William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Otava, 2013

134 sivua

Suomentanut: Yrjö Jylhä (1955)

(Romeo and Juliet, 1597)

Luettu: 14.11.2021

Mistä: oma ostos

Tässä on klassikko, joka ei juuri esittelyjä kaivanne. Romeon ja Julian tarina on monille tuttu, vaikka näytelmä olisikin lukematta. Ostin oman kappaleeni kesällä 2016 (kertoi takaliepeeseen laittamani tarramuistilappu), mutta luin kirjan vasta nyt, kiitos pohjoisen lukuhaasteen.

Italian Veronassa Montaguen ja Capuletin suvut ovat riidoissa keskenään. Huolimatta perheiden välisestä vihanpidosta perheiden nuoret, Romeo ja Julia, kohtaavat juhlissa ja rakastuvat palavasti toisiinsa. Onnen tiellä on kuitenkin monta estettä ja nuoret joutuvat tekemään nopeita ratkaisuja sekä salaisen suunnitelman saadakseen toisensa.

Yllätyin siitä, että näytelmä on niin lyhyt, viisi näytöstä ja 134 sivua, sisältäen Eino Krohnin esipuheen. Tarina itsessään ei juonellisesti yllätä sillä näytelmän loppuratkaisu, rakkaustarinan loppu ja nuorten kohtalo olivat etukäteen tiedossa, loppu käy ilmi myös (kuoron esittämästä) prologista. Sen sijaan en tiennyt, että tarina ei ole William Shakespearen itse keksimä vaan Krohnin esipuheen mukaan taustalla on italialaisen Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jota useat kirjailijat ovat sittemmin mukailleet ja Shakespearen inspiraationa olisi toiminut Arthur Broken runomuotoon kirjoittama versio. En myöskään tiennyt/muistanut, että alussa Romeo riutuu rakkaudesta toiseen tyttöön, joten kohdatessaan juhlissa Julian Juliasta tuleekin Romeolle ikään kuin laastarirakkaus, vanhan rakkauden korvike. Koska tarina päättyy niin kuin se päättyy jää arvoitukseksi olisiko heidän rakkautensa kestänyt. 

Romeon ja Julian tarina on romanttinen, traaginen ja ikimuistoinen. Pieneen sivumäärään ja runomuotoon on mahdutettu paljon tapahtumia, nuoruuden vimmaa, palavia tunteita vihasta rakkauteen sekä myös opetus siitä, että vihanpidolla on vakavat seuraukset. Näytelmässä on myös ripaus huumoria, jopa ehkä osittain tahatonta, kuten tässä neljännen näytöksen kolmannessa kohtauksessa, jossa Julia miettii heräämistä yksin hautakammiossa:

(...)

voi, niin jos herään, hulluks enkö tule

yön julman kauhuista ja hurjasti

käy leikkimään es'isäin nikamilla,

pois Tybaltia raasta liinoistaan

ja vimmoin jonkun kantataaton luulla

kuin nuijall' iske aivojani päästä?

(...)

Olen iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka tarina oli tuttu se tuntui luettuna tietyllä tavalla uudelta ja erilaiselta kuin elokuvana katsottuna. Pystyin pysähtymään kohtauksiin, keskittymään yksittäisiin repliikkeihin ja riveihin, aistimaan tunnelmia. Nautin tarinan lukemisesta, mutta samalla heräsi halu katsoa uudelleen (ties kuinka monennen kerran) Baz Luhrmannin ohjaama William Shakespeare's Romeo+Juliet -elokuva vuodelta 1996, jossa pääparia näyttelevät Leonardo DiCaprio ja Claire Danes. Oi mikä tarina ja elokuva!

Sitaattikunniamaininnan saa:

ROMEO, (...)

ei rakkautta pidättää voi muurein:

ja rakkaus uskaltaa, jos mitä voi se;

(...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 17. Shakespearen teos tai Shakespearen teokseen pohjautuva kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin (Romeon ja Julian tarinaa on esitetty noissa kaikissa)

- - -

Täällä kellutaan vielä joulukuplassa, nautin suklaasta ja muista jouluherkuista, pehmeistä ja pörröisistä sukista, sohvan nurkasta, kynttilöistä, palapelin tekemisestä, saunasta, pakkaskävelyistä, yhdessäolosta perheen kanssa ja tietenkin hyvästä lukemisesta. Sain lahjaksi Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-kirjan, en ole vielä aloittanut sitä, mutta takakannen perusteella se vaikuttaa lupaavalta.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

(Komisario Adamsberg #2)

Gummerus, 2006

376 sivua

Suomemtanut: Marja Luoma

(L'homme à l'envers, 1999)

Luettu: 11.11.2021

Mistä: kirjastosta

Ranskan Alpeilla pikkukylien lammastilalliset elävät pelon vallassa kun Italiasta rajan yli Mercantourin luonnonpuistoon tulleet sudet ovat tappaneet heidän lampaitaan. Hyökkäyksiä sattuu aina vain lisää ja lopulta uhriksi joutuu ihminen. Susiviha nostaa päätään, mutta samalla leviää huhu, jonka mukaan hyökkääjä ei olisikaan susilauma tai harvinaisen suurikokoinen susi vaan ihmissusi, tarujen olento. Joukko kyläläisiä lähtee jäljittämään susia, mutta menehtyneen lampaankasvattaja Suzanne Rosselinin ottopoika Soliman Melchior Samba Diawara, Paimeneksi kutsuttu lammaspaimen Philibert Fougeray, paimenkoira Interlock sekä säveltäjä-putkimies Camille Forestier lähtevät jahtaamaan oletettua ihmissutta. Seurueeseen liittyy myös Camillen ex-miesystävä komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Tappaja tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti askeleen edellä ja uhreja tulee lisää.  

Kuriton mies nurin on toinen osa pariisilaisesta komisario Jean-Baptiste Adamsbergista kertovassa sarjassa, mutta kestää yllättävän kauan ennen kuin tämä persoonallinen, lähes yliluonnollisen rauhallinen komisario varsinaisesti astuu estradille. Ensin esitellään Saint-Victor-du-Montin kylää, jossa Camille asuu nykyisen miesystävänsä, karhuja ja nyttemmin susia tutkivan Lawrence Donald Johnstonen kanssa, tutustutaan muutamiin susiin ja kyläläisiin, kuvaillaan kuinka karjankuljetusauto on muutettu asuntoautoksi ja tietysti käydään läpi ihmissuden tuntomerkit ja suunnitelma mitä sille tehdään kun se saadaan kiinni.

– (...) Siksi me nappaamme sen, ja sitten kun se on tehty, se nitistetään.

–  Vai nitistetään, Camille toisti.

– Siltä siis otetaan nirri pois.

– Ja sitten kun se on kuollut, oikein kunnolla kuollut, siltä avataan pötsi kaulasta muniin ja katsotaan, kasvaako sillä karvoja sisuskaluissa, Paimen selitti. – Se saa kiittää onneaan, ettei sitä tehdä silloin kun se vielä elää.

– Eläköön edistys, Camille mutisi.

Adamsbergin taustallaolo ei haittaa sillä erikoisen ihmissusijahtiseurueen matkaa on hauska seurata. Välillä tappajan jäljittäminen tuntuu jäävän taustalle kun Soliman innostuu kertomaan osittain omakeksimiään afrikkalaisia kansantarinoita ja toimii kävelevänä sanakirjana, kun Paimen suhtautuu vakavuudella milloin viiniin, moraaliin, ihmissusiin tai lampaisiin tai kun Camille uppoutuu lukemaan työkalukuvastoa. Adamsbergin saapuminen tuo tarinaan ja myös henkilöiden välille jännitettä, mutta samalla hänen mukaantulonsa vie tarinaa ja rikoksia hieman suoraviivaisemmin kohti ratkaisua. Toki siinä sivussa Adamsberg ajautuu välillä hieman harhateille, muistelee lapsuuden susitarinoita (Ne loistavat pimeässä kuin kekäleet, poika, suden silmät loistavat pimeässä kuin kekäleet.) ja suhdettaan Camilleen, hoitaapa varsinaisia komisarion tehtäviäänkin, jotka seuraavat häntä Pariisista.

Saint-Victor-du-Montin pikkukylä, oikeastaan koko tarinan miljöö vaikuttaa oikein idylliseltä ja houkuttelevalta, siis jos ei oteta lukuun raateluita ja hyökkäyksiä. Voi kuinka haluaisinkaan matkustaa noille seuduille, kulkea pitkin kylää, ihailla kauniita maisemia (Henkeäsalpaavan kauniit maisemat häiritsevät ajatuksenjuoksua pahan kerran. Niistä on pidettävä huolta, niiden keskelle ei uskalla istahtaa ellei edes hiukan osoita arvonantoaan.), vaeltaa vuorilla ja samoilla metsissä. Susiin törmäämättä. Ympäristön kuvauksen lisäksi pidän kovasti Vargasin luomista persoonallisista henkilöhahmoista, huumorista ja leppoisasta tunnelmasta. Vaikka väkivalta on läsnä läpi tarinan ei sitä kuvata liian raa'asti. Alan tosiaan ihastua sarjaan!

Sitaattikunniamaininnan saa: 

Hän piti susista kovasti, samaan tapaan kuin ihminen pitää painajaisunistaan.

Samaistun täysin Adasmbergin ajatukseen. Sudet ovat yhtä aikaa upeita ja pelottavia.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jonka kannessa on viikset (sudella on kyllä viikset, vaikka niitä ei ehkä erota. Rimaa hipoen, mutta menköön!)

Helmet-lukuhaaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (lammaspaimen, ei ihan yleisimpiä ammatteja)

Olli Jalonen: Taivaanpallo

 

Olli Jalonen: Taivaanpallo

(Angus #1)

Otava, 2018

461 sivua

Luettu: 4.11.2021

Mistä: kirjastosta

Olen lukenut joskus (aeb, aikaan ennen blogia) Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja siitä jäi hidas, jopa hieman pitkäveteinen mielikuva. Tästä syystä minulla oli Taivaanpallon suhteen hieman ristiriitaiset odotukset ja ilman lukupiiriä en ehkä olisi uskaltanut tarttua tähän.

1600-luvun loppupuolella Saint Helenan saarella pieni Angus on suorittanut ihailemaltaan Edmond Halleylta saamiaan tehtäviä, kiivennyt araukariaan merkitsemään lintuja ja tähtiä, päivin ja öin, jo viiden vuoden ajan. Kun olot saarella uuden kuvernöörin hallitessa huononevat, levottomuudet lisääntyvät eivätkä kirjeet kulje saarelta mantereelle ilman sensurointia saa Angus lopulta uuden tehtävän, tällä kertaa toiselta ihailemaltaan henkilöltä, pastori Martin Burchilta. Angus saa toimia viestin viejänä ja niin alkaa pitkä matka Berkeley Castle -laivalla kohti Lontoota ja Edmond Halleytä.

Minulta kesti jonkin aikaa tottua Jalosen kerrontaan, tarkemmin sanottuna minäkertoja Angukseen, joka on kirjan alussa noin 8- ja lopussa noin 13-vuotias. Anguksen ajatukset rönsyävät ja ryöpsähtelevät, välillä Angus tuntuu ikäiseltään ja välillä taas paljon ikäistään vanhemmalta. Ulkoisesti Anguksen käytös on hyvin hillittyä, kohteliasta ja melkein hienostunutta, siksi hänen ajatuksissaan tai puheissaan muutamaan kertaan toistuvat kuset ja paskat eivät millään tunnu sopivan hänen sanavarastoonsa ja nämä kohdat sorahtavat korvaan. Angus on hyvin tunnollinen ja suorittaa saamiaan tehtäviään valtavalla sinnikkyydellä ja rohkeudella, jopa oman henkensä uhalla. Anguksen matka araukarian latvasta Saint Helenalta Lontooseen, Islingtoniin ja aina Snowdonin huipulle Walesiin on pitkä ja pelottava ja sen aikana huomaan kiintyväni Angukseen. Jalonen on onnistunut luomaan uskottavan kuuloisen lapsikertojan, joka kehittyy tarinan aikana hienosti.

Taivaanpallossa ei tehdä pelkästään fyysistä matkaa vaan myös henkistä. Anguksen isä on kuollut, mutta hänen elämässään on miehen malleja, erityisen tärkeässä roolissa on kaksi hyvin erilaista miestä. Pastori  Burch opettaa Angukselle lukemista ja uskontoa, tutkija ja tähtitieteilijä Edmond Halley puolestaan luonnon ja tähtien tarkkailua. Kirjassa seurataan Anguksen kokemaa sisäistä kamppailua, kumman opit ja teoriat ovat oikeita, kumman viitoittamaa tietä seurata?

     Hän tahtoo opettaa minua samalla lailla kuin herra pastori on opettanut, mutta varmimmat asiat eivät ole samat. Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisen päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta. On kuitenkin vaikeaa kun molemmat ovat sisässä ja kumpaakin haluaisi noudattaa ja totella molempia. En tiedä mikä siinä on niin ikävää ja hiertää mieltä, ja joudun miettimään kerran ja toisen kerran ja usein mutta en saa tätä asiaa kokonaan selväksi.

Tapahtumat tuntuivat etenevän välillä hieman hitaasti, mutta samalla tarina lumosi minut, upeaa kuvausta minulle oudosta Saint Helenasta, menneistä ajoista ja levottomuuksista, uskonnon ja tieteen kilpailusta. Joskus käy niin, että kirja ei välttämättä ole täydellinen lukukokemus, mutta se herättää valtavasti ajatuksia ja huomioita, se jää syystä tai toisesta kuin surisemaan päähän. Taivaanpallo oli juuri sellainen kirja. Vaikka lukemisesta on jo useampi viikko ja puimme kirjaa lukupiirissä (tämä herätti paljon keskustelua!) huomaan edelleen ajattelevani kirjan henkilöitä ja tapahtumia. Kuinka kalliin ja iljettävän hinnan Anguksen äiti maksaa poikansa merimatkasta, miten inhottavasti herra Clarke kohtelee Angusta... Mietin myös miten Anguksen ja hänen tulevaisuuden haaveensa ja suunnitelmiensa käy sekä mitä Saint Helenalle jääneille perheenjäsenille kuuluu? Tarina jatkuu vielä jatko-osassa Merenpeitto, joten ehkä saan vielä näihin kysymyksiin vastauksen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tällä puolella tuulet kiertyvät vinoon, tällä taivaalla tähdet ovat toiset.

Sekä:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 3. Historiallinen romaani

Stephen King: Mitä enemmän verta

Stephen King: Mitä enemmän verta

Tammi, 2021

400 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(If It Bleeds, 2020)

Luettu: 20.10.2021

Mistä: lahja

Tällä kertaa King tarjoilee romaanin sijasta neljän novellin kokoelman. Herra Harriganin puhelin kuvaa ystävyyttä, joka yltää yli ikävuosien ja jopa kuoleman rajan. Chuckin elämä kertoo miehestä, jonka sisälle mahtui koko maailma. Kirjan niminovellissa Mitä enemmän verta tavataan vanha tuttu Holly Gibney sekä katastrofinnälkäinen tv-toimittaja. Rotta on kertomus kirjailijasta ja romaanikäsikirjoituksesta, joka tulee todella kalliiksi.

Olen lukenut paljon Kingiä, mutta silti King osaa yllättää. Koskaan ei voi olla varma mihin suuntaan ja minkälaisiin tunnelmiin tarina lähtee. Etenkin Chuckin elämässä oli erikoinen ja outo tunnelma enkä saanut siitä ihan yhtä vahvaa otetta kuin muista, mutta tykkäsin siitä silti. Se jäi jopa vähän kummittelemaan mieleen. Mikä merkitys kaikilla Chuckin kiittämisillä lopulta oli? Mitä jos itse pääsisi astumaan kupoliin, näkemään enemmän kuin haluaisi?

Novelleissa on myös paljon tuttua. Yliluonnollisuutta, hyvän ja pahan taistelua, ystävyyttä. Etenkin Herra Harriganin puhelin on todella hieno ja myös kammottava kuvaus ystävyydestä. Jos joskus satun kuulemaan Tammy Wynetten kappaleen Stand By Your Man saan takuulla kylmiä väreitä. Ehkä novelleista saattoi löytää myös Stephen Kingin itsensä. Rotan päähenkilö Drew Larson kokee romaanin luomisen tuskaa ja hänen kohdallaan mietin kuinka paljon King oli kirjoittanut opettaja-kirjailijahahmoon itseään, ehkä kaikuja kirjailijanuraa aloittelevasta nuoresta Stephenistä. Toivottavasti King ei ole maksanut läpimurtoteoksestaan samanlaista hintaa kuin Larson omastaan... Tarina pistää miettimään haaveen hintaa sekä sitä onko hintaa valmis maksamaan. 

Tuttuudesta puheen ollen novellissa Mitä enemmän verta tapaa useammankin vanhan tutun kuten Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibneyn sekä Jerome Robinsonin. Holly on seikkaillut aiemmin romaaneissa, viimeisimpänä vuonna 2018 julkaistussa ja vuonna 2019 suomennetussa tarinassa Ulkopuolinen. Ihmettelin aluksi miksi ihmeessä King kirjoittaa useamman romaanin jälkeen Hollyn novelliin? Mitä enemmän verta on jopa tavallaan toisinto Ulkopuolisesta, mutta sellaista se on, maailmassa on pahuutta ja vaikka yksi paha poistuu tulee toinen tilalle. Joka tapauksessa Holly Gibney toimii myös novellissa. Lopussa olevassa tekijän saatteessa King avaa tämänkin tarinan taustoja ja siitä myös selviää, että Holly Gibney on yksi Kingin luoman laajan henkilögallerian suosikeista, eräänlainen lempilapsi. Ehkä tapaamme Hollyn vielä uudelleen.

Pidän siitä, että King ei pelkästään kerro kauheita ja pelottavia tarinoita vaan pistää lukijan myös ajattelemaan, esittelee erilaisia ajan asioita ja ilmiöitä. Näissä novelleissa esimerkiksi mietitään uutismaailmaa ja ilmiötä, että mitä verisempi uutinen sitä enemmän huomiota se saa eli ihmisten kärsimys tekee kauppansa. Kritiikkiä saa myös nykyajan kännykkäriippuvuus, pitääkö kaikki tieto olla käden ulottuvilla, pitääkö aina olla tavoitettavissa?

     Toisella korvallani, sillä joka osoitti taivaalle, kuulin hänen äänensä, heikon mutta erottuvan, olihan hautausmaalla uneliaan hiljaista: "En vastaa nyt puhelimeen. Soitan takaisin, jos on aihetta."

     Mutta ei hän soittaisi, vaikka olisikin aihetta. Hän oli kuollut.

     Palasin kotiin.

Rakastan Kingin romaaneja, mutta nautin myös erittäin paljon näiden hienojen, hyytävien ja jopa haikeiden novellien lukemisesta eikä jonkin asteinen novelliallergiani oireillut lainkaan tämän teoksen parissa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä uskon, että ihmisellä kolahtaa, ei päässä vaan sielussa, kun hän löytää paikan, jonne kuuluu. Sen kutsun voi sivuuttaa, mutta miksi ihmeessä tehdä niin?

Sekä vaihtoehto vanhalle ei vara venettä kaada -viisaudelle:

Mutta ystäväni Bill opetti minut laatimaan aina varasuunnitelman. "Vyö ja henkselit, Holly", hän sanoi. "Vyö ja henkselit."

Pohjoinen lukuhaste 2021: 7. Vuonna 2021 julkaistu kirja (kirja ilmestynyt v. 2020, mutta suomennos v. 2021)

Helmet-lukuhaaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut (uusi Kingin kirja on aina kirjavuoden kohokohta!)

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

WSOY, 2017

179 sivua

Luettu: 6.10.2021

Mistä: kirjastosta

Lokakuun lukupiirin teemana oli ilmastonmuutos ja kirjana Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät. Hyppäsin taas tuntemattomaan sillä kirja ei ollut osunut tutkaani enkä ole lukenut Laitila Kälvemarkin tuotantoa aiemmin.

Seitsemäs kevät on kuin kaleidoskooppi, palaset, siis kirjan henkilöt järjestyvät ja näyttäytyvät aina eri tavalla ja eri suunnasta. On tv-meteorologista taustatoimittajaksi siirretty Peter, lasta sijaissynnyttäjän avulla odottava bloggaaja Susanne, juoksua harrastava meklari Paula, päämäärätietoinen hevostyttö Matilda, paljon tietävä kampaaja Rosa, avioliitossaan sivuosassa sinnittelevä Markus, intialaisella kohdunvuokrausklinikalla apulaisesta odottavaksi äidiksi "ylennyt" Padma, Padman poika Sani, henkilöt Ruotsissa, Skotlannissa, Suomessa ja Intiassa, tavalla tai toisella kytköksissä tarinassa toisiinsa. Ilmastonmuutoksen lisäksi tämä on kirja ihmisten valinnoista, vaatimuksista, ahneudesta, itsekkyydestä, salaisuuksista, pakkomielteistä ja suhteista. Mikä vaikuttaa mihin, mikä on syy ja mikä seuraus?

Kirja on nopealukuinen, mutta tapahtumat ja henkilöt herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, joita pysähtyi huomaamatta pureksimaan. Miten joku voi olla niin itsekäs kuin Susanne, joka tuntuu unohtavan oman napansa ja oman tahtonsa ympäriltä kaiken ja kaikki muut? Susanne herättää myös sääliä, kuinka sekaisin hän kuvitelmissaan, oman päänsä ja kehonsa sisällä onkaan. Kuinka Rosa voi elää tekemiensä ratkaisujen kanssa? Ihmiset ovat niin itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, että ihan inhottaa. Myös Intiaan sijoittuvat tarinan osat puistattavat ihmisten huonojen olojen ja kohtelun vuoksi, mutta myös ihastuttavat tarkan ja elävän kuvauksen takia ja näistä kohdista pidin eniten. 

Kyllä, Seitsemäs kevät käsittelee myös säätä, ilmastoa ja sen muuttumista, mutta ehkä eri tavalla kuin oletin, paremminkin sivu- kuin pääosassa. Väliin sijoitetun ilmastonmuutosta käsittelevän asiatekstin merkitys selviää vasta ihan lopussa, siihen asti se tuntui irralliselta, jopa vähän häiritsevältä. Lopulta tarinan langat nivoutuvat yhteen, tiivistetysti voi sanoa, että itsekkyys ja ilmastonmuutos kulkevat käsi kädessä, ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen.

     Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

     Ne osuvat troposfääriin ja stratosfääriin, meriin, jokiin, vuoriin ja koivikoihin, Andien vuoristopuroihin ja Tansaniassa kasvaviin maissintähkiin, Skånen omenatarhojen kimalaisiin ja siihen ruskeasulkaiseen pikkuvarpuseen, joka etsii poikasilleen ruokaa tunturissa.

     Ne osuvat ihmisiin, joita et ole koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Kirjan lopussa on lista kirjassa sivuttuja aiheita käsittelevästä kirjallisuudesta. Laitila Kälvemark on paitsi kirjailija myös toimittaja ja hänen taustansa näkyy kirjassa, kirjaa varten on takuulla tehty paljon taustatutkimusta. Minä koin kirjan valitettavasti jopa liian hiotuksi ja laskelmoiduksi, siinä oli liikaa yhteensattumia, kirjan maailma tuntui pieneltä ja ahtaalta, ihan kuin koko maailma pyörisi vain näiden muutamien henkilöiden ympärillä. Onneksi tarinassa on myös ripaus toivoa ja valoa, ehkä asiat voivat kääntyä paremmaksi, jos ei kaikkien niin ainakin joidenkin kohdalla, toivottavasti myös ilmaston osalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kukaan ei tiedä tarkalleen miten, milloin tai missä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 16. Ilmastonmuutoksesta kertova kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

(Iijoki #21)

Gummerus, 1991

629 sivua

Luettu: 30.9.2021

Mistä: lahja

Kalle aloittaa työt Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta asuminen ja työskentely Asutusalueen kansakoulurakennuksessa vaatii totuttelua. Säännöllisestä työajastaa ei ole tietoakaan sillä ihmiset pistäytyvät rakennusmestarin luona myös virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin. Rahasta on tiukkaa. Lainan työn jäätyä Tampereelle tulisi pariskunnan selviytyä yhdellä palkalla paitsi Taivalkoskella elämisestä myös Tampereen omakotitalon maksuista, Kirvestien rakennustyöt edistyvät odotettua nopeammin ja isot maksut erääntyvät ennakoitua aiemmin. Kallen mielessä ja myös pariskunnan puheissa vilahtelee yhä useammin, että lähtö Tampereelta Taivalkoskelle oli virhe. Riitojahan siitä(kin) syntyy, mutta osasta selvitään myös huumorilla.

     – Perkele että en perunu hakemustani! Minulle on ruvenneet etijäiset kuihkimaan, että tämä ei tule olemaan unelmapaikka. Miksi, saatana, olen niin lapsellinen ja koti-ikäväinen! Kokoni puolesta miehinen mies.

     – Mutta nyt aljetaan syömään! Ei elämä ole viä loppu.

     Ohitseni kävelevä vaimoni taputtaa köyristyneitä harteitani, kun istun kyynärvarret pöydän reunaan painettuina ja niska nyökässä. Syviä henkäyksiä vedellen sanon:

     – Pamauta, jumaliste, lautasella isoon päähäni! Että sieltä säikähtäisi lentoon kaikki helevetin hempeät ja lapselliset ajatukseni.

     – En, maakaan, pamautakaan! Viä rikkoisin hyvän lautasen, Laina naurahtaa. – Mää kauhon jo soppaa sun lautaselles.

Suurimmaksi osaksi Kallen ongelmat Taivalkosken rakennusmestarina olemisessa aiheutuvat Kallen omasta luonteesta. Kiltteyttään Kallen on vaikea vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja lisäksi Kalle tuntee edelleen olevansa velkaa kunnalle siitä, että isä-Herkon sairastaessa perhe joutui turvautumaan kunnan apuun, menemään kunnan herrojen eteen lakki kourassa kerjäämään jauhoja. Kallea riivaa halu näyttää, että kunnan elättikin voi ponnistaa pohjalta, että hän tekee työnsä hyvin ja jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Tämän uhon seurauksena, säästääkseen kuntaa ylimääräisiltä taksikuluilta Kalle polkee jopa sadan kilometrin päivämatkoja siirtyessään työmaalta toiselle. On siinä ollut jalkalihakset ja koko kroppa koetuksella ja alistettuna säiden armoille. Tätä on suomalainen sisu, mutta kuinka kauan itseään jaksaa ruoskia äärirajoille?

Iloitsin etukäteen kovasti Kallen ja Lainan maisemanvaihdoksesta Tampereelta Taivalkoskelle vanhojen tuttujen henkilöiden ja paikkojen pariin. Kallioniemessä pistäytymiset jäävät kuitenkin Kallen työkiireiden takia kirjassa vähiin, sen verran kuitenkin, että voi todeta Kallen sisarusten kasvaneen, vanhemmista äiti-Riitun terävin kipakkuus tuntuu talttuneen ja isä-Herkkoa on ikä alkanut painaa yhä pahemmin. Onneksi Martan pojat Antti ja Kalle tuovat touhottamisellaan piristystä Kallioniemeen. Kalle tapaa työreissuillaan myös muita vanhoja tuttuja kuten rippikouluaikaisen ihastuksensa Maijan, Yli-Simosen ikäneidot Johannan ja Kaijan sekä Koskisen Annin, joiden tapaaminen aiheuttaa Kallessa monenlaisia muistoja ja tuntoja.

Taivalkoskelle paluu ei ollutkaan aivan niin riemukas kuin odotin, liekö Kallen ja Lainan alakulo sekä Kallen ristiriitainen suhtautuminen lapsuuden kotikuntaan tarttunut myös lukijaan asti? Onneksi pariskunnan Taivalkoskelle muutosta alkaa löytyä myös hyviä puolia eikä pelkkää kurjuutta. Vaikka aikaa kuluu vain vuoden 1951 keväästä saman vuoden syystalvelle ehtii reilussa kuudessasadassa sivussa tapahtua paljon. Märkien purujen kuivatuksia ihmeteltiin ja kuvattiin ehkä kerran tai kaksi liikaa, mutta muuten pidin kirjasta kovasti.

Kallella viriää vanhat toiveet kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisesta ja haaveelle antaa lisäpontta oman kirjoituskoneen hankinta. Jokohan seuraavassa osassa Kalle pääsisi kunnolla toteuttamaan haavettaan ja katkaisemaan lähes viiden vuoden pituiseksi kasvaneen kirjoitustauon...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minuun oli siirtynyt isäni puolelta hätähousun geenejä.

Helmet-lukuhaaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (kunnan rakennusmestarina Kalle huolehtii niin koulujen kosteusvaurioiden korjauksista kuin Pesiönvaaran kunnalliskodin asukkaiden olojen parantamisesta)

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

WSOY, 2020

224 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Starve Acre, 2019)

Luettu: 15.9.2021

Mistä: kirjastosta

Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.

     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.

     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»

     »Nähnyt?»

     »Nähnyt. Mielessäni.»

     »Niin kuin mitä?»

     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.

     »Miten niin?»

     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»

     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»

     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»

     »Onko tuo teepussista?»

     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Otava, 2020

215 sivua

Suomentanut: Markku Päkkilä 

(The Nickel Boys, 2019)

Luettu: 8.9.2021

Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos, 2015

334 sivua

Luettu: 29.8.2021

Mistä: oma ostos

Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan

Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

(Harper Connelly #2)

Gummerus, 2015

279 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(Grave Surprise, 2006)

Luettu: 4.8.2021 (#10 lukumaratonilla osa)

Mistä: kirjastosta

Harper Connelly ja hänen velipuolensa Tolliver Lang matkustavat Memphisiin sillä Harper on kutsuttu Binghamin korkeakoulun antropologian opiskelijoiden rajatiedon kurssille esittelemään kykyään aistia kuolleita ja heidän viimeisiä hetkiään. Vanhalla hautausmaalla pidettävän tunnin aikana Harper huomaa eräässä haudassa ylimääräisen ruumiin, joka ei ole ollut kuolleena kovin kauaa toisin kuin muut hautausmaan asukkaat. Pofessori Clyde Nunley oletti pääsevänsä todistamaan kutsuvieraansa huijariksi, mutta joutuukin myöntämään Harperin kyvyn todelliseksi. Löydön myötä Harper ja Tolliver tapaavat vanhat asiakkaansa, joiden kadonnut tytär on viimein löytynyt.

Tutustuminen Harper Connelly -sarjaan jäi ensimmäisen osan jälkeen pitkäksi aikaa tauolle, mutta sitten alkoi tuntua, että lukumaratonilla olisi toisen osan aika. Tunne oli ihan oikea, pääsin Harperin ja Tolliverin matkaan sujuvasti ihan kuin mitään taukoa lukemisessa ei olisi ollutkaan. Yllätyksiä haudan takaa tarjoaa samanlaista kevyttä jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuin ensimmäinen osa ja tämäkin oli mukava ja mutkattoman viihdyttävä lukuelämys, ilman mitään kummempia tunnevyöryjä.

Kirjan luettuani kansi alkoi häiritä. Harper mainitsee pitävänsä hiuksensa lyhyenä niiden helppohoitoisuuden vuoksi, kannen nainen ei siis mitenkään sovi tähän kuvaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Ja me kun luulimme, että hautausmaalla oli ihan kuollutta! Sinne tarvittaisiin liikennevalot."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 15. Leppoisa hyvän mielen dekkari (menköön, vaikka ehkä rimaa hipoen)

Helmet-lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter #3)

Tammi, 2011

456 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)

Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Kesäloman lopussa Harry tulee äkkipikaistuksissaan käyttäneeksi taikavoimiaan, mutta ei kumma kyllä saakaan potkuja Tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Taikaministeriöllä ja rehtori Dumbledorella henkilökuntineen on suurempia murheita kuin yksi paisutettu täti, Azkabanin vankilasta nimittäin on karannut vaarallinen velho, useista murhista tuomittu Sirius Musta. Taikamaailma on hälytystilassa ja turvallisuustoimia on lisätty. Koulun rajoille määrätään vartijoiksi Azkabanin vartijat, ankeuttajat, mutta ne herättävät joissakin enemmän pelkoa kuin turvallisuuden tunnetta. Tylypahkan pitäisi olla turvallinen paikka, mutta onko sittenkään? Miksi Harry näkee toistuvasti mustan koiran, onko se näköharhaa tai sattumaa vai onko Harryn uskottava ennustuksiin, kalmakoiraan?

Harry Potterit ovat täydellistä luettavaa lukumaratonille. Noitien ja velhojen maailmaan sujahtaa heti ensi sivuista lähtien ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rowling syventää ja kasvattaa luomaansa velhomaailmaa taitavasti, kaikkia yksityiskohtia, herkkuja ja kauheuksia, ei läväytetä kerralla esille vaan ne esitellään lukijalle pala kerrallaan. Esimerkiksi tässä osassa matkustetaan poikittaislinjalla, opiskellaan ennustuksia ja mörköjä, tutkitaan kelmien karttaa, vieraillaan Tylyahossa ja törmätään ankeuttajiin. 

Niin, ankeuttajat, sielujen syöjät. Niissä kiteytyy kaikki mahdollinen synkkyys, kylmyys, ilottomuus ja lohduttomuus. Ne ovat kuin materiaksi muuttuneita painajaisia, kuin suoraan synkistä kauhutarinoista, kammottavuudessaan ikimuistoisia ja ne ovat takuulla vierailleet yhden jos toisenkin lapsen (tai aikuisen) painajaisissa. Onneksi tarinassa on myös valoisa puoli tasapainottamassa tunnelmaa, Harry ystävineen kokee ja näkee myös paljon hyvää, he nauttivat yhdessäolosta, oppivat uutta ja tutustuvat erikoisiin olentoihin kuten hevoskotkiin. Mukana on myös huumoria, minua huvitti erityisesti Ronin ensikosketus puhelimeen, vaikka samaan aikaan kihisin kiukusta Vernon-sedän inhottavuudelle.

     "Vernon Dursley puhelimessa."

     Harry sattui silloin olemaan samassa huoneessa ja kauhistui kuullessaan Ronin vastauksen.

     "HALOO? HALOO? KUULUUKO ÄÄNENI? SAISINKO - PUHUA - HARRY - POTTERIN - KANSSA?"

     Ron huusi niin lujaa, että Vernon-setä säpsähti ja siirsi luurin kauas korvastaan ja jäi tuijottamaan sitä raivon ja hätäännyksen sekainen ilme kasvoillaan.

     "KUKA SIELLÄ?" hän karjui kuulokkeen suuntaan. "KUKA SINÄ OLET?"

     "RON - WEASLEY!" Ron mylvi takaisin, aivan kuin hän ja Vernon-setä olisivat puhuneet toisilleen jalkapallokentän vastakkaisista päädyistä. "MINÄ - OLEN - HARRYN - YSTÄVÄ - KOULUSTA -"

     Vernon-sedän pienet silmät käännähtivät katsomaan Harrya, joka oli jähmettynyt paikoilleen.

     "TÄÄLLÄ EI ASU MITÄÄN HARRY POTTERIA!" hän karjui ja piteli nyt kuuloketta niin kaukana kuin ylettyi, aivan kuin olisi pelännyt sen vaikka räjähtävän. "MINÄ EN TIEDÄ MISTÄ KOULUSTA SINÄ PUHUT! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA TÄNNE! ÄLÄKÄ TULE LÄHELLEKÄÄN MINUN PERHETTÄNI!"

Saattaa olla, että en malta odottaa seuraavaa lukumaratonia ennen kuin luen seuraavan osan, nälkä kasvaa lukiessa. Tai sitten pitää ottaa jonain sopivana (sade)päivänä uusi lukumaraton.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä etsi vaikeuksia", Harry sanoi äkeissään. "Yleensä vaikeudet etsivät minut."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 22. Kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli

Helmet-lukuhaaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

 Paula Noronen:

Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa

Tammi, 2020

166 sivua

Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 

Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

 

Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

Lukumaraton #10

 

Kesälomapäivät alkavat käydä vähiin, mutta ehdinpä sittenkin vielä lukumaratonille. Starttaan nyt keskiyöllä ja luen vuorokauden (perjantain) aikana niin paljon kuin jaksan nukkumisesta, syömisestä ja tauoista tinkimättä. Kasasin lukumaratonia varten sekalaisen pinon kirjoja, näistä kesken on ainoastaan Kalle Päätalon Muuttunut selkonen, jota olen lukenut 49 sivua ennen lukumaratonia. Taidan kuitenkin aloittaa joko Harry Potterilla tai Tarja Kulholla. Onneksi kirjoja löytyy myös pinon ulkopuolelta, jos nämä eivät jostain syystä sytytäkään. Tarkoitus olisi päivittää lukemisen etenemistä alle.

Klo 1.30 / 91 luettua sivua

Terse! Puolitoista tuntia Tarja Kulhoa saa riittää tälle illalle. Väsymys alkaa painaa, joten jatkan lukemista aamulla. 

Klo 9.00 / 166 luettua sivua

Heräsin kahdeksalta lukemaan ja nyt on Paula Norosen Tarja Kulho -  Räkkärimarketin kassa luettu aamupalan ja aamukahvin lomassa. Ihan hauska, mutta ei sellainen kahvit lentää nenästä -hauska. Toimi paremmin Radiomafiassa pienempinä annoksina. Seuraavaksi Tylypahkaan, kahviakin on vielä jäljellä (jos ei ole mihinkään kiire juon kahvini hitaasti.)

Klo 19.40 / 622 luettua sivua

Huh! J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki oli yhtä huikea kuin ensimmäisellä lukukerralla aeb (aikaan ennen blogia). Nyt täytyy käydä kävelyllä tuulettamassa päätä ennen seuraavaa kirjaa.

Klo 00.00 / 726 luettua sivua

Lukumaraton päättyi. Luin viimeiseksi Charlaine Harrisin Yllätyksiä haudan takaa -kirjaa, jossa pääsin sivulle 104. Vaikuttaa ihan koukuttavalta. Lukuvuorokausi sujui mukavasti.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

 Fannie Flagg:

Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

Vintage, 1992 (1987)

403 sivua

Luettu: 14.7.2021

Mistä: kirjastosta

Olen katsonut ajat sitten tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan pitäneeni siitä kovasti. Joku ajatusten aasinsilta sai minut etsimään käsiini Flaggin romaanin sekä myös elokuvan, jonka aion katsoa lähipäivinä kirjan "jälkiruoaksi".

Vieraillessaan anoppinsa luona Rose Terracen hoitokodissa 48-vuotias Evelyn Coach ajautuu juttusille 86-vuotiaan Virginia "Ninny" Threadgooden kanssa. Viikottaisten tapaamisten aikana naiset ystävystyvät ja Evelyn saa kuulla rouva Threadgoodelta polveilevan tarinan Threadgooden perheestä, kälynsä Imogene "Idgie" Threadgooden ja Ruth Jamisonin omistamasta Whistle Stopin kahvilasta, sen ruoista, henkilökunnasta ja asiakkaista sekä eräästä kuolemantapauksesta.

Rouva Threadgooden muistojen rinnalla menneitä tapahtumia seurataan laajemminkin ja esimerkiksi Whistle Stopin paikallislehden The Weems Weeklyn päätoimittajan Dot Weemlyn herttaiset ja hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitetut uutiset päästävät kurkistamaan pikkukaupungin arkeen hieman eristä näkökulmasta. Avainhenkilöiden ja heidän jälkeläistensä mukana liikutaan myös Whistle Stopin ulkopuolelle ja pitkien aikojen päähän, tarina ajoittuu 1920-luvun lopusta aina nykyaikaan 1980-luvun puoliväliin, jossa keski-iän kriisin kanssa kamppaileva Evelyn ja iäkäs rouva Threadgoode tutustuvat ja saavat molemmat elämiinsä uutta puhtia. Tarinassa on monta kerrontanäkökulmaa ja näistä palasista muodostuu hieno, lämmin, kantaaottava ja rikas kokonaisuus, jossa jokaisella henkilöllä ja tapahtumalla tuntuu olevan oma tärkeä roolinsa. 

 

Vaikka romaani pitää sisällään yhden murhan se on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rohkeudesta. Erityisesti esiin nousevat kahdet ystävykset, 1920-luvulla Idgie ja Ruth sekä 1980-luvulla rouva Threadgoode ja Evelyn. Idgiessä ja Evelynissä on samanlaista rohkeutta, Idgiessä se on esillä jo nuoresta lähtien, mutta Evelynin rohkeus puhkeaa kukkaan vasta rouva Threadgooden rohkaisemana. Idgien rohkeus suuntautuu ulospäin, hän puolustaa läheisiään ja tarjoaa ruokaa sekä apua myös mustille aikana jolloin rotuviha ja Ku Klux Klan ovat arkipäivää myös Alabamassa pienessä Whistle Stopissa. Evelynin rohkeus puolestaan kohdistuu enemmän häneen itseensä, hän oppii viimein, 48-vuotiaana, arvostamaan itseään ja puolustautumaan öykkäreitä vastaan, tavoittelemaan unelmiaan ja nauttimaan elämästä.

     

(...) "Let´s face it, honey, I´m older than than you are and have more insurance than you do" (...)

Pidin valtavasti Flaggin polveilevasta tarinasta, siitä miten se kuljettaa elävästi menneiden vuosikymmenten amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, sen elämänmenoon ja ihmisten pariin. Idgie, Ruth, Sipsey, Onzell, Big George, Buddy, Smokey, Stump, Ninny, Evelyn ja kumppanit jäävät ajatuksiin pitkäksi aikaa. Hieno kirja! 

Sitaattikunniamaininnan saa:

There are magnificent beings on this earth, son, that are walking around posing as humans.

Sekä:

The ones that hurt the most always say the least.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 21. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

Helmet-lukuhaaste 2021: 44. Kirjassa on reseptejä (jos mieli tekee paistettuja vihreitä tomaatteja niin ei hätää, resepti löytyy kirjan lopusta)

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

 

 

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

(Väki #3)

Tammi, 2020

412 sivua

Luettu: 10.6.2021

Mistä: kirjastosta

Kiuru, Dai, Bollywood ja Nelu ovat palanneet Suomeen ja heidän mukanaan on myös Sugar, joka linkittyy joukkoon edesmenneen sisarensa kautta. Rinki on yhdistänyt voimansa ja väki virtaa heidän välillään vahvempana kuin koskaan aiemmin, myös heitä jahtaava järjestö sekä sen johtaja Punainen ovat huomanneet saman. Ystävykset eivät voi enää jatkaa pakenemista vaan heidän on ryhdyttävä taistelemaan tosissaan olemassaolonsa puolesta. Heidän on tuhottava Väki ja se on tehtävä sisältä päin. Nelu ryhtyy uhkarohkeaan yritykseen ja soluttautuu vihollisen joukkoihin Unkarista komennukselle tulleena Imre Tóthina.

Sarjan aloitusosa Muistojenlukija oli todella koukuttava ja vauhdikas jatko-osa Aistienvartija päättyi erittäin jännittäviin tunnelmiin Tallinnan lautalle, joten odotukset sarjan päätösosaa kohtaan olivat aika korkealla. Valitettavasti Unienpunoja jäi odotuksiin nähden vaisuksi lukukokemukseksi.

 

Ystävien päätyminen Helsinkiin ja asettuminen metsässä sijaitsevaan luolaan ohitetaan nopeasti, he alkavat toteuttaa suunnitelmaa Väen tuhoamiseksi, mutta suunnitelmaankaan ei hirveästi paneuduta. Vain Nelu tuntuu tietävän mitä tehdä, mutta sitä ei haluta kertoa edes lukijalle. Nelun soluttautuminen Väkeen ja tutustuminen sen jäseniin kuten Petriin ja Tuomoon vaikuttaa ennemmin arkiselta tutustelulta kuin suunnitelmalliselta järjestelmän romuttamiselta. Aiemmista osista tuttu yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien maininta jatkuu myös kolmannessa osassa. Eniten minua häiritsi tulevaisuuteen viittaaminen, "eipä hän tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan..." -tyyliset maininnat, jotka tuntuivat toistuvan yhä useammin mitä pidemmälle kirjaa luki. Yksittäisenä tehokeinona tämä toimii, mutta liikaa käytettynä se menettää merkityksensä ja alkaa tuntua lukijan epätoivoiselta houkuttelulta.

Lukeminen eteni kuitenkin sujuvasti ja kiinnostus siitä miten kaikki päättyy pysyi yllä lähes koko matkan, lopussa tosin havaitsin pientä herpaantumista. Erityiskiitokset siitä, että Rouhiainen on uskaltanut tehdä juoneen rohkean ratkaisun, jonka ansiosta loppumaku ei ole liian makea.

Rouhiaisen Susiraja-sarjan aloitusosa on jo lainattuna kirjastosta, mutta taidan silti antaa sen odottaa hetken, jotta en vertaa sitä liikaa Väki-sarjaan

Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas näytti Daista aivan siltä kuin se olisi saanut turpaan - mustelmat kukkivat sen kannella.

Helmet-lukuhaaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä (rinki majoittuu metsässä sijaitsevassa luolassa)

Stephen King: Laitos

Stephen King: Laitos

Tammi, 2020

574 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Institute, 2019)

Luettu: 14.5.2021

Mistä: lahja

Huippuälykäs Luke Ellis on vasta 12-vuotias, mutta hän valmistautuu jo täyttä päätä opiskeluihin ei vain yhdessä vaan kahdessa yliopistossa. Kaikki muuttuu yhdessä yössä kun Ellisien kotiin tunkeudutaan. Luke kaapataan omasta sängystään ja viedään syrjäiseen paikkaan, jossa lapsille tehdään kokeita ja pistetään piikkejä. Kiltteydestä palkitaan rahakkeilla, tottelemattomuudesta saattaa selvitä läpsäisyllä tai sitten seuraa jotain pahempaa. Se on kuitenkin selvää, että kun Laitokseen on kerran joutunut ei takaisin ole paluuta, seuraava etappi on Takaosa uusine kauhuineen. Sitten tulee Takaosan takaosa ja hyrinä...

Hänestä tuntui nyt, että ihminen tottui mihin tahansa. Ajatus oli kamala.

Niinpä niin. Tuntuu kuin sitaattiin tiivistyisi koko Laitoksen kantava teema. King esittelee joukon eri-ikäisiä lapsia kuten Luken, Kalishan, Nickin, Iriksen, Georgen, Helenin ja Averyn. Lapsia, joita yhdistää parapsykologiset kyvyt ja Laitos. Lapsia, jotka on väkivalloin repäisty perheistään ja kodeistaan vieraaseen paikkaan, jossa tapahtuu kamalia asioita. Mutta lapset tottuvat, lapset sietävät, lapset venyvät. Lapset eivät menetä toivoaan pelon ja lohduttomuuden keskellä vaan näkevät synkimmässäkin hetkessä valon pilkahduksen. Ystävyys kantaa.

King onnistuu jälleen lapsikuvauksessaan. Laitoksen lapsissa ja etenkin siinä tietyssä ydinryhmässä on erilaisia, omaäänisiä persoonia, joiden kemiat pelaavat ja joiden kohtalot kiinnostavat. Ryhmä muistuttaa toisista Kingin luomista mieleenpainuvista ystävyksistä kuten Se-romaanin Häviäjien kerhosta tai Ruumis-novellin nelikosta. Nämä lapset, etenkin Luke ja Avery, jäävät mieleen sillä heissä ja heidän tavassaan katsoa maailmaa ja kohdella toisiaan on jotain kypsää, jotain hyvää. Tarinan aikuisista mainittakoon rouva Sigsby, joka näkee lapset yhtä aikaa hyödykkeinä ja rasitteina sekä Tim Jamieson, joka sattuman tai kohtalon oikusta tulee lunastaneeksi itselleen mahdollisuuden auttaa muuttamaan maailmaa ja joka näkee lapsissa muutakin kuin pienen koon, nimittäin rohkeuden ja toiveikkuuden. 

Tarina eteneen melko verkkaisesti, mutta kuten yleensä Kingin kirjoja lukiessa sivut kääntyvät kuin itsekseen, on pakko lukea vielä vähän... Laitos ei ole erityisen jännittävä, se on pohjavireeltään ennemmin ahdistava. Lapsiin kohdistuvaa pahuutta on vaikea selittää. Pahuus ei kuitenkaan ole tässä mustavalkoista, sen taustalla on ihan järkeen käyvä ajatus. Ehkä se onkin tässä ahdistavinta. Hyvän ja pahan välinen keinulauta on joskus hyvin kiikkerä, pahuudessa voi olla jotain hyvää, hyvässä puolestaan jotain pahaa. Kumpi vain voi viedä voiton.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Isot tapahtumat kääntyvät pienillä saranoilla.

 

Sekä kesää kuvaava:

Hän istui siinä jalat ojossa, huitoi hyttysiä ja katseli, kun aurinko poltti oranssia pätsiään metsän takana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 31. Jännityskirja tai dekkari

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu
(Iijoki #20)
Gummerus, 1990
648 sivua
Luettu: 26.4.2021
Mistä: lahja

 

Uusbetoni Oy:n korotustyömaa valmistuu ja Kallea kysellään useampaan työpaikkaan. Vaikka Kalle vie palkkatyössä rakennuksia eteenpäin melko lailla entiseen malliin eivät työt oman kodin valmistumiseksi etene. Aiemmin jopa repimällä ja iltakaudet työskennellyttä Kallea vaivaa outo saamattomuus ja alakulo eikä saunan tai yläkerran huoneiden rakentamiseen tunnu löytyvän työhaluja. Kalle käy Taivalkoskella pääsiäisreissulla ja sieltä tarttuu matkaan idea, joka muuttaa Päätalojen tulevaisuuden yllättävään suuntaan.

Nuoruuden haaveet ja aikuiselämän todellisuus tuntuvat repivän Kallea pahasti eri suuntiin. Hän on opiskellut hyvän ammatin ja päässyt näyttämään osaamisensa työmailla, rinnalla on vaimo ja yhteinen kotikin on jo asumiskunnossa. Eläminen on vakiintumassa, mutta vieläkään kirjoittamiselle ei löydy aikaa ja Kallea tuskastuttaa kun hänelle rakkaista ja tutuista aiheista ilmestyy useampia kirjoja muiden kuin hänen itsensä kirjoittamina. Myös lasten hankkiminen tuntuu pyörivän Kallen mielessä, ainakin aihetta sivutaan toistuvasti Kallen ja Lainan sanasodissa.

Ehkä paikatakseen jonkin asteista lapsenkaipuuta, ehkä vain saadakseen iloa arkeen Kalle hankkii päähänpistosta koiranpennun kahden holkkitupakka-askin hinnalla kenkätehtaan työmaan sekatyömieheltä Aulis Lommalta. Tessuksi nimetty pentu tuo paitsi iloa, myös monia riitoja Kallen ja Lainan välille. Tessusta on iloa myös lukijalle, niin lämpimästi ja innolla Päätalo kuvaa pennun touhuja. Tessun lisäksi koin iloa Kallen puolesta hänen onnistumisestaan työssään sekä Taivalkosken maisemista, jotka tuovat mukavaa vaihtelua tarinaan. Toisaalta tunsin myös sääliä sillä Kallen Taivalkosken suunnitelmat tuntuvat lähtevän jo suunnittelutasolla lapasesta eikä totuus ole ainakaan ensivaikutelman perusteella ihan niin ruusuinen kuin kuvitelmat antoivat odottaa.

 

Käsitän nyt – lopullisesti – että olen itse jättänyt unelmieni kaupungin. Niin kaukana kuin elämäni Tampereella on ollutkin laulusta ja soitosta! Puhumattakaan tanssista, yleensä juhlimisesta. Käsitän jälleen tehneeni yhden elämäni suurista ajattelemattomuuksista. Olen antanut tunteitteni voittaa järjen ja monien ystävieni varoittelut. Myönnän sen nyt myös itselleni.

 

Kallen toimi Taivalkosken kunnan rakennusmestarina on uusi alku, mutta onko se hyvä vai huono alku? Mielenkiintoista nähdä mitä Päätaloille seuraavaksi tapahtuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinun pitää oppia nostamaan esille raikulimieliala, kun alkaa tuntua kovin tukalalta.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 19. Kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen (kirjan loppupuolella eletään kevättä) 

Helmet-lukuhaaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 

 

Elena Ferrante:

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

(Napoli #3)

WSOY:n äänikirja, 2018

Kesto: 16 h 39 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)

Kuunneltu: 8.4.2021

Mistä: kirjastosta

Lila on edelleen kadoksissa ja Elena jatkaa heidän muistojensa ylös kirjaamista. Elena palaa muistoissaan heidän aikuisvuosiinsa, aikaan, jolloin hän itse on kihlautunut Pietro Airotan kanssa, suunnittelee häitään ja markkinoi ahkerasti esikoiskirjaansa. Aikaan, jolloin Lila, jätettyään miehensä Stefano Carraccin, asuu poikansa Rinon ja vanhan ystävänsä Enzo Scannon kanssa ja käy töissä makkaratehtaassa. Näinä vuosina sekä Elena että Lila ajautuvat Italian ajan pyörän hampaisiin ja saavat osansa mielenilmauksista, mellakoista, huonoista työoloista ja taistelusta niiden parantamiseksi, vallankumouksesta, naisen asemasta ja sen puolustamisesta, miesten vallasta niin perheessä kuin yhteiskunnassa.

Vähäeleistä, mutta samaan aikaan pinnan alaisia ystävyyden ja yhteiskunnan kuohuja osuvasti välittävää tarinaa oli ilo kuunnella. Italian yhteiskunnan olot ovat toki kiinnostavaa ajankuvaa, mutta minä sain edelleen eniten irti Elenan ja Lilan ystävyydestä. Kuinka ystävyys kestää aikuisuuden, muuttuvat elämäntilanteet ja ajan tapahtumat? Mikä saa ystävät pysymään toistensa rinnalla vaikka ulkopuolisesta ystävyys näyttää hyvinkin epäsuhtaiselta, toisen (Lilan) vaikuttaessa selvästi dominoivalta, komentelevalta sekä ilkeältä ja toisen (Elenan) altavastaajalta, sanalliset iskut mukisematta hyväksyvältä? Onneksi Elenasta näytetään kovempi puoli hänen puolustaessaan ystäväänsä ja Lilasta puolestaan esitetään myös herkempi puoli hänen ollessaan kipeänä ja tukeutuessaan ystäväänsä.

 

     Kun lähdin huoneesta, Lila säpsähti ja sanoi puoliunessa:

     "Vartioi minua , kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen." 

Ystävyyden lisäksi kirjan kiinnostavinta antia ovat parisuhteet ja rakkaus. Kuinka yksi rakkaus pysyy vuodesta toiseen ja kasvaa kun taas toinen rakkaus ei koskaan tunnu pääsevän kukoistukseensa ja jää jonnekin järjen ja tapojen jalkoihin? Minä ilahduin suuresti Elenan lapsuudenrakkauteen liittyvästä juonenkäänteestä, tosin pahoin pelkään, että se ei tule päättymään hyvin.

 

Elenan ja Lilan tarinan kolmas osa oli minulla kesken todella pitkään. Äänikirjan kuuntelulle ei vain tuntunut löytyvän tarpeeksi aikaa ja kuuntelin kirjaa lähinnä pieninä pätkinä. Tämä ei tehnyt oikeutta tarinalle sillä henkilöt ja tapahtumat eivät pysyneet niin selkeänä mielessä, mutta pienikin hetki Elenan ja Lilan seurassa tuntui nautinnolliselta aikamatkalta Italian lähimenneisyyteen. Niinä muutamina kertoina kun pystyin keskittymään kuunteluun pidemmäksi aikaa tarina imaisi mukaansa tehokkaasti.

Halusin tarkistaa muutaman sitaatin (ja ottaa kuvan kirjan kannesta), joten lainasin vielä kirjastosta painetun kirjan. Huomasin ilokseni, että painetun kirjan alussa on henkilöluettelo ja kirjan aikaisempien osien tapahtumia. Tämä on todella hyvä ja tarpeellinen lisä tarinaan, jossa on useita osia ja paljon henkilöitä. Äänikirjassa tällaista listaa on vaikea toteuttaa ja pelkästään jo tuon listan vuoksi haluttaisi lukea neljäs osa painettuna kirjana äänikirjan kuuntelun sijasta, mutta tuntuisi vähän oudolta vaihtaa tapaa tässä vaiheessa. Seuraava osa onkin jo lainattu äänikirjana.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

(...) kuinka monta minää minussa oikein oli? (...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 1. Kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa

Helmet-lukuhaaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan