9. Jos olisit jokin Muumien hahmo, mikä luultavasti olisit?

Jostain syystä samastuin Tuhtoon, (Muumilaakson marraskuun) pieneen homssuun. On minussa myös aika paljon Pikku Myytä ;)

10. Tunnetko paljaiden jalkojesi alla mieluiten hienon rantahiekan, vihreän nurmen vai vilvoittavan veden?

Hienon, lämpimän rantahiekan.

11. Jos matkustaisit aikakoneella ajassa taakse- tai eteenpäin, minne matkaisit käymään?

Haluaisin matkustaa tapaamaan mummuani, joka on kuollut ennen syntymääni.

Lopuksi vielä musiikillinen helmi Youtuben kätköistä. Nauttikaa :)

Oi ihana toukokuu

Kuten kuvasta näkyy, meillä ei ole enää lunta :) Nurmikko on jo paikoitellen kuivunut sen verran, että sille saattoi laskea kirjan ja Kirppu-tytön tekemän ötökkäkirjanmerkin. Kesää odotellessa...

H.E. Bates: Oi ihana toukokuu

(koostuu kirjoista:

The Darling Buds of May, 1958

A Breath of French Air, 1959

When the Green Woods Laugh, 1960)

Gummerus, 2006

381 sivua

Pikkuisen viivästyi Oi ihana toukokuun lukeminen, sillä tarkoitus oli lukea se jo viime vuoden toukokuussa. Kirjasta tehty tv-sarja on ollut yksi suosikeistani ja odotukset kirjan suhteen olivatkin korkealla. Ajattelin, että kirja saattaisi myös sopia purkamaan pitkin kevättä vaivannutta lukutukosta.

Oi ihana toukokuu -nimen alle on koottu yksiin kansiin koko kolmiosainen kirjasarja. Kirja kertoo Englannin maaseudulla asuvasta Larkinin omalaatuisesta perheestä; Pappa ja Mamma Larkinista, heidän lapsistaan sekä mm. eräästä veroviraston edustajasta, herra Charltonista. Omenapuut kukkivat, satakielet laulavat, pekoni paistuu (ja maistuu) ja Pappa Larkinin mielestä kaikki on kerrassaan mainiota.

Oli vuoden ensimmäinen kuuma päivä, ja toukokuun auringon paahteessa rekan nokkapelti loisteli kirkkaan emalinsinisenä. Laakson läpi mutkittelevan tien molemmin puolin näkyi silmänkantamattomiin omenatarhoja, joissa myöhään auenneet omenankukat näyttelivät vaaleana konfettina säteileviä terälehtiään.
- Zinnia, Petunia, Primrose, Victoria, Montgomery, Mariette! Pappa pyöräytti auki kuuden nimen uljaan nauhan, mutta sai vain viisi jäätelönsekaista vastausta.
- Missäs Mariette? Eikö Mariette olekaan mukana?
- Olen minä, Pappa.
- Hyvä juttu. Luulin että olit päässyt putoamaan.
- Ei, täällä minä olen, Pappa.
- Mainiota! Pappa sanoi. - Pitäisikö minun hakea lisää jäätelöä? On niin kuuma että Mammanne on melkein sulanut.

Olisi voinut olla ihan hyvä idea jättää lukeminen paria viikkoa myöhemmäksi. (Räntä)sateisessa ja kylmässä säässä ei aivan täysin voinut eläytyä kirjan auringonpaisteiseen tunnelmaan. Tämä voisikin olla loistava kesäkirja heinäkuun helteisiin. Mutta silti. Nautin suunnattomasti Batesin sujuvasta kerronnasta, ihanista maisema- ja ruokakuvauksista ja Larkinin perheen villistä menosta. (Mamma Larkinin kokkauksista innostuneena halusin äitienpäiväkakun sijasta englantilaisen aamiaisen ja voi että oli hyvää!) 

Perhe rikkoo perinteitä ja elää aikaan nähden varsin epäsoveliaasti avoliitossa, muutenkin käytös ja ajatukset ovat varsin vapaamielisiä -esimerkiksi veroja maksetaan jos jaksetaan-, mutta omasta perheestä ja lähimmäisistä pidetään aina huolta. Vaikka se vaatisi pientä tuuppausta ja ohjailua oikeaan suuntaan kuten herra Cedric "Charley" Charltonin tapaus osoittaa.

Että ei menisi ihan hehkuttamiseksi on pakko mainita parista asiasta. Jäin hieman miettimään herrojen Charlton ja Larkin kohtaamista. He eivät ennestään tunne toisiaan ja vaikka herra Charlton esittelee itsensä Papalle ainoastaan työpaikkansa ja toimittamansa asiansa kautta sanomatta nimeään, tietää Pappa kuitenkin esitellä hänet tyttärelleen Mariettelle nimellä. Toinen soraääni oli lopussa tapahtuva erään Pappa Larkinia käsittelevän asian käsittely, se tuntui jotenkin päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan kirja sai minut virittäytymään kesämielelle ja lukutukoksen purkajana tämä oli nappivalinta! Toivottavasti sain myös imettyä itseeni Larkinien elämänmyönteisyyttä ja leppoisuutta. Myös Lumiomenan Katja nautti Oi ihana toukokuun lukujumilääkkeeksi. Hänen tavoin minäkin pidän kirjan omassa hyllyssäni ja saatanpa palata siihen useammankin kerran. Enkä pistäisi pahakseni, vaikka YLE näyttäisi tv-sarjan uusinnan uusintana :)


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä niinhän se on, että tänään tässä ja huomenna ties missä.

TBR 2/100

Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta

Lena Einhorn: Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta

(Ninas resa. en överlevnadsberättelse, 2005)

Otava, 2007

286 sivua

Meinasi tulla hätä, että ehdin lukea tämän kirjan ennen kuin saan TBR100 -listani julkaistua. Eihän se nyt passaa, että edetään väärässä järjestyksessä... Ensin tehdään lista ja sitten vasta aletaan käymään sitä läpi, niin päin se olla pitää ;)

Ninan matka - Tositarina Varsovan getosta on Lena Einhornin kirjoittama kirja äitinsä Nina Einhornin (o.s. Rajmic) elämästä toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa. Nina halusi kertoa tarinansa veljensä Rudekin takia, joka oli pelastanut hänen henkensä useampaan kertaan. Kirja perustuu Ninan 1990-luvulla itse sanelemiinsa muistoihin, Lenan vuonna 1999 tekemään nelituntiseen Ninan haastatteluun sekä viisituntiseen täydentävään haastatteluaineistoon, joka on tehty Ninan viimeisenä elinvuotena. Lisäksi kirjassa on osin muutakin faktatietoa kyseisestä ajasta.

Ninan elämä muuttui lopullisesti varhain perjantaiaamuna 1. syyskuuta 1939. Sinä aamuna marssi Saksan armeija Puolaan. Se päivä oli Ninan paratiisin, hänen juutalaisen Puolansa, lopun alkua. Mutta loppu tulisi hitaasti, hämäävän hitaasti, niin hitaasti, että he kaikki - kaikki Ab-koulun oppilaat, kaikki ne jotka kävelivät deptakilla Trauguttinkadun ja Adrzejnkadun välillä, kaikki ne jotka pelasivat korttia hänen äitinsä kanssa ja keskustelivat maailmanpolitiikasta hänen isänsä kanssa - ehtisivät tottua tuohon käsittämättömään. Kaikki, vaikkakaan useimmat heistä eivät enää olisi silloin elossa.

Kuten kirjan nimikin jo kertoo, sijoittuu osa kirjasta Varsovan gettoon, juutalaisille tarkoitettuun aidattuun asuinalueeseen, jonne Nina perheineen muuttaa. Rajmicin perhe valmistautuu kokemaan getossa kovaa elämää ja jopa köyhyyttä, mutta olettavat säilyvänsä siellä hengissä. Ihmisiä kuitenkin tapetaan, olot huononevat ja lopulta aloitetaan junakuljetukset epämääräisille työleireille, joiden todellisesta määränpäästä alkaa herätä epäilyksiä ja pelkoja. Aluksi getossa piileskely ja myöhemmin sieltä pakeneminen tuntuu olevan ainoa vaihtoehto selvitä hengissä. Mutta geton muurien ulkopuolella arkipäivää on piilopaikan löytäminen, kiinnijäämisen pelko ja sodan loppumisen odotus.
 
Koska kyseessä on tositapahtumiin perustuva selviytymistarina, tuntuu ikävältä puuttua kerrontatapaan. En kuitenkaan voi muutakaan, sillä kerronta vaikutti niin paljon lukemiseeni. Vaikka Lena Einhorn on takakantta lainatakseni lääkäri, syöpään ja virologiaan erikoistunut biologi sekä kirjailija ja elokuvaohjaaja ei hänen kirjoitustapansa ainakaan tämän kirjan osalta saa minulta kiitosta. Tarinaa kerrotaan vuoroin Lenan, hänen äitinsä Ninan ja Ninan äidin Fanjan näkökulmasta. Heti alusta asti on vaikeaa erottaa kenestä kulloinkin kerrotaan, eikä aikamuotojen vaihtelu läpi kirjan ainakaan selvennä kuvaa. Lukeminen olikin hyvin raskasta, sillä jouduin monta kertaa palaamaan takaisin selvittääkseni missä, milloin ja kenessä mennään. Ehkä tästä syystä henkilöt ja tarina eivät tule kovin lähelle. Myös Aino oli kiinnittänyt huomiota kerronnan vaihtelevuuteen.

Ninan tarina itsessään, ilman kerronnallisia seikkoja, oli kuitenkin mielenkiintoinen lukea. En nimittäin muista aiemmin lukeneeni (pääosin) Varsovan gettoon sijoittuvaa selviytymistarinaa, joten siltä osin koin saavani uuden näkökulman toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tuuli puhalsi, aurinko paistoi, tie oli auki edessäni."

Nyt on saatu ensimmäinen kirja TBR100 -listaltani luettua. Parhaillaan lukemani kirja on myös samaiselta listalta, ihan erilainen ja alusta asti hurmaava!

TBR100 - eipähän lopu lukeminen kesken!

Kirjavan kammarin kautta suomenkin kirjablogeihin rantautui TBR100 -villitys, joka vei viimein minutkin mukanaan vaimeasta vastustelustani huolimatta ;) Listauksen ideana on siis nimetä 100 kirjaa, jotka löytyvät omalta luettavien listalta (tai TBR- eli To Be Read -listalta kansainvälisemmin sanottuna). Jotkut listan tehneistä ovat myös määrittäneet ajan, jonka puitteissa aikovat kirjat lukea, mutta minä jätän sen tekemättä. En halua ottaa ylimääräisiä paineita lukemisestani.

Olen tähän asti pitänyt luettavien listaani vihkossa, johon olen lisännyt kirjoja sitä mukaa kun on tullut vastaan mielenkiintoisia lukuvinkkejä. Useat kirjat löytyvät omasta hyllystäni* ja jotkut kirjoista olen lukenut aikaisemminkin+. Otan kultakin kirjailijalta listalle ainoastaan yhden kirjan, muuten esimerkiksi sarjojen takia lista täyttyisi nopeasti.


TBR100:

Kotimainen kaunokirjallisuus:
1. Päivi Alasalmi: Metsäläiset
2. Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
3. Turkka Hautala: Salo
4. Eve Hietamies: Yösyöttö
5. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
6. Kari Hotakainen: Ihmisen osa
7. Olli Jalonen: Poikakirja
8. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta *
9. Helmi Kekkonen: Kotiin
10. Heidi Köngäs: Luvattu
11. Antti Leikas: Melominen
12. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla
13. Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
14. Juri Nummelin (toim): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
15. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

16. Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse *

17. Riikka Pulkkinen: Raja *
18. Markku Pääskynen: Enkelten kirja
19. Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas 
20. Arto Salminen: Turvapaikka
21. F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
22. Katariina Souri: Pillerinpyörittäjä *
23. Elina Tiilikka: Punainen mekko
24. Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa *
25. Seija Vilén: Mangopuun alla
26. Hannu Väisänen: Vanikan palat
27. Mia Vänskä: Saattaja
28. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen * 

Ulkomainen kaunokirjallisuus:
29. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen 
30. Paul Auster: Sunset Park
31. Tash Aw: Silkkimies *
32. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
33. H.E. Bates: Oi ihana toukokuu *
34. Alan Bennett: Epätavallinen lukija *
35. Peter Cameron: Andorra *
36. Angela Carter: Maaginen lelukauppa
37. J.M. Coetzee: Häpeäpaalu *
38. Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas 
39. Carlos Maria Dominguez: Paperitalo *
40. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus *
41. György Dragomán: Valkoinen kuningas *
42. Michael Ende: Tarina vailla loppua 
43. Jeffrey Eugenides: Virgin suicides - Kauniina kuolleet
44. Susan Fletcher: Meriharakat *
45. Sara Gruen: Apinatalo
46. Steven Hall: Haiteksti *
47. Charlaine Harris: Veren voima 
48. Joanne Harris: Sinisilmä
49. Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia
50. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa*
51. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
52. Diana Wynn Jones: Liikkuva linna
53. Stephen King: Unensieppaaja *+
54. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen*
55. C.S. Lewis: Narnian tarinat 
56. Mathias Malzeu: Sydämen mekaniikka
57. Melissa Marr: Ilki ihana
58. Alexander McCall Smith: Siveysoppia nuorille tytöille -Mma Ramotswe tutkii
59. Ian McEwan: Sementtipuutarha *
60. Margaret Mitchell: Tuulen viemää *+
61. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani*
62. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä 
63. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
64. Michael Ondaatje: Englantilainen potilas
65. Per Petterson: Hevosvarkaat
66. Tatiana De Rosnay: Avain
67. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi *
68. Elif Shafak: Rakkauden aikakirja *
69. Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä 
70. Lionel Shriver: Poikani Kevin
71. William Styron: Sofien valinta
72. Patrick Süskind: Parfyymi - erään murhaajan tarina
73. Vikas Swarup: Slummien miljonääri
74. Sándor Tar: Harmaa kyyhky *
75. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (yhteisnide) *
76. Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä
77. Herbjörg Wassmø: Lasi maitoa, kiitos *
78. Irvine Welsh: Liima *
79. Richard Yates: Revolutionary Road

Elämäkerrat, muistelmat, tietokirjat yms.:
80. Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat
81. Lubna Ahmad Al-Hussein: 40 raipaniskua *
82. Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä *
83. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa *
84. Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin - pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
85. Lena Einhorn: Ninan matka
86. Jacob Forsell, Johan Erseus, Margareta Strömstedt: Astrid Lindgren - elämän kuvat
87. Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi *
88. Corinne Hofmann: Valkoinen masai
89. Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
90. Reko ja Tiina Lundán: Viikkoja, kuukausia
91. Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy *
92. Allan & Barbara Pease: Hormonien sota - miksi miehet eivät kuuntele eivätkä naiset osaa lukea karttaa 
93. Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa *
94. Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen
95. Donald Sassoon: Mona Lisa -maailman tunnetuimman maalauksen tarina 
96. Tim Underwood & Chuck Miller: Paljaat luut - Stephen King ja kauhun anatomia
97. Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä *

Runot:
98. Katriina Hallikainen: Linnunmentävä aukko *
99. Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972-2000
100. A.W. Yrjänä: Mechanema *


Yllättävän nopeasti sain kasaan sata kirjaa ja ylikin, joten jouduin karsimaan listaani reilusti. Viilausta ja muutoksia voisi tehdä loputtomiin, mutta olkoon nyt näin. Ainahan luettavien listalle mahtuu lisää kirjoja, tällä hetkellä lista näyttää tältä.

Plumfieldin pojat ja Liebster Blog

Louisa M. Alcott: Plumfieldin pojat

( Jo´s Boys, 1886)

WSOY, 1992

210 sivua

En tiedä onko keväällä ja valon lisääntymisellä ollut jotain vaikutusta, mutta jonkinlaista lukujumia on ollut täällä(kin) havaittavissa. Vaikka kotona odottaa lukemistaan niin omia kuin lainattujakin kirjoja en ole oikein osannut tarttua niistä mihinkään, puhumattakaan että olisin lukenut useampaa kirjaa rinnakkain. Plumfieldin pojat kuitenkin tuntui sopivalta tilanteeseen. Sitä paitsi en malttanut odottaa kovin kauaa sarjan edellisosan lukemisen jälkeen, halusin tietää miten Jolle ja kumppaneille käy. Varsinkin Danin ja Natin kohtalot kiinnostivat kovasti.

Plumfieldin pojat on siis Alcottin neliosaisen sarjan päätösosa. Edellisistä tapahtumista on kulunut 10 vuotta, Jo on menestynyt kirjailijan urallaan ja sen tuoman taloudellisen turvan myötä Plumfieldin koulua on laajennettu jatko-opistolla. Vaikka Jon alkuperäiset 12 suojattia eivät enää kuulu koulun oppilaisiin, on heillä edelleen tärkeä sija Jon elämässä. Heidän tarinansa ovatkin kirjassa pääosassa, tosin joidenkin osalta se on jo valitettavasti päättynytkin.

Koin heti alkusivuilla pettymyksen, en itse tarinan itsensä takia vaan siksi, että kyseessä on uudistettu ja lyhennetty suomennos. En minä halua mitään lyhennettyä, haluan koko tarinan, alusta loppuun! Pian asia kuitenkin unohtui kun kuljin kulkuri-Danin ja kumppaneiden mukana rouva Bhaerin valvovien ja kauas ulottuvien silmien alla.

Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.

Jos Pikku naisia on kuvaus Alcottin omasta lapsuudesta on Plumfieldin pojissa aistittavissa tunnelmia hänen aikuiselämästään. Kirjassa Jo nimittäin tuskastelee menestyksen tuomia varjopuolia. Yksityisyys on haihtunut kun ihailijat ovat vailla milloin nimikirjoitusta, jotain muistoa kirjailijasta tai kiertokäyntiä hänen kodissaan.

Plumfieldin pojat onkin kokonaisuudessaan astetta vakavampi ja paikoitellen myös synkempi kuin sarjan aiemmat osat. Mukana on kuitenkin hauskoja sattumuksia, sujuvaa sanailua ja romansseja (ei mitään liian siirappista!) tasapainottamassa tunnelmaa. Alcott on kirjoittanut tasaisen tarinan, jonka myötä sarja saa ansaitsemansa lopun. Vaikkakin yksittäisille henkilöille olisin mielelläni suonut vähän erilaisen kohtalon, mutta tämä on minun henkilökohtainen purnaukseni. Suosikkisarjakseni tämä ei yllä, mutta olen erittäin iloinen, että luin tämän.

Kun nyt on koetettu tyydyttää kaikkia: on monta avioliittoa, vain muutama kuolemantapaus ja niin runsaasti elämäniloa kuin asioiden luonteva järjestys suinkin sallii, niin vaietkoon soitto, sammukoot valot ja laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen ikuisiksi ajoiksi.

Sitaattikunniamaininnan saa lause, jossa on ohjetta kerrakseen:

Anna vain periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia teitään.

Miehisen näkökulman Plumfieldin pojista on kirjoittanut Jokke.


So American -haaste.

Sain nooralta, Aletheialta ja Linnealta ihanan Liebster Blog -tunnustuksen -kiitos teille kaikille! Olette ehdottomasti omat tunnustuksenne ansainneet, blogeissanne on ilo vierailla :)

Tunnustus tulee jakaa eteenpäin viidelle loistavalle blogille, jonka lukijamäärä on alle 200. Mikäpä olisi mukavampaa kirjan ja ruusun päivänä kuin heittää kehuilla muutamia kanssabloggaajia. Osa on saattanut jo saada tunnustuksen, mutta toivottavasti kestätte pienen lisäsuitsutuksen ;)


Booking it some more - Mielenkiintoisia kirjoja sanoja säästelemättä, huumoria unohtamatta.

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä - Täällä silmä ja (kirja)mieli lepää.

Ilselä - Leppoisaa tunnelmaa, tunteella tehtyjä kirja-arvioita.

Kirjojen keskellä - Kirja-arvioita napakalla otteella Roald Dahlista Stephen Kingiin.

Oota, mä luen tän eka loppuun - Jo pelkkä nimi saa hyvälle tuulelle, sisällöstä puhumattakaan.


Lukekaa hyviä kirjoja ja viettäkää mukavaa kirjan ja ruusun päivän iltaa :) Tänään saa osasta kirjakauppoja 10 euron kirjaostosten kaupanpäälliseksi Tuomas Kyrön Miniä -kirjan. Ostoksille ehtinee vielä ainakin netissä. Minä tein kokoelmantäydennystilauksen Adlibrikseltä ja hainpa vielä illan päätteeksi kirjastostakin muutaman kirjan lainaan. Jospa lukujumi tästä purkautuisi.

Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2000

268 sivua

Ihastuin kovasti Johanna Sinisalon novelleihin kirjassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita ja halusin lukea seuraavaksi hänen kehutun, Finlandia -palkinnonkin saaneen esikoisteoksensa. Meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, kirjaston laina-aika on lopussa ja joku on odottamassa varausjonossa. Kiva huomata, että uutuuksien ohessa varataan myös näitä vähän vanhempia kirjoja!

Ennen päivänlaskua ei voi on sekoitus fantasiaa ja scifiä. Kolmikymppinen valokuvaaja Mikael, tai Enkeli, joksi häntä tietyissä piireissä kutsutaan, löytää epäonnistuneen baari-illan päätteeksi kotipihastaan nuorisojoukon kiusaaman nuoren pojan, joka paljastuukin peikoksi. Sen sijaan, että jättäisi peikon roskalaatikoiden luo hän viekin sen kotiinsa. Mikaelin elämä kietoutuu peikon ympärille koko ajan enemmän, seurauksista välittämättä.

Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.

Sinisalo ei tyydy esikoiskirjassaan yhteen kertojaan, vaan Mikaelin lisäksi oman äänensä saa hänen kollegansa ja ihastuksensa Martes, eläinlääkäri Tohtori Spiderman, naapurin postimyyntivaimo Palomita ja Mikaeliin ihastunut Ecke. Lisäksi Sinisalo on värittänyt ja tukenut tarinaansa kuvitteellisilla lehtiartikkeleilla, nettilinkeillä, kansantaruilla sekä myös otteilla muista kirjoista, näkyvimpänä Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Myös Reino Helismaan kynästä lähteneellä laululla Päivänsäde ja menninkäinen on vahva rooli kirjassa.

Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen peikkotarina, lopputulos on kaikkea muuta kuin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!" -sarjaa. Peikon kasvatuksen lisäksi kirjan aiheina on seksuaalisuus, vallankäyttö, halut sekä tavallaan myös hyväksikäyttö.

Sinisalon novellikokoelman perusteella osasin odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa, ja sain mitä odotin. Tosin en ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Kädettömissä kuninkaissa. Peikot on tunnustettu ja nimetty nisäkäslaji, johon voi törmätä joskus myös kaupungissa. Peikkoja käsittelevät "tieteelliset osiot" on kirjoitettu hyvin uskottavasti. Pessiä ja Illusiaa en ole lukenut, mutta Päivänsäde ja menninkäinen -laulu on minulle erittäin tärkeä. Sinisalo on saanut samaa kauneutta myös tarinaan.

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
     Voiko pimeyden kesyttää?
     Ehkä sen voi, jos se on aloittaessaan hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
     Pieni yön pentu.

Vaikka tieto-osuudet loivat tarinalle kehyksen, koin ne hieman vieraannuttaviksi. Tästä syystä lukeminen etenikin pyrähdyksissä. Kertojaosuudet luin nautiskellen ja jopa ahmien, kun taas tieto-osuuksien kohdalla lukeminen paikoitellen jopa takkusi. Silti kirjaa olisi vaikea kuvitella ilman fiktiivistä faktaa, niin vahvasti se liittyy tarinaan. Tarina oli pääsävyltään surullinen. Kun yksi on toiselle tärkeä, on toiselle taas se kolmas ja niin edelleen. Halut ja toiveet menevät pahasti ristiin ja onnen tiellä on aina jotain, kukaan ei ole täysin tyytyväinen osaansa. Viimeistään kirjan loppu yllättää ja nyrjäyttää ajatuksenkulun täysin uusille urille.

Myös Satu, Morre, Hannu, Sanna, Opuscolo, Maisie ja ANNI ovat lukeneet kirjan ja pääosin pitäneet siitä. Ei-ihastuneita arvioita ei ainakaan pikaisella haulla osunut silmiini. Täytyy sanoa, että Sinisalosta on tulossa yksi suosikkikirjailijoistani!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Kuvan peikko on täysin fiktiivinen satuhahmo, trolli, ei lainkaan tarinan peikon kaltainen peto. Sitä ei satutettu kuvauksissa, tosin se siirrettiin hetkeksi omasta lelukorielinympäristöstään kylmälle kuistille, mutta palautettiin pian takaisin paikalleen.

Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Otava, 2008

190 sivua

Olen pitkään suunnitellut tutustuvani Haahtelan, tuon kirjablogeissa suurta suosiota niittäneen kirjailijan tuotantoon. Mikä ihme miehen kirjoissa saa lukijan toisensa jälkeen haukkomaan henkeään ihastuksesta? Arvoin kirjastossa minkä teoksista valitsisin ja Lumipäiväkirja kuulosti sopivalta tähän talven ja kevään välimaastoon, kun luntakin on (ainakin näillä korkeuksilla) vielä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta miksi, oi miksi kirjailijan nimen alkukirjaimet on pitänyt kirjoittaa pienellä? Vie huomion muuten niin kauniilta kannelta. Tätä olen miettinyt jonkin muunkin kirjan yhteydessä...

Lumipäiväkirja on lyhyt romaani miehestä, joka haikailee nuoruuden rakkautensa perään, kipuilee jumiutuneessa avioliitossa, murehtii isä-tytärsuhdetta, haaveilee, muistelee ja pohdiskelee syntyjä syviä. Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan vatuloi. Lisäsyvyyttä kirjaan tulee niin (mielen)terveydestä kuin terrorismistakin.

Kirja kulki aluksi mukana laukussani, mutta tuntui, että kirja ei saa harvakseltaan luettuna ansaitsemaansa mahdollisuutta ja aloitin lukemisen alusta. Lukeminen takkusi muutenkin, sillä vatsatauti selätti minut ja jouduin palaamaan alkuun toistamiseen. Pääsin kuitenkin keskittymään kirjaan kunnolla, kun otin sen pääsiäisenä mukaani mökille.

En voi sanoa ihastuneeni kirjan alkuun. Päähenkilö leijailee ajatuksissaan pitkin lumista taivasta ja avaruutta -tulisi jo alas sieltä, mokoma! Useista Haahtela -suosituksista (mainittakoon Sara ja Susa)  sisuuntuneena jatkoin lukemista, vaikka lumisade ja ajatusten poukkoilu välillä hämärsivätkin näkyvyyttä.

Nousin ylös ja kävelin ikkunan viereen. Ihmiset kulkivat kadulla, opiskelijoita virtasi sisään rakennukseen, joku myöhästynyt juoksi. Tyttö ja poika olivat jääneet seisoskelemaan kadun reunaan; he viivyttelivät vielä, tytöllä oli punainen kaulaliina, jokin heidän välillään oli kesken. Ajattelin taivasta, joka oli pilvien takana, tyyni ja kirkas. Ajattelin tähtikuvioita ja tähtien takaista sumua. Näin komeetat, jättimäiset säihkyvät tulipallot, jotka kiisivät tyhjyyden halki. Jonakin päivänä ne leikkaisivat maan radan, ja vanha lapsuudenaikainen ahdistus valtasi mieleni; yhtäkkiä kaikki tuhoutuisi, pyyhkiytyisi olemattomiin.

Kirjan puolivälin tienoilla huomasin pysähtyväni aina vain useammin lukemaan kirjan lauseita uudelleen ja ihastelemaan niiden hienoutta. Aloin ehkä pääsemään sopivaan lukuvireeseen ja ymmärtämään Haahtelan suosion syyt. Vaikka kirja etenee hyvin hitaasti, välillä tuskin ollenkaan, se kuitenkin puhutteli kaikessa vähäeleisyydessään ja merkityksellisyydessään.

"Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" Nainen katsoi minua hiljaa ja naurahti. "Totta kai, useinkin." "Että olisi jokin sellainen hetki, joka määrittäisi kaiken." "Yksi hetki?" "Niin. Minä uskon, että sellainen hetki on olemassa", sanoin ja ajattelin viimeistä iltapäivää Sigridin luona.

Kirjan lopun rantakohtaus hämmästytti minua, sillä se tuntui tutulta. En kuitenkaan ole kirjaa aiemmin lukenut, joten tuttuus jäi mysteeriksi. Niin kuin kirjan loppu muutenkin. En osaa kuvitella kirjalle toisenlaista loppua, vaikka aikaisemmassa vaiheessa odotin ja ehkä toivoinkin muuta. En julistaudu vielä Haahtela -faniksi, mutta sanotaanko, että tästä on hyvä aloittaa. Ainakin Katja/Lumiomena on maininnut Lumipäiväkirjan vähemmän mieluisaksi Haahtelaksi, joten seuraavaksi valitsemaltani kirjalta voinen siis odottaa vielä enemmän?

Lumipäiväkirjan on lukenut tälle talvelle myös Karoliina (jota kirja auttoi näkemään taas lumen kauneuden) ja Sanna (joka julistautui Haahtela -faniksi samantien), joiden postauksista löytyy lisää linkkejä arvioihin.

Sitaattikunniamaininnan saa (ja vie minut ajatuksissani helmikuiselle Teneriffan matkalle):

Koko mantere tuntui peittyneen lumeen, ja mietin miten pitkälle minun pitäisi matkustaa, että lumisade loppuisi, pilvet väistyisivät ja maisema paljastuisi, puut huojuisivat taas tuulessa ja taivaan sini tekisi kipeää. 

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

 

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

(Tears of the Giraffe, 2000)

Otava, 2004

300 sivua

Satun minihaasteen toisessa osassa oli aiheena toinen tapaaminen, eli tarkoituksena oli lukea kirja kirjailijalta, jolta on aiemmin lukenut yhden kirjan, mutta tarkoituksena on ollut lukea lisää. Minulla oli tähän useampiakin vaihtoehtoja, mutta valitsin lopulta luettavakseni Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan toisen osan. Luin ensimmäisen osan (Naisten etsivätoimisto nro 1) jo pari vuotta sitten, joten jo oli aikakin palata Precious Ramotswen seikkailuihin.

Olin sarjan aloitusosan jälkeen vähän ristiriitaisissa tunteissa, en ollut varma pidinkö kirjasta, mutta halusin antaa sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Koen samanlaista velvollisuudentunnetta kuin Maija; kun on lukenut sarjan aloitusosan on ikäänkuin velvollinen lukemaan koko sarjan. Tämä on hyvin läheistä sukua pakkomielteelleni lukea kirja loppuun saakka.

Mma Ramotwse on perustanut Botswanaan oman etsivätoimiston, jossa hän ratkoo rikoksia apunaan erinomaisin arvosanoin sihteeriopistosta valmistunut Mma Makutsi ja Clovis Andersenin kirjoittama opas Yksityisetsivän toiminnon perusteet, unohtamatta tietenkään useita kupillisia rooibos -teetä. Mma Ramotswe saa tutkittavakseen kadonneen amerikkalaispojan arvoituksen, lisäksi selvitetään uskottomuustapausta ja koetaan uhkaa kostonhimoisen kotiapulaisen taholta. Mma Ramotswen tuleva aviopuoliso, autokorjaamonpitäjä J.L.B. Matekoni, aiheuttaa tuplayllätyksen, joka myös vaatii osansa rouva etsivän huomiosta.

Kirjaa voisi kuvailla sanoilla herttainen, lämmin ja hassu. Mitään hirvittävää jännitystä tämä ei tarjonnut, mutta se ei haittaa, kirjaa lukiessa tulee jotenkin seesteinen olotila eikä jännitystä juuri kaipaakaan. Asioita ei tarvitse ottaa niin hirveän vakavasti, antaa Afrikan auringon paahtaa ja Mma Ramotswen ja kumppaneiden miettiä elämän pieniäsuuria asioita, rönsyillen aiheesta toiseen.

Autonkorjaajan oli parasta aloittaa jo nuorena. Auton korjaamisessa tarvittiin taitoja, jotka oli parasta oppia oman isän rinnalla. Eikö meidän Herrammekin oppinut puusepäksi isänsä verstaassa, J.L.B. Matekoni mietti. Jos Herra tulisi maan päälle nyt, J.L.B. Matekoni ajatteli, hän olisi luultavasti autonasentaja. Se olisi suuri kunnia autonasentajille ympäri maailmaa. Ja hän tulisi epäilemättä Afrikkaan; Israelissa oli nykyään aivan liian vaarallista. Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajatteli, sitä selvempää oli, että Hän valitsisi Botswanan ja siellä etenkin Gaboronen kaupungin. Se olisi tietysti suurenmoinen kunnia kaikille botswanalaisille, mutta niin ei tapahtuisi, joten sitä ei kannattanut miettiä sen enempää. Herra ei tulisi takaisin; me saimme oli jo tilaisuutemme, mutta ikävä kyllä emme osaneet käyttää sitä kovin hyvin.

En tiedä tulenko lukemaan koko Mma Ramotswe tutkii -sarjan (joita on kirjailijan kotisivujen mukaan julkaistu jo 13 osan verran), mutta jonkinlainen viehätys näissä kirjoissa on. Koin välissä ärtymystä ja tuskastumista, mutta toisaalta taas haluaisin tietää mitä henkilöille tapahtuu. Sanna kuvasi sarjaa parhaaksi hyvän olon kirjallisuudeksi, olen osittain samaa mieltä.

Sitaattikunniamaininnan saa ( ja vinkkinä hurjastelijoille):

"... On parempi olla edes mennyt kuin edesmennyt, vai mitä?"

Satun minihaaste 2/12: Toinen tapaaminen

Kirjallinen maailmanvalloitus: Botswana

Himaset - Juustoon ei saa piirtää! ja Keijut ei juo kahvia!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:

Himaset - Juustoon ei saa piirtää!

Otava, 2008

60 sivua

ja

Himaset - Keijut ei juo kahvia!

Otava, 2009

60 sivua

Jos kerran kirjoitin Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanista, on tasapuolisuuden nimissä postattava myös näistä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen sarjakuva-albumeista. Pariskunta on minulle tutumpi Tatu ja Patu -lastenkirjoistaan, mutta nyt siis oli tutustumisuvorossa aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Kiinnostuin näistä albumeista kun Linnea esitteli ne Kujerruksia -blogissaan. Sain vielä molemmat albumit samalla kerralla kirjastosta, joten luin nämä yhteen pötköön.

Himasten perheeseen kuuluu äiti Hanna, isä Ola ja kaksi tytärtä, Emmi ja Elina, joiden iät ei muuten hirveän kauas heitä omista 4- ja 6-vuotiaista tytöistämme. Pientä yhdennäköisyyttäkin on havaittavissa meidän perheeseen. Monet albumeissa kuvatut tapahtumatkin tuntuvat tutuilta, niin kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä. Saa hihkaista hep! jos näyttää tutulta (ensimmäinen kuva albumista Juustoon ei saa piirtää! ja toinen albumista Keijut ei juo kahvia!):

 

Minä tosin samaistun suklaansyöjään ja toisessa stripissä niin isän kuin äidinkin osaan...

Tilannekomiikka toimii loistavasti ja yhdessä sivussa ehditään kertoa kaikki tarpeellinen. Tällaistahan tämä lapsiperheen arki usein on. Älämölöä, salassa herkuttelua, prinsessaleikkejä ja paljon muuta. Juustoon ei kuitenkaan ole meillä piirretty, mutta tytöt ovatkin juustohiiriä ja mieluummin nappaavat juuston parempiin suihin ;)

Pidin yksinkertaisesta piirrosjäljestä ja myös tarinoista. Minulle tällaiset sivunmittaiset stripit sopivat paljon paremmin kuin sarjakuvaromaanit, eli tällä kertaa ei tarvinnut poistua lukumukavuusalueelta mihinkään. Suosittelen :)